Pilkaten politikointia: Tynkkynen ja muut

Useampi perussuomalaispoliitikko on vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ollut syytettynä vihapuherikoksesta, erityisesti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Jommastakummasta tai molemmista rikoksista on tuomittu ainakin James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho, Tommi Rautio, Mika Hiltunen, Freddy van Wonterghem, Olli Sademies ja Terhi Kiemunki.

Näissä kaikissa oli kyse maahanmuuttaja- tai islamvastaisuudesta. Muiden puolueiden kohdalla vastaavaa sumaa ei ole.

Uusimpana tapauksena on varavaltuutettu Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynti. Oulun käräjäoikeus tuomitsi hänet tänään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.

Moni on kiinnittänyt huomiota Tynkkysen rangaistuksen lievyyden ja tosiasiallisesti vaatimattoman poliittisen aseman, sekä suuren mediahuomion väliseen epäsuhtaan. Taitavana julkkiksena hän hankki poikkeusluvan oikeudenkäyntinsä videointiin ja prosessista myös uutisoitiin näyttävästi.

Käräjäoikeus kuitenkin langetti Tynkkyselle (oikeuskäytännön mukaisesti) lopulta vain 50 päiväsakkoa, joista koituu hänelle maksettavaa 300 euroa. Tuomio saattaa tosin vielä edetä hoviin, mutta ratkaisun muuttuminen on epätodennäköistä.

Tynkkynen ja muut kriitikot ovat tavallaan oikeassa siinä, että näissä oikeudenkäynneissä on poliittinen ulottuvuus. Se on kuitenkin toisenlainen kuin he esittävät, ja se koskee myös heidän omaa toimintaansa.

Näillä hinnoilla (sakoilla) ei ole paljoakaan järkeä kuluttaa kunnallisvaalibudjetista liian suurta siivua median maksulliseen mainostilaan. On nimittäin olemassa äänestäjäkunta, joiden silmissä tämän tyyppiset tuomiot toimivat todisteina sille, että viranomaiset hyysäävät muslimeja, että oikeuslaitos jakelee poliittisia tuomioita, ja että ”sananvapaus on rikki”. Tuomioille on siis käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, erityisesti silloin, kun poliitikko on rakentanut uransa sananvapauskysymysten, islamin ja maahanmuuton vastustamisen, sekä suhteellisen monikulttuurisuusmyönteisen viralliskonsensuksen kritisoimisen pohjalta.

Tynkkysen ja Halla-ahon oikeudenkäynneissä ja niiden mediakäsittelyssä on paljon samaa. Halla-aho tuomittiin vuosina 2009–2012 tapahtuneen oikeusprosessinsa myötä samoista rikoksista kärsimään samat rangaistukset. Hänen sakkopotilleen tuli kokoa 400 euroa. Myös silloin uskonrauhatuomion osalta keskiössä oli islamvastaisuus ja Muhammadin ja Allahin yhdistäminen pedofiliaan. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin Halla-ahon sanallisesti hyökättyä somalien, Tynkkysen yleisemmin muslimien kimppuun.

Itse oikeudenkäynnin ja tuomittujen, sekä eräiden muiden kiistanalaisten lausuntojen myötä mediajulkisuus oli Halla-aholle taattu. Samalla hän eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja muutaman vuoden kuluttua EU-parlamentaarikoksi, saaden toiseksi eniten ääniä koko vaaleissa. Hän on kerännyt kannatusta etenkin blogikirjoitustensa avulla, mutta iso medianäkyvyys esimerkiksi kohujen yhteydessä on myös avittanut poliittista uraa.

Pienten sakkorangaistusten ohella näiden rikosten kohdalla tuomitut joutuvat yleensä myös poistamaan kyseessä olevat tekstit netistä. Molemmat rangaistukset ovat kuitenkin pääasiassa symbolisia. Sakko ei paljoa satuta ja tuomittujen kannattajat voivat helposti säilyttää kyseessä olevat tekstit saatavilla. Suomessa ei ole vielä tuomittu ketään tällaisen laittomaksi todetun tekstin netissä säilyttämisestä.

Oikeustieteilijä Heli Askola kommentoi Halla-ahon tapausta toteamalla, että Halla-aho oli ”win-win” -tilanteessa. Sama pätee varsin usein myös muihin vastaavanlaisista vihapuherikoksista syytettyihin. Jos tuomioistuin toteaa tekijän syylliseksi, tämä voi sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ja maksaa pienet sakot. Jos tuomioistuin taas ei löydä tekijän sanoista mitään rikollista, saavat ne eräänlaisen virallisen hyväksynnän.

Tälle kaikelle löytyy historiallisia vertailukohtia. Uskonnon pilkkaa koskevien tuomioiden aiheuttama marttyyriefekti tunnettiin jo 1900-luvun alussa, kun monia kirkkovastaisia sosialisteja tuomittiin jumalanpilkasta. Vaikka poliittinen tilanne ja uskonnollinen kenttä olivat varsin erilaisia, tavoiteltiin uskonnon pilkalla myös tuolloin haluttuja yhteiskunnallisia päämääriä: oikeistolaisen ja luterilaisen vaikutusvallan kyseenalaistamista.

Niin ikään vasemmistolaiset taiteilijat Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat 60-luvulla tuomiot jumalanpilkasta. Juhannustanssien pilkkasaarna ja Sikamessiaan kuvakieli olivat liikaa viranomaisten näkemykselle kristillisten arvojen ja symboleiden suojelusta. Tuomioiden yhteiskunnallinen vaikutus kääntyi kuitenkin päälaelleen: presidentti Kekkonen armahti Salaman ja molempia tuomiota alettiin varsin nopeasti pitää vanhanaikaisina. Lopulta liberaali nuorempi sukupolvi päätyikin jupakoiden moraaliseksi voittajaksi, kuten sosiologi Ilkka Arminen on tulkinnut.

Uskontorikokset menivät tauolle kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes uskonrauhapykälän uudistus vuonna 1998 yhdessä monikulttuurisuuskeskustelun nousun kanssa synnytti kyseisen rikostyypin uudelleen.

Yhteiskunnallisesti tärkeänä pidetyn lain uhmaaminen on toiminut omien yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi monenlaisista poliittisista lähtökohdista käsin. Toisaalta uskonrauha- siinä missä kiihottamispykälänkin avulla pyritään vetämään hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän julkisen toiminnan ja puheen rajoja, sekä suojelemaan perusoikeuksia ja vallitsevaa moraalista järjestystä. Tässä mielessä nämä pykälät ovat läpikotaisin yhteiskunnallisia, siis poliittisia.

Tuomas Äystö

(P.S. Tästä kaikesta voi lukea tarkemmin pian julkaistavista artikkeleistani sekä väitöskirjastani, jahka se valmistuu.)

Tutkimusmatka Religion & Law -tutkijaverkoston konferenssiin

5. ja 6. toukokuuta järjestettiin The Cardiff Festival of Law and Religion, jonne osallistuin ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli sekä Law and Religion Scholars Network -tutkijaverkoston konferenssi, että paikallisen kirkko-oikeuden oppiaineen 25-vuotisjuhla, jossa julkistettiin Norman Doelle omistettu The Confluence of Law and Religion -juhlakirja. Tässä vaiheessa tutkijan uraa verkostoituminen ja sopivien tutkijayhteisöjen hakeminen on tärkeää, joten lähdin mukaan avoimin mielin.

Parissakin puheenvuorossa korostettiin, miten useimmat uskontoa ja lakia tutkivat ovat joko itsekin uskonnollisia tai ainakin sympaattisia uskontoa kohtaan. Oma vaikutelmani on samankaltainen. Ainakin kytkös isoihin kirkkoihin oli tässä pienikokokoisessa konferenssissa selvästi näkyvillä. Monen osallistujan ydinosaaminen oli juuri kirkko-oikeuden alueelta, alustajien joukossa oli useampia kirkkojen työntekijöitä ja paneelissa, jossa esittäytyi lehtien päätoimittajia, kaksi kolmesta edusti kristillisesti ja kirkko-oikeudellisesti painottunutta julkaisua.

Juhlaillallisella pöytäseurueeni koostui suunnilleen kolmesta juristista, kahdesta anglikaanisen kirkon papista, katolisen kirkon asianajajasta, luterilaisesta teologista, sekä itseni ohella toisesta suomalaisesta uskonnontutkijasta. Ennen ruokaa ja sen päätteeksi lausuttiin rukous. ”To the Queen and the Church!”, skoolasimme.

Tämä oli mielenjäävää muun muassa siksi, että hetkeä aikaisemmin olin kuuntelemassa alustusta, joka käsitteli negatiivista uskonnonvapautta. Eli siis ihmisoikeutta olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen. Ilmeisesti peribrittiläiset jutut ovat vaarattomia.

Konferenssin ainoan keynote-luennon piti David Little, joka on tehnyt pitkän uran ihmisoikeuksien sekä uskontoon ja konflikteihin liittyvän tematiikan parissa. Vaikka Littlen Amerikka-painotus oli selkeä – tärkeimmät keskustelukumppanit olivat yhdysvaltalaisia, USA:n toiminta Lähi-idässä pelkistyi ”demokraattisten valtioitten taisteluksi diktaattoreja vastaan”, ja niin edelleen – hänen alustuksensa oli kuitenkin lopulta kiintoisa.

Little käsitteli eritoten Michel Foucault’n ja Talal Asadin inspiroimaa kritiikkiä ihmisoikeusnormeja ja erityisesti  uskonnonvapautta kohtaan. Tätä edustamaan hän oli valikoinut joukon ajankohtaisia kirjoittajia, joista suurimpaan roolin nousivat Winnifred Sullivan ja Elizabeth Shakman Hurd. He ovat muiden samankaltaisen tutkimusperinteen edustajien kanssa kirjoittaneet siitä, miten ihmisoikeusnormit eivät ole universalistisesta kielestään huolimatta tosiasiassa yleismaailmallisia, vaan niitä määrittävät tietyt historiallisesti rakentuneet kulttuuriset jäsennykset ja poliittiset päämäärät, ja että niiden kytkös valtaan tulee ottaa vakavasti. Heidät tunnetaan myös samoja aiheita käsittelevän The Immanent Frame -blogin yhteydestä.

Esimerkiksi Sullivan esittää teoksessaan The Impossibility of Religious Freedom (2007), että uskonnon määrittely ei Yhdysvaltain oikeuden toiminnan kohdalla ole onnistunut tosiasiassa hyvin moninaisessa uskontomaisemassa ja näin uskonnonvapauden ideaalikaan ei ole päässyt toteutumaan. Hurd puolestaan argumentoi teoksessaan Beyond Religious Freedom (2015), että esimerkiksi uskonnonvapauden kansainvälinen propagointi on tosiasiassa synnyttänyt uusia valtarakenteita kun uskonnon määrittelystä on tullut laillinen kysymys. Koska ihmisoikeuskehikon mukana kulkevat myös tietyt sosiopoliittiset intressit, sen käyttö voi edesauttaa juuri sellaisten ongelmatilanteiden syntyä, joiden ratkomista varten se on alkujaan tarkoitettu.

Little kysyy ihmisoikeusjuristille ymmärrettävän kysymyksen: mitä sitten? Tarkoittaako tämä kritiikki sitä, että ihmisoikeusnormisto tulisi hylätä? Littlen vastaus on kieltävä, ja hänen mielestään Asadin ja Foucault’n inspiroimat kriitikot eivät ole kyenneet osoittamaan, että miksi näin tulisi toimia. Hänestä ongelmat ovat ihmisoikeusnormien soveltajissa, ei normeissa itsessään. Little kuitenkin myös tunnustaa (omien sanojensa mukaan, ei niinkään alustuksen sisällön valossa) ihmisoikeusnormien historiallistamisen ja valta-analytiikan arvon, ja näkee, että näiden normien soveltaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä. Joka tapauksessa Little piti kritiikkiä merkittävänä ja tutustumisen arvoisena hyökkäyksenä ihmisoikeuskehystä vastaan.

Hyvin samankaltaisten jännitteiden ympärille rakentuu oma paikantumiseni suhteessa konferenssiin, josta käteen jäi voittopuolisesti positiivinen vaikutelma. Tunsin olevani tervetullut ulkopuolinen. Osallistujat olivat enimmäkseen juristeja ja kiinnostuneita juuri normatiivisista kysymyksistä. Oma tutkimukseni puolestaan pitäytyy empiirisellä tasolla, ja tämä oli asian laita myös alustukseni kohdalla. Esitykseni otettiin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan. Monille tuli yllätyksenä sekä se, miten paljon Suomessa uskonrauhapykälää sovelletaan, että se, miten tiukka vaatimus uskonnollisten yhteisöjen rekisteröitymisestä on. En kuitenkaan joutunut vastaamaan “mitä sitten” -kysymyksiin. Sellaisiakin päätyy kuitenkin väistämättä pohtimaan tällaisen aiheen parissa työskennellessä.

Mainittakoon vielä, että Cardiffin vanhimmassa pubissa eli Goat Majorissa oli hauska käydä. Sen sijaan yliopiston kannattaisi panostaa ulkomaistenkin vierailijoiden kohdalla toimivaan wifiin, sekä internetpohjaisen maksujärjestelmän kehittämiseen: hammasta purren maksoin konferenssin luottokortilla puhelimitse.

Uskonnon taiteellinen pilkka ja uskontorikostuomiot Suomessa

Ranskalaisen Charlie Hebdo –lehden toimituksessa tehty joukkosurma palautti uskontojen pilkkaa koskevan lainsäädännön puheenaiheeksi myös Suomessa. Keskustelun teemoja ovat olleet muun muassa lehdistön vapaus, sananvapaus, taiteen vapaus, uskontojen pilkkaamisen rajat, sekä suomalainen lainsäädäntö.

Viimeksi suomalainen uskonrauhapykälä puhutti vastaavalla tavalla Jussi Halla-ahon oikeusprosessin aikana, joka päättyi korkeimman oikeuden tuomioon uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan v. 2012. Halla-aho oli julkaissut blogissaan tekstiä, joka oli oikeusistuimen mukaan loukkaavaa islamia ja muslimeja kohtaan.

Keskusteluun on ottanut osaa mm. Vapaa-ajattelijan liiton puheenjohtaja Petri Karisma, joka kirjoittaa, että Charlie Hebdon pilakuvat pitäisi julkaista mielenilmauksena sananvapauteen kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Vapaa-ajattelijain liitto kannattaa uskonrauhapykälän kumoamista, ja Karisma kommentoi, että Suomessa lehden pilakuvien julkaisu voisi olla nykyisen lainsäädännön puitteissa rikollista.

Uskonrauhapykälän poistamista ovat uusimman keskustelun yhteydessä kannattaneet myös esimerkiksi Ville Niinistö (Vihr.) ja Sampsa Kataja (Kok.). Aikaisemmin oikeustieteen professorit Kimmo Nuotio ja Matti Tolvanen ovat puoltaneet lain kumoamista. Myös Juristikirjeen vuonna 2012 teettämän kyselyn mukaan suomalaiset juristit pitivät uskonrauhan rikkomista huumausaineen käyttörikoksen ohella kaikkein turhimpana pykälänä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on sen sijaan puolustanut uskonrauhapykälän tarpeellisuutta.

Entinen valtionsyyttäjä Mika Illman kommentoi, että Suomessa Charlie Hebdon Muhammad-kuvista ei syytettäisi. Hän argumentoi, että maat kuuluvat samaan sananvapausartiklaan ja täten pilakuvien laillisuutta arvioitaisiin meillä samoin kuin Ranskassa. Esimerkkinä hän mainitsee Suomen Sisu ry:n julkaisemat Jyllands Postenin Muhammad-karikatyyrit, joista ei v. 2006 nostettu syytettä. Tuolloin syyttäjän keskeisin perustelu oli, että loukkaamistarkoitus ei ollut osoitettavissa. Syytteitä ei nostettu myöskään Tanskassa. Merkillepantavasti presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen kuitenkin pyysivät Sisun julkaisemia pilakuvia julkisesti anteeksi.

Tätä tahallisen loukkaamisen vaatimusta täyttäisivät tuskin myöskään esimerkiksi ilmiön asiallinen kommentointi yleisemmällä tasolla visuaalisia keinoja hyödyntäen. Tätä edustavat nähdäkseni Charlie Hebdon kannessa julkaistu itkevä Muhammad, sekä esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Rannan teokset tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, sekä kulttuurilehti Kaltiossa v. 2006. Jälkimmäinen Muhammad-sarjakuva sai jonkin verran kansainvälistäkin julkisuutta, ja johti Kaltion silloisen päätoimittajan irtisanomiseen, mutta itse sarjakuvasta ei tehty edes rikostutkintaa.

Uskonrauhan rikkominen -nimellä tunnettu pykälä hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1998, jolloin käynnissä oli rikoslain kokonaisvaltainen uudistus. Uudessa rikoslaissa säädetään seuraavasti:

Joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Pykälässä mainittu ”kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta” viittaa evankelisluterilaiseen kirkkoon, ortodoksiseen kirkkoon, sekä rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kyseessä ei siis ole kaikki uskonnolliset ryhmät kattava suojelu. Esimerkiksi kajaanilaisen moskeijan verellä töhrinyttä henkilöä ei tuomittu uskonrauhan rikkomisesta vuonna 2008, koska kohteena ollut yhteisö ei vielä tekohetkellä ollut rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.

Ennen rikoslain uudistusta käytössä oli kokonaan oma rikoslain lukunsa ”Uskontorikoksista”, joka sisälsi muun muassa erillisen jumalanpilkkapykälän. Hallituksen esityksestä poiketen eduskunta päätti säilyttää Jumalan isolla J:llä, ja sisällytti jumalanpilkan kiellon uudistettuun uskonrauhapykälään. Kyseistä poliittista keskustelua 1990-luvun lopussa leimaa muutenkin vahva kristillinen sävy, ja tämän jäljet näkyvät myös itse pykälässä.

Toisinaan kynnyskysymyksenä on siis osoitettavissa oleva loukkaamistarkoitus. Vastoin yleistä harhaluuloa lain kannalta ei sen sijaan ole merkitystä, loukkaantuuko yksikään uskonnollisen ryhmän edustaja konkreettisesti. Esimerkiksi Halla-ahon tapauksessa tutkinta ei lähtenyt liikkeelle loukkaantuneen muslimin rikosilmoituksesta, vaan valtionsyyttäjän omasta aloitteesta.

Syyttäjän vastuulla on arvioida erilaisten sanojen ja tekojen uskonnollista loukkaavuutta. Tehtävä on melkoinen jo siitäkin näkökulmasta, että Suomessa on yli sata rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa, joista useimmat eivät tuo itseään julkisuuteen ja joiden pyhinä pitämät asiat (joita uskonrauhapykälän on tarkoitus suojata) eivät välttämättä ole yleisesti tunnettuja.

1960-luku on mennyttä aikaa, eivätkä Hannu Salaman ja Harro Koskisen teoksiin rinnastuvat taiteelliset työt, jotka ovat kenties sisältäneet uskonnollisia ihmisiä loukanneita asioita, ole enää 60-luvun jälkeen pääsääntöisesti johtaneet uskontorikostuomioihin.

Vuonna 1980 kanneltiin tuloksetta Kotkan Kaupunginteatterin rockoopperasta Jeesus Kristus Supertähti. Jussi Parviaisen Intimiteatterissa esitetystä Valtakunta-näytelmästä (1985) tehtiin rikosilmoitus jumalanpilkkalakiin vedoten, mutta rikostutkintaa ei suoritettu. Ison kohun aiheutti Jumalan teatteri –ryhmä, joka vuoden 1987 esityksessään Oulun teatteripäivillä muun muassa viskoi yleisöön ulosteita, sekä täytti tilan varastettujen palosammuttimen jauheella. Esiintyjät saivat vankeusrangaistuksen, mutta eivät uskonnon tai Jumalan pilkasta. Vuonna 1988 vaadittiin Martin Scorsesen elokuvaa Kristuksen viimeinen kiusaus kiellettäväksi Suomessa, tuloksetta.

1970–1999 olikin uskontorikostuomioiden näkökulmasta suvantoaikaa, mutta lain uudistuksen jälkeen tuomioita on annettu verrattain paljon. Langettavia tuomioita on annettu noin viidelletoista henkilölle, viimeksi v. 2014. Näistä vain harva on kuitenkin koskenut taiteen rajoittamista.

Esimerkiksi 2000-luvun alussa joidenkin mieliä pahoitti ruotsalaisen Elisabeth Ohlsonin valokuvanäyttely Ecce Homo, jossa Jeesus esitettiin muun muassa hlbt-kulttuuriin assosioidun symboliikan, sekä samaa sukupuolta edustavien henkilöiden seksuaalisen läheisyyden yhteydessä. Tutkintapyynnöistä huolimatta rikostutkintaa ei nähty tarpeelliseksi. Syytettä ei nostettu myöskään kristinuskoa satirisoivista kuvista, jotka Vapaa-ajattelijain liitto julkaisi kotisivuillaan v. 2007. Pietarsaarelainen rockyhtye pirstoi kesällä 2002 lavalla kaksimetrisen ristin ja huusi ”fuck christ”, mutta selvisi ilman syytteitä.

Eräänlaisen poikkeuksen muodostavat tamperelaismiehet, jotka saivat uskonrauhatuomion julkaistuaan blogeissaan Muhammadia ja Allahia esittäviä piirroksia, joissa nämä oli kuvattu muun muassa sekaantumassa eläimiin. Heidän tuomioidensa kokonaisuuden kohdalla uskontorikos oli kuitenkin sivuroolissa: useat yksityishenkilöihin kohdistuneet kunnianloukkaukset, sekä kiihottaminen kansanryhmää vastaan toivat heille yli kaksi vuotta vankeutta Turun hovioikedessa v. 2008.

Taiteen sijasta uskontorikostuomiot ovat kuitenkin koskeneet useammin nettikirjoittelua. Islam on ollut tavanomainen uskontokonteksti, mutta joissain tapauksissa asiayhteytenä on ollut myös evankelisluterilainen kirkko tai juutalaisuus. Tutkin tuoreita oikeustapauksia tekeillä olevassa uskontotieteen väitöskirjassani.

Olen aikaisemmin blogannut esimerkiksi Irlannin tulevasta, jumalanpilkka-asetusta koskevasta kansanäänestyksestä. Britannia päätti luopua jumalanpilkan kriminalisoinnista v. 2008. Tuoreita langettavia tuomioita tunnetaan Suomen ohella esimerkiksi Puolasta ja Kreikasta. Uskontorikospykälät puhuttavatkin varmasti vielä pitkään.

Tuomas Äystö
Kirjoittaja on uskontotieteilijä, joka tutkii suomalaista uskonnon pilkkaa ja valtiollista uskonnon käsittelyä.

Irlanti ja uskonnon pilkka

Irlanti kuuluu niiden Euroopan maiden joukkoon, joissa uskonnollinen loukkaaminen on Suomen tapaan kriminalisoitu. Suomesta poiketen Irlannissa ”blasphemy” löytyy jopa perustuslaista, minkä lisäksi rikoksesta säädetään erityisellä asetuksella, joka on vuodelta 2009.

Kysymys on ollut kiistanalainen asetuksen hyväksymisestä asti, ja kuluvan vuoden lokakuussa Irlannin hallitus ilmoittikin, että perustuslain muutoksesta on tulossa kansanäänestys.

Irlannin perustuslaissa todetaan seuraavaa:

The publication or utterance of blasphemous, seditious, or indecent matter is an offence which shall be punishable in accordance with law.

Vuonna 1991 lakiuudistuksen parissa työskennellyt komissio raportoi, että kyseinen perustuslain kohta on vanhentunut ja yhteensopimaton sananvapausperiaatteen kanssa. Vihapuheesta on säädetty muualla, ja se kattaa myös uskontoon kohdistuvan pilkan riittävällä tavalla, komissio jatkoi. Kansanäänestystä (mikä olisi vaadittu perustuslain muutokseen) ei kuitenkaan tuolloin nähty tarpeelliseksi.

Vuonna 2009 hyväksyttiin hyvin mielenkiintoinen asetus, jossa pyrittiin ottamaan huomioon monia lakiuudistuskomission kommenteista. Yksi tavoitteista oli tehdä lainsäädännöstä paremmin moniuskontoiseen kontekstiin sopiva. Siinä säädetään seuraavasti:

36.— (1) A person who publishes or utters blasphemous matter shall be guilty of an offence and shall be liable upon conviction on indictment to a fine not exceeding €25,000.
(2) For the purposes of this section, a person publishes or utters blasphemous matter if—
(a) he or she publishes or utters matter that is grossly abusive or insulting in relation to matters held sacred by any religion, thereby causing outrage among a substantial number of the adherents of that religion, and
(b) he or she intends, by the publication or utterance of the matter concerned, to cause such outrage.
(3) It shall be a defence to proceedings for an offence under this section for the defendant to prove that a reasonable person would find genuine literary, artistic, political, scientific, or academic value in the matter to which the offence relates.
(4) In this section “ religion ” does not include an organisation or cult—
(a) the principal object of which is the making of profit, or
(b) that employs oppressive psychological manipulation— (i) of its followers, or (ii) for the purpose of gaining new followers.

Vaikka rikosnimike on ”blasphemy” eli suoraan käännettynä jumalanpilkka, asetus ymmärtää rikoksen selkeästi yleisempänä uskontoon kohdistuvana loukkaamisena. Rangaistavaa on toiminta tai lausuma, joka on ”törkeällä tavalla herjaavaa tai loukkaavaa suhteessa minkä tahansa uskontojen pyhinä pitämiin asioihin”, ja joka ”aiheuttaa tyrmistystä huomattavan kyseisen uskonnon kannattajajoukon keskuudessa”.

