Tapaus Huhtasaari kirkossa

Untitled-2Viikko sitten Turun Mikaelinseurakunta järjesti keskustelutilaisuuden nimeltään Kirkko kohtaa perussuomalaiset, jossa vieraana olivat kansanedustajat Laura Huhtasaari ja Ville Tavio. Perussuomalaisten lehti Suomen Uutiset lähetti tilaisuuden suorana verkossa.

Keskustelussa käsiteltiin muun muassa perussuomalaisten politiikan ydintä, kirkon yhteiskunnallista asemaa, samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja tietenkin maahanmuuttoa. Tapahtumasta lähti leviämään kuitenkin erityisesti videokatkelma, jossa Huhtasaari toivoo kirkon puolustavan kristittyjä ja kristillisiä arvoja, koska ”muuten islam pyyhkii yli”, ja että ”sateenkaariaatetta”, islamia ja maahanmuuttoa ”saa ja pitää arvostella”. Yleisöltä Huhtasaari vastaanotti innokkaita aplodeja.

Kuten odottaa voi, tapatuma ja erityisesti kyseinen videopätkä herättivät monenlaisia kommentteja. Esimerkiksi mediahahmo Roope Salminen kirjoitti, että Huhtasaaren ”homofobinen rant järkyttää mua aivan vitusti”. Perustuslakiprofessori Elina Pirjatanniemi totesi, että seurakunnasta hänellä ei ole ikävää sanottavaa, mutta video voimallisine aplodeineen oli surullista katsottavaa. Mediatutkija Jukka-Pekka Puro puolestaan twiittasi, että Huhtasaari avustajineen ei ole sisäistänyt mitään ”kirkon perusopeista”, ja että heidän tulisi perustaa oma kirkko, koska luterilainen kirkko tunnustaa selkeästi eri arvoja.

Huhtasaari itse kommentoi, että ”Surullista, että Turun Mikaelinseurakunta on joutunut vihervasemmiston vihan kohteeksi. Ilta oli onnistunut ja sujui suunnitelmien mukaisesti, dialogia kävimme puolin ja toisin.”

Kuten niin ikään voi odottaa, asianomaiset ei-toivottuun valoon asettava kohu johtaa kriisiviestintään.  Mikaelinseurakunta julkaisi tiedotteen, jossa se korostaa videon antavan vääränlaisen kuvan tilaisuudesta kokonaisuudessaan, ja että Huhtasaaren mielipiteet eivät edusta seurakunnan kantaa. Twitter-tilillään se julkaisi videon, jossa esitellään seurakunnan maahanmuuttajatyötä.

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kommentoi kysymykseeni tapauksen mahdollisesta näkyvyydestä erotilastoissa, että tämä olisi surullista, koska Huhtasaari ”ei kaiketi kuulu kirkkoon” ja koska hän ”puhui ilmeisen epäluterilaisella & jopa antikristillisellä moodilla”.

Eroakirkosta.fi:n palvelun aikasarjan perusteella loppuviikkoa kohden näkyy pieni eropiikki. Muutaman sadan eroajan piikki on toki hyvin vaatimaton takavuosien tapauksiin verrattuna. Vuoden 2010 ”homoilta”, kristillisten nuorisojärjestöjen homoseksuaalisuutta vastustanut Älä alistu -kampanja vuonna 2011, ja Päivi Räsäsen rajut kommentit abortista vuonna 2013 saivat kukin tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä eroamaan. Esimerkki toisentyyppisestä eroamismotiivista on reagointi pakolaismyönteiseen linjaan vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen.  Luterilaisen kirkon jäsenyys on siis politisoitunut. Jäsenyyden ja toisaalta eroamisen avulla voidaan osoittaa tukea tai vastustusta tietynlaisille arvoille. Oleellisena tekijänä on toki myös se, että eroaminen verkossa on vaivatonta.

Huhtasaarelle itselleen tapauksessa ei ollut mitään muuta kuin voitettavaa. Hänen potentiaalisille ja aktuaalisille äänestäjilleen tämänkaltainen kritiikkisuma on lähinnä osoitus ”vihervasemmiston” harhaisuudesta ja yhteiskunnallisesta vallasta. Lisäksi se tarjoaa lisätodisteita ajatukselle, että ”evankelisluterilainen kirkko on menetetty”, kuten Jussi Halla-aho kirjoitti yli kymmenen vuotta sitten blogissaan. Jos perinteinen media asettuu Huhtasaarta vastaan, tämä näyttäytyy osoituksena median alennustilasta. Lisäksi populistinen politiikka elää valokeilasta, ja Huhtasaaren jatkuvat kömmähdykset julkisuudessa eivät näytä merkittävästi nakertavan hänen suosiotaan.

Ymmärrän hyvin Mikaelinseurakunnan motiivit päästä keskusteluyhteyteen kansanosan kanssa, joka näyttää etääntyneen siitä. Jo tilaisuuden nimi Kirkko kohtaa perussuomalaiset viesti, että heissä on jotain kohdattavaa, eli siis ulkopuolisista. Olisi kuitenkin ollut hyödyllistä huomioida puhujavalinta Huhtasaaren esiintymishistoria, tämän melko radikaalit poliittiset näkemykset, ja varsin sektarianistiset kristinuskon tulkinnat. Mikaelinseurakunnalta olikin melko naiivia ajatella, että tapauksessa tulisi käymään jollain toisella tavalla.

Kuten uskonnontutkijat tietävät, maallistuneen ja liberaalin tapaluterilaisuuden ohella kristillisissä piireissä – myös luterilaisen kirkon seurakunnissa – on melko runsaasti islamvastaisuutta, salaliittomaista ajattelua ”islamisaation” uhasta, ja konservatiivista homoseksuaalien oikeuksien vastustusta. Näin siellä on myös kaikupohjaa Huhtasaaren ja perussuomalaisten edustamalle politiikalle. Julkista keskustelua esimerkiksi kristillisestä islamvastaisuudesta ei kuitenkaan ole paljoa käyty. Tätä ei myöskään luterilaisen kirkon viestinnässä juurikaan käsitellä.

Taustalla kummittelee myös luterilaisen kirkon sisäinen konservatiivit vastaan tapaluterilaiset -asetelma. Kärjistäen ilmaistuna tapaluterilaiset tarjoavat verotulot, konservatiivit jumalanpalvelusten vakiokävijät. Luterilaisen kirkon ja sen edustajien julkisia ulostuloja onkin kiinnostava tarkastella tämä mielessä; kenelle mikäkin viesti on suunnattu?

