Ei hetkessä ohi

Väittelin syyskuussa uskontotieteessä aiheesta Vesi kuljettaa ääntä -autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta. Muutin juuri automaattisen sähköpostin allekirjoitukseni kirjaimia FM:sta FT:ksi.

Suurta muutosta ei tunnu

Ennen ja jälkeen väitöstä kirjoittamisen ohella on ollut muita tekemisiä ja menemisiä. Ne ovat pitäneet liikkeessä. Olen ollut siinä mielessä onnellinen. Väitöstilaisuuden jälkeen ihmiset ovat ottaneet puheeksi valmistumisen jälkeisen tyhjyyden tunteen.

Itselläni väitösprojekti kesti kyläkirjoineen kymmenisen vuotta. Mieleni ehti tavoittaa prosessin saturaatiopisteen. Työ oli valmis, liuskoja oli kirjoitettu moneen kertaan ja lukujen paikkoja vaihdettu. Kokonaisuus vaati kuitenkin vielä lukijan katseen ja äänen: esitarkastajien lausunnon. Ja sen jälkeisen rakennemuutoksen: asennon kohti valmiin teoksen lukijaa.

Monia asioita yhtaikaa

Väitöstutkimuksessanikin oleellista oli kyläkirjan ja tutkimuksen yhtaikaisuus. Nykyisen päivätyöni uskontotieteen yliopisto-opettajana sain muutama kuukausi ennen väitöskäsikirjoituksen esitarkastukseen lähettämistä. Muutokset käsikirjoitukseen tein kesälomakuukaudeksi ajateltuna aikana.

Työpaikan saaminen yliopistolta oli kuin ”suunniteltu sattuma”, samaa tehtävää aiemmin työskennellyttä Pekka Tolosta lainatakseni. Tuota sattumaa kohti – siitä mitään aavistamatta – kuljin vakaasti tehden väitöskirjan ohella tehtäviä, joita halusin tehdä niiden sisällön takia.

Kulttuurialan työelämätaidot -kurssin järjestäjänä olin kuullut Rekryn Juha Sainion puheita siitä, että miten tärkeää opiskelijan on miettiä, miksi opiskelee aineita, joita opiskelee. Samoin mietin sitä, miksi tein joitain työtehtäviä. Olin kiinnostunut itse koordinoimieni luentosarjojen aiheista, kuten saamelaisuudesta tai etnografiasta. Pidin kursseja myös akatemian ulkopuolella aiheista, jotka eivät vielä mahtuneet tutkimuksen sisään.

Mutta eihän se ihan noin mene

En ole ainut tohtorikoulutettava, joka on joutunut tekemään ansiotöitä tutkimuksensa ohessa ihan vain elääkseen. Olin myös vuoden historian- ja uskonnonopettajana yläasteella. Tutkimus jäi silloin hyllylle. Joitain vuosia pystyin tekemään sitä apurahojen avulla ansiotyöstä vapaana, myös pätkätöiden mahdollistamana.

Kun väitöstutkimus kestää monia vuosia, sen tekeminen muuttuu toisenlaiseksi. Vaikka se on päätyösi, et pysty keskittymään siihen täysipainoisesti oikeastaan missään vaiheessa pitkiä jaksoja.

Prosessissa valmistuu muutakin kuin kirja. Siinä oppii ymmärtämään, että elämää suuremmat asiat, niin kuin väitöskirja, on vain yksi opinnäyte. Se, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä oppinut, on oleellisempaa. Yksi taito, mitä se osoittaa, on se, että on saanut jotain päätökseen.

Tosin sekään ei pidä paikkansa

Prosessit jatkuvat, vaikka kirja tuli valmiiksi. Post doc -tutkimuksessani syvennän niin samaan kuin toisiin aiheisiin esimerkiksi menetelmällistä otettani ja teoreettisia kehitelmiä. