Ylpeyttä ja ennakkoluuloja

Olen kiinnittänyt viime päivien aikana erityistä huomiota erityisen huomion kiinnittämiseen. Kirjoitan väitöskirjani menetelmälukua, joka luultavasti ei totisesti – erityistä huomiota painottava sana – tule jäämään yhdeksi luvuksi, vaan menetelmällinen asenne kattaa koko tutkimusprosessin. Nyt kirjoitukseni keskittyy, fokusoituu ja kiinnittää tarkemman katseensa aineiston muotoumiseen kontekstiksi. Miten muodostamme aineiston? Mihin jamiksi kiinnitämme huomiota? Kirjoittaessani käyttämästäni menetelmästä, mietin, mikä erottaa tieteellisen, kriittisen lukemisen ja lähiluvun menetelmän? Mikä erottaa haastateltavan kuulemisen, kuuntelemisen ja sensitiivisen kuuntelemisen?

Itselleni sallimalla ns. vapaa-ajalla katsoin Steven Fryn kaksiosaisen dokumentin homofobiasta. Kiinnitin pariin asiaan erityistä huomiota. Sarjan alussa hän sanoo kuvatessaan homofobiaa, että hänestä se, että maailmassa on raivokkaan homofobisia ihmisiä, on kiehtovaa. “Entäpä jos tapaisi ihmisen, joka olisi koko elämänsä taistellut punaisia puhelimia vastaan?”  Sarjassa Fry matkustelee ympäri maailmaa kohtaamassa ihmisiä, jotka ovat joko kärsineet homofobiasta tai saaneet aikaan sitä. Hän sanoo tarttuvansa ennakkoluuloihin ja koettaa selvittää mistä viha juontaa. Fryn lähtökohta on myös henkilökohtainen, hän on homo.

Toinen mihin kiinnitin huomioni, on hänen suloinen tapansa pitää käsiään kävellessään, rennosti kämmenet taaksepäin.

Kolmas oli haastattelu tai tapaaminen Ugandan entisen katolisen piispan, Ugandan etiikan ja eheiden arvojen ministerin Simon Lokodon kanssa. Haastatteluun mennessään Fry sanoo toivovansa, että pysyy kohteliaana. Kyse on henkilökohtaisen ja julkisen kohtaamisesta mediassa yhdessä tapahtumassa. Toki Fry edustaa monia, ainakin homoja, ja Lokodo homoutta vastustavaa kantaa. Lokodo edustaa myös Ugandan valtion virallista kantaa, ainakin omasta mielestään. Lokodo sanoo heti heidän käteltyään, että “minuun ette iskosta asennettanne”. Se, mihin nyt kiinnitin  huomioni, oli haastattelun muotoutuminen hyvin kiivaaksi molempien osallistujien tavoitelausumien ristituleksi. Fry ei pystynyt pitäytymään omassa roolissaan haastattelijana. Vai pystyikö? Hän nimenomaan pysyi omassa roolissaan ihmisoikeuksien puolustajana. Roolin idea oli tuoda julkiseksi myös homofobian ilmentyminen kahden ihmisen välillä. Me katsojat imeisesti pidimme yllä julkista tilannetta, joten haastattelija ei tullut pidätetyksi ja tarkastetuksi.

Tuota haastattelua voisi käyttää oppimateriaalina etnografisten menetelmien kurssilla. Kun homma menee pieleen. Tutkimuksellisesti ajatellen Fryn olisi pitänyt pidätellä tunteitaan, jotta haastattelun kulku ei olisi päätynyt ulosmarssiin. Dokumentin aineistona pätkä on tietenkin loistava. Se todentaa sen, miten mahdotonta joistakin asioista on käydä kaikkien osallistujien kesken avointa keskustelua, dialogia. Mikä on todella ahdistavaa. Tallenne tuntui kuitenkin kertovan tilanteesta paljon enemmän ja suoraan kuin asiallinen keskustelu.

Toisessa haastattelussa Fry alkoi puhua poliisien mukaan homofobistien tappaman ja kiduttaman 15-vuotiaan pojan kohtalosta Brasilian kansanedustaja Jair Bolsonaron kanssa. Haastateltava nimesi sen joidenkin ryhmien luomaksi nyyhkytarinaksi. Fry  oli aiemmin tavannut pojan äidin. Uskontotieteilijän mielessäni yhdistin asian viime syksyn Tvärminne-seminaarin paneelissa puhuneen Johanna Sumialan toteamukseen, että se mistä nykyään kilpaillaan mediassa, on huomio. Asia on varmasti yhtä vanha kuin mediatutkimus itse. Viimeistään tuon seminaarin jälkeen minullekin tuli selväksi se, että myös henkiset ja hengelliset instituutiot käyttävät mediaa tietoisesti.

Koska median käyttäjänä olen siirtynyt sähköiseen tiedonvälitykseen, ei keittiön pöydälle ilmesty kuin ilmaisjakelulehtiä. Ei mainoksia -lappu teksti postilaatikon kannessa on sateessa kulunut niin, että viesti ei enää mene perille. Kunhan saisin aikaiseksi uuden tarran hankkimisen. Niin monet asiat vaikuttavat tiedonkulun perillepääsyyn. No, enkös turvautunut teepaussilla selailemaan vanhoja Aamusia. Katseeni osuivat jo kohta kuukauden vanhan lehden pääkirjoitukseen Jokavuotinen itkuvirsi. Siinä kirjoittaja pohtii Suvivirren oikeutuksesta koulujen päättäjäisissä. Kirjoittajan mielestä [t]odellisuudessa  kyse on kirkkoon kuulumattomien aktiivijoukon tavoitteesta poistaa kaikki uskontoon viittaava julkisen vallan toiminnasta. “Vuosittainen raivokas hyökkäys Suvivirttä vastaan on tavoitteen saavuttamisen kannalta huono strategia”, hän toteaa. Apua! Tunteet, kärsimykset ja niistä kertominen nähdään strategiana. Ilmeisesti epätoivoinen tunteeni on tulos jonkin strategian onnistuneesta käyttämisestä.

Nämä kaksi median tuotetta ovat saaneet kiistämättömän huomioni ja muuttaneet tunnetilaani niin, että päätin kirjoittaa tämän blogitekstin. Tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun on ollut pitkään yliopistojen virallisen tavoitelistan sisältöjä. Uskontotieteen gradutyöpajan ohjaajana olen saanut lukea ilokseni hyvin ajankohtaisia graduja koskien tämänkin blogikirjoituksen sisältöjä. Myös ne ohjasivat kiinnostustani aiheisiin. Tässä kohtaa en tosin ryhdy suuntaamaan huomiotani tai lukijan huomiota niihin edellistä mainoslausetta enempää, vaan otan askeleen taaksepäin. Hengitän syvään ja havainnoin havainnoitsijaa.Tarkastelen kulkemaani hermeneuttisen ymmärryksen kehää ja palaan alkuun.

Mihin ja miksi kiinnitämme huomiota? Itse olen kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka ovat representaatioita, esityksiä tai  ilmenemismuotoja mahdolliselle mielenkiinnolleni erityisestä huomiosta. Huomion kiinnittäminen on ilmeisesti strategia. Huomion kiinnittäminen on myös tietoista vallankäyttöä. Puhutaan strategiasta, kun voitaisiin keskustella sisällöistä.

Tutkijoina meidän tulee tarkastella molempia, niin sisältöä kuin menetelmiäkin. Itse näen uskontotieteen aseman mahdollisena vaikuttajana uskonnonopetuksen tai homoliittojen siunaamisen keskusteluun ennen kaikkea siinä, että voimme vaikuttaa keskustelun tekemiseen mahdollisimman avoimeksi. Osoittaa, kun diskurssi ei onnistu. Voimme tuottaa tiedollisia, sisällöllisiä aineistoja, joiden avulla myös muiden keskusteluun osallistujien on mahdollista avata suunsa ilman ennakkoluuloja. Ja pohdittava miten tutkimukset voisivat olla tervehdyttävällä tavalla subjektiivisia ja jopa poliittisia? Silloin kiinnitämme erityisen huomion tutkimuksemme merkitykseen. Miksi tutkimme?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s