Mikäli asetusta verrataan Suomen rikoslain uskonrauhan rikkomiseen, suomalainen pykälä ei suojele ”mitä tahansa uskontoa”, vaan ainoastaan kansallisia kirkkoja ja rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Suomessa ei myöskään edellytetä, että kukaan käsillä olevan uskonnon tunnustaja osoitettavasti loukkaantuu. Vastaavia ovat kuitenkin vaatimukset loukkaamistarkoituksesta: on osoitettava, että pilkallinen teko tehtiin tarkoituksena loukata tiettyä uskonnollista ryhmää.

Epäselväksi jää, miten uskonnon kategoria määrittyisi esimerkiksi silloin, jos pilkan kohteena olisi vaikkapa pakana- tai parodiauskonto. Eli yhteisö, joka ei ole osa vakiintunutta uskontodiskurssia – luonnollistettu, “ilmiselvästi uskonto”. Tämän tyyliset ryhmät ovat koetelleetkin virallisia uskonnon määrittelyaparaatteja jo monessa maassa.

Kiehtovana yksityiskohtana asetuksessa todetaan, että käsiteltävän teon ”kirjallinen, taiteellinen, poliittinen, tieteellinen tai akateeminen arvo” voivat toimia puolustuksena oikeudessa. Lisäksi uskontoa luonnehditaan negaation kautta. Uskonnon käsite ei asetuksen mukaan viittaa ”organisaatioon tai kulttiin, jonka ensisijainen tarkoitus on rahallisen hyödyn tavoittelu, tai joka käyttää painostavaa psykologista manipulaatiota joko jäseniinsä tai hankkiakseen uusia jäseniä”.

Kyseisestä rikoksesta on tuomittu Irlannissa viimeksi vuonna 1855. Uutta asetustakaan ei siis ole vielä käytetty.

Lain rajoja on kuitenkin testattu protestimielessä. Esimerkiksi Atheist Ireland -järjestö julkaisi nettisivuillaan ”25 potentiaalisesti uskontoa loukkaavaa lainausta”, ja ilmoitti olevansa valmis oikeuskamppailuun. Järjestön mukaan laki on täysin sopimaton nykypäivän sekulaarien arvojen kanssa.

Irlannin anglikaanisen kirkon arkkidiakoni David Pierpoint puolestaan kehotti lainsäätäjiä ”varovaisuuteen”. Hän toteaa:

“That is not to say the church should interfere in matters of the State or the law but its role should be one of engagement with them in critique and moral guidance acting as a type of moral compass,” he said. “Right living and righteousness or morality are part of the one thing.”

Toisaalta huomattavasti isompaa Irlannissa toimivaa katolista kirkkoa, sekä myös useimpia ortodoksisia ja protestanttisia kirkkoja edustava ekumeeninen kokous on todennut yhteisessä lausunnossaan, että kyseinen lainsäädäntö on vanhentunut ja mahdollisesti haitallinen, koska vastaavia lakeja on käytetty eri puolilla maailmaa vähemmistöjen sortamiseen. Lisäksi lausunnossa todetaan, että vihapuheen kielto suojaa riittävästi vapaata uskonnollista osallistumista julkiseen keskusteluun ilman pilkatuksi tulemista.

Keskustelun päälinjat ovat tuttuja Suomesta. Sananvapausperiaate nostetaan keskeiseen asemaan, ja se yhdistettynä sekulaarin edistyksen kertomukseen muodostaa yhden tavanomaisimmista kritiikeistä. Uutisointi on ainakin englanninkielisessä mediassa ollut lähiaikoina vilkasta liittyen esimerkiksi Pakistanin jumalanpilkkatuomioihin ja niihin kytkeytyviin epävirallisiin väkivallantekoihin, ja näihin saatetaan viitata eurooppalaisista lainsäädännöistä keskusteltaessa.

Toisaalta vähemmistökirkon edustajan kommentissa näkyy kytkentä uskonnollisen perinteen, uskonnon suojelun ja yhteiskunnan perusmoraalisuuden välillä – ilmiö, joka on tuttu esimeriksi suomalaista uskonrauhapykälää koskeneesta eduskuntakeskustelusta.

Lainsäätäjän näkökulmasta yhden ison haasteen muodostaa uskontojen kasvanut moninaisuus: uskonto ei ole enää vain yhtä kuin kansakunnan oma kristillinen perinne. Uskontorikoksia säätäessä ja näitä pykäliä sovellettaessa joutuu usein hankalien määrittelykysymysten äärelle.

Irlannin tulevan kansanäänestyksen päivämäärää ei ole vielä ilmoitettu.

