Pilkaten politikointia: Tynkkynen ja muut

Useampi perussuomalaispoliitikko on vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ollut syytettynä vihapuherikoksesta, erityisesti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Jommastakummasta tai molemmista rikoksista on tuomittu ainakin James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho, Tommi Rautio, Mika Hiltunen, Freddy van Wonterghem, Olli Sademies ja Terhi Kiemunki.

Näissä kaikissa oli kyse maahanmuuttaja- tai islamvastaisuudesta. Muiden puolueiden kohdalla vastaavaa sumaa ei ole.

Uusimpana tapauksena on varavaltuutettu Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynti. Oulun käräjäoikeus tuomitsi hänet tänään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.

Moni on kiinnittänyt huomiota Tynkkysen rangaistuksen lievyyden ja tosiasiallisesti vaatimattoman poliittisen aseman, sekä suuren mediahuomion väliseen epäsuhtaan. Taitavana julkkiksena hän hankki poikkeusluvan oikeudenkäyntinsä videointiin ja prosessista myös uutisoitiin näyttävästi.

Käräjäoikeus kuitenkin langetti Tynkkyselle (oikeuskäytännön mukaisesti) lopulta vain 50 päiväsakkoa, joista koituu hänelle maksettavaa 300 euroa. Tuomio saattaa tosin vielä edetä hoviin, mutta ratkaisun muuttuminen on epätodennäköistä.

Tynkkynen ja muut kriitikot ovat tavallaan oikeassa siinä, että näissä oikeudenkäynneissä on poliittinen ulottuvuus. Se on kuitenkin toisenlainen kuin he esittävät, ja se koskee myös heidän omaa toimintaansa.

Näillä hinnoilla (sakoilla) ei ole paljoakaan järkeä kuluttaa kunnallisvaalibudjetista liian suurta siivua median maksulliseen mainostilaan. On nimittäin olemassa äänestäjäkunta, joiden silmissä tämän tyyppiset tuomiot toimivat todisteina sille, että viranomaiset hyysäävät muslimeja, että oikeuslaitos jakelee poliittisia tuomioita, ja että ”sananvapaus on rikki”. Tuomioille on siis käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, erityisesti silloin, kun poliitikko on rakentanut uransa sananvapauskysymysten, islamin ja maahanmuuton vastustamisen, sekä suhteellisen monikulttuurisuusmyönteisen viralliskonsensuksen kritisoimisen pohjalta.

Tynkkysen ja Halla-ahon oikeudenkäynneissä ja niiden mediakäsittelyssä on paljon samaa. Halla-aho tuomittiin vuosina 2009–2012 tapahtuneen oikeusprosessinsa myötä samoista rikoksista kärsimään samat rangaistukset. Hänen sakkopotilleen tuli kokoa 400 euroa. Myös silloin uskonrauhatuomion osalta keskiössä oli islamvastaisuus ja Muhammadin ja Allahin yhdistäminen pedofiliaan. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin Halla-ahon sanallisesti hyökättyä somalien, Tynkkysen yleisemmin muslimien kimppuun.

Itse oikeudenkäynnin ja tuomittujen, sekä eräiden muiden kiistanalaisten lausuntojen myötä mediajulkisuus oli Halla-aholle taattu. Samalla hän eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja muutaman vuoden kuluttua EU-parlamentaarikoksi, saaden toiseksi eniten ääniä koko vaaleissa. Hän on kerännyt kannatusta etenkin blogikirjoitustensa avulla, mutta iso medianäkyvyys esimerkiksi kohujen yhteydessä on myös avittanut poliittista uraa.

Pienten sakkorangaistusten ohella näiden rikosten kohdalla tuomitut joutuvat yleensä myös poistamaan kyseessä olevat tekstit netistä. Molemmat rangaistukset ovat kuitenkin pääasiassa symbolisia. Sakko ei paljoa satuta ja tuomittujen kannattajat voivat helposti säilyttää kyseessä olevat tekstit saatavilla. Suomessa ei ole vielä tuomittu ketään tällaisen laittomaksi todetun tekstin netissä säilyttämisestä.

Oikeustieteilijä Heli Askola kommentoi Halla-ahon tapausta toteamalla, että Halla-aho oli ”win-win” -tilanteessa. Sama pätee varsin usein myös muihin vastaavanlaisista vihapuherikoksista syytettyihin. Jos tuomioistuin toteaa tekijän syylliseksi, tämä voi sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ja maksaa pienet sakot. Jos tuomioistuin taas ei löydä tekijän sanoista mitään rikollista, saavat ne eräänlaisen virallisen hyväksynnän.

Tälle kaikelle löytyy historiallisia vertailukohtia. Uskonnon pilkkaa koskevien tuomioiden aiheuttama marttyyriefekti tunnettiin jo 1900-luvun alussa, kun monia kirkkovastaisia sosialisteja tuomittiin jumalanpilkasta. Vaikka poliittinen tilanne ja uskonnollinen kenttä olivat varsin erilaisia, tavoiteltiin uskonnon pilkalla myös tuolloin haluttuja yhteiskunnallisia päämääriä: oikeistolaisen ja luterilaisen vaikutusvallan kyseenalaistamista.

Niin ikään vasemmistolaiset taiteilijat Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat 60-luvulla tuomiot jumalanpilkasta. Juhannustanssien pilkkasaarna ja Sikamessiaan kuvakieli olivat liikaa viranomaisten näkemykselle kristillisten arvojen ja symboleiden suojelusta. Tuomioiden yhteiskunnallinen vaikutus kääntyi kuitenkin päälaelleen: presidentti Kekkonen armahti Salaman ja molempia tuomiota alettiin varsin nopeasti pitää vanhanaikaisina. Lopulta liberaali nuorempi sukupolvi päätyikin jupakoiden moraaliseksi voittajaksi, kuten sosiologi Ilkka Arminen on tulkinnut.

Uskontorikokset menivät tauolle kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes uskonrauhapykälän uudistus vuonna 1998 yhdessä monikulttuurisuuskeskustelun nousun kanssa synnytti kyseisen rikostyypin uudelleen.

Yhteiskunnallisesti tärkeänä pidetyn lain uhmaaminen on toiminut omien yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi monenlaisista poliittisista lähtökohdista käsin. Toisaalta uskonrauha- siinä missä kiihottamispykälänkin avulla pyritään vetämään hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän julkisen toiminnan ja puheen rajoja, sekä suojelemaan perusoikeuksia ja vallitsevaa moraalista järjestystä. Tässä mielessä nämä pykälät ovat läpikotaisin yhteiskunnallisia, siis poliittisia.

Tuomas Äystö

(P.S. Tästä kaikesta voi lukea tarkemmin pian julkaistavista artikkeleistani sekä väitöskirjastani, jahka se valmistuu.)

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

Ristisaatto saapuu Hoilolan kirkolle. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Ristisaatto lähestyy Korpiselän kirkonkylää. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

Pörtsämön kalmisto. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän kalmistot. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

Iltakahvit Saarivaaran nuorisoseuraintalolla. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Kanttori Olga Grinevich Saarivaaran tsasounassa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Piispa Arseni toimittaa liturgian Hoilolan ortodoksisessa kirkossa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

Saarivaaran tsasouna. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Vedenpyhitys, isä Vesa toimittaa palveluksen. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Panihida grobulla – Pörtsämön kalmistossa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

Ristisaatto lähestyy Korpiselän kirkkoa, torni näkyy jo. Kuva: Jere Kyyrö

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

Ristisaatto Saarivaarasta Hoilolaan. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Veneristisaatto Hoilolasta Öllölän Pörtsämöön. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

