Useampi perussuomalaispoliitikko on vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ollut syytettynä vihapuherikoksesta, erityisesti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Jommastakummasta tai molemmista rikoksista on tuomittu ainakin James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho, Tommi Rautio, Mika Hiltunen, Freddy van Wonterghem, Olli Sademies ja Terhi Kiemunki.
Näissä kaikissa oli kyse maahanmuuttaja- tai islamvastaisuudesta. Muiden puolueiden kohdalla vastaavaa sumaa ei ole.
Uusimpana tapauksena on varavaltuutettu Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynti. Oulun käräjäoikeus tuomitsi hänet tänään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.
Moni on kiinnittänyt huomiota Tynkkysen rangaistuksen lievyyden ja tosiasiallisesti vaatimattoman poliittisen aseman, sekä suuren mediahuomion väliseen epäsuhtaan. Taitavana julkkiksena hän hankki poikkeusluvan oikeudenkäyntinsä videointiin ja prosessista myös uutisoitiin näyttävästi.
Käräjäoikeus kuitenkin langetti Tynkkyselle (oikeuskäytännön mukaisesti) lopulta vain 50 päiväsakkoa, joista koituu hänelle maksettavaa 300 euroa. Tuomio saattaa tosin vielä edetä hoviin, mutta ratkaisun muuttuminen on epätodennäköistä.
Tynkkynen ja muut kriitikot ovat tavallaan oikeassa siinä, että näissä oikeudenkäynneissä on poliittinen ulottuvuus. Se on kuitenkin toisenlainen kuin he esittävät, ja se koskee myös heidän omaa toimintaansa.
Näillä hinnoilla (sakoilla) ei ole paljoakaan järkeä kuluttaa kunnallisvaalibudjetista liian suurta siivua median maksulliseen mainostilaan. On nimittäin olemassa äänestäjäkunta, joiden silmissä tämän tyyppiset tuomiot toimivat todisteina sille, että viranomaiset hyysäävät muslimeja, että oikeuslaitos jakelee poliittisia tuomioita, ja että ”sananvapaus on rikki”. Tuomioille on siis käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, erityisesti silloin, kun poliitikko on rakentanut uransa sananvapauskysymysten, islamin ja maahanmuuton vastustamisen, sekä suhteellisen monikulttuurisuusmyönteisen viralliskonsensuksen kritisoimisen pohjalta.
Tynkkysen ja Halla-ahon oikeudenkäynneissä ja niiden mediakäsittelyssä on paljon samaa. Halla-aho tuomittiin vuosina 2009–2012 tapahtuneen oikeusprosessinsa myötä samoista rikoksista kärsimään samat rangaistukset. Hänen sakkopotilleen tuli kokoa 400 euroa. Myös silloin uskonrauhatuomion osalta keskiössä oli islamvastaisuus ja Muhammadin ja Allahin yhdistäminen pedofiliaan. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin Halla-ahon sanallisesti hyökättyä somalien, Tynkkysen yleisemmin muslimien kimppuun.
Itse oikeudenkäynnin ja tuomittujen, sekä eräiden muiden kiistanalaisten lausuntojen myötä mediajulkisuus oli Halla-aholle taattu. Samalla hän eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja muutaman vuoden kuluttua EU-parlamentaarikoksi, saaden toiseksi eniten ääniä koko vaaleissa. Hän on kerännyt kannatusta etenkin blogikirjoitustensa avulla, mutta iso medianäkyvyys esimerkiksi kohujen yhteydessä on myös avittanut poliittista uraa.
Pienten sakkorangaistusten ohella näiden rikosten kohdalla tuomitut joutuvat yleensä myös poistamaan kyseessä olevat tekstit netistä. Molemmat rangaistukset ovat kuitenkin pääasiassa symbolisia. Sakko ei paljoa satuta ja tuomittujen kannattajat voivat helposti säilyttää kyseessä olevat tekstit saatavilla. Suomessa ei ole vielä tuomittu ketään tällaisen laittomaksi todetun tekstin netissä säilyttämisestä.
Oikeustieteilijä Heli Askola kommentoi Halla-ahon tapausta toteamalla, että Halla-aho oli ”win-win” -tilanteessa. Sama pätee varsin usein myös muihin vastaavanlaisista vihapuherikoksista syytettyihin. Jos tuomioistuin toteaa tekijän syylliseksi, tämä voi sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ja maksaa pienet sakot. Jos tuomioistuin taas ei löydä tekijän sanoista mitään rikollista, saavat ne eräänlaisen virallisen hyväksynnän.
Tälle kaikelle löytyy historiallisia vertailukohtia. Uskonnon pilkkaa koskevien tuomioiden aiheuttama marttyyriefekti tunnettiin jo 1900-luvun alussa, kun monia kirkkovastaisia sosialisteja tuomittiin jumalanpilkasta. Vaikka poliittinen tilanne ja uskonnollinen kenttä olivat varsin erilaisia, tavoiteltiin uskonnon pilkalla myös tuolloin haluttuja yhteiskunnallisia päämääriä: oikeistolaisen ja luterilaisen vaikutusvallan kyseenalaistamista.
Niin ikään vasemmistolaiset taiteilijat Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat 60-luvulla tuomiot jumalanpilkasta. Juhannustanssien pilkkasaarna ja Sikamessiaan kuvakieli olivat liikaa viranomaisten näkemykselle kristillisten arvojen ja symboleiden suojelusta. Tuomioiden yhteiskunnallinen vaikutus kääntyi kuitenkin päälaelleen: presidentti Kekkonen armahti Salaman ja molempia tuomiota alettiin varsin nopeasti pitää vanhanaikaisina. Lopulta liberaali nuorempi sukupolvi päätyikin jupakoiden moraaliseksi voittajaksi, kuten sosiologi Ilkka Arminen on tulkinnut.
Uskontorikokset menivät tauolle kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes uskonrauhapykälän uudistus vuonna 1998 yhdessä monikulttuurisuuskeskustelun nousun kanssa synnytti kyseisen rikostyypin uudelleen.
Yhteiskunnallisesti tärkeänä pidetyn lain uhmaaminen on toiminut omien yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi monenlaisista poliittisista lähtökohdista käsin. Toisaalta uskonrauha- siinä missä kiihottamispykälänkin avulla pyritään vetämään hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän julkisen toiminnan ja puheen rajoja, sekä suojelemaan perusoikeuksia ja vallitsevaa moraalista järjestystä. Tässä mielessä nämä pykälät ovat läpikotaisin yhteiskunnallisia, siis poliittisia.
Tuomas Äystö
(P.S. Tästä kaikesta voi lukea tarkemmin pian julkaistavista artikkeleistani sekä väitöskirjastani, jahka se valmistuu.)
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 