Valtion vai kansan kirkko?

Evankelis-luterilaisen kirkon edustajilla on tapana korostaa, että heidän kirkkonsa ei ole valtionkirkko vaan kansankirkko. Käsitteen perusteluiksi tarjotaan, että kirkko on osa suomalaista kulttuuria ja historiaa, ja siihen kuuluu enemmistö suomalaisista. Samalla käsitteen nähdään kuvastavan kirkon tehtävää “sulkea piiriinsä koko kansa.”

Epäilemättä kyseinen kirkko edustaa suomalaisten enemmistön uskonnollista yhteisöä ja on osa maan kulttuuria ja historiaa.

Kirkkolain ev. lut. kirkolle takaamat oikeudet ovat pääsääntöisesti samat kuin jo sata vuotta sitten. Ortodoksisen kirkon jakaman verotusoikeuden lisäksi ainoastaan ev. lut. kirkolla on muun muassa aloiteoikeus sitä koskevan kirkkolain muuttamiseksi. On kiistämätöntä, että näillä kahdella kirkolla, varsinkin evankelis-luterilaisella, on erityisasema.

On kokonaan toinen kysymys mitä tästä voi päätellä. Tietyn uskonnon erityisasemaa on käytetty (enemmän tai vähemmän onnistuneena) perusteena niin uuden avioliittolain vastustamiselle kuin kirkon ja valtion erottamiselle.

Valtionkirkko ei käsitteenä tarkoita, että kirkko välttämättä olisi valtion tiukassa kontrollissa. Esimerkiksi Kreikassa perustuslaki määrittää Kreikan ortodoksisen kirkon maan “vallitsevaksi” (eng. prevailing) uskonnoksi, mutta valtio ei puutu kirkon toimintaan juuri mitenkään. Myös suomessa ev. lut. kirkon erityinen ja autonominen asema ylettyy kivijalkoineen perustuslakiin asti.

Tällaisista syistä esimerkiksi brittiläinen oikeustieteilijä Norman Doe on luokitellut Suomen maaksi jossa on valtionkirkko. Valtion ja kirkon laillinen suhde on kuitenkin etäisempi kuin vaikkapa Britanniassa, jossa kuningatar muun muassa nimittää kaikki Englannin kirkon piispat.

Kirkon suosima termi kansankirkko on peräisin filosofiteologi Friedrich Schleiermacherilta (1768–1834). Hänen mukaansa Saksan luterilainen volkskirche lähti liikkeelle kansan uskonnollisista tunteista ja kokemuksista. Volkskirche poikkesi Schleiermacherin mielestä esimerkiksi preussilaisesta valtionkirkkojärjestelystä, jossa opin ja jumalanpalvelusmenojen yhtenäisyys määriteltiin ikään kuin ylhäältä käsin.

Suomalaisessa kontekstissa kansankirkko-ilmaisussa on hyvää se, että se kuvastaa ev. lut. kirkon historiallisesti vahvaa asemaa suomalaisten parissa. Käsite on kuitenkin peräisin ajalta, jolloin ajatus “yhdestä kansasta ja yhdestä uskonnosta” oli edes jossain rajatussa mielessä ajankohtainen.

Omaa liikettään voi toki kutsua miksi tahtoo. Salatuissa elämissä Seppo Taalasmaan eräässä jaksossa edustama poliittinen puolue oli nimetty ytimekkäästi Totuuspuolueeksi. Tutkijoiden ei ole silti pakko ajatella, että Totuuspuolueen nimilinjaus on paras empiirinen kuvaus liikkeestä. Rohkeimmat voisivat jopa väittää, että Totuuspuolue on tehnyt retorisen nimivalinnan.

Valtio/kansa -käsitepari on kiintoisa. Valtio tuottaa mielikuvia etäisistä hallitsijoista siinä missä kansaa olemme “me kaikki”. Valtio on jotain byrokraattista ja muodollista, kansa jotain elävää ja kouriintuntuvaa. Olisiko liian rohkeaa möläyttää, että mainostoimistoyhteistyössäkin kunnostautunut kirkko on kiinnostunut ainakin nimityksensä imagovaikutuksesta?

Lukemisto:

Heikkonen, Johannes: “Yhdenvertaisen uskonnon- ja omantunnonvapauden kipupisteitä Suomessa”. Oikeus. 41:4, sivut 554–563. 2012.

Norman, Doe: Law and Religion in Europe. A Comparative Introduction. New York: Oxford University Press. 2011.