Ei hetkessä ohi

Väittelin syyskuussa uskontotieteessä aiheesta Vesi kuljettaa ääntä -autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta. Muutin juuri automaattisen sähköpostin allekirjoitukseni kirjaimia FM:sta FT:ksi.

Suurta muutosta ei tunnu

Ennen ja jälkeen väitöstä kirjoittamisen ohella on ollut muita tekemisiä ja menemisiä. Ne ovat pitäneet liikkeessä. Olen ollut siinä mielessä onnellinen. Väitöstilaisuuden jälkeen ihmiset ovat ottaneet puheeksi valmistumisen jälkeisen tyhjyyden tunteen.

Itselläni väitösprojekti kesti kyläkirjoineen kymmenisen vuotta. Mieleni ehti tavoittaa prosessin saturaatiopisteen. Työ oli valmis, liuskoja oli kirjoitettu moneen kertaan ja lukujen paikkoja vaihdettu. Kokonaisuus vaati kuitenkin vielä lukijan katseen ja äänen: esitarkastajien lausunnon. Ja sen jälkeisen rakennemuutoksen: asennon kohti valmiin teoksen lukijaa.

Monia asioita yhtaikaa

Väitöstutkimuksessanikin oleellista oli kyläkirjan ja tutkimuksen yhtaikaisuus. Nykyisen päivätyöni uskontotieteen yliopisto-opettajana sain muutama kuukausi ennen väitöskäsikirjoituksen esitarkastukseen lähettämistä. Muutokset käsikirjoitukseen tein kesälomakuukaudeksi ajateltuna aikana.

Työpaikan saaminen yliopistolta oli kuin ”suunniteltu sattuma”, samaa tehtävää aiemmin työskennellyttä Pekka Tolosta lainatakseni. Tuota sattumaa kohti – siitä mitään aavistamatta – kuljin vakaasti tehden väitöskirjan ohella tehtäviä, joita halusin tehdä niiden sisällön takia.

Kulttuurialan työelämätaidot -kurssin järjestäjänä olin kuullut Rekryn Juha Sainion puheita siitä, että miten tärkeää opiskelijan on miettiä, miksi opiskelee aineita, joita opiskelee. Samoin mietin sitä, miksi tein joitain työtehtäviä. Olin kiinnostunut itse koordinoimieni luentosarjojen aiheista, kuten saamelaisuudesta tai etnografiasta. Pidin kursseja myös akatemian ulkopuolella aiheista, jotka eivät vielä mahtuneet tutkimuksen sisään.

Mutta eihän se ihan noin mene

En ole ainut tohtorikoulutettava, joka on joutunut tekemään ansiotöitä tutkimuksensa ohessa ihan vain elääkseen. Olin myös vuoden historian- ja uskonnonopettajana yläasteella. Tutkimus jäi silloin hyllylle. Joitain vuosia pystyin tekemään sitä apurahojen avulla ansiotyöstä vapaana, myös pätkätöiden mahdollistamana.

Kun väitöstutkimus kestää monia vuosia, sen tekeminen muuttuu toisenlaiseksi. Vaikka se on päätyösi, et pysty keskittymään siihen täysipainoisesti oikeastaan missään vaiheessa pitkiä jaksoja.

Prosessissa valmistuu muutakin kuin kirja. Siinä oppii ymmärtämään, että elämää suuremmat asiat, niin kuin väitöskirja, on vain yksi opinnäyte. Se, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä oppinut, on oleellisempaa. Yksi taito, mitä se osoittaa, on se, että on saanut jotain päätökseen.

Tosin sekään ei pidä paikkansa

Prosessit jatkuvat, vaikka kirja tuli valmiiksi. Post doc -tutkimuksessani syvennän niin samaan kuin toisiin aiheisiin esimerkiksi menetelmällistä otettani ja teoreettisia kehitelmiä. Yksi väitöskirjani tavoite oli tuoda esiin hiljaista tietoa, johon myös sanoittamaton tietotaito lukeutuu.

Työt muokkaavat tekijäänsä. Uskon väitöskirjaprosessin muokanneen myös sellaisia taitoja, joita on vaikea käsitteellistää. Osa niistä on varmasti yhtäläisiä kaikille tutkimustekstin kirjoittajille ja väitösprosessin läpikäynneille. Osa on riippuvainen juuri tietyistä aineettomista tekijöistä. Ne tekevät väitöskirjan sellaiseksi kuin se on.

Blogin kirjoittaminen aiheesta auttaa pysähtymään aiheen ääreen. Se auttaa myös kohtaamaan tapahtuneen. Kirjoittamisen kautta jo tapahtuneet, ruumiillistuneet hetket tulevat tiedostetuiksi ajatuksiksi ja vieläpä aineellisiksi kirjaimiksi paperille. Se oli myös yksi väitöskirjani menetelmällisistä ajatuksista: ajattelen kirjoittamalla.

Väittelemisen jälkeen on sittenkin vapautunut tyhjää tilaa jollekin: olen ollut entistä enemmän kiinnostunut siitä, miten tuo aineeton, hiljainen tietotaito muokkautuu prosessissa ja vice versa: miten se taas muuttuu kirjaimiksi.

 

 

Advertisements

Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

joroinen3

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

vuori

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

jarvikyla

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Ota vastuu stressistäsi! Miten vahingollista vastuuttaminen on.

Paradiso_Canto_31-2

Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.

Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”

Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:

”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”

Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.

Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuuskutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.

Yksinäkökulmaisuus

Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.

Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.

Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.

Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.

Vastuuttaminen

Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.

Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.

Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.

Entä sitten?

Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.

 

Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.  

Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Työryhmä toisin ja postereiden puolesta

Peipposet laulavat nyt. Ei Suomen Turussa. Kirjoitankin tätä muualta, Saksan Göttingenistä. Olen toista päivää folkloristiikan ja kansatieteen konferenssissa, jonka järjestää SIEF – International  Society for Ethnology and Folklore. Vaikka olenkin uskontotieteilijä, olen ollut useissa kansatieteen järjestämissä seminaareissa ja konferensseissa. Kuulun myös kansatieteen seuraan Ethnokseen. Väitöskirjan teon alkuvuosina etsin itselleni viiteryhmää, etnografista paikkatutkimusta tekeviä ihmisiä ja löysin SIEF:in Place wisdom -työryhmän. SIEF:issä on useita eri teemoihin keskittyneitä työryhmiä, jotka muun muassa valmistelevat konferensseihin teemallisia paneeleita.

IMG_6471

Kirsikkapuut kukkivat maaliskuussa Göttingenin Georg August Universität -yliopiston kampuksella. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Joidenkin välivuosien jälkeen innostuin tämän vuotisesta konferenssista. Sen teema on Ways of dwelling – crisis, craft, creativity. Valmistin dosentti ja tulevaisuudentutkimuksen yliopisto-opettaja Katriina Siivosen Turun yliopistosta ja Heriot-Watt yliopiston professori Ulrich Kockelin kanssa yhdessä Place wisdomin yhden tämänkertaisen Waterscape-työryhmän, jonka tarkentunut aihe oli The changing time and rhythms of water. Se oli nimensä mukaisesti ei paneeli vaan työryhmä, jossa teimme ryhmässä töitä. Se alkoi kaikkien huoneeseen tulleiden – ei siis vain esityksen valmistaneiden – lyhyellä esittelykierroksella.

Tavanomaisen konferenssipaneelin esiintyjien kahdenkymmenen minuutin esityksen sijasta olimme pyytäneet tiivistelmän lähettäjiä valmistautumaan kukin vain viiden minuutin esitykseen. Myös minulla ja Katriinalla oli yhteinen esitys aiheesta Ways of knowing about the impacts of climate change in the Baltic Sea. Jaoimme siis viisiminuuttisen vielä puoliksi. Tiivistäminen olikin paikallaan. Minulle oli varattu kaksi diaa, joista toisessa esittelin omaa tutkimusprofiiliani ja toisessa Aallonharjalle (AHA) -verkoston hanketta muuttuvista vuodenajoista ja niihin liittyvästä hybriditiedon luomisesta. Omaan yhteen powerpoint-diaan sain mahdutettua oman esittelyni, väitöskirjan ja tulevan post doc-tutkimuksen aiheen, käyttämiäni avainsanoja, muutaman lempiteoreetikkoni ja metodologian.  Oleellista esitysten sisällössä etukäteen lähettämämme ohjeiden mukaan olikin tuoda esiin mainitsemani asiat ja osallistujan oma idea mahdollisesta yhteistyöstä. Lyhyet esittelyt olivat avauspuheenvuoroja ja niiden tarkoitus oli toimia inspiraationa muille työryhmään kävelleille osallistujille.

meeting point

Konferenssin tunnuskuva oli myös kohtaamispaikan ohjeen keskellä. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Oman esityksen esittäminen on aina haastavaa. Nyt sisällön tarkentamiseen ei ollut paljon aikaa. Sanat oli tarkkaan valittava. Vähässä oli oltava enemmän.

Esitysten jälkeen jatkoimme toiminnalla. Tarkoitus oli puolitoistatuntisessa hyödyntää yhteinen tapaaminen aivoriihenä tuleville tutkimuksille ja niiden mahdolliselle yhteistyölle. Siihen työryhmät tai paneelit konferensseissa usein pyrkivät, mutta aika loppuu kesken, kun esitelmät vievät koko ajan eikä aikaa  jää tarpeeksi inspiroivalle keskustelulle.

Toiminta oli askel askeleelta ohjattua. Esitysten jälkeen osallistujien tuli kirjoittaa teeman mukaisesti ideoita veteen liittyvistä tutkimusaiheista, joita he haluisivat tulevaisuudessa olevan/tekevän. Ideat kirjoitettiin tarralappuihin, jotka kiinnitettiin seinille kiinnitettyihin papereihin. Tähän varasimme aikaa noin puoli tuntia. Sen jälkeen seuraavat kymmen minuuttia käytettiin äänestämiseen, eli osallistujat valitsivat seinillä olevista ajatuksista ja ideoista viisi mieleistään, ja valinnat merkattiin niihin rasteilla. Loppuaika käytettiin parhaiksi äänestettyjen ideoiden tarkentamiseen.

IMG_6426

Työryhmässä oli tutkijoita useasta eri maasta. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Viimeksi keräsimme ryhmän sähköpostiosoitteet, joihin lähetämme ideariihen teemat ja syntyneen keskustelun tulokset. Sähköpostiketjussa voi myöhemmin ilmoittautua teemojen alle yhteistyöhaluiseksi henkilöksi. Ryhmän jäsenet voivat ketjun tai syntyneiden tutkimussuhteiden kautta myös ilmoittaa halukkuutensa eri hankehakemuksiin ja muihin yhteisiin projekteihin.

Keskustelu huoneessa jatkui vielä, kun otin papereita pois seiniltä. Oman esityksen muisteleminen toi mieleen nopeasti ohimenevää hapuilua. En kuitenkaan luota omaan arviointikykyyni. Olen kuullut muidenkin kollegojen selvästi aliarvioivan omaa esitystään. Se tuntuu olevan suora seuraus siitä, että monesti itse on ainut oman työnsä arvioija. Yhdessä vedetyssä työpajassa on mahdollista jälkeenpäin pohtia ennen kaikkea kokonaisuutta. Oma osuus ei nouse mieleen liian suurena tekijänä – olkoon se ollut huippumenestys tai surkea rimanalitus. Mukana oli nyt myös muuta: samasta tavoitteesta tuleva yhteisyyden tunne kaikkien sessioon osallistuneiden kesken.