Ristisaattoväki odottaa rajanylitystä. Kuva: Jere Kyyrö

Ristisaattoväki ylittää rajan. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Ristisaatto Korpiselälle johtavalla tiellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän hautausmaan osittain pystyyn nostettu hautakivi. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän luterilaisen kirkon alttarin kiviperusta. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Joulusta ja sen sellaisesta

Herään aamulla. Tiedän, että tänään on se päivä. Joulusiivous. Kahvia, aamupala, lehti hätäisesti läpi, imuria kaivetaan jo kaapista. Vatsanpohjaa kipristelee stressi, saunakin pitää pestä. Pyykit viikkaamatta. Rätti käteen ja keittiötä pesemään – puoliso imuroi kirjat. Ei tule joulu muuten.

Tiedän aivan hyvin, että joulu tulisi ilman kaikkea tätä. Joulunalusaikaan liittyy ääretön määrä erilaisia “pakkoja”. On pakko siivota, pakko leipoa, pakko lähettää kortteja, pakko polttaa tunnelmallisesti kynttilöitä ja pakko juoda glögiä. Kaakelinsaumoja kuuratessani mietin näitä pakkoja.

Joulu on monelle merkittävä juhla riippumatta uskonnollisen vakaumuksen asteesta. Siihen liitetään hyvin paljon latautuneita merkityksiä. Kuvitelmia, toiveita ja illuusioita siitä miten perhe kerääntyy yhteen, syö täydellisesti onnistuneen aterian puhtaassa kodissa ja avaa lahjoja, jotka ovat pelkästään onnistuneita. Erilaiset pakot tavallaan varmistelevat toiveiden toteutumista. Jos nämä kalkkijäljet nyt lähtevät kaakeleista, olen askeleen lähempänä täydellistä joulua.

Pakot alkavat hiipiä hiljalleen ihmisten elämään viimeistään siinä vaiheessa, kun saadaan omia lapsia. Joulu on lasten juhla. Lapsia varten nämä verhot pestään ja ikkunat. Todellisuudessa lapset eivät vähääkään välitä ovatko ikkunat puhtaat vai eivät. Syvimmälle vajosin saatuani Mysi Lahtisen Joulu, sen historia, askareet ja herkut -kirjan lahjaksi. Mankeloin pellavapyyhkeitä yön pimeinä tunteina ja juoksin kaupungilla etsimässä “juuri oikeanlaisia pähkinöitä” tarjolle laitettavaksi. Tavallaan nautin kaikesta valmisteluista, mutta jouluaattona olin niin väsynyt, että koko juhla meni minulta miltei kokonaan ohi.

Viime vuosina olen oppinut hellittämään. Ainoa pakko on edelleen joulusiivous, tosin sen intensiteetti on laskenut roimasti. Haluan edelleen joulukuusen, piparkakkutalon ja puhtaan kodin, mutta en yritä pakonomaisesti varmistella joulutunnelmaa siirtämällä raskaita kodinkoneita ja pesemällä niiden taustoja.

Nyt joulusiivouksen jälkeen istun sohvalla, kuusi on paikoillaan ja lasissa on punaviiniä. Minulla on palkittu olo. Siivous on hinta, jonka koen tarpeelliseksi maksaa siitä, että saan rentoutua. Kuinka järjetöntä. Vaikka tajuan tämän, en silti pysty tekemään toisin. Hyvä ihminen, kunnollinen äiti, aikuinen maksaa “synneistään” – hetkistä, jolloin ei tee mitään tuottavaa – suorittamalla yli sietokyvyn muina aikoina.

Sytytän kynttilän – omasta halusta, en pakosta. Huolimatta raadollisista pohdinnoistani, olen silti iloinen joulun tulosta. Odotan aattoaamun puuron keittoa, saunaa ja lahjojen avaamisesta koituvaa sekasortoa ja hälinää. Odotan aattoyön hetkeä, jolloin televisiosta ei tule muuta kuin Pietarinkirkon jouluyön messu. Hetkeä jolloin makaan sohvalla villasukissa ja yöpaidassa kaikessa rauhassa. Joulu on kuitenkin joulu. Se on osittain päätön, sekasortoinen, hämmentävä, ylensyöntiin rohkaiseva, kohtuuton juhla ja siksi niin rakas. Jouluun liittyy tiettyä kaoottisuutta sekä rajojen ylittämisiä. Kaaos tulee kuitenkin valmistella pedantisti ja järjestelmällisesti. Paradoksi naurattaa ja sytytän toisenkin kynttilän.

Toivotan kaikille juuri itselle sopivaa joulua, riittävissä määrin kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia rentoutua!

Ihanaa Joulua!

Uskontotieteilijän vapaapäivä – gurua kuuntelemassa

Lähdin kauniina kesälauantaina ystäväni kanssa Kemiönsaarelle Westersin puutarhatilalle viettämään puutarhapäivää: kiertelimme alkukesäisessä puutarhassa, ostelimme taimia, nautimme kakkukahvit ja kuuntelimme kasviaiheisia luentoja.

Eniten kuulijoita houkutteli puutarha-alan guru Pentti Alanko, joka on pitkän uransa aikana kirjoittanut hyllykaupalla teoksia puutarhanhoidosta.

Puutarhaguru puhui hiljaisella, jutustelevalla tavallaan perinnekasveista ja maatiaskasveista.
Gurua seuraamaan tulleet opetuslapset kuuntelivat hiljaa kunnioittaen. He kirjoittivat ylos viisaita kokeneita sanoja siitä, miten puutarhaa oikeaoppisesti kuuluu hoitaa ja mitä kasveja sinne saa ja ei saa hankkia. He nauroivat silloin kun guru sanoi jotain hauskalta kuulostavaa. Ja luennon jälkeen he pyysivät nimikirjoituksia ja asettuivat kaverikuvaan.

Laiskasti puutarhanhoitoon suhtautuva uskontotieteilijä nautti erityisesti niistä gurun sanoista, joiden mukaan kasveja ei tarvitse hoitaa. Puutarha on suunniteltava sellaiseksi, että kasvit kasvavat siinä itsekseen. Erityisesti maatiaiskasvit ovat oppineet kasvamaan itsekseen. Gurulla olikin jyrkkiä mielipiteitä ulkomailta tuoduista kasveista.

Guru oli selvästi eri mieltä Pietari Kalmin kanssa, jonka mukaan puutarhassa vallitsee jumalallinen järjestys. Luonnossa taas vallitsee epäjärjestys ihmisten syntien tähden. Puutarhanhoito oli kuitenkin suurimmalle osalle kuulijoista elämälle merkitystä antava asia. Erilleen asetettu, pyhä. He suhtautuivat intohimoisesti ja vakavasti puutarhanoitoon. Ymmärsin, että myös heidän puutarhoissaan vallitsee jumalallinen järjestys.

Retkipäivän kruunasi luonnon helmassa nautittu piknik-ateria.

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.

Naakat ja yhteisöllisyys

Naakat ovat sosiaalisia lintuja. Ne etsivät ruokaa parvissa ja kerääntyvät etenkin syksyisin suuriin yöpymisparviin metsiköihin ja puistoihin. Parvia esiintyy ympäri vuoden. Parvissa on tarkka arvojärjestys, jonka mukaan ne sekä ruokailevat että valitsevat yöpymis- ja pesimäpaikan. Laji on luottavainen ihmiseen etenkin alueilla, jossa sitä ei ole vainottu. Koska naakka on pariuskollinen, ne liikkuvat usein pareittain parvissakin.

[…]

Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin kesyjen naakkojen käyttäytyvän eri lailla, kun paikalla oleva ihminen katsoo niitä, verrattuna tilanteeseen, jossa paikalla oleva ihminen ei katso niitä. Muilla eläimillä vastaavaa ei ole todettu ennen tätä. Käyttäytymisen muuttuminen johtui nimenomaan paikalla olleen ihmisen silmien asennosta, ei pään asennosta. Naakat ovat sosiaalisia lintuja ja todennäköisesti käyttävät silmiään kommunikoidessaan, samaan tapaan kuin ihmiset.

(Wikipedia, “Naakka”)

Kävelin pari päivää sitten Aurajoen rantatöyräällä, ja tielleni sattui naakkaparvi, joka oli laskeutunut niitylle ja sen reunaa kulkevalle kävelytielle. Naakkoja oli hyvin monta, ehkä sata. Ne eivät juurikaan häiriintyneet siitä, että ulkoilevat ihmiset kävelivät parven läpi — ne vain hypähtivät hieman kauemmaksi ja pysyttelivät noin metrin päässä tietä kulkevista ihmisistä. Naakat nokkivat maata ja toiminta näytti ainakin linnuista sen enempää tietämättömälle melko turhalta, mitään ravinnon runsautta maassa ei näyttänyt olevan. Juuri kun olin kulkenut parven läpi, ne pyrähtivät lentoon ja parvi siirtyi joen ylitse. Ilmassa parvi jakautui kerran kahtia ja palautui sitten yhteen.

Naakkaparven kohtaaminen sai minut pohtimaan yhteisöllisyyttä. Mikä oli saanut parven laskeutumaan niitylle? Mikä oli se ärsyke, joka sai ne pyrähtämään kuin yhteisestä sopimuksesta ilmaan? Mikseivät ne tehneet niin silloin kun ihmisiä käveli parven läpi? Näihin kysymyksiin vastaaminen vaatisi parempaa naakka-tietämystä, miksi siirränkin pohdintani koskemaan yhteisöllisyyttä yleisemmällä tasolla. En kuitenkaan ajattele naakkaparven olevan vain metafora ihmisyhteisölle, vaan mielestäni molemmat ovat yhtä lailla yhteisöjä, joilla on toki omat erityispiirteensä.

Yhteisön järjestäytyminen

Ruokaa etsimään laskeutuvalla, lentävällä tai yöpyvällä naakkaparvella voidaan ajatella olevan keskus, joka määrittyy sen mukaan, mikä on parven toiminnan tarkoitus milläkin hetkellä – keskus siis vaihtaa paikkaa. Keskuksen sijaintiin eri hetkillä voi vaikuttaa monet erilaiset tekijät: ravinnon löytyminen, ilmavirtaukset, petolinnun saapuminen, hämärtyminen, lämpötilan lasku, hierarkiassa ylempien naakkojen toiminta jne. Erilaiset objektit ja olosuhteet vaikuttavat siis siihen, miten parvi järjestäytyy eri tilanteissa. Itse asiassa lienee turha edes ajatella naakkayhteisöä irrallisena näistä objekteista, ne ovat pikemminkin osa sitä.

Ihmis- (ja luultavasti myös naakkayhteisöissä) myös tietoisuudella toisista yksilöistä ja näiden muodostamasta yhteisöstä (joka on enemmän kuin osiensa summa) on vaikutusta yhteisön järjestäytymiseen: nämä tietoisuuden muodot ovat myös yhteisöä muokkaavia objekteja. Émile Durkheimille tietoisuus yhteisöstä uudistetaan yhteisön kokoontuessa rituaaliin. Hänen Uskontoelämän alkeismuodoissa tarkastelema Arunta-heimo oli osan vuodesta hajaantuneena pienempiin joukkoihin ja tietyssä vaiheessa vuotta koko heimo kokoontui yhteen. Durkheimin tulkinnan mukaan edellinen oli heimolle profaania ja jälkimmäinen pyhää aikaa (pyhää on Durkheimille se, mikä on lähtöisin yhteisöstä). Yhteen kokoontumista luonnehtii sosiaalinen poreilu. Samankaltaisesta ilmiöstä lienee kyse muuttolintujen, kuten kurkien kohdalla: muuttoaikaan kurjet muodostavat valtavia parvia ja kommunikoivat äänekkäästi, pesimäaikaan ne taas liikkuvat pääosassa pareittain (ja luultavasti ovat hiljaisempiakin?). Koolla olevan yhteisön samanaikainen läsnäolo ja tietoisuus siitä, että muutkin ovat tietoisia toisista ja tästä yksilöiden muodostamasta yhteisöstä saavat yksilöt käyttäytymään sosiaalisesti. Kokevatko naakat tai kurjet parvensa pyhänä? – Vaikea sanoa, mutta jos unohdamme kokemuksen ja katsomme parven toimintaa ohjaavia periaatteita, voidaan niiden nähdä nousevan juuri “parvitietoisuuden” pohjalta, joka määrittää toimintaa tietynlaiseksi, jolloin toisenlainen toiminta ei ole suotavaa. Jos taas pyhää ajatellaan tarttuvuuden ja energian kautta, se voidaan määritellä liittyväksi niihin objekteihin, jotka pitävät parven koossa.

Yhteisöä jakavat tekijät ja niiden ylittäminen

Naakkaparvista löytyy sisäisiä jakoja: esimerkiksi naakkaparit ovat pareja, vaikka liikkuvat parvessa. Voitaneen sanoa, että ihmisyhteisöissä sosiaalisia jakoja on enemmän: ihmiset kuuluvat perheisiin, parisuhteisiin, kaveriporukoihin, työ- ja harrastusyhteisöihin, kansallisiin, ylirajaisiin tai uskonnollisiin ryhmiin ja kokoontuvat eri tilanteissa erilaisiksi muodostelmiksi, joissa ei ole välttämättä yksilöiden välisiä henkilökohtaisia siteitä (esim. käynti kaupassa). Tällöin herää kysymys siitä, mikä on tietylle ihmiselle tärkein yhteisömuoto? – Kaveriporukka vai kansakunta? Kysymyksenasettelu on nähdäkseni harhaanjohtava. Eri tilanteissa ihminen kokee olevansa (ja on) osa erilaisia yhteisöjä: esimerkiksi televisioitua jääkiekko-ottelua katsoessaan hän voi olla yhdessä kaveriporukan kanssa, mutta samalla samaistua kansakuntaan, jota jääkiekkojoukkue edustaa. Pitäisikin kysyä, että miten tietty kuulumisen kohde (yhteisö) pystytään tekemään relevantiksi, eli toisin sanoen, miten yhteisön keskus otetaan haltuun? Silloin kun johtava naakka saa muun parven seuraamaan perässään tai kotona vierähtää kyynel Suomen jääkiekkojoukkueen ollessa haastateltavana televisiossa, tässä ollaan onnistuttu. Onnistuminen vaatii yhteisöä jakavien erojen ylittämistä. Ehkä juuri tästä johtuu se, miten kiehtovalta lentävä naakkaparvi näyttää. Aivan kuin se olisi elävä organismi, jolla välillä näyttää olevan päämäärä, jonka se välillä kadottaa ja joka välillä on jakautumassa osiin, kunnes taas yhdistyy yhdeksi kokonaisuudeksi. Toki kriittisen tutkijan on kyettävä myös ylittämään haltioitumisensa ja osattava kysyä, millaisia vaihtoehtoja yhteisön järjestäytymiselle on, kuin juuri se, mikä vallitsee tiettynä hetkenä.

Lähteet

Durkheim, Émile (1980 [1912]) Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi. Suom. Seppo Randell. – 1921. Les formes élémentaires de la vie religieuse.

”Naakka.” Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Naakka

”Western Jackdaw.” Wikipedia. http://en.wikipedia.org/wiki/Western_Jackdaw

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!