Toisaalta äärioikeisto on aktiivisesti hyödyntänyt kristinuskon symbolista arvoa Euroopassa, koska se mahdollistaa tehokkaan vastakkainasettelun rakentamisen islamin ja eurooppalaisten välille. Tilaisuutta kansallisessa kirkossa puhumiseen tuskin siis jätettäisiin käyttämättä. Esimerkiksi ranskalainen Marine Le Pen, joskin hänen suhteensa katoliseen kirkkoon on monimutkainen, kertoo edustavan kulttuurista kristillisyyttä islamin uhkaa vastaan, ja hänen puolueensa on käyttänyt katolista kansallissankari Jeanne d’Arcia maskottinaan. Kollega Jere Kyyrö kirjoitti blogissa aiemmin, miten Britain First -puolue on järjestänyt nk. kristillisiä partioita Britannian alueille, joissa asuu paljon muslimeja, kuljettaen ristiä kulkueensa kärjessä. Suomessa taas esimerkiksi Rajat kiinni -mielenosoitus on käyttänyt ristisymbolia, mitä luterilainen kirkko puolestaan kritisoi.

Tuomas Äystö

Advertisements

Kolme hyödyllistä käsiteparia

On käsitepareja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Osan niistä olen oppinut jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, jotkut vasta myöhemmin. Ne ovat osoittaneet kestävyytensä, koska hyödynnän niitä toistuvasti kollegoiden kanssa käymissäni keskusteluissa, ajattelussani ja kirjoituksissani. Tämä teksti ei ole kattava katsaus kyseisten käsitteiden taustoihin tai merkityksiin, vaan tavoitteeni on tiiviisti kuvata niiden hyödyllisyyttä. 

En malta olla alleviivaamatta, että vaikka kaksi on nätti ja joskus toimivakin määrä, se on monien asioiden kohdalla liian vähän. Lisäksi vastaavia tai klassisempiakin ihmis- ja yhteiskuntatieteiden käsitepareja, joita olisi yhtä hyvin voinut käsitellä, on monia (esimerkiksi yksilö – yhteisö, rakenne – toimija ja sisäpuolinen – ulkopuolinen). 

Faktanäkökulma – kulttuurinen jäsennys

 Opin tämän eronteon todennäköisesti samalla tavalla, kuin moni muukin: lukemalla Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus -kirjaa (Vastapaino 2007). Alasuutarin mukaan faktanäkökulma tarkoittaa lähestymistapaa, jossa tutkitaan maailmaa koskevia väitteitä tosina tai epätosina. Kulttuurinen jäsennys puolestaan viitaa siihen, miten aineisto itsessään kuvastaa tutkittavien todellisuutta. Ero on kriittinen pohdittaessa mitä tutkimuksen avulla halutaan lopulta selvittää.

Havainnollistan eroa esimerkin kautta. Alla oleva lainaus on peräisin kyläkahvilaa ja siellä vierailevaa kirkkoherraa käsittelevästä Yle:n jutusta (10.5.2018).

Tammelan kyläkahvilassa puhutaan siitä, mitä kirkko ja seurakunta täällä Tammelassa ovat. Täällä käynnit ovat nimenomaan laskeutumista ruohonjuuritasolle. Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen. (…) Varmaan auttaa, että näihin miehiin tutustuu ja on tilaisuuksia kutsua heitä. Henkilökohtainen kutsu toimii kuitenkin kaikkein parhaiten. Kaikessa seurakuntatoiminnassa juuri henkilökohtainen kontakti ja luottamus ovat todella tärkeitä. Massojen tavoittaminen ei tänä päivä ole paras tapa.
– Kirkkoherra Juha Koivulahti.

Faktanäkökulmasta tehty tutkimus olisi kiinnostunut siitä, että millaista toiminta kyläkahviloissa todella on, ja antaako niiden asiakaskunta todenmukaisen kuvan seurakuntalaisista, kuten kirkkoherra esittää. Kyseessä voisi olla esimerkiksi sosiologinen tutkimus kyläkahviloiden yhteisöllisestä merkityksestä, jossa tämä kuvaus on yksi tietolähde muiden joukossa. Toisaalta varsinaisena tutkimuskohteena voi olla se, miten kirkkoherran mainitsema ”henkilökohtainen kutsu” vaikuttaa osallistumiseen seurakuntien toimintaan, ja onko se oikeasti tehokkaampaa kuin mainittu ”massoihin vetoaminen”, jolloin väitteitä tarkasteltaisiin varsinaisesti jonkin muun aineiston valossa.

Kulttuurisista jäsennyksistä kiinnostunut näkökulma puolestaan kiinnittäisi huomionsa aivan eri asioihin. Tällöin tutkittaisiin millaista kuvaa seurakunnasta, kylästä, kyläkahvilasta, papeista ja kirkosta katkelmassa rakennetaan, ja miten se kuvastaa asianomaisten todellisuutta. Se, ovatko kuvaukset faktuaalisesti totta, on toissijaista: ne ovat kuitenkin osa puhujan maailmaa. Oleellista on esimerkiksi havainto, että kirkkoherra korostaa henkilökohtaisten kontaktien arvoa ja näin rakentaa luterilaista kirkkoa (joka on faktuaalisesti massiivinen organisaatio) ihmisläheisenä ja pienen kyläkahvilan kannalta relevanttina asiana.

Monet tutkimusasetelmat painottavat näistä jompaakumpaa, mutta usein sisältävät aineksia myös toisesta. Erottelu on kuitenkin hyödyllinen muodostettaessa aineistolle esitettäviä kysymyksiä.

Käsitepari tuo mieleen hiljattain käytyä keskustelua muistitiedosta. Muistitieto tarkoittaa nimensä mukaisesti ihmisiltä tutkimusaineistoksi kerättyjä muistoja. Aihepiiri nousi esiin sosiologi Marjo Liukkosen punaisen naisten sisällissodan aikaista joukkomurhaa käsittelevän väitöskirjan yhteydessä. Useat historiantutkijat ovat esittäneet, että Liukkosen tapa käyttää muistitietoa historiallisten tapahtumien lähteenä on ongelmallinen. Esimerkiksi historian professori Tiina Kinnunen kommentoi Kaleva-lehdessä (9.5.2018) näin:

Muistot ja muisti muuttuvat. (…) Historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat. Siihen muistitieto ei välttämättä luontevasti vastaa.

En ole lukenut Liukkosen väitöskirjaa enkä sitä siis tässä kommentoi, mutta tällainen kritiikki tulee hyvin lähelle näkemystä, jonka mukaan faktanäkökulma ja kulttuurinen jäsennys ovat menneet tutkijalta sekaisin, tai että niitä ei ole erotettu riittävän selkeästi.

Aineiston tyyppiin on siis ikään kuin sisäänrakennettuna se, millaisia kysymyksiä siltä on metodologisesti mielekästä kysyä. Muistitieto soveltuu erinomaisesti sen selvittämiseen, miten jokin ihmisjoukko muistaa jotain asiaa, ja miten tämä kytkeytyy vaikkapa jonkin yhteisön itsemäärittämiseen, tai mistä muusta seikasta asian muistamisen juuri tietyllä tavalla kertoo.

Normatiivinen – deskriptiivinen

 Tämä käsite-erottelu tuli minulle ensimmäisenä vastaan filosofian, tarkemmin etiikan parissa. Filosofisessa asiayhteydessä normatiivisella etiikalla tarkoitetaan etiikka, joka pyrkii kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin, ts. millainen toiminta on moraalista. Deskriptiivinen etiikka puolestaan viittaa ihmisten erilaisia moraalisia uskomuksia koskevaan empiiriseen tutkimukseen, joka ei ota kantaa itse kysymykseen oikeasta ja väärästä.

Tässä yhteydessä en tarkoita deskriptiivisyydellä pelkästään kuvailua, vaan myös analyysiä. Oleellista on eronteko normatiiviseen tutkimusotteeseen – maailmaan kajoamiseen.

Käsiteparista on iloa filosofian ulkopuolellakin. Omaa tutkimusasetelmaa muodostaessaan joutuu pohtimaan, että mikä oikeastaan on tutkimuksen tavoite. Haluanko vain selvittää asioita, vai samalla myös tehdä maailmasta paremman paikan? Haluanko esimerkiksi vain nähdä mitä valtarakenteet ovat ja miten ne vaikuttavat, vai haluanko myös purkaa niitä?

Tutkimus voi olla pääsisällöltään deskriptiivinen, mutta sisältää normatiivisen elementin, jolloin analyysi voi palvella työn normatiivisia tavoitteita. Työ voi omaksua esimerkiksi Max Horkheimerin kriittisen teorian vaatimuksen, jolloin sen tulisi olla yhtäaikaisesti selittävää, käytännöllistä ja normatiivista. Tutkimus osoittaisi mikä nykyisessä tilanteessa on ongelmallista, tunnistaisi ketkä muutoksen voisivat saada aikaa, ja tuottaisi konkreettiset muutostavoitteet. Monet oikeustieteelliset tutkimukset puolestaan pyrkivät ottamaan kantaa johonkin olemassa olevaan lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön, mutta tätä ennen on tietysti empiirisesti tutkittava, että mitä tuo lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö on.

Oman väitöskirjani kohdalla olen vältellyt normatiivista näkökulmaa. Tutkimuskohteeni on uskonnon pilkka oikeudellisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ja kuten arvata saattaa, hyvin monet aikaisemmista näkökulmista aiheeseen ovat kysyneet normatiivisia kysymyksiä. Tulisiko lainsäädäntöä muuttaa? Mitkä ovat sananvapauden rajat? Saako uskontoja pilkata? En ole omassa työssäni kiinnostunut vastamaan näihin kysymyksiin ollenkaan. Näiden sijasta tutkin millaisia jäsennyksiä ja intressejä ilmiöön liittyvät viranomaiskäytännöt ja poliittiset keskustelut kuvastavat.

Emic – etic

Mikä on hautajaisten merkitys? Moni suomalainen todennäköisesti vastaisi, että kyseessä on vainajan kunniaksi ja tämän muistoksi järjestetty tilaisuus. Tämä on emic­-käsitys hautajaisista. Tutkija voisi kuitenkin lisätä, että ”kunniaa” ja ”muistoja” ei ole olemassa ilman elävää yhteisöä, ja että hautajaisrituaali esimerkiksi palvelee yhteisön ja sen elämänmuodon jatkuvuutta, koska se ylläpitää tiettyjä normeja ja käytäntöjä. Tämä on etickäsitys.

Klassinen käsitepari emic ja etic kuvaa tutkittavan ja tutkijan näkökulmien ja käsitteistöjen eroa. Emic viittaa tutkimuskohteiden (uskontotieteessä vaikkapa uskonnollisten ihmisten) itsensä näkökulmiin, jäsenyksiin ja käsitteisiin. Etic puolestaan koskee tutkijan välineistöä: näkökulmia, ajatustapoja ja käsitteitä.

Emic-käsitteitä ovat muun muassa ehtoollinen, sunna, dharma, rabbi ja synti. Etic-käsitteitä taas ovat esimerkiksi rituaali, uskonnollinen ekspertti, kognitio, diskurssi ja emic – etic -käsitepari itsessään.

Kuilu arkisen ja tieteellisen käsitemaailman välillä on usein iso. Biologien mukaan vihanneksena tunnettu kurkku luokitellaan marjaksi, mutta monen ei-biologin korvaan tämä kuulostaa aika omituiselta. Samaan tapaan vaikkapa ehtoollisen kutsuminen rituaaliksi voi hartaan kristityn näkökulmasta tuntua jotenkin väärältä; eikö siinä kuitenkin tapahdu jotain enemmän?

Aina tämä eronteko ei ole suoraviivaista tutkijallekaan. Aika monesti esimerkiksi emic-käsitteistä jalostuu etic-käsitteitä. Antropologian sanakaanoniin päätynyt ”tabu” oli alkujaan tongankielinen termi, joka viittasi saastaisina pidettyihin ja välteltyihin asioihin (emic), ja se sai vasta myöhemmin analyyttisen merkityksensä tutkijoille (etic). Vastaavasti esimerkiksi ”uskonto” on alkujaan emic-käsite, mutta se voidaan halutessaan määritellä analyyttisesti viittamaan vaikkapa tietynlaiseen toimintaan tai asiaan, jolloin siitä tulee etic-käsite.

Moni arkikäsite – yhteisö, yksilö, toimija, rakenne, media, politiikka – saa erityismerkityksen tieteellisessä kielessä.

Tieteenalasta riippumatta jokaisen ihmisyhteisöjä tutkivan tulisi erilaisia käsitteitä käyttäessään olla hyvin selvillä siitä, että mitkä niistä lukeutuvat emic- ja mitkä etic-kategoriaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että tutkimusteksti on sisällöltään aina tutkijan valitsemaa, mukaan lukien tekstin emic-sisältö.

Tuomas Äystö

Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Pilkaten politikointia: Tynkkynen ja muut

sebastian6

Useampi perussuomalaispoliitikko on vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ollut syytettynä vihapuherikoksesta, erityisesti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Jommastakummasta tai molemmista rikoksista on tuomittu ainakin James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho, Tommi Rautio, Mika Hiltunen, Freddy van Wonterghem, Olli Sademies ja Terhi Kiemunki.

Näissä kaikissa oli kyse maahanmuuttaja- tai islamvastaisuudesta. Muiden puolueiden kohdalla vastaavaa sumaa ei ole.

Uusimpana tapauksena on varavaltuutettu Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynti. Oulun käräjäoikeus tuomitsi hänet tänään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.

Moni on kiinnittänyt huomiota Tynkkysen rangaistuksen lievyyden ja tosiasiallisesti vaatimattoman poliittisen aseman, sekä suuren mediahuomion väliseen epäsuhtaan. Taitavana julkkiksena hän hankki poikkeusluvan oikeudenkäyntinsä videointiin ja prosessista myös uutisoitiin näyttävästi.

Käräjäoikeus kuitenkin langetti Tynkkyselle (oikeuskäytännön mukaisesti) lopulta vain 50 päiväsakkoa, joista koituu hänelle maksettavaa 300 euroa. Tuomio saattaa tosin vielä edetä hoviin, mutta ratkaisun muuttuminen on epätodennäköistä.

Tynkkynen ja muut kriitikot ovat tavallaan oikeassa siinä, että näissä oikeudenkäynneissä on poliittinen ulottuvuus. Se on kuitenkin toisenlainen kuin he esittävät, ja se koskee myös heidän omaa toimintaansa.

Näillä hinnoilla (sakoilla) ei ole paljoakaan järkeä kuluttaa kunnallisvaalibudjetista liian suurta siivua median maksulliseen mainostilaan. On nimittäin olemassa äänestäjäkunta, joiden silmissä tämän tyyppiset tuomiot toimivat todisteina sille, että viranomaiset hyysäävät muslimeja, että oikeuslaitos jakelee poliittisia tuomioita, ja että ”sananvapaus on rikki”. Tuomioille on siis käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, erityisesti silloin, kun poliitikko on rakentanut uransa sananvapauskysymysten, islamin ja maahanmuuton vastustamisen, sekä suhteellisen monikulttuurisuusmyönteisen viralliskonsensuksen kritisoimisen pohjalta.

Tynkkysen ja Halla-ahon oikeudenkäynneissä ja niiden mediakäsittelyssä on paljon samaa. Halla-aho tuomittiin vuosina 2009–2012 tapahtuneen oikeusprosessinsa myötä samoista rikoksista kärsimään samat rangaistukset. Hänen sakkopotilleen tuli kokoa 400 euroa. Myös silloin uskonrauhatuomion osalta keskiössä oli islamvastaisuus ja Muhammadin ja Allahin yhdistäminen pedofiliaan. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin Halla-ahon sanallisesti hyökättyä somalien, Tynkkysen yleisemmin muslimien kimppuun.

Itse oikeudenkäynnin ja tuomittujen, sekä eräiden muiden kiistanalaisten lausuntojen myötä mediajulkisuus oli Halla-aholle taattu. Samalla hän eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja muutaman vuoden kuluttua EU-parlamentaarikoksi, saaden toiseksi eniten ääniä koko vaaleissa. Hän on kerännyt kannatusta etenkin blogikirjoitustensa avulla, mutta iso medianäkyvyys esimerkiksi kohujen yhteydessä on myös avittanut poliittista uraa.

Pienten sakkorangaistusten ohella näiden rikosten kohdalla tuomitut joutuvat yleensä myös poistamaan kyseessä olevat tekstit netistä. Molemmat rangaistukset ovat kuitenkin pääasiassa symbolisia. Sakko ei paljoa satuta ja tuomittujen kannattajat voivat helposti säilyttää kyseessä olevat tekstit saatavilla. Suomessa ei ole vielä tuomittu ketään tällaisen laittomaksi todetun tekstin netissä säilyttämisestä.

Oikeustieteilijä Heli Askola kommentoi Halla-ahon tapausta toteamalla, että Halla-aho oli ”win-win” -tilanteessa. Sama pätee varsin usein myös muihin vastaavanlaisista vihapuherikoksista syytettyihin. Jos tuomioistuin toteaa tekijän syylliseksi, tämä voi sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ja maksaa pienet sakot. Jos tuomioistuin taas ei löydä tekijän sanoista mitään rikollista, saavat ne eräänlaisen virallisen hyväksynnän.

Tälle kaikelle löytyy historiallisia vertailukohtia. Uskonnon pilkkaa koskevien tuomioiden aiheuttama marttyyriefekti tunnettiin jo 1900-luvun alussa, kun monia kirkkovastaisia sosialisteja tuomittiin jumalanpilkasta. Vaikka poliittinen tilanne ja uskonnollinen kenttä olivat varsin erilaisia, tavoiteltiin uskonnon pilkalla myös tuolloin haluttuja yhteiskunnallisia päämääriä: oikeistolaisen ja luterilaisen vaikutusvallan kyseenalaistamista.

Niin ikään vasemmistolaiset taiteilijat Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat 60-luvulla tuomiot jumalanpilkasta. Juhannustanssien pilkkasaarna ja Sikamessiaan kuvakieli olivat liikaa viranomaisten näkemykselle kristillisten arvojen ja symboleiden suojelusta. Tuomioiden yhteiskunnallinen vaikutus kääntyi kuitenkin päälaelleen: presidentti Kekkonen armahti Salaman ja molempia tuomiota alettiin varsin nopeasti pitää vanhanaikaisina. Lopulta liberaali nuorempi sukupolvi päätyikin jupakoiden moraaliseksi voittajaksi, kuten sosiologi Ilkka Arminen on tulkinnut.

Uskontorikokset menivät tauolle kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes uskonrauhapykälän uudistus vuonna 1998 yhdessä monikulttuurisuuskeskustelun nousun kanssa synnytti kyseisen rikostyypin uudelleen.

Yhteiskunnallisesti tärkeänä pidetyn lain uhmaaminen on toiminut omien yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi monenlaisista poliittisista lähtökohdista käsin. Toisaalta uskonrauha- siinä missä kiihottamispykälänkin avulla pyritään vetämään hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän julkisen toiminnan ja puheen rajoja, sekä suojelemaan perusoikeuksia ja vallitsevaa moraalista järjestystä. Tässä mielessä nämä pykälät ovat läpikotaisin yhteiskunnallisia, siis poliittisia.

Tuomas Äystö

(P.S. Tästä kaikesta voi lukea tarkemmin pian julkaistavista artikkeleistani sekä väitöskirjastani, jahka se valmistuu.)

Haluatko väitöskirjatutkijaksi? Pohdi ainakin näitä asioita

”Rohkeus on mieleesi Crom, joten suo minulle yksi pyyntö. Suo minulle apurahaa! Ja jos et kuuntele, niin painu helvettiin!”

– Akateeminen mukaelma rukouksesta elokuvassa Conan: Barbaari (1982)

dsc_0848_20161005170103135Tässä kirjoituksessa kerron yhden henkilön kokemuksia ja näkemyksiä väitöskirjatutkijan työstä. Ne eivät edusta mitään muuta tahoa, mutta peilaavat kylläkin myös monen kollegan tuntemuksia.

Näinä aikoina aloittelevia tutkijoita ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Kuten moni on varmasti huomannut, ura yliopistossa ei ole se kaikkein turvallisin valinta. Tämä on sääli, koska tieteellisen tutkimuksen teko itsessään on tärkeää ja parhaimmillaan todella mukavaa ja mielenkiintoista.

Taloudellinen turvallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa: tulojen riittävyyttä ja rahankäytön suunnittelun mahdollistavaa jatkuvuutta. Apurahatutkijan ura ei tarjoa usein kumpaakaan. Tulot jäävät monelle liian pieniksi ja ne voivat katketa nopeasti. Akateeminen köyhyys on nykytilanteessa lähes jokaiselle tuoreelle tutkijalle tuttu asia, ja toistuva apurahan haku on jatkuvaa taistelua elantonsa eteen. Kuten Anna Haapalainen blogikirjoituksessaan luonnehti, apurahatutkija joutuu hakemaan omaa ammattiaan ikään kuin uudestaan ja uudestaan, teletappien neuvoa seuraten. Samalla joutuu kilpailemaan ystäviään vastaan, mikä on se viimeinen kirsikka tunkion päällä. Minä olen etuoikeutettu, koska oman tutkijayhteisöni ilmapiiri on kannustava ja solidaarinen. Lisäksi olen saanut tutkimuksen tekemiseen ja apurahojen hakemiseen jatkuvaa tukea ohjaajiltani.

Tilanteen ollessa näin synkkä ei voi olla miettimättä, että kuka ihme Suomessa viitsii tieteellistä tutkimusta tulevina vuosikymmeninä takoa. Toivottavasti joku viitsii. Rohkenen veikata, että yliopistoon eksyisi nykyistäkin enemmän lahjakkaita ja omistautuneita ihmisiä, mikäli tutkijan ura lakkaisi olemasta synonyymi jonkinasteisen köyhyyden kanssa. Nyt yhä useampi tutkija on jättäytymässä leikistä pois, koska ei yksinkertaisesti jaksa päättymätöntä epävarmuutta.

Onko tutkijuus sitten kutsumus? Oma näkemykseni on, että ei ole. Kutsumusretoriikkaa tulee vastustaa, vaikka onkin varmasti niin, että moni päätyy myös taloudellisesti kannattamattomille aloille, koska vaakakupissa painavat muut asiat. Näin on myös omalla kohdallani, eikä tämä ei ole sinällään huono asia. Puhe kutsumuksesta on kuitenkin viime kädessä tieteellisesti kestämätöntä puhetta, joka auttaa lähinnä legitimoimaan sen näkemyksen, että sairaanhoitajien ja tutkijoiden ei tarvitse tienata erityisen paljoa.

Sen sjaan on ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat kutsuvat väitöskirjan tekemistä työksi alusta alkaen.

Oman alani väitöstutkijoita rahoittavia tahoja on noin 10-15, koostuen pääasiassa yksityisistä säätiöistä. Kuten Haapalainen jo elävästi kuvasi, hakemusten menemiseen menee rutkasti aikaa, eikä tämä työ välttämättä tuota tulosta. Apurahahakemus on tavallisesti paljon työläämpi kuin työhakemus.

Pisin saamani apurahakausi on ollut 8 kuukautta, muut tätä lyhyempiä. Näistä palasista on toimeentuloni koostunut vuodesta 2014 alkaen, ja olen luonnollisesti niistä hyvin kiitollinen. Yleensä ensimmäisen apurahan saaminen on kaikkein hankalinta, kun hakemisen salatiedettä ja hakujärjestelmien ja säätiöiden alakulttuuria vasta opetellaan. Kohtalon sormi voi toki tukkia rahahanan myös kesken parhaimman tutkimusputken. Kyseinen sormi voi sormeilla elantoasi aivan milloin tahansa.

Aika monen apurahatutkijan tärkein turvaverkko on, ei suinkaan valtio tai yhteiskunta, vaan vakavaraisempi puoliso. Olipa ihmisten pariutuminen miten hellyttävää tahansa, on tämä aika lannistava tieto. Kun kerran tv-ohjelma Ensitreffit alttarilla on jo tuonut järjestetyt avioliitot takaisin suomalaisten arkeen, ehkäpä olisi tilaa myös konseptille, jossa nuoret tutkijat pääsevät paritumaan haluamallaan tavalla vaikkapa sosiaalityöntekijöiden kanssa.

Vitsailut sikseen, koska pankissa ne ovat vähissä: puolison rahat eivät yleensä kaiken maailman Wahlrooseille riitä. Itse en edes suunnittele hakevani mitään asuntolainan kaltaistakaan vielä moneen, moneen vuoteen, jos sittenkään.

Kahden aikuisen kokoisesta taloudesta ei ole ollut ainakaan haittaa, kun nuoren tutkijan vaatimattomien tulojen pitäisi riittää. Sen sijaan perheellisillä tutkijoilla on varmasti ankeampaa talouspuolella. Saati heillä, jotka ovat virittyneitä vähän keskiluokkaisempaan arkeen.

Apurahan saaminen ei muodosta työsuhdetta mihinkään, joten työntekijän oikeudet ja mahdolliset edut loistavat myös enimmäkseen poissaolollaan. Jos lasin haluaa nähdä puoliksi täytenä, niin apurahatutkijalta puuttuvat myös työntekijän velvollisuudet. Väitöskirjan tekeminen itsessään muodostaa kuitenkin affiliaation johonkin yliopistoon. Jos ylipisto on järjestänyt apurahatutkijalle työhuoneen tai työpisteen, niin toisinaan on tapana, että apurahatutkija pitää yksittäisiä ilmaisia luentoja eräänlaisena vastapalveluksena – vaikka tähän ei tietysti mitään velvollisuutta olekaan. (Ks. Tiina Mahlamäen kirjoitus akateemisesta lahjataloudesta.)

Palkattuun satunnaiseen tuntiopetukseen tarjoutuu monelle jatko-opiskelijalle mahdollisuus, ja pestin vastaanottaminen on järkevää ainakin kolmesta syystä: lisätulot, opetuskokemus ja cv:n kasvattaminen. Opetus ja varsinkin opetuksen suunnittelu vievät kuitenkin paljon aikaa. Opetuksen suunnittelusta ei myöskään makseta, kuten ei tenttien tai esseiden korjaamisesta tai opiskelijoiden ohjaamisestakaan. Päätavoite, eli tutkimuksen tekeminen, täytyykin yrittää pitää kirkkaana mielessä ja kalendaarisessa priorisoinnissa korkealla.

Jos ilmaistyötä on kertymässä satunnaista enemmän, siitä tulee kieltäytyä. Tutkijoiden tekemä ilmaistyö vahingoittaa kaikkia tutkijoita, eikä se ole mitenkään vain apurahatutkijoiden piina. Omalla kohdallani en ole kokenut, että ilmaistyötä olisi vaadittu sopimattoman paljon. Mahdollisuuksia tähän on kuitenkin ollut paljon.

Väitöskirjan tekeminen muistuttaa hiukan gradun tekemistä, mutta kyseessä on aivan eri tasolla arvioitu ja laajuudeltaan paljon isompi kirjallinen työ. Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud toteavat Tohtoritakuu -kirjassaan, että väitöskirja on niille, jotka eivät saaneet gradusta tarpeekseen. Toisin kuin gradua, väitöskirjaa arvioidaan yleisten tieteellisten periaatteiden mukaisesti ilman pehmusteita. Työtä ei pidä mytologisoida, eikä magnum opus ole kovinkaan suositeltava tavoite, mutta varsin korkeat vaatimukset ja odotukset on silti tiedostettava.

Väitöskirja vaatii ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä, sillä tieteen tekeminen on hidasta. Kuten muutkin kirjat, väitöskirja syntyy vain kirjoittamalla. Kirjoittaminen taas pitää sisällään kirjoittamisprosessin, johon puolestaan sisältyy palautteen vastaanottamista ja tekstin jatkuvaa paremmaksi muokkaamista.

Jotkut saattavat kokea väitöskirjan tekemisen myös yksinäisenä, koska perinteinen, aamuisin kohdattava työyhteisö ei ole siihen väistämättä kuuluva itsestäänselvyys. Mahdollinen yliopistolla tai kirjastolla sijaitseva työpiste, sekä säännölliset tapaamiset samassa veneessä olevien kanssa auttavat soutamaan yhteisöllisemmille vesille.

Väitöskirjatyö on kokonaisuutena niin iso ja vaivalloinen, että aiheen valinnan täytyy osua nappiin. En suosittele päätäntävallan luovuttamista muiden käsiin, vaan väitöskirjan aihe kannattaa etsiä itsenäisesti ja huolellisesti. Juuri itselle sopivan aiheen purkaminen läpikotaisinhan on parhaimmillaan mahtavaa.

Aihevalinnassa tärkeintä on oma mielenkiinto, mutta on tietysti järkiperäistä pohtia myös sitä, että mistä rahoittajat ovat mahdollisesti kiinnostuneita. Yhteiskunnallisesti polttavat teemat ovat yleensä hyviä. Hyvä esimerkki uskontotieteen alalta on se, että siinä missä maahanmuuttajien islamia käsittelevää tutkimusta on varsin paljon – mikä on hieno asia – maahanmuuttajien kristinuskoa tarkastelevaa tutkimusta on melko vähän. Sillä, että tavanomaisena 2000-luvun vuonna kristittyjen osuus maahanmuuttajista on noin 50%, ei ole niin paljoa merkitystä kuin sillä, että kyseinen ryhmä on julkisuudessa lähes tuntematon. On siis vaikeampaa perustella rahoittajille, että miksi sitä pitäisi tutkia.

Toivottavasti en tällä kirjoituksella pelotellut ketään tarpeettomasti pois väitöskirjahaaveiden luota, mutta samalla kuitenkin toivon, että kukaan ei ryhdy tutkijaksi virheellisin odotuksin. Jokaisella työllä on plussia ja miinuksia, ja täysin taloudellisesti varmat vaihtoehdot alkavat olla yhä harvinaisempia. Kaikesta valittelusta huolimatta en kadu uravalintaani – ainakaan vielä.

Keskiajalta ISIS:iin ja takaisin: uskontoon liitettyjen ilmiöiden selittämisestä

Vatican_City_flag_from_Urbanian_University_in_Rome_Italy_on_March_12_2015_Credit_Bohumil_Petrik_CNA_7_29_15Koulussa opetettiin, että katolinen kirkko jakaantui keskiajalla itäiseksi ja läntiseksi kirkoksi nk. filioque-asiaa koskevan erimielisyyden vuoksi. Erossa oli siis tämän kertomuksen mukaan kyse ennen kaikkea opillisesta kiistasta: Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta liittyen Jumalan luonteeseen.

Myöhemmin tajusin, että pelkkä oppiin liittyvä sanamuoto ei mitenkään voi selittää satoja vuosia maailmanpolitiikkaa. Pitkälliseen erkaantumisprosessiin vaikuttivat suuresti myös valtapoliittiset asetelmat. Kysymykset kristillisen maailman ykköskaupungista ja johtajan sijainnista olivat olleet tapetilla jo satoja vuosia. Aikojen saatossa itäinen ja läntinen perinne kehittyivät kulttuurisesti omiin suuntiinsa, ja eron virallistaminen molemminpuolisella kirkonkirouksen julistamisella v. 1054 oli vain yksi tämän jatkumon vaiheista. Jopa näiden kuuluisien anateemojen taustalla vaikutti tuore turvallisuuskriisi: normannien Etelä-Italian valloitus ja paavin epäonnistunut sotaretki heitä vastaan.

Olen kuitenkin itse keskittynyt historian sijasta nykyaikaan. Tässä blogitekstissä minua kiinnostaa varsinaisen menneisyyden tarkastelun sijasta pohtia sitä, että miksi historiallisten tai yhtä lailla päivänpolttavien ilmiöiden selittämisessä usein painotetaan juuri opillisia tekijöitä. Tämä tapahtuu monesti muiden elementtien kustannuksella. Ilmiö on ongelmallinen ja melko yleinen.

Eräitä Irakin ja Syyrian alueita hallitseva ISIS on lähivuosina herättänyt kauhua brutaaleilla toimillaan. Aihetta ovat kommentoineet lukuisat kirjoittajat, ja itsekin mediavaikuttamisessa kyvykäs järjestö kerää pelkällä nimellään huomiota uutisen kuin uutisen yhteydessä. Yksi suuren näkyvyyden kommentaareista on ollut toimittaja Graeme Woodin The Atlantic -lehdessä maaliskuussa 2015 julkaistu teksti: “What ISIS Really Wants”.

ISIS:in kiisteltyä islamilaisuutta Wood luonnehtii näin (tämä ja muut sitaattien käännökset omiani):

Tosiasia on, että ISIS on islamilainen. Todella islamilainen. On totta, että järjestö on houkutellut psykopaatteja ja seikkailunhaluisia ihmisiä Lähi-idän ja Euroopan tyytymättömien väestönosien joukosta. Silti se uskonto, jota järjestön kiihkeimmät seuraajat saarnaavat, pohjaa johdonmukaiseen ja jopa oppineeseen islamin tulkintaan. (…) Meidän tulee tutustua ISIS:in älylliseen genealogiaan, mikäli emme halua vahvistaa sitä,  vaan edesauttaa sen ylitsepursuavan intohimon itsetuhoa.

En lähde mukaan varsinaiseen väittelyyn ISIS:in islamilaisuudesta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on pohjimmiltaan enemmän uskonnollinen kuin tieteellinen kysymys. Empiirisen tutkimuksen avulla ei voida suoraan vastata normatiiviseen kysymykseen siitä, toteuttaako ISIS “aitoa islamia” vai ei. Tämän sijasta kiinnitän huomiota Woodin muihin väitteisiin ja tämän valitsemiin sanamuotoihin ja esimerkkeihin.

Wood kirjoittaa seuraavasti pohtiessaan ISIS:in ja islamin suhdetta:

Muslimit voivat väittää, että orjuus ei ole oikeutettua nyt, ja että ristiinnaulitseminen on väärin tässä ajassa. Monet sanovat juuri näin. He eivät voi kuitenkaan tuomita orjuutta tai ristiinnaulitsemista olematta ristiriidassa Koraanin ja profeetan esimerkin kanssa.

Toistamiseen totean, että ei ole tieteilijän tehtävä tuottaa uskonnollista tulkintaa. Sen sijaan huomautan, että Wood ei näytä ymmärtävän tekstin tulkinnan merkitystä itsessään. Fundamentalistijärjestöä kritisoiva toimittaja käytännössä allekirjoittaa fundamentalistisen tulkinnan periaatteen, jonka mukaan pyhistä teksteistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, että miten tulee “islamin mukaan” toimia vaikkapa orjuuden tai kuolemantuomion suhteen. Hän näyttää ajattelevan, että tekstien historiallisista konteksteista, arabian kielen muutoksista 1400:n vuoden aikana tai tulkintoihin liittyvistä tosimaailman erimielisyyksistä ei tarvitse välittää, koska Koraani ja Hadith:it puhuvat puolestaan.

Tosiasiassa fundamentalistinen lukija on kuin kuka tahansa muu lukija: hän lukee tekstiä omista lähtökohdistaan ja aina tietyn tulkinta-aparaatin läpi. Ellei näin olisi ja teksti itse todella puhuisi puolestaan, fundamentalististen ryhmien välillä tuskin olisi nykyisiä tulkinnallisia erimielisyyksiä. Pyhät tekstit väittävät asioita aina jonkun mielestä, ja objektiivisen lukijan roolin on mahdoton astua. Teksteillä ei toki voida sosiaalisesti menestyksekkäästi perustella aivan mitä tahansa ja ne asettavat tulkinnoille tiettyjä suuntaviivoja, mutta itse tulkintojen suuri kirjo tekstien joustavuuden myötä on empiirinen fakta.

Viimeinen lainaus Wood:in tekstistä tarjoaa kiintoisan paluun Euroopan historiaan:

Euroopan uskonsodista on satoja vuosia, ja lukuisia ihmisiä ei enää kuole arkaaisten teologisten erimielisyyksien vuoksi. Ehkäpä juuri tästä johtuu lännen epäilevä tai kiistävä asenne ISIS:in teologiaa ja käytäntöjä koskevien uutisten suhteen.

Wood siis esittää, että koska Euroopan reformaatioon liittyneiden sotien – joita on tavattu nimittää uskonsodiksi – päättymisestä on aikaa, länsimaisissa mielikuvissa teologisiin mielipiteisiin pohjaava väkivalta ei enää tunnu ajankohtaiselta ja näin todelliselta ilmiöltä. Kuitenkin nämä uskonsodat ovat taas käypä esimerkki sarjasta konflikteja, joita ei voida palauttaa vain teologisiin erimielisyyksiin, vaikka ne tällä tavalla usein esitetäänkin. Kuten aiemmin mainitun kirkkojen erkaantumisen kohdalla, myös nk. uskonsotien taustalla piilivät kansainväliset ja paikalliset poliittiset jännitteet, sekä hallitsijoiden valtakamppailut.

Nämä kolme lainausta tuovat esiin, miten mieltynyt Wood on opilliseen selittämiseen. Hänestä ISIS:iä ymmärtää parhaiten tutustumalla sen opillisiin perusteisiin. Tätä linjaa mukailevat myös hänen valitsemansa haastateltavat. En kiistä, etteikö ISIS:in jäsenten näkemyksiä islamista tulisi ottaa huomioon. Wood:in teksti itsessään on kuitenkin esimerkki tämän analyysityylin tavanomaisesta sudenkuopasta: muiden tekijöiden sivuuttamisesta. Esimerkiksi Irakin sota jää kirjoituksessa pääosin kummittelemaan taustalle, vaikka sitä voidaan perustellusti pitää yhtenä ISIS:in synnyn keskeisistä ainesosista.

Mistä tällainen viehtymys opilliseen selittämiseen sitten johtuu? Arvauksia voidaan esittää. Syyt saattavat nivoutua länsimaiseen tapaan hahmottaa uskontoa ylipäänsä. Uskonnon samaistaminen oppeihin ja uskoon (eikä esimeriksi käytäntöihin) on taustaltaan aika kristillinen ja eritoten protestanttinen ajattelutapa. Ehkäpä opillisen selittämisen psykologiamaisuus (oppi mielen sisältönä, joka vaikuttaa toimintaan) on tässä ajassa vetovoimaisempi kuin monimutkaisten ja moninaisten kontekstien läpikäyminen. Tässä kuvattu opillistaminen on ilmiönä myös sukua uskonnollistamiselle, jota on esiintynyt erityisesti nykyisessä islamkeskustelussa. Tällöin esimerkiksi muslimien toimintaa selitetään ylikorostetusti heidän uskonnollaan, yleensä juuri oletettuja oppeja painottaen.

Tutkimusmatka Religion & Law -tutkijaverkoston konferenssiin

800px-Cardiff_University5. ja 6. toukokuuta järjestettiin The Cardiff Festival of Law and Religion, jonne osallistuin ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli sekä Law and Religion Scholars Network -tutkijaverkoston konferenssi, että paikallisen kirkko-oikeuden oppiaineen 25-vuotisjuhla, jossa julkistettiin Norman Doelle omistettu The Confluence of Law and Religion -juhlakirja. Tässä vaiheessa tutkijan uraa verkostoituminen ja sopivien tutkijayhteisöjen hakeminen on tärkeää, joten lähdin mukaan avoimin mielin.

Parissakin puheenvuorossa korostettiin, miten useimmat uskontoa ja lakia tutkivat ovat joko itsekin uskonnollisia tai ainakin sympaattisia uskontoa kohtaan. Oma vaikutelmani on samankaltainen. Ainakin kytkös isoihin kirkkoihin oli tässä pienikokokoisessa konferenssissa selvästi näkyvillä. Monen osallistujan ydinosaaminen oli juuri kirkko-oikeuden alueelta, alustajien joukossa oli useampia kirkkojen työntekijöitä ja paneelissa, jossa esittäytyi lehtien päätoimittajia, kaksi kolmesta edusti kristillisesti ja kirkko-oikeudellisesti painottunutta julkaisua.

Juhlaillallisella pöytäseurueeni koostui suunnilleen kolmesta juristista, kahdesta anglikaanisen kirkon papista, katolisen kirkon asianajajasta, luterilaisesta teologista, sekä itseni ohella toisesta suomalaisesta uskonnontutkijasta. Ennen ruokaa ja sen päätteeksi lausuttiin rukous. ”To the Queen and the Church!”, skoolasimme.

Tämä oli mielenjäävää muun muassa siksi, että hetkeä aikaisemmin olin kuuntelemassa alustusta, joka käsitteli negatiivista uskonnonvapautta. Eli siis ihmisoikeutta olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen. Ilmeisesti peribrittiläiset jutut ovat vaarattomia.

Konferenssin ainoan keynote-luennon piti David Little, joka on tehnyt pitkän uran ihmisoikeuksien sekä uskontoon ja konflikteihin liittyvän tematiikan parissa. Vaikka Littlen Amerikka-painotus oli selkeä – tärkeimmät keskustelukumppanit olivat yhdysvaltalaisia, USA:n toiminta Lähi-idässä pelkistyi ”demokraattisten valtioitten taisteluksi diktaattoreja vastaan”, ja niin edelleen – hänen alustuksensa oli kuitenkin lopulta kiintoisa.

Little käsitteli eritoten Michel Foucault’n ja Talal Asadin inspiroimaa kritiikkiä ihmisoikeusnormeja ja erityisesti  uskonnonvapautta kohtaan. Tätä edustamaan hän oli valikoinut joukon ajankohtaisia kirjoittajia, joista suurimpaan roolin nousivat Winnifred Sullivan ja Elizabeth Shakman Hurd. He ovat muiden samankaltaisen tutkimusperinteen edustajien kanssa kirjoittaneet siitä, miten ihmisoikeusnormit eivät ole universalistisesta kielestään huolimatta tosiasiassa yleismaailmallisia, vaan niitä määrittävät tietyt historiallisesti rakentuneet kulttuuriset jäsennykset ja poliittiset päämäärät, ja että niiden kytkös valtaan tulee ottaa vakavasti. Heidät tunnetaan myös samoja aiheita käsittelevän The Immanent Frame -blogin yhteydestä.

Esimerkiksi Sullivan esittää teoksessaan The Impossibility of Religious Freedom (2007), että uskonnon määrittely ei Yhdysvaltain oikeuden toiminnan kohdalla ole onnistunut tosiasiassa hyvin moninaisessa uskontomaisemassa ja näin uskonnonvapauden ideaalikaan ei ole päässyt toteutumaan. Hurd puolestaan argumentoi teoksessaan Beyond Religious Freedom (2015), että esimerkiksi uskonnonvapauden kansainvälinen propagointi on tosiasiassa synnyttänyt uusia valtarakenteita kun uskonnon määrittelystä on tullut laillinen kysymys. Koska ihmisoikeuskehikon mukana kulkevat myös tietyt sosiopoliittiset intressit, sen käyttö voi edesauttaa juuri sellaisten ongelmatilanteiden syntyä, joiden ratkomista varten se on alkujaan tarkoitettu.

Little kysyy ihmisoikeusjuristille ymmärrettävän kysymyksen: mitä sitten? Tarkoittaako tämä kritiikki sitä, että ihmisoikeusnormisto tulisi hylätä? Littlen vastaus on kieltävä, ja hänen mielestään Asadin ja Foucault’n inspiroimat kriitikot eivät ole kyenneet osoittamaan, että miksi näin tulisi toimia. Hänestä ongelmat ovat ihmisoikeusnormien soveltajissa, ei normeissa itsessään. Little kuitenkin myös tunnustaa (omien sanojensa mukaan, ei niinkään alustuksen sisällön valossa) ihmisoikeusnormien historiallistamisen ja valta-analytiikan arvon, ja näkee, että näiden normien soveltaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä. Joka tapauksessa Little piti kritiikkiä merkittävänä ja tutustumisen arvoisena hyökkäyksenä ihmisoikeuskehystä vastaan.

Hyvin samankaltaisten jännitteiden ympärille rakentuu oma paikantumiseni suhteessa konferenssiin, josta käteen jäi voittopuolisesti positiivinen vaikutelma. Tunsin olevani tervetullut ulkopuolinen. Osallistujat olivat enimmäkseen juristeja ja kiinnostuneita juuri normatiivisista kysymyksistä. Oma tutkimukseni puolestaan pitäytyy empiirisellä tasolla, ja tämä oli asian laita myös alustukseni kohdalla. Esitykseni otettiin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan. Monille tuli yllätyksenä sekä se, miten paljon Suomessa uskonrauhapykälää sovelletaan, että se, miten tiukka vaatimus uskonnollisten yhteisöjen rekisteröitymisestä on. En kuitenkaan joutunut vastaamaan “mitä sitten” -kysymyksiin. Sellaisiakin päätyy kuitenkin väistämättä pohtimaan tällaisen aiheen parissa työskennellessä.

Mainittakoon vielä, että Cardiffin vanhimmassa pubissa eli Goat Majorissa oli hauska käydä. Sen sijaan yliopiston kannattaisi panostaa ulkomaistenkin vierailijoiden kohdalla toimivaan wifiin, sekä internetpohjaisen maksujärjestelmän kehittämiseen: hammasta purren maksoin konferenssin luottokortilla puhelimitse.