Lähdin huhtikuussa opiskelija-avustajana mukaan kaksipäiväisille Eläintutkimuksen ja uskontotieteen päiville, jotka Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES) ja Suomen uskontotieteellinen seura (SUS) järjestivät yhteistyössä. Vaikka viimeisen vuoden aikana Zoomista on ehtinyt muodostua hyvinkin (lue: liiankin) tuttu kaveri luentojen seuraamiseen, jännitin tietoteknisen osaamiseni tasoa etukäteen.
Arkielämää jäsentäväksi normiksi vakiintuessaan on etätyöskentelyn ja kaikenlaisen ”etäilyn” hohto alkanut jo hiipua, kun aihetta on ehditty koronavuoden ajan pyöritellä niin julkisuudessa kuin kotiseinien sisällä – ehkä jopa kyllästymiseen asti, voisi joku sanoa. Tämänkin uhalla nostan teeman esiin vielä kerran, sillä konferenssi tarjoaa tapahtumana kiinnostavan taustan, jota vasten peilata etäilyn vaikutuksia. Asettaako etänä tapahtuva yhteydenpito armottomat rajoitteet konferenssin perimmäiselle eetokselle, joka nojaa sosiaaliselle tieteen tekemiselle?
Konferenssit lähtevät usein liikkeelle nimenomaan ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, jotka tarjoavat väylän verkostoitumiseen ja nostavat ajankohtaisen tutkimustiedon valtavan informaatiovyöryn alta esiin. Konferenssissa puhuja saa mahdollisuuden tuoda ajatuksensa varsin elävästi tähän aikaan – siis hetkeen, joka on irrallaan kirjan kansien rajoitteista, ja joka avaa väylän vuorovaikutteisuuteen puhujan ja kuulijan välillä.
Verkko tuo konferenssiin kuitenkin uudenlaista dynamiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Avustajan näkökulmasta konferenssia seuratessani huomasin ilokseni, ettei chat-kenttä jäänyt milloinkaan tyhjäksi. Kirjoitetussakin muodossa esitetyt kysymykset herättelivät keskustelua ja toivat esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toki kehonkielen ja äänenpainojen loistaessa poissaolollaan jouduin tulkitsijana suunnistamaan vajanaisten aistien varassa. Pimeä, kasvoton ruutu ei paljasta, kuinka moni koki kynnyksen esittää ajatuksensa ääneen liian korkeana.
Oli kyseessä etäkonferenssi tai kohtaaminen fyysisessä tilassa, herättävät taidokkaasti rakennetut esitykset kuulijoissa epäilemättä laajan tunteiden ja ajatusten kirjon. Ehkäpä verkkotapahtumia varjostaakin jonkinlainen värittömyyden illuusio, kun kyseisten tunteiden vaihto katkeaa verkon mukanaan tuomaan kankeuteen. Syvemmän tason keskustelun luominen voi olla aidosti hankalaa tilassa, jossa puheenvuorot ovat katkonaisempia ja inhimillisyyden sävyt katoavat kasvottomien kysymysten ja vastausten tasaiseen vuorotteluun.
Ihmiskontaktit joutuvat mukautumaan tilallisesti ja ajallisesti ahtaampaan tilaan, kun epäviralliset kohtaamiset itse konferenssin ulkopuolella jäävät pois. Viedessään verkko kuitenkin myös antaa. Ruudun takana ihmiset ovat samalla viivalla, ja osalle sen tarjoama suoja voi itseasiassa helpottaa toisen lähestymistä ja puheenvuoron pyytämistä. Etäyhteydet mahdollistavat osallistujan näkökulmasta myös aivan uudenlaista vapautta: konferenssiin voi ottaa osaa vaikkapa lenkkipolulta. Yksilötason rinnalla liikkuvuus laajenee koskemaan ihmisiä myös globaalilla tasolla, sillä kuka vain toiselta puolen maailmaa voi osallistua Suomessa järjestettävään konferenssiin.
Hymynaamaisen emojin saattelemanakaan viesti chat-kentässä tuskin koskaan korvaa aitoa inhimillistä läsnäoloa. Jos laajemman viestinnällisen todellisuuden viitoittamaa tietä on kuitenkin uskominen, tulee myös konferenssien järjestäminen muotoutumaan yhä enemmän erilaisten hybridimuotojen ympärille. Osallistujina olemme yhdessä rakentamassa vuorovaikutteisuutta, jonka ”etiketti” ei ehkä vielä ole saanut vakiintuneita raamejaan.
Myös omassa mielessäni pyöri kysymyksiä laidasta laitaan. Onko kamera tarkoitus pitää päällä? Mikä on oikea aika pyytää puheenvuoroa? Mitä jos kukaan ei vastaa kysymykseeni? Taisipa joku mainita järjestelykokouksissamme hauskasti, että etänä järjestettävä konferenssi sisältää mukavasti ”sekoilupotentiaalia”. Jälkikäteen voin ainakin omasta puolestani todeta, ettei sekoilupotentiaali onneksi koskaan aktualisoitunut hienosti sujuneen etäkonferenssin aikana, joka onnistui tuomaan ihmisiä eri puolilta maailmaa yhteen keskustelemaan teemoista, jotka kietoivat eläintutkimuksen ja uskontotieteen leikkauspintoja kiinnostavalla tavalla yhteen.
Graduni kertoo siitä, miten sekulaarin parisuhdeoppaan rakkauskäsitys muuttuu, kun siitä tehdään kristillinen versio. Mutta minkälaiset asiat sattuivat osumaan kohdilleen, jotta graduni lopulta latautui Turun yliopiston julkaisuarkistoon? Ja mitä sellaista graduprosessistani opin, josta voisi olla toisille opinnäytetyötä tekeville iloa?
(1) Yllättävien olosuhteiden keskellä voit ehkä tarttua johonkin, josta haaveilit nuorena
Jokin graduprosessia aina kehystää, halusimme tai emme. Vuosi 2016 taittoi monta kasvukäyrää elämässäni. Isäni kuoli, silloinen parisuhteeni kariutui, lähiomaiseni sairastui ja otin lopputilin ICT- ja laatuvastaavan hommista, joihin olin 15 vuoden aikana leipääntynyt. Kävin vuoden terapiassa, tukeuduin henkiseen harjoitukseen tärkeänä kainalosauvana ja jatkoin sitten elämän puhtaaksi raivaamalta pöydältä. Olin aina halunnut kirjoittaa, joten päätin vihdoin saattaa valmiiksi sen kuuluisan ikuisen opiskelijan gradun™. Työelämän teholinssien läpi katsoessani uskontotieteilijäksi valmistumisen merkitys oli aina kutistunut motivaation saavuttamattomiin. Mutta nyt olin näkökulmien suvannossa ja halusin soudella törmältä toiselle.
(2) Aseta aikaraja, jolla on sinua motivoivia sanktioita
Aikatauluttaminen on usein tärkeämpää kuin haluaisimme. Ainakin isojen projektien maaliin saattamisessa. Suuri apu oli kun kävin Jaana Kourin vastaanotolla syyslukukauden alussa, opintojani uudelleen käynnistellessäni. Hän auttoi minua tekemään yksityiskohtaisen aikataulun gradulleni. Hänen kokemusperäisen tietonsa pohjalta oivalsin, mitä minun piti tehdä ja milloin, jotta pääsen omaan tavoitteeseeni eli valmistun seuraavaksi kesäksi.
Monet tekevät gradun paljon minua nuorempana, muiden opintojen ohessa, mutta itse olin siirtynyt työelämään jo niin kauan sitten, että kesti useamman kuukauden ymmärtää, mistä tieteessä nykyään on kyse. Hyviäkin puolia tilanteessani oli: minulla oli rahoitus tehdä gradu ja muut kesken jääneet opinnot 10 kuukaudessa. Sanktiona oli se, että jos en saisi kaikkea tehtyä määräpäivään mennessä, joutuisin maksamaan osan rahoista takaisin. Tämä tuskin motivoi kaikkia ihmistyyppejä, mutta minut se sai vauhtiin. Vaikka kasailin elämäni kaarnan paloja lautaksi, minulla oli myös vakaa, pitkälti työelämäkokemukseen perustuva usko, että pystyn tähän. Nuorena olin epävarmempi. Mutta nyt olin mielestäni jo tehnyt paljon vaativampia asioita, ja sitä paitsi tämä oli erityisen kiva asia kaiken kaaoksen keskellä!
Juuri työelämäkokemus ei ehkä kuitenkaan ollut olennaista. Olinhan saanut kandityöni aikanaan tehtyä. On toki avuksi, jos sinulla on elämänkokemusta ja itsetuntemusta, joihin voit luottaa, tai ystäviä, joilta saat realistista palautetta. Mutta gradua kirjoittaessasi pääset joka tapauksessa hankkimaan kokemusta ja kontakteja. Ehkä keksit jotain aivan muuta kuin minä, joka motivoi sinua priorisoimaan graduprosessia ja palkitsemaan itseäsi siitä? JP Jakosen kirjaa Stressivapaa johtaja tulee mieleen suositella. Se on täynnä käytännöllisiä elämäntapa- ja asennevinkkejä, joiden keskiössä on elinympäristön ja sisäisen elämän järjestäminen sekä priorisoiminen siten, että pystyy käyttämään aikansa siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.
(3) Uskalla valita itseäsi innostava aihe, vaikka se olisi täysin tuntematon tai “nolo”
Nuorena opiskelijana olin tavattoman samaistunut kirjoituksiini ja intresseihini, ajattelin niiden osoittavan, millainen ja varsinkin miten erityinen Minä olen. Se asenne kylmäsi mahdollisuuteni löytää jotain uutta, koska olin liiaksi kiinni keksityssä imagossa, jota huomaamattani ruokin. Nyt elämäni oli sopivasti niin levällään, että oli turha uskotella edes itselleni, että olin juuri tehnyt täydellisen V-tyylin alastulon.
Olin tehnyt kandini Matti Kamppisen ohjauksessa vuonna 1997, ja hän sattui hoitamaan professorin virkaa, kun palasin gradua tekemään. Minulla ei ollut mitään valmista aihetta, joten Matti ystävällisesti ehdotti muun muassa transhumanismia. Pyörittelin Matin ehdottamaa lähdekirjaluetteloa pari päivää. Aihepiiri tuntui tutulta, mutta myös äärimmäisen tylsältä, kuivalta, “samalta”. Huomasin haluavani haastaa itseäni tutkimaan jotain, mitä en ollut aiemmin tutkinut, ehkä jopa lähteä etnografian polulle. Meninkin paikalliskirjastoon ja katsoin, löytyisikö sieltä mitään kiinnostavaa. Huomasin piilottavani poveeni parisuhdeoppaita!
Kun seuraavassa seminaaritapaamisessa esittelin aihettani, “Parisuhdevalmennusten ihmiskuvat: kumppanien välisen tavoitetilan metaforat ja niiden taustalla olevat ihmiskäsitykset”, Matti piti sitä yllättävänä vetona. Niin pidin minäkin. Ideapaperissani luki, “minua kiinnostaa millaista parisuhdevalmennusta nykyään annetaan, millaisiin ihmiskuviin valmennukset pohjautuvat ja etenkin millaisena kumppanien välinen tavoitetila tai parisuhdeonnellisuus nähdään”. Minulle oli jo syntynyt sisäinen aistimus, että tästä aihepiiristä näköjään lähden liikkeelle, ja katson miten käy tai ei käy. Kannustin itseäni, että teen vain niin hyvin kuin osaan ja siirryn sitten seuraavaan asiaan.
Prosessia tietysti helpottaa, jos kandityön aihe edelleen puhuttelee ja pääsee hyödyntämään aiempia tutkimuksiaan. Joillekin graduprosessi on suoraviivaisesti läpi opintojen kehkeytyvä jatkumo. Voi olla, että he ovat osuneet kerralla riittävän merkitykselliseen aiheeseen. Ja meitähän on moneksi: joillekin gradu on lähinnä välttämätön paha esimerkiksi matkalla siihen opettajan unelma-ammattiin. Silloin innostavin ja paras aihe saattaa olla se kaikkein ”tylsin”, johon ei tule tuhlattua yhtään ylimääräistä minuuttia.
(4) Kerää alusta asti kiinnostavia teoreettisia näkökulmia, vaikka ne olisivatkin vanhoja
Matti sanoi myös, että tutkimussuunnitelmani perusteella valitsemaani aihetta kannattaa tutkia. Hän ja seminaarilaiset auttoivat minua etsimään kiinnepisteitä aiemmasta tutkimuksesta, erilaisten parisuhdeorganisaatioiden yhteystietoja ja niin edelleen. Kuunneltuaan sekavia ensihahmotelmiani teoreettisesta lähestymistavasta Matti suositteli George Lakoffin ja Mark Johnsonin klassikkokirjaa Metaphors We Live By. Olin sen aikoinaan lukenut ja se tuntui kestäneen aikaa hyvin, joten otin sen ensimmäiseksi teoreettiseksi apuvälineekseni. Vanhat hyvät ideat voi usein asettaa kehityskeskusteluun uudemman tutkimuksen kanssa, kuten myöhemmin huomasin.
(5) Käy kylillä hakemassa kosketuspintaa
Kirjoitan tätä koronapandemian vallittua melkein vuoden, joten tiedä sitten miten virtuaalisia kylät tulevaisuudessa ovat, mutta seuraava askel minun prosessissani oli tutustua aiheeseeni liittyviin toimijoihin ja verkostoihin. Merkittäväksi toimijaksi parisuhdevalmennusten kentällä osoittautui Parisuhdekeskus Kataja ry, jonka järjestämille Parisuhdepäiville lähdin naisystäväni kanssa. Kenttäkokemukseni perusteella parisuhdemaailmaan kytkeytyvien vertaistukiryhmien loputon verkosto vaikutti entistä mielenkiintoisemmalta tutkimuskohteelta. Tilaisuudessa esimerkiksi Terhi Ketola-Huttunen kertoi Sue Johnsonin tunnekeskeisen parisuhdeterapiamallin pohjalta aiheesta “Riitelyn kehältä aitoon kohtaamiseen”. En siihen silloin vielä tarttunut, mutta sain asiaan konkreettista kosketuspintaa, joka ehkä myöhemmin osaltaan vaikutti aihevalintani tarkentumiseen.
Kirkon tarjontaa parisuhdepäivillä
(6) Anna idean elää ja kehittyä
Haaveilin siis pääseväni kysymään asioita ihmisiltä itseltään. Niinpä aiheeni sai muodon “Parisuhde ja henkisyys: parisuhteen ja henkisen polun tavoitteisiin liittyvät metaforat”. Tutkimussuunnitelmassani luki, että “tarkoitukseni on tutkia sitä, millaisena toisaalta (a) parisuhteen tavoitteet ja toisaalta (b) henkiset tavoitteet sekä niiden keskinäinen suhde ilmenevät sellaisten ihmisten puheessa, jotka katsovat olevansa jollakin henkisellä polulla”. Tein haastattelurungon ja kolme koehaastattelua. Ne olivat hienoja jaettuja hetkiä, joissa oltiin jonkin äärellä. Mutta en ollut ihan varma minkä. Kokeilinpa kuitenkin, jokin sisälläni huusi innoissaan!
Ei varmaan kannata huvikseen koluta kaikkia mahdollisia lähestymistapoja, mutta jos et yhtään tiedä, miten ideasi toteuttaisit — ja jos aikaa ja energiaa riittää — on parempi kokeilla jotain kuin vain pohtia. Sen kun aina itse muistaisin!
(7) Luovu ideoista, joilla et pääse perille
Purkaessani haastatteluja tajusin, että olin paikoittain kysellyt liian abstrakteja ja ympäripyöreitä. En edes tarvinnut kenenkään muun mielipidettä nähdäkseni, että tällä menetelmällä en löytäisi perille vievää polkua. Tai siis ehkäpä olisin löytänyt, mutten asettamani aikataulun puitteissa. Palasin ajatukseen, että aineistonani toimivat kirjalliset parisuhdeoppaat. Tuntui, että pitäydyin innostavan ideani äärellä, mutta päästin irti lankakerästä, jota purkaessa se oleellisin eli punainen uhkasi hukkua.
Olisin halunnut ottaa vertailuun parisuhdeoppaita erilaisista henkisistä perinteistä, kuten buddhalaisuudesta, mutta Tiina Mahlamäki neuvoi minua viisaasti, etten millään ehtisi kontekstualisoida montaa eri perinnettä asettamassani ajassa. Hän ja Jaana Kouri kyllä tarjosivat yhteyshenkilöt, joiden avulla olisin sitä halutessani voinut yrittää. Mutta kun yritin sovitella kudelmaani 80 sivuun, ymmärsin, että he olivat oikeassa. Homma vain näyttäisi roisilta, jos yrittäisin kutoa yhteen liian monta lankaa eri väriskaaloista. Niinpä jätin sivuun kaikki Aro gTér -perinteen mahdolliset ja mahdottomat oppaat aurinkoineen kuineen.
(8) Etsi aineisto, jonka avulla ideasi on helppo ja selkeä toteuttaa
Okei, tiesin kuitenkin kokemuksesta, että olen sinnikäs, tarkka ja suhteellisen nopea vertailemaan kirjallisia aineistoja. Niinpä kun törmäsin parisuhdeaiheiseen self help -kirjaan, josta kirjoittaja itse oli myöhemmin tehnyt kristillisen version, ideoiden metsästäjän vaistoni heräsi. Kyseessä oli tunnekeskeisen pariterapian kehittäjän Sue Johnsonin kirja Created for Connection. Olin pari vuotta aiemmin lukenut hänen kirjansa Kunpa sinut tuntisin paremmin ja nyt tajusin hänen tehneen samasta kirjasta uuden version nimenomaan kristillisille pariskunnille. Tietokoneella luettavan e-kirjan sai ostettua netistä saman tien, ja pian oli selvää, että kirjaversioiden väliset muutokset olivat riittävän suuria, jotta niistä saisi tutkimuksen aikaan. Yllättävän paljon oli myös säilytetty täysin muuttamatta, mikä teki työstä helpompaa, koska ei tarvinnut kahta täysin erilaista kirjaa vertailla. Argumentteihin oli usein melko kepeän tuntuisesti vain lisätty Jumala jonkinlaiseksi henkisen tason alkusyyksi — alkuperäistä tieteellistä argumenttia muuttamatta. En ollut ajatellut tutkia kristinuskoa, mutta mieleeni nousi asetelma, joka oli mielestäni selkeä, helppo ja nopea toteuttaa. Siinä olivat edelleen läsnä myös alkuperäisen ideani ainekset: parisuhdeneuvonta sekä henkisyyden vaikutus siihen.
(9) Lyö aihe lukkoon, kun muutkin ymmärtävät mitä aiot tehdä
Vuoden vaihteessa Turun uskontotieteen professoriksi nimitettiin Terhi Utriainen. Sattumalta olin juuri lukenut hänen kirjansa Enkeleitä työpöydällä, jossa sivuttiin monia kiinnostuksen kohteitani, kuten nyt henkisyyden ja terapian välistä vuorovaikutusta. Terhi luki tutkimussuunnitelmani, mutta olin sittemmin jo luopunut haastattelusta tutkimusmenetelmänä. Muistan elävästi, kuinka rohkenin yhden seminaarikerran viimeisillä minuuteilla esittää Terhille ideani vertailla juuri löytämiäni Sue Johnsonin kirjoja. Terhin mielestä idea oli toimiva ja kiinnostava, ja hän kannusti minua toteuttamaan sen. Hymyillen hän arvuutteli jokohan vihdoin päätän aiheeni. Olinhan sanonut graduni olevan valmis kesään mennessä. Tämä oli mielestäni yksi kriittisiä hetkiä ja päätöksiä, joiden ansiosta graduni tuli tehtyä. Olin löytänyt tarvittavat ainekset ja saanut ohjaajan hyväksynnän. Vaikka materiaali ei ollut mielestäni superhyperkiinnostavaa, suunnilleen kaikki osat minussa huusivat, että tällä tavalla saat työn tehtyä ja pääset sanomaan edes jotain sinua kiinnostavasta asiasta.
(10) Tee kova ydin ensin: se millä pääset läpi ja mitä ilman et pääse
Meinasin heti karata kehittelemään teoreettisia näkökulmia aiheeseeni. Terhi neuvoi kuitenkin ensin tutustumaan aineistoon kunnolla ja tekemään kirjojen vertailun mahdollisimman huolella. Ja katsomaan vasta sitten mitä löydän. Vietin pari viikkoa kotiarestissa kumppanini keittiön pöydän ääreen kahlittuna. Kahlasin kahta kirjaa vieri vierekkäin: joka kappaleen, lauseen ja sanan. Kirjasin kaikki muutokset läppärilleni. Tuskastuttavan hitaasti sain vertailun aikaan ja esitin sen seminaarissa gradulukuna. Sain palautetta, että vertailuni toimii, mutta että seuraavaksi tarvitaan enemmän analyysiä, tulkintaa. Joka tapauksessa minulla oli nyt valmiina graduni ydinosio, kahden kirjan vertailu. Tiesin, että sitä hieman jalostamalla pääsen läpi. Kaikki muu on plussaa. Stressitaso laski merkittävästi.
Vertailua tekemässä
(11) Pyydä apua avainartikkelien etsimisessä
Terhi vinkkasi Helen Cowien ja Michael A. Hayesin artikkelista Psychology and Religion: Mapping the Relationship, jonka avulla sain asemoitua tutkimukseni laajempien ilmiöiden kenttään. Käytin sitä johdantoluvussa ja se oli hyvä lähtölaukaus kohti aineistoni syvempää tulkintaa. Graduprosessin loppuvaiheessa artikkelin näkemykset alkoivat ilokseni vaikuttaa epävarmemmilta. Mutta oivallusmatka olisi jäänyt tekemättä, ellen olisi saanut jostain ajoissa riittävän selkeää hahmotelmaa maastosta, josta kokonaiskuvaa saattoi alkaa kaivella.
(12) Teoria on vain näkökulma, valitse jotain mikä sopii tarpeeseesi
Syyslukukaudella törmäsin terapiakulttuurin käsitteeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjassa Parisuhde ja ero. Se hämmensi minua samoin kuin ajatus yhteiskunnan psykologisoitumisesta. En millään ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Niinpä luin aiheesta suuntaan jos toiseen. En tiedä oliko se hyväksi graduni valmistumisen kannalta. Pikemminkin väänsin viimeiseen asti itseni kanssa siitä, onko mitään “terapiakulttuuria” olemassa ja mitä tulkintavoimaa sillä teoreettisena käsitteenä voisi olla. Keskustelin aiheesta Terhin kanssa useamman kerran ja hän intoutui aina paholaisen asianajajaksi, joka esitti erilaisia mahdollisia näkökulmia, kommentoi omia tulkintojani, ja antoi minun sitten ihan itse muodostaa omat mielipiteeni.
Teoreettisten käsitteiden väsymätön vatvominen ei ole välttämätöntä gradua tehdessä. Kirjoitin jo yhden version käyttämällä Arlie Hochschildin tunnetyön käsitettä, mikä toimi kohtuullisesti, mutta se tuntui minusta liian itsestään selvältä näkökulmalta aineistoon. Omaksi prioriteetikseni nousi tuossa kohden tarve löytää tuoreempi näkökulma aiheeseen. Jälkikäteen ajattelen, että vähemmälläkin teoreettisella väännöllä olisi syntynyt ihan kelpo gradu.
(13) Vaivaudu avaamaan millaista menetelmää käytät, millä perusteella tulkitset
Jokin selkeä näkökulma tutkimuksella kuitenkin täytyy olla. Muuten vain toistat sen mitä aineistosi jo sanoo. Jotain menetelmää joka tapauksessa tulet käyttäneeksi, joten kannattaa nähdä vaivaa ja avata, mitä tutkimuksen tekeminen omalla kohdallasi käytännössä sisältää. Näin minua ohjeistettiin.
Olen seurannut usean ystäväni graduprosessia sivusta ja huomannut, että hankalin, tylsin ja samalla suorastaan mystisin asia on monille juuri teorian ja menetelmän kuvaaminen. Harva tuntuu tietävän, mitä teoriaa “pitäisi” käyttää tai mitä “menetelmä” pitää sisällään. Osittain syynä lienee se, että parhaimmillaan tiede on avoin kysymys, johon pyrimme oman kokemuksemme ja hyviksi havaitsemiemme menetelmien pohjalta perustellusti vastaamaan. Se on iso kysymys ja haaste. Tämä heijastuu mielestäni myös menetelmäkirjallisuuteen. Osa menetelmäkirjallisuudesta on niin yleisluontoista ja teoreettista, että on vaikea nähdä, miten se liittyy oman tutkimuksen aiheeseen, miten sen saisi valjastettua käytäntöön. Kulttuurin tulkinnassa on toki vääjäämättä mukana omakohtaisen oivaltamisen elementti, jota ei voi tiivistää mihinkään yleispätevään kaavaan, mutta ei se ole sen enempää rakettitiedettä kuin rakettitiedekään mitään mitä ei voisi halutessaan oppia.
En olisi itsekään millään viitsinyt kirjoittaa, mitä laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi omassa gradussani käytännössä tarkoittavat. Saati selittää, miten voin kuvitella, että toimintatapani tuottaa perusteltuja tuloksia. Terhi joutuikin sanomaan, että kirjoita nyt edes jotain menetelmistäsi. Vaikeus tuntui olevan siinä, että jouduin venyttämään tavanomaisen ajatteluni rajoja kattamaan sitä, mitä oman ajatteluni käyttöteoria oikeastaan sisältää.
Kun sitten luin Pertti Alasuutarin artikkelin tutkimuksen tiimalasimallista (Theorizing in Qualitative Research), huomasin, että tämähän on aika kiinnostavaa ja selkeyttää sitä, miten minun kannattaa toimia. Ensin perustelen, miksi tutkimukseni kannattaa tehdä ja mitä tarkalleen ottaen tutkin. Mitä teoriaa ja menetelmää aineistooni sovellan? Tutkimusideaani sisältyy luultavasti jokunen oletus, joita testaan aineistoani vasten.
Minun perusoletukseni oli niinkin yksinkertainen, että jotain oleellista muuttuu, kun sekulaarista parisuhdeoppaasta tehdään kristillinen versio. Teoreettisen kehyksen muutoksen hahmottamiselle löysin Ole Riisin ja Linda Woodheadin kirjasta A Sociology of Religious Emotion, jossa puhuttiin emotionaalisista regiimeistä tai tunteiden hallintojärjestelmistä. En kuitenkaan löytänyt aiempia sovelluksia teoriasta, joten sain itse keksiä, miten sitä voi käyttää. Tämä rohkaisi minua yhdistelemään teoreettiseen arsenaaliin myös muita näkökulmia.
Teoreettisemmalle kielelle puettuna oletin, että parisuhdeoppaasta voi löytää tunneohjelman, joka tarjoaa keinoja mukautua tunteiden hallintojärjestelmään intiimisuhteiden alueella. Kristillistetyssä versiossa oletin tämän näkyvän esimerkiksi siinä, että jumalasuhdetta koskevaa ohjeistusta lisätään tai muokataan. Oletin myös, että muun muassa ohjeistuksen luonteesta voi yrittää päätellä, millaisesta kristinuskosta kirjassa on kyse. Näistä lähtökohdista muodostui tutkimusstrategiani eli tiimalasin ylempi kuppi.
Seuraavassa tutkimusvaiheessa valutin aineiston kehittelemäni tutkimuslinssin – tiimalasin keskellä olevan ”teorian rajoittaman” kapeuman – läpi ylemmästä kupista alempaan. Tein tämän mahdollisimman tarkkaavaisesti, avoimin mielin ja monisyisesti, ja kirjasin muistiin, mitä kaikkea oikeasti löysin — myös asiat, jotka eivät tukeneet oletuksiani. Listasin siis minkälaisia eroavaisuuksia kirjojen tunneohjelmissa mielestäni oli. Lopuksi asetuin tiimalasin alemman kupin äärelle pohtimaan, mitä kaikkea löytyi ja mitä tästä opin.
Alempaan kuppiin päästyään voi olla tarpeen viilata ennakkoluulojaan ja miettiä, miten löydökset oikeastaan kannattaisi tulkita, mitä tiimalasin hiekasta voi perustellusti sanoa, ja olisiko jokin toinen lähestymistapa voinut olla hyödyllisempi. Kun tutkimuskohteenani olivat nimenomaan tunnekeskeiseen parisuhdeajatteluun pohjautuvat kirjat, niiden analysoiminen tunneohjelmina osoittautui onnekseni toimivaksi.
Tutkimuksen tiimalasimalli
(14) Juttele ihmisten kanssa ja tee jotain muuta välillä
Uskontotieteen laitoksen henkilökunnasta oli minulle suuri apu, ei pelkästään graduun suoraan liittyvissä asioissa, vaan myös muista asioista rupatellessa. Muiden seminaarilaisten graduprosessien seuraaminen ja niihin osallistuminen ruokki olennaisesti omaa työtäni. Keskeisin tuki ja peili aineistoni ihmettelyssä ja erilaisten teorioiden pohtimisessa oli naisystäväni. Hän myös vei minut sopivin väliajoin pois graduni kimpusta, etten jumittunut sen sumppuun ihan kokonaan. Hänelle tästä kaikesta suuri kiitos! Ilman häntä graduni olisi paljon tiukkapipoisempi ja kankeampi. Kaikilla ystävillä ja läheisillä on usein oma tärkeä roolinsa, joten heidän kanssaan kannattaa turista sekä arvostaa heidän apuaan.
(15) Aina voi sanoa jotain kvantitatiivistakin jos siltä tuntuu
Jos pelkkä laadullinen tutkimus ahdistaa, voit aina kokeilla laskea joidenkin keskeisten asioiden määriä, ja pohtia kertoisivatko ne jostain oleellisesta. Omassa aineistossani informatiivisia lukuja olivat mielestäni vaikkapa vertailtavien kirjojen sivumäärät kappaleittain. Niitä laskiessani huomasin, että traumoja käsittelevä kappale oli saanut tehdä tilaa Jumalasta kertovalle täysin uudelle kappaleelle. Laskeskelin myös eri metaforien käyttömääriä, mikä ei sinänsä tuottanut tulosta. Mutta siinä samalla huomasin, että sanat, joilla kutakin metaforaa määriteltiin, olivat usein vaihtuneet merkittävällä tavalla. Alkuperäisessä kirjassa kumppanit “virittäytyvät” toistensa syvempiin tunteisiin ja löytävät siten kukoistavan parisuhteen. Kristillisessä versiossa alkuperäinen “virittäjä” on Jumala ja kumppanien välisen yhteyden syvyys vaikuttaa suoraan myös jumalasuhteen laatuun. Virittäytymis-metafora saa siis paljon laajemman merkityksen.
Selvitin myös montako Raamatun lainausta kustakin testamentista ja kirjasta/kirjeestä oli käytetty. Se oikeastaan esti minua tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä kirjassa ilmenevän kristinuskon luonteesta. Mielenkiintoisimpia määrään perustuvia tuloksia löysin, kun laskin kirosanoja ja seksuaalisuuteen liittyviä sanoja. Kristillistetystä versiosta oli esimerkiksi poistettu kaikki viittaukset englannin sanaan “gay”, mikä osaltaan perusteli väitettä, että arvoperusta oli liikkunut kohti konservatiivisempaa.
Jos mitään kiinnostavaa ei kvantitatiivisella analyysillä löydy, tulet kuitenkin haravoineeksi ja kasvattaneeksi ainakin istumalihaksiasi. Ehkä aineistosi komposti samalla muuttuu ilmavammaksi ja tutummaksi. Käsin en lähtisi mitään massiivisia laskutoimituksia tekemään — ellei se sitten ole tutkimuksesi nimenomainen menetelmä tai aihe. Oman työni teki helpommaksi se, että minulla oli molemmista kirjoista tietokoneella selattava versio, joista saatoin haeskella yhtäkään fyysistä sivua kääntämättä.
Laskemista voi harrastaa gradun valmistuttuakin, kuten graduprosessista kertovaa esitelmää varten tein. Oheisesta viivakaaviosta selviää ehkä, mikä hyötysuhteeni on luovaa työtä tehdessäni. Tai toivottavasti ei. 😊
Gradun sivumäärät kuukausittain
(16) Kun jokin takkuaa liiaksi, kilauta kaverille ja käytä oljenkorsi
Surffaillessani retoriikkaan liittyviä tutkimuksia törmäsin Cathryn Hillin väitöskirjaan metaforista ja retoriikasta parisuhdeoppaissa. Se oli toisaalta lottovoitto, koska saatoin käyttää sitä validoimaan omaan aineistooni perustuvia havaintoja parisuhdemaailman metaforista. Mutta minulla oli myös suuria vaikeuksia päästä Hillin näkökulman ulkopuolelle. Painin pitkään sen kanssa, teenkö Hillin tavoin retorista analyysiä eli onko metafora teoriassani kielellinen keino… Vai onko metafora itse asiassa minulle teoreettinen käsite, maailmankuvaan liittyvä kulttuurinen malli, mihin lopulta päädyin. Terhin ja Matin kysymykset auttoivat hahmottamaan, mitä minun piti itselleni selvittää.
Terapiakulttuurin käsite tosiaan osoittautui liian laajaksi, jotta olisin voinut itse perata sitä kovin monipuolisesti. Pelastuksen toi Suvi Salmenniemen ja Mariya Voronan artikkeli self help -kirjallisuudesta Venäjällä, mitä vasten sain kuin varkain esiteltyä aiheeni kannalta olennaisimmat näkökulmat terapiakulttuuriin.
(17) Yritä etsiä riittävän samankaltaisia vertailupisteitä, joita vasten voit peilata löydöksiäsi
Hillin väitöskirjasta olin saanut lihaksia sanoa jotain self help -parisuhdeoppaissa yleensä käytetyistä metaforista. Kun “yksilötason” ilmiöt — eli kahden kirjaversion erilaisuudet — oli analysoitu, yritin etsiä pohdinnalle jotain seuraavaa tasoa, joka ei jäisi terapiakulttuurin monihaaraisen mörköpuun varjoon. Pakotie löytyi kulttuurisosiologiasta.
Rebecca Hazledenin artikkelit parisuhdeoppaiden rakkauskäsityksistä ja niiden mahdollisesta emansipatorisesta vaikutuksesta tarjosivat valmiiksi paloitellun tavan peilata Johnsonin näkemyksiä muihin kulttuurissa lipuviin parisuhdeideaaleihin. Hazleden sattui vieläpä lähestymään parisuhdeoppaita siitä näkökulmasta, minkälaisia rakkauden patologioita niissä nähdään, mikä vastasi täysin Johnsonin tapaa käsitellä asiaa. Näin sain ikään kuin ilmaiseksi liitettyä Johnsonin näkemykset aiempaan tutkimukseen. Sen kun jatkoin Hazledenin artikkelia omaan aineistooni perustuvilla havainnoilla. Samalla pääsin sosiologisen analyysin tasolle, irti vain siitä yhdestä parisuhdeopasparista, jota varsinaisesti tutkin.
Aivan viime metreillä löysin terapiakulttuurin käsitettä purkamaan Robert N. Bellahin ja kumppanien Habits of the Heart -klassikon. Olin jo vakuuttunut, että parisuhdehulluus ja moni muukin hulluus länsimaisessa kulttuurissa on paikallistettavissa jonkinlaiseen oletusindividualismiin, joka jää ajattelumme sokeaan pisteeseen. Habits tarjosi individualismista tasoanalyysin, jonka avulla pystyin edes jotenkin käsitteellistämään, mistä kulttuurimme keskeinen ristiriitaisuus mielestäni nousee. Ne muutamat sivut, jotka aiheesta kirjoitin, olivat itselleni kaikkein merkityksellisimmät. Tunsin saaneeni kiinni terapiakulttuurin käsitteen takana piilevästä varsinaisesta aiheesta.
(18) Muista vetää oman tieteenalasi johtopäätökset selkeästi
Kulttuurisosiologiset ja filosofiset pohdinnat kiinnostivat minua suuresti, mutta siinä samalla melkein unohdin tekeväni uskontotieteen gradua. Esitarkastuskommenteissaan Terhi ja Matti kannustivat ilmaisemaan vielä selkeämmin, millaista uskontoa Johnson itse asiassa konstruoi ja mikä rooli Jumalalla parisuhdeauvon kolmantena pyöränä on. Taustakankaaksi löytyi Linda Woodheadin mainio artikkeli Five Concepts of Religion, jonka väripaletilla sain vedosteltua esiin Johnsonin käsitysten taustalla piilevän jumalakuvan. Millainen tuo parisuhdetta rakastava Jumala Jumalana sitten on? Vertailupohjana muihin jumalakuviin käytin Steven Bramsin kirjaa Superior Beings, jota Matti suositteli. Ilman näitä lyhyitä, mutta keskeisiä analyysejä graduni uskontotieteellinen anti olisi jäänyt huomattavasti laihemmaksi.
(19) Oma teksti ei ole pyhää
Hillin esimerkkiä seuraten kirjoitin myös 10 sivun analyysin siitä, mitä Johnsonin kirjojen kansikuvista voidaan päätellä. Terhi kysyi, mitä tämä osio toi analyysiini. No, ei mitään, totesin myöhemmin itsekseni, ja poistin osion. Samoin jouduin hylkäämään monta ideaa, jotka kiinnostivat minua suuresti, mutta jotka eivät tuoneet graduni tutkimukselliseen juoneen mitään oleellista lisäarvoa: tunteiden kuluttaminen ja elämysteollisuus, uhriutuminen, persoonallisuuden käsitteen yhteys terapiakulttuuriin…
Kirjoitin myös monta yksityiskohtaista liitettä, joita en lopulta liittänyt graduuni. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkästään harhapolkuja, vaan oleellinen osa suunnistusta kohti asian ydintä. Ne toivat minulle varmuuden, että hallitsen aineistoni ja siksi uskallan esittää muutaman kokoavan väitteen.
(20) Esitarkastuksen jälkeenkin on elämää
Jätin gradun esitarkastukseen ajatellen, että heipparallaa, nyt kesälaitumille. Sain kuitenkin Matilta ja Terhiltä yhteensä parisen kymmentä vinkkiä, miltä osin voisin tutkielmaani kehittää. Sain myös kuukauden lisäaikaa, koska graduja ei ollutkaan sumaksi asti tarkastettavana, joten viimeinen aikarajaani riittävä palautuspäivä siirtyi. Olin aika puhki jo, mutta samalla innostuin, kun pääsin toteuttamaan vielä muutaman kerroksen kakkuuni. Vastasin jollain tavalla jokaiseen saamaani parannusehdotukseen, ja siihen se kuukausi menikin. Toiseksi viimeisenä päivänä tein vielä suomenkielisen tiivistelmän, jonka oikolukemiseen sain onneksi apua ystävältäni. Aivoni eivät nimittäin enää tajunneet juuri mistään mitään, mutta mitäs siitä, tämä seikkailu oli seikkailtu ja työ oli valmis!
Sain luettavaksi uunituoreen artikkelikokoelman: Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020). Takakansitekstin mukaan kirja tarkastelee suomalaistenkin suosioon nousseita ilmiöitä ”uskontotieteen näkökulmasta, pohtii niiden kristillisiä sovelluksia ja selvittää, kuinka kokemuksellisuus on korostunut yhtenä henkisyyden tuntomerkkinä”.
Henkisyyttä ja mielenrauhaa -teoksen kansi kustantaja Gaudeamuksen sivulta.
Kaivauduin nojatuoliin lukemaan. Kiinnostavaa nähdä, millaisen dialogin uskontotiede ja teologia virittävät, kun tutkitaan ei-kristillisiä aasialaistaustaisia uskontoja ja niiden suosiota.