Kulttuurintutkijan yksi tehtävä on myös tiedon eri lajien kohtaamisen organisoija. Kun esimerkiksi kokemuksellisesta ja tieteellisestä tiedosta halutaan tuottaa hybriditietoa, on järjestettävä ihmisiä eri intressiryhmistä tapaamaan toisiaan. Tämä on arkipäiväisen tuttua todellisuutta kaikille koordinoijille, järjestäjille ja verkostojen sihteereille. Nämä ajatukset olivat tuttuja minulle myös AHA-verkoston hankeen ideoista erilaisten tiedonlajien törmäyttämisestä erilaisten tilaisuuksien muodossa. Kiitin myös itseäni siitä, että olin tullut tähän konferenssiin tieteenalan rajaa kaihtamatta.

Monitieteisyyteen liittyy myös uhkaavat tulevaisuudenkuvat oman tieteenalan erityisyyden hämärtymisestä tai jopa katoamisesta.  Oman kokemukseni mukaan erilaisissa monitieteisissä projekteissa ja yhteisöissä oma tieteenalan identiteetti tai tutkijuus tarkentuu ja ymmärrys selkeytyy siitä, mitä itsellä on annettavana yhteistyöhön.

IMG_6460

Intialaisen Siri-rituaalin tutkimuksesta kertova posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Monipäiväisissä konferensseissa saattaa useiden esitysten seuraaminen sessio sessiolta puuduttaa. Aulaan ripustettujen postereiden tekijöiden kanssa keskusteleminen oli antoisa ja vaihtoehtoinen tapa tutustua yksittäisiin tutkimuksiin tai hankkeisiin. Postereiden tekeminen vaatii tieteellisen tekstin monille lajeille ominaista tiivistämisen taitoa – liikaa tekstiä ei voi mahduttaa paperiin, jonka tulisi vangita katse ja houkutella yleisöä kauempaakin. Myös kuvien tulisi olla informatiivisia. SIEF:in postereista sai äänestää ”luovinta” posteria. Kilpailun yksi tarkoitus oli ilmeisesti näin myös kouluttaa niin tekijöitä kuin yleisöä – ohjeet arvioimiseen löytyivät äänestyslipukkeesta – tarkastelemaan postereita kriittisesti ja samalla kouliutua näkemään vaikuttavat tekstin ja kuvan keinot.

Myös SIEF:in teematyöryhmät olivat tehneet omat posterinsa, joiden avulla yleisö sai tietää niiden toiminnasta, sisällöstä ja suunnitelmista. Työryhmien edustajat olivat tavattavissa posterinsa edustalla kahtena sovittuna ajankohtana.

IMG_6463

Migration and Mobility -työryhmän posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Jäin miettimään, josko toiminnalliset työryhmät ja postereiden tekeminen ja niistä keskusteleminen olisivat hyviä työtapoja myös omassa työssä kotimaassa opiskelijoille suunnatuilla kursseilla.

Aineiston keräämisen jälkeinen krapula

20161001_182247

Auringonlasku Istanbulissa.

Tämän blogi-kirjoituksen kirjoittaminen on vienyt kauemmin aikaa kuin ajattelin. Enkä kerro tässä kirjoituksessa kuin murto-osa siitä, mitä kenttätöissä koin. Aluksi oli tarkoitus, että kirjoitan jotain joulukuun lopussa, sitten tammikuun lopussa, muuta nyt ollaan jo helmikuun lopussa. Miksi näin? Koska kenttätöiden jälkeinen krapula voi kestää kauan.

Vietin menneenä syksynä loka- ja marraskuun Turkissa, lähinnä Istanbulissa, kenttätöitä tehden. Tammikuussa 2016 suunnitellulle matkalle lähdin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen hyvin vähäisin odotuksin. Tarkoituksenani oli haastatella turkkilaisia opettajia ja vanhempia turkkilaisesta uskonnonopetuksesta. Jo kaksi vuotta sitten, syksyllä 2014, jolloin vietin Turkissa kolme kuukautta, haastattelujen tekeminen oli vaikeaa. Joten voitte vain kuvitella millaista se oli Turkissa loka- ja marraskuussa 2016. Vallankaappausyrityksen jälkeen erityisesti koulutusjärjestelmä on joutunut rankkojen ”puhdistusten” kohteeksi. Viimeksi muutama viikko sitten, helmikuun 7. päivänä, yli 300 yliopistojen työntekijää irtisanottiin tehtävistään Turkissa. Monet irtisanotuista olivat allekirjoittaneet rauhanadressin, joka tuomitsee Turkin armeijan hyökkäykset kurdienemmistöisiin kaupunkeihin ja kyliin.

Kenttätöitä tehdessäni pyrin keskittymään kentällä olemiseen, enkä kunnolla ehtinyt reflektoimaan kaikkea tekemääni ja kokemaani. Vasta jälkikäteen aloin käsitellä monenlaisia tunteita. Muutamalle ystävälleni ja kollegalleni olenkin jo ehtinyt avautua tästä niin sanotusta aineiston keräämisen jälkeisestä krapulasta. Vielä joulukuussa kaikki tuntui hajoavan käsiini, kun kyseenalaistin koko kenttätyöni. Haastattelukysymykseni tuntuivat tyhmiltä, oma toimintani kentällä amatöörimäiseltä ja kaikki haastattelut täysin pinnallisilta.

Jälkikäteen ajatellen Turkissa kenttätöiden tekeminen ei ollut se vaikein osuus, vaan sen käsitteleminen. Kun on sain kerättyä tutkimukseen kuuluvaa aineistoa, tuli helpottunut olo, mikä kesti hetken. ”Hienoa! Nyt on aineistoa, mitä analysoida! Nyt on materiaalia väitöskirjaan!” Sitten mietin. ”Kysyinkö oikeat kysymykset? Kerroinko tarpeeksi tutkimuksestani haastateltavilteni? Enhän vain käyttänyt heitä hyväkseni? Enhän vain asettanut heitä vaaraan?” Puhuttuani minulle tuttujen antropologien ja etnografien kanssa ymmärsin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin olivat tunteneet samanlaisia tunteita. Ei tarvitse mennä Turkkiin, vaan krapulan saa ihan Suomessakin.

Mikään kirja ei loppujen lopuksi valmista kenttätöiden, haastattelujen tai havainnoinnin tekemiseen, vaikka niistä saa kallisarvoisia ohjeita ja neuvoja. Kenttätöissä pitää olla valmiina kohtaamaan yllättäviä tilanteita, mutta ensimmäisenä täytyy aina ajatella ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Itse olin tekemässä haastatteluja maassa, jonka sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman huonoimmista. Tiedän kuitenkin, että haastattelujen tekemisen jälkeinen olotila ei loppujen lopuksi ole siitä riippuvainen, millainen tilanne kyseessä olevassa yhteiskunnassa on. Ihmisten yksityisyyttä täytyy aina kunnioittaa.

Turkissa on valitettavasti tilanne, jossa ihmiset eivät voi tietää, mitä heidän sanomisistaan voidaan käyttää heitä vastaan. Miten tämä sitten vaikutti kenttätöihini? Väitöskirjaprojektia aloittaessani suunnittelin analysoivani pääasiassa itse keräämääni haastatteluaineistoa. Pian kuitenkin huomasin, että en tule saamaan sitä riittävästi koko väitöskirjaani varten ja tulen analysoimaan myös muuta aineistoa. Viime syksyn kenttätyömatka jää väitöskirjaprojektini viimeiseksi kenttätyömatkaksi. Tällä hetkellä keräämästäni aineistosta on tulossa yksi artikkeli. Kaikista aikaisemmin luomistani verkostoistani huolimatta monet ihmiset Turkissa eivät ole ymmärrettävästi halunneet ja uskaltaneet puhua kanssani. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joita mikään maailman valta ei voi vaientaa, ja minun tulee tutkijana varmistaa, että heidän yksityisyytensä säilyy.

Haluan kiittää Suomen Lähi-idän instituutin säätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti kenttätyömatkani. Erityiskiitokset kuuluvat niille turkkilaisille, jotka rohkeasti kiireisessä arjessaan jakoivat hetkiä kanssani.