Kirjassa on johdannon lisäksi kuusi lukua ja epilogi. Johdannossa työnjako uskontotieteen ja teologian välillä ilmaistaan näin: ”[e]nsimmäiset kolme lukua on kirjoitettu uskontotieteellisestä näkökulmasta, josta käsin tarkastellaan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Kolme seuraavaa lukua lähtevät liikkeelle teologisen tutkimuksen perinteestä, joten niissä pohditaan uusien ilmiöiden avaamia merkityksiä, haasteita ja mahdollisuuksia”.
Uskontotiede siis kuvataan ilmiöiden tarkasteluksi ja teologia (tässä teoksessa) noiden samojen ilmiöiden merkitysten, haasteiden ja mahdollisuuksien pohdinnaksi. Mitä tämä tarkemmin ottaen tarkoittaa, kysyin itseltäni ja luin eteenpäin.
Johdannon mukaan kirja lähtee liikkeelle uskontotieteellisesti ja etenee aasialaisperäisten ilmiöiden kristillisiin teologisiin pohdintoihin ja sovelluksiin. Tarkemmin ottaen teologisissa luvuissa 1) peilataan kristillistä teologiaa hindulaisia ja buddhalaisia valaistumiskäsityksiä vasten, 2) pohditaan kristillisen mystiikan ja uudenlaisen spiritualiteetin suhdetta sekä 3) etsitään ekumeenisesta teologiasta toisen uskonnon pyhän kohtaamisen käsitteellisiä apuvälineitä.
Epilogi on yhden pitkän linjan ”kulkijan” vapaamuotoisesti kirjoitettu kokemuskertomus, jossa kuvataan yksilön polveileva tie Aasian uskontoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta kristinuskon huomaan.
Vuoden vaihtumisen juhlintaa vietnamin-buddhalaisessa temppelissä Turussa. Kuva: Tiina Mahlamäki
Paketti osoittautui monin tavoin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi painotuksia ja kirjoittajaääniä. Erityisesti minua kiinnosti kuitenkin se, millainen kuva oli muodostunut uskontotieteen ja teologian näkökulmien ja lähestymistapojen keskinäisistä suhteista kun olin sulkenut kirjan kannet.
Uskontotieteilijöiden kirjoittamat luvut ovat periaatteessa itsenäisesti luettavissa olevia kokonaisuuksia, jotka pyrkivät käsittelemään kohdettaan (joogaa, mindfulnessia ja esoteriaa) kuvaillen, eritellen ja kontekstualisoiden. Kirjan kokonaiskehyksessä ne kuitenkin ikään kuin asettuvat vakaumuksellisen kristillisen teologisen tiedonintressin palvelukseen. Näin siksi, että johdannon, teologisten lukujen ja epilogin yhteinen intressi kytkeytyy vahvasti kristinuskoon sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kiinnostuksiin ja huolenaiheisiin.
Näitä kiinnostuksia ja huolenaiheita ovat käsiteltyjen ilmiöiden kasvava suosio paitsi kirkosta eronneiden, myös kirkkoon kuuluvien piirissä. Kirkon parissa ymmärrettävästi mietitään, mitä tälle seikalle olisi mahdollista tehdä, ja kehitetään luovia opillisia ja rituaalisia ratkaisuja käsillä olevaan tilanteeseen.
Ainakin minun luennassani näyttäisi siltä kuin uskontotieteellistä tietoa ei-kristillisistä uskontoperinteistä ja niiden suosiosta käytettäisiin kirjassa pitkälti apuvälineinä Evankelisluterilaisen kirkon kannatukseen ja teologisiin tulkintoihin kohdistuvien huolten kohtaamisessa ja ratkaisemisessa. Aasialaistaustaisia ei-kristillisiä uskontoja toki pyritään myös teologien kirjoittamissa luvuissa ”tarkastelemaan suopeasti”, kuten johdannossa todetaan. Jo tämä ilmaisuvalinta kuitenkin kertoo tiedonintressistä, joka sitoo kirjan kehyskertomuksen kristilliseen vakaumukseen ja lähinnä vain siitä käsin avautuvasta ja motivoituvasta kiinnostuksesta ei-kristillistä uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan.
Hengen ja tiedon messut tarjoaa monenlaisia tuotteita ja palveluita aasialaisesta henkisyydestä ja esoteriasta kiinnostuneille. Kuva: Tiina Mahlamäki
Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa uskontotieteen enemmän kuin (vakaumuksellisen) teologian erityisiä ja moninaisia tiedonintressejä: kaikilla on omat historiansa, paikkansa ja tehtävänsä. Kirja tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden esittää kysymyksiä siitä, millaisiin suhteisiin uskontotiede ja teologia on mahdollista ja perusteltua asettaa. Mahdollisuuksia voi olla monia ja niistä keskusteleminen kiinnostavaa ja tärkeää ainakin uskontotieteilijöille.
Millä tavoin tieteenalojen on mahdollista ja mielekästä milloinkin kehystää toisiaan? Entä ovatko eri tieteenalojen väliset erot tärkeitä vai toivotaanko että olisi olemassa lähinnä yhtä ja yhtäläistä uskonnontutkimusta?
Miten näihin kysymyksiin suhtautuvat yksittäiset tutkijat ja miten tutkimuksen ympärillä toimivat rakenteet ja instituutiot? Millaisia perusteluja eri kannoille on löydettävissä?
Omasta uskontotieteilijän näkökulmastani katsoen uskontotieteen ja teologian suhteiden asettaminen jää tässä kirjassa läpinäkymättömäksi ja epätasapainoiseksi. Ymmärrän toki myyvän otsikoinnin tarpeen, mutta kirjan laajasti kuvaileva otsikko (Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa) antoi ainakin minun odottaa jossain määrin toisenlaista teosta sekä tieteenalojen yhteistyötä ja dialogia kuin mikä kansien välistä löytyi.
Toteutunutta kokonaisuutta olisi ehkä asiallisemmin kuvannut esimerkiksi sellainen otsikointi kuin: ”Aasian uskonnollisuus ja henkisyys länsimaissa: miten kristinusko voisi vastata niiden suosion asettamaan haasteeseen?” – Mutta millaisia lukutapoja ja -kokemuksia muilla on ollut? Mihin suuntiin keskustelu voisi tämän kirjan pohjalta kulkea?
Viikko sitten Turun Mikaelinseurakunta järjesti keskustelutilaisuuden nimeltään Kirkko kohtaa perussuomalaiset, jossa vieraana olivat kansanedustajat Laura Huhtasaari ja Ville Tavio. Perussuomalaisten lehti Suomen Uutiset lähetti tilaisuuden suorana verkossa.
Keskustelussa käsiteltiin muun muassa perussuomalaisten politiikan ydintä, kirkon yhteiskunnallista asemaa, samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja tietenkin maahanmuuttoa. Tapahtumasta lähti leviämään kuitenkin erityisesti videokatkelma, jossa Huhtasaari toivoo kirkon puolustavan kristittyjä ja kristillisiä arvoja, koska ”muuten islam pyyhkii yli”, ja että ”sateenkaariaatetta”, islamia ja maahanmuuttoa ”saa ja pitää arvostella”. Yleisöltä Huhtasaari vastaanotti innokkaita aplodeja.
Kuten odottaa voi, tapatuma ja erityisesti kyseinen videopätkä herättivät monenlaisia kommentteja. Esimerkiksi mediahahmo Roope Salminen kirjoitti, että Huhtasaaren ”homofobinen rant järkyttää mua aivan vitusti”. Perustuslakiprofessori Elina Pirjatanniemi totesi, että seurakunnasta hänellä ei ole ikävää sanottavaa, mutta video voimallisine aplodeineen oli surullista katsottavaa. Mediatutkija Jukka-Pekka Puro puolestaan twiittasi, että Huhtasaari avustajineen ei ole sisäistänyt mitään ”kirkon perusopeista”, ja että heidän tulisi perustaa oma kirkko, koska luterilainen kirkko tunnustaa selkeästi eri arvoja.
Huhtasaari itse kommentoi, että ”Surullista, että Turun Mikaelinseurakunta on joutunut vihervasemmiston vihan kohteeksi. Ilta oli onnistunut ja sujui suunnitelmien mukaisesti, dialogia kävimme puolin ja toisin.”
Kuten niin ikään voi odottaa, asianomaiset ei-toivottuun valoon asettava kohu johtaa kriisiviestintään. Mikaelinseurakunta julkaisi tiedotteen, jossa se korostaa videon antavan vääränlaisen kuvan tilaisuudesta kokonaisuudessaan, ja että Huhtasaaren mielipiteet eivät edusta seurakunnan kantaa. Twitter-tilillään se julkaisi videon, jossa esitellään seurakunnan maahanmuuttajatyötä.
Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kommentoi kysymykseeni tapauksen mahdollisesta näkyvyydestä erotilastoissa, että tämä olisi surullista, koska Huhtasaari ”ei kaiketi kuulu kirkkoon” ja koska hän ”puhui ilmeisen epäluterilaisella & jopa antikristillisellä moodilla”.
Eroakirkosta.fi:n palvelun aikasarjan perusteella loppuviikkoa kohden näkyy pieni eropiikki. Muutaman sadan eroajan piikki on toki hyvin vaatimaton takavuosien tapauksiin verrattuna. Vuoden 2010 ”homoilta”, kristillisten nuorisojärjestöjen homoseksuaalisuutta vastustanut Älä alistu -kampanja vuonna 2011, ja Päivi Räsäsen rajut kommentit abortista vuonna 2013 saivat kukin tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä eroamaan. Esimerkki toisentyyppisestä eroamismotiivista on reagointi pakolaismyönteiseen linjaan vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen. Luterilaisen kirkon jäsenyys on siis politisoitunut. Jäsenyyden ja toisaalta eroamisen avulla voidaan osoittaa tukea tai vastustusta tietynlaisille arvoille. Oleellisena tekijänä on toki myös se, että eroaminen verkossa on vaivatonta.
Huhtasaarelle itselleen tapauksessa ei ollut mitään muuta kuin voitettavaa. Hänen potentiaalisille ja aktuaalisille äänestäjilleen tämänkaltainen kritiikkisuma on lähinnä osoitus ”vihervasemmiston” harhaisuudesta ja yhteiskunnallisesta vallasta. Lisäksi se tarjoaa lisätodisteita ajatukselle, että ”evankelisluterilainen kirkko on menetetty”, kuten Jussi Halla-aho kirjoitti yli kymmenen vuotta sitten blogissaan. Jos perinteinen media asettuu Huhtasaarta vastaan, tämä näyttäytyy osoituksena median alennustilasta. Lisäksi populistinen politiikka elää valokeilasta, ja Huhtasaaren jatkuvat kömmähdykset julkisuudessa eivät näytä merkittävästi nakertavan hänen suosiotaan.
Ymmärrän hyvin Mikaelinseurakunnan motiivit päästä keskusteluyhteyteen kansanosan kanssa, joka näyttää etääntyneen siitä. Jo tilaisuuden nimi Kirkko kohtaa perussuomalaiset viesti, että heissä on jotain kohdattavaa, eli siis ulkopuolisista. Olisi kuitenkin ollut hyödyllistä huomioida puhujavalinta Huhtasaaren esiintymishistoria, tämän melko radikaalit poliittiset näkemykset, ja varsin sektarianistiset kristinuskon tulkinnat. Mikaelinseurakunnalta olikin melko naiivia ajatella, että tapauksessa tulisi käymään jollain toisella tavalla.
Kuten uskonnontutkijat tietävät, maallistuneen ja liberaalin tapaluterilaisuuden ohella kristillisissä piireissä – myös luterilaisen kirkon seurakunnissa – on melko runsaasti islamvastaisuutta, salaliittomaista ajattelua ”islamisaation” uhasta, ja konservatiivista homoseksuaalien oikeuksien vastustusta. Näin siellä on myös kaikupohjaa Huhtasaaren ja perussuomalaisten edustamalle politiikalle. Julkista keskustelua esimerkiksi kristillisestä islamvastaisuudesta ei kuitenkaan ole paljoa käyty. Tätä ei myöskään luterilaisen kirkon viestinnässä juurikaan käsitellä.
Taustalla kummittelee myös luterilaisen kirkon sisäinen konservatiivit vastaan tapaluterilaiset -asetelma. Kärjistäen ilmaistuna tapaluterilaiset tarjoavat verotulot, konservatiivit jumalanpalvelusten vakiokävijät. Luterilaisen kirkon ja sen edustajien julkisia ulostuloja onkin kiinnostava tarkastella tämä mielessä; kenelle mikäkin viesti on suunnattu?
Toisaalta äärioikeisto on aktiivisesti hyödyntänyt kristinuskon symbolista arvoa Euroopassa, koska se mahdollistaa tehokkaan vastakkainasettelun rakentamisen islamin ja eurooppalaisten välille. Tilaisuutta kansallisessa kirkossa puhumiseen tuskin siis jätettäisiin käyttämättä. Esimerkiksi ranskalainen Marine Le Pen, joskin hänen suhteensa katoliseen kirkkoon on monimutkainen, kertoo edustavan kulttuurista kristillisyyttä islamin uhkaa vastaan, ja hänen puolueensa on käyttänyt katolista kansallissankari Jeanne d’Arcia maskottinaan. Kollega Jere Kyyrö kirjoitti blogissa aiemmin, miten Britain First -puolue on järjestänyt nk. kristillisiä partioita Britannian alueille, joissa asuu paljon muslimeja, kuljettaen ristiä kulkueensa kärjessä. Suomessa taas esimerkiksi Rajat kiinni -mielenosoitus on käyttänyt ristisymbolia, mitä luterilainen kirkko puolestaan kritisoi.
On käsitepareja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Osan niistä olen oppinut jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, jotkut vasta myöhemmin. Ne ovat osoittaneet kestävyytensä, koska hyödynnän niitä toistuvasti kollegoiden kanssa käymissäni keskusteluissa, ajattelussani ja kirjoituksissani. Tämä teksti ei ole kattava katsaus kyseisten käsitteiden taustoihin tai merkityksiin, vaan tavoitteeni on tiiviisti kuvata niiden hyödyllisyyttä.
En malta olla alleviivaamatta, että vaikka kaksi on nätti ja joskus toimivakin määrä, se on monien asioiden kohdalla liian vähän. Lisäksi vastaavia tai klassisempiakin ihmis- ja yhteiskuntatieteiden käsitepareja, joita olisi yhtä hyvin voinut käsitellä, on monia (esimerkiksi yksilö – yhteisö, rakenne – toimija ja sisäpuolinen – ulkopuolinen).
Faktanäkökulma – kulttuurinen jäsennys
Opin tämän eronteon todennäköisesti samalla tavalla, kuin moni muukin: lukemalla Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus -kirjaa (Vastapaino 2007). Alasuutarin mukaan faktanäkökulma tarkoittaa lähestymistapaa, jossa tutkitaan maailmaa koskevia väitteitä tosina tai epätosina. Kulttuurinen jäsennys puolestaan viitaa siihen, miten aineisto itsessään kuvastaa tutkittavien todellisuutta. Ero on kriittinen pohdittaessa mitä tutkimuksen avulla halutaan lopulta selvittää.
Havainnollistan eroa esimerkin kautta. Alla oleva lainaus on peräisin kyläkahvilaa ja siellä vierailevaa kirkkoherraa käsittelevästä Yle:n jutusta (10.5.2018).
Tammelan kyläkahvilassa puhutaan siitä, mitä kirkko ja seurakunta täällä Tammelassa ovat. Täällä käynnit ovat nimenomaan laskeutumista ruohonjuuritasolle. Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen. (…) Varmaan auttaa, että näihin miehiin tutustuu ja on tilaisuuksia kutsua heitä. Henkilökohtainen kutsu toimii kuitenkin kaikkein parhaiten. Kaikessa seurakuntatoiminnassa juuri henkilökohtainen kontakti ja luottamus ovat todella tärkeitä. Massojen tavoittaminen ei tänä päivä ole paras tapa.
– Kirkkoherra Juha Koivulahti.
Faktanäkökulmasta tehty tutkimus olisi kiinnostunut siitä, että millaista toiminta kyläkahviloissa todella on, ja antaako niiden asiakaskunta todenmukaisen kuvan seurakuntalaisista, kuten kirkkoherra esittää. Kyseessä voisi olla esimerkiksi sosiologinen tutkimus kyläkahviloiden yhteisöllisestä merkityksestä, jossa tämä kuvaus on yksi tietolähde muiden joukossa. Toisaalta varsinaisena tutkimuskohteena voi olla se, miten kirkkoherran mainitsema ”henkilökohtainen kutsu” vaikuttaa osallistumiseen seurakuntien toimintaan, ja onko se oikeasti tehokkaampaa kuin mainittu ”massoihin vetoaminen”, jolloin väitteitä tarkasteltaisiin varsinaisesti jonkin muun aineiston valossa.
Kulttuurisista jäsennyksistä kiinnostunut näkökulma puolestaan kiinnittäisi huomionsa aivan eri asioihin. Tällöin tutkittaisiin millaista kuvaa seurakunnasta, kylästä, kyläkahvilasta, papeista ja kirkosta katkelmassa rakennetaan, ja miten se kuvastaa asianomaisten todellisuutta. Se, ovatko kuvaukset faktuaalisesti totta, on toissijaista: ne ovat kuitenkin osa puhujan maailmaa. Oleellista on esimerkiksi havainto, että kirkkoherra korostaa henkilökohtaisten kontaktien arvoa ja näin rakentaa luterilaista kirkkoa (joka on faktuaalisesti massiivinen organisaatio) ihmisläheisenä ja pienen kyläkahvilan kannalta relevanttina asiana.
Monet tutkimusasetelmat painottavat näistä jompaakumpaa, mutta usein sisältävät aineksia myös toisesta. Erottelu on kuitenkin hyödyllinen muodostettaessa aineistolle esitettäviä kysymyksiä.
Käsitepari tuo mieleen hiljattain käytyä keskustelua muistitiedosta. Muistitieto tarkoittaa nimensä mukaisesti ihmisiltä tutkimusaineistoksi kerättyjä muistoja. Aihepiiri nousi esiin sosiologi Marjo Liukkosen punaisen naisten sisällissodan aikaista joukkomurhaa käsittelevän väitöskirjan yhteydessä. Useat historiantutkijat ovat esittäneet, että Liukkosen tapa käyttää muistitietoa historiallisten tapahtumien lähteenä on ongelmallinen. Esimerkiksi historian professori Tiina Kinnunen kommentoi Kaleva-lehdessä (9.5.2018) näin:
Muistot ja muisti muuttuvat. (…) Historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat. Siihen muistitieto ei välttämättä luontevasti vastaa.
En ole lukenut Liukkosen väitöskirjaa enkä sitä siis tässä kommentoi, mutta tällainen kritiikki tulee hyvin lähelle näkemystä, jonka mukaan faktanäkökulma ja kulttuurinen jäsennys ovat menneet tutkijalta sekaisin, tai että niitä ei ole erotettu riittävän selkeästi.
Aineiston tyyppiin on siis ikään kuin sisäänrakennettuna se, millaisia kysymyksiä siltä on metodologisesti mielekästä kysyä. Muistitieto soveltuu erinomaisesti sen selvittämiseen, miten jokin ihmisjoukko muistaa jotain asiaa, ja miten tämä kytkeytyy vaikkapa jonkin yhteisön itsemäärittämiseen, tai mistä muusta seikasta asian muistamisen juuri tietyllä tavalla kertoo.
Normatiivinen – deskriptiivinen
Tämä käsite-erottelu tuli minulle ensimmäisenä vastaan filosofian, tarkemmin etiikan parissa. Filosofisessa asiayhteydessä normatiivisella etiikalla tarkoitetaan etiikka, joka pyrkii kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin, ts. millainen toiminta on moraalista. Deskriptiivinen etiikka puolestaan viittaa ihmisten erilaisia moraalisia uskomuksia koskevaan empiiriseen tutkimukseen, joka ei ota kantaa itse kysymykseen oikeasta ja väärästä.
Tässä yhteydessä en tarkoita deskriptiivisyydellä pelkästään kuvailua, vaan myös analyysiä. Oleellista on eronteko normatiiviseen tutkimusotteeseen – maailmaan kajoamiseen.
Käsiteparista on iloa filosofian ulkopuolellakin. Omaa tutkimusasetelmaa muodostaessaan joutuu pohtimaan, että mikä oikeastaan on tutkimuksen tavoite. Haluanko vain selvittää asioita, vai samalla myös tehdä maailmasta paremman paikan? Haluanko esimerkiksi vain nähdä mitä valtarakenteet ovat ja miten ne vaikuttavat, vai haluanko myös purkaa niitä?
Tutkimus voi olla pääsisällöltään deskriptiivinen, mutta sisältää normatiivisen elementin, jolloin analyysi voi palvella työn normatiivisia tavoitteita. Työ voi omaksua esimerkiksi Max Horkheimerin kriittisen teorian vaatimuksen, jolloin sen tulisi olla yhtäaikaisesti selittävää, käytännöllistä ja normatiivista. Tutkimus osoittaisi mikä nykyisessä tilanteessa on ongelmallista, tunnistaisi ketkä muutoksen voisivat saada aikaa, ja tuottaisi konkreettiset muutostavoitteet. Monet oikeustieteelliset tutkimukset puolestaan pyrkivät ottamaan kantaa johonkin olemassa olevaan lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön, mutta tätä ennen on tietysti empiirisesti tutkittava, että mitä tuo lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö on.
Oman väitöskirjani kohdalla olen vältellyt normatiivista näkökulmaa. Tutkimuskohteeni on uskonnon pilkka oikeudellisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ja kuten arvata saattaa, hyvin monet aikaisemmista näkökulmista aiheeseen ovat kysyneet normatiivisia kysymyksiä. Tulisiko lainsäädäntöä muuttaa? Mitkä ovat sananvapauden rajat? Saako uskontoja pilkata? En ole omassa työssäni kiinnostunut vastamaan näihin kysymyksiin ollenkaan. Näiden sijasta tutkin millaisia jäsennyksiä ja intressejä ilmiöön liittyvät viranomaiskäytännöt ja poliittiset keskustelut kuvastavat.
Emic – etic
Mikä on hautajaisten merkitys? Moni suomalainen todennäköisesti vastaisi, että kyseessä on vainajan kunniaksi ja tämän muistoksi järjestetty tilaisuus. Tämä on emic-käsitys hautajaisista. Tutkija voisi kuitenkin lisätä, että ”kunniaa” ja ”muistoja” ei ole olemassa ilman elävää yhteisöä, ja että hautajaisrituaali esimerkiksi palvelee yhteisön ja sen elämänmuodon jatkuvuutta, koska se ylläpitää tiettyjä normeja ja käytäntöjä. Tämä on etic–käsitys.
Klassinen käsitepari emic ja etic kuvaa tutkittavan ja tutkijan näkökulmien ja käsitteistöjen eroa. Emic viittaa tutkimuskohteiden (uskontotieteessä vaikkapa uskonnollisten ihmisten) itsensä näkökulmiin, jäsenyksiin ja käsitteisiin. Etic puolestaan koskee tutkijan välineistöä: näkökulmia, ajatustapoja ja käsitteitä.
Emic-käsitteitä ovat muun muassa ehtoollinen, sunna, dharma, rabbi ja synti. Etic-käsitteitä taas ovat esimerkiksi rituaali, uskonnollinen ekspertti, kognitio, diskurssi ja emic – etic -käsitepari itsessään.
Kuilu arkisen ja tieteellisen käsitemaailman välillä on usein iso. Biologien mukaan vihanneksena tunnettu kurkku luokitellaan marjaksi, mutta monen ei-biologin korvaan tämä kuulostaa aika omituiselta. Samaan tapaan vaikkapa ehtoollisen kutsuminen rituaaliksi voi hartaan kristityn näkökulmasta tuntua jotenkin väärältä; eikö siinä kuitenkin tapahdu jotain enemmän?
Aina tämä eronteko ei ole suoraviivaista tutkijallekaan. Aika monesti esimerkiksi emic-käsitteistä jalostuu etic-käsitteitä. Antropologian sanakaanoniin päätynyt ”tabu” oli alkujaan tongankielinen termi, joka viittasi saastaisina pidettyihin ja välteltyihin asioihin (emic), ja se sai vasta myöhemmin analyyttisen merkityksensä tutkijoille (etic). Vastaavasti esimerkiksi ”uskonto” on alkujaan emic-käsite, mutta se voidaan halutessaan määritellä analyyttisesti viittamaan vaikkapa tietynlaiseen toimintaan tai asiaan, jolloin siitä tulee etic-käsite.
Moni arkikäsite – yhteisö, yksilö, toimija, rakenne, media, politiikka – saa erityismerkityksen tieteellisessä kielessä.
Tieteenalasta riippumatta jokaisen ihmisyhteisöjä tutkivan tulisi erilaisia käsitteitä käyttäessään olla hyvin selvillä siitä, että mitkä niistä lukeutuvat emic- ja mitkä etic-kategoriaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että tutkimusteksti on sisällöltään aina tutkijan valitsemaa, mukaan lukien tekstin emic-sisältö.
Napolilaisten lähestymistapa kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään on joustava, jopa tuttavallinen. Kaikki me kuolemme ja kuolema on aina keskellämme, mutta kaikille se ei tarkoita elämän ja toiminnan loppumista.
Kuoleman suhteellisuuden kuuluisin esimerkki kaupungissa on Napolin suojelupyhimys San Gennaro, pyhä Januarius. Perimätiedon mukaan hän kuoli keisari Diocletianuksen vainoissa noin vuonna 305. Legendojen mukaan hän uhmasi kuoleman pysyvyyttä jo eläessään; yhden legendan mukaan leijonat kieltäytyivät syömästä häntä, eikä polttaminen onnistunut – liekit eivät vahingoittaneet Napolin piispa Gennaroa. Erinäisten vaiheiden jälkeen pyhän Januariuksen ruumis, pyhäinjäännös, päätyi 1400-luvulla Napolin tuomiokirkkoon, jossa kunnioitettu pyhimys jatkoi ihmetekojaan. Edelleen aktiivinen pyhän Januariuksen veren kultti toistuu kolmesti vuodessa. Tässä rituaalissa veren uskotaan muuttuvan takaisin nestemäiseksi, muutaman päivän tai viikon kuluessa. Jos jostain syystä lasiastiassa säilötty reliikki ei muutu nestemäiseksi, on jokin pielessä ja kaupunkia voi kohdata onnettomuus.
Pyhä Januarius haudattiin 300-luvulla kaupungin muurien ulkopuolelle katakombiin, joka nykyisin kantaa hänen nimeään. San Gennaron katakombin lisäksi alueen toinen merkittävä on Catacombe di San Gaudioso, joka sijaitsee Santa Maria della Sanità -kirkon alla. Pyhä Gaudioso oli Afrikan puolelta saapunut piispa, joka ei ollut suostunut kääntymään areiolaisuuteen (oppi, jonka mukaan Jeesus oli erillinen isästä ja alamainen tälle). Aluetta oli käytetty hautausmaana jo 400-luvulta EAA ja monet katakombit ovat unohtuneet. San Gaudioson katakombi ja monet muut hautautuivat ajoittain laakson läpi syöksyneisiin tulviin ja mutavyöryihin. Lopulta pyhimysten jäännökset vietiin turvaan kaupungin muurien sisään ja katakombit hylättiin – hetkeksi.
Kun dominikaanimunkit rakensivat luostaria kaupungin liepeille 1577, he kaivoivat myös auki San Gaudioson katakombin ja sen kryptan. Kryptasta paljastui 500-luvun maalaus Madonna ja lapsi. Tämän ja pyhimysten välillisen läsnäolon uskottiin tuovan terveyttä. Kun samaan aikaan Napoli laajeni laaksoon, alueen nimeksi vakiintui Sanità, terveys. Säilyttääkseen katakombit ja kryptan, munkit rakensivat kirkon niiden päälle. Dominikaanimunkit ottivat myös hoitaakseen ruumiiden hoitamisen ja hautaamisen. He säilyttivät läheisen yhteyden kuolleiden ja elävien välillä, säilöen luut ja muistaen vainajia. Rikkaat seurakuntalaiset saivat erityiskohtelun: heidän pääkallonsa upotettiin seinään ja ympärille maalattiin uusi ruumis. Jotta järjestys silti säilyisi, miehet asetettiin vasemmalle ja naiset oikealle puolelle käytävää
. Todennäköisesti toisen maailmansodan aikana pääkallot hajosivat – alueen asukkaat pitivät katakombeja pommisuojina ja alati tuijottavat ruumiit eivät olleet parasta seuraa kuoleman kauhujen keskellä.
Kun Napolia koittelivat lukuisat onnettomuudet 1600-luvulla, kaupunki tarvitsi nopeasti uusia hautausmaita. Yhden vuosisadan aikana Napoli koki kolme nälänhätää, kolme epidemiaa, kolme tuhoisaa mellakkaa, kolme maanjäristystä ja viisi Vesuviuksen purkausta. Yksi merkittävä avaus oli Cimitero della Fontanelle, laajennettu luola laakson kupeessa. Vuonna 1656 rutto tappoi noin 250 000 ihmistä kaupungin noin 400 000 asukkaasta, joten tilan tarve oli suuri. Luukasat kasvoivat röykkiöiksi seuraavan 200 vuoden aikana. Kun vielä kaupunkia koetteli koleraepidemia 1837, kirkot tyhjennettiin ruumiista ja luista, mikä täytti Fontanellen kaltaisia massahautausmaita.
Vuonna 1872 Don Gaetano Barbati, yhdessä paikallisten naisten kanssa, järjesti Fontanellen luut käytävien varrelle järjestykseen. Barbatin patsas seisoo Fontanellen luolassa, kunnioittaen tämän työtä yhteisön hyväksi. Uusi järjestykseen laitettu luola mahdollisti napolilaisten tiiviin yhteydenpidon kuolleiden ja toisen puolen kanssa. Myöhemmin etenkin maailmansodat syvensivät kuolleiden kulttia, jota kutsutaan nimellä anime pezzentelle.
Napolilainen kuolleiden kultti on mielenkiintoinen tapa kommunikoida oletetun toisen puolen ja siellä olevien ihmisten kanssa sekä harjoittaa vastavuoroista toimintaa. Kultissa yksilö adoptoi pääkallon, jota hän hoitaa, puhdistaa ja koristelee. Kallon päälle, silmäaukoille ja ympärille voidaan asettaa lahjoja, kuten rahoja, liinoja, rukousnauhoja ja kortteja. Kallon edessä voidaan polttaa kynttilää, rukouksena kuolleen henkilön puolesta. Kaikella tällä on tarkoitus helpottaa uuden ystävän elämää tuonpuoleisessa, lyhentää tämän kiirastuliaikaa ja muutenkin puhua hyvää tämän puolesta korkeammille voimille. Vastavuoroisesti adoptoija odottaa uuden ystävänsä rukoilevan hänen puolestaan ja tuovan onnea. Onnen pyytäminen voi ulottua arkisiin tai turhanpäiväisiinkin asioihin, kuten loton voittamiseen. Jos vastavuoroisuus ei toimi, kallo ja vainaja voidaan hylätä ja elävä etsii uuden ystävän, uuden kallon adoptoitavaksi. Jos taas vastavuoroisuus toimii, adoptoija koristelee ystävänsä kallon entistä paremmin ja asettaa tämän omaan taloonsa, laatikkoon. Kuolleet haluttiin pitää avoimessa tilassa myös kommunikaation vuoksi, jotta kuolleet voisivat ilmestyä unissa ja heidän kanssaan voitaisiin seurustella.
Vatikaanin toisen konsiilin uudistusten herättämänä kardinaali Corrado Ursi sulki Fontanellen luolan 1969. Hänen mukaansa kultti oli riistäytynyt käsistä, saanut fetisismin ja taikauskon piirteitä. Vaikka tämä vähensi kultin harjoitusta, ei se sitä kokonaan poistanut. Vuonna 2002 luolaa alettiin kunnostamaan, ja 2010 se avattiin paikallisten vallattua luolan ja painostettua kirkkoa avaamaan yhteisölle tärkeän kohteen. Nykyään luola on avoin ja tärkeä kohde myös uskonnontutkijalle. Vaikka nykyään vähemmän, kultin jälkiä voi silti edelleen havaita luolan luurivistössä. Sanitàn alue on köyhä, minkä vuoksi kansan välitön uskonnollisuus, uskomukset ja tavat nousevat esille helpommin kuin valtakeskuksissa.
Napolin elävä yhteys kuolleiden ja elävien välillä herättää ajatuksia länsimaisten ihmisten suhteesta kuolemaan ja kuolleisiin. Laitosmaisen ulkokuoren alle mahtuu paikallisia ja yhteisöllisiä eroavuuksia ja erityisyyksiä. Luovat yhteydet ovat seurausta vuosisataisista perinteistä, vaikkakin myös kuoleman etäännyttämisellä voidaan nähdä oma, ehkä silti lyhyempi, historiansa. Luterilaiselle teologialle tyypillistä on ajatus, jossa yksilö poistuu välitilaan odottamaan viimeistä tuomiota. Ortodoksiset rituaalit saattavat vähittäin sekä kuollutta että yhteisöä uusiin tiloihin, vainajan muistoa kunnioittaen ja hänen tulevaisuutensa puolesta rukoillen. Näiden perinteiden rinnalla laitoksiin ja polttouurnaan ulkoistetut ratkaisut muistuttavat enemmänkin aasialaistyylisestä kasvojen säilyttämisen perinteestä, jossa vioittunut poistetaan näkyvistä, kuin elämän ja ihmisen kunnioittamiselta olosuhteista riippumatta. Kuolleiden kultti voi saada makaabereja ja turhamaisia piirteitä, kuten pääkallon hyväily tai lotto-onnen pyytäminen, mutta voi toisaalta säilyttää kosketuksen sekä elämän raadollisuuteen että menneen kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Olennaista ei ole silti omasta kulttuurista vieraan rituaalin sisäistäminen, vaan kulttuurinen ymmärtäminen siitä, miten ihmiset sopeutuvat kuolemaan ja käsittelevät sitä oman kulttuurinsa viitekehyksessä. Oli kyse sitten napolilaisesta tai meksikolaisesta kuolleiden kultista, ortodoksisista rituaaleista, historiankirjoituksesta ja muistelmista, kyseessä on usein sama pyrkimys sovittaa rajan ylittämisen vaikeus ja kuoleman kohtaaminen. Katkennut historia voi olla myös jatkumo.
Ennen ja jälkeen väitöstä kirjoittamisen ohella on ollut muita tekemisiä ja menemisiä. Ne ovat pitäneet liikkeessä. Olen ollut siinä mielessä onnellinen. Väitöstilaisuuden jälkeen ihmiset ovat ottaneet puheeksi valmistumisen jälkeisen tyhjyyden tunteen.
Itselläni väitösprojekti kesti kyläkirjoineen kymmenisen vuotta. Mieleni ehti tavoittaa prosessin saturaatiopisteen. Työ oli valmis, liuskoja oli kirjoitettu moneen kertaan ja lukujen paikkoja vaihdettu. Kokonaisuus vaati kuitenkin vielä lukijan katseen ja äänen: esitarkastajien lausunnon. Ja sen jälkeisen rakennemuutoksen: asennon kohti valmiin teoksen lukijaa.
Monia asioita yhtaikaa
Väitöstutkimuksessanikin oleellista oli kyläkirjan ja tutkimuksen yhtaikaisuus. Nykyisen päivätyöni uskontotieteen yliopisto-opettajana sain muutama kuukausi ennen väitöskäsikirjoituksen esitarkastukseen lähettämistä. Muutokset käsikirjoitukseen tein kesälomakuukaudeksi ajateltuna aikana.
Työpaikan saaminen yliopistolta oli kuin ”suunniteltu sattuma”, samaa tehtävää aiemmin työskennellyttä Pekka Tolosta lainatakseni. Tuota sattumaa kohti – siitä mitään aavistamatta – kuljin vakaasti tehden väitöskirjan ohella tehtäviä, joita halusin tehdä niiden sisällön takia.
Kulttuurialan työelämätaidot -kurssin järjestäjänä olin kuullut Rekryn Juha Sainion puheita siitä, että miten tärkeää opiskelijan on miettiä, miksi opiskelee aineita, joita opiskelee. Samoin mietin sitä, miksi tein joitain työtehtäviä. Olin kiinnostunut itse koordinoimieni luentosarjojen aiheista, kuten saamelaisuudesta tai etnografiasta. Pidin kursseja myös akatemian ulkopuolella aiheista, jotka eivät vielä mahtuneet tutkimuksen sisään.
Mutta eihän se ihan noin mene
En ole ainut tohtorikoulutettava, joka on joutunut tekemään ansiotöitä tutkimuksensa ohessa ihan vain elääkseen. Olin myös vuoden historian- ja uskonnonopettajana yläasteella. Tutkimus jäi silloin hyllylle. Joitain vuosia pystyin tekemään sitä apurahojen avulla ansiotyöstä vapaana, myös pätkätöiden mahdollistamana.
Kun väitöstutkimus kestää monia vuosia, sen tekeminen muuttuu toisenlaiseksi. Vaikka se on päätyösi, et pysty keskittymään siihen täysipainoisesti oikeastaan missään vaiheessa pitkiä jaksoja.
Prosessissa valmistuu muutakin kuin kirja. Siinä oppii ymmärtämään, että elämää suuremmat asiat, niin kuin väitöskirja, on vain yksi opinnäyte. Se, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä oppinut, on oleellisempaa. Yksi taito, mitä se osoittaa, on se, että on saanut jotain päätökseen.
Tosin sekään ei pidä paikkansa
Prosessit jatkuvat, vaikka kirja tuli valmiiksi. Post doc -tutkimuksessani syvennän niin samaan kuin toisiin aiheisiin esimerkiksi menetelmällistä otettani ja teoreettisia kehitelmiä. Yksi väitöskirjani tavoite oli tuoda esiin hiljaista tietoa, johon myös sanoittamaton tietotaito lukeutuu.
Työt muokkaavat tekijäänsä. Uskon väitöskirjaprosessin muokanneen myös sellaisia taitoja, joita on vaikea käsitteellistää. Osa niistä on varmasti yhtäläisiä kaikille tutkimustekstin kirjoittajille ja väitösprosessin läpikäynneille. Osa on riippuvainen juuri tietyistä aineettomista tekijöistä. Ne tekevät väitöskirjan sellaiseksi kuin se on.
Blogin kirjoittaminen aiheesta auttaa pysähtymään aiheen ääreen. Se auttaa myös kohtaamaan tapahtuneen. Kirjoittamisen kautta jo tapahtuneet, ruumiillistuneet hetket tulevat tiedostetuiksi ajatuksiksi ja vieläpä aineellisiksi kirjaimiksi paperille. Se oli myös yksi väitöskirjani menetelmällisistä ajatuksista: ajattelen kirjoittamalla.
Väittelemisen jälkeen on sittenkin vapautunut tyhjää tilaa jollekin: olen ollut entistä enemmän kiinnostunut siitä, miten tuo aineeton, hiljainen tietotaito muokkautuu prosessissa ja vice versa: miten se taas muuttuu kirjaimiksi.
Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.
Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.
Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.
Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen
Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.
Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.
Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen
Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.
Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät. Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.
Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.
Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen
Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.
Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!
Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.
Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.
Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.
Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.
Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?
Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.
Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?
Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?
Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.
Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”
Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:
”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”
Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.
Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuus, kutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.
Yksinäkökulmaisuus
Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.
Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.
Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.
Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.
Vastuuttaminen
Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.
Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.
Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.
Entä sitten?
Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.
Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.
Viikko sitten Turun Mikaelinseurakunta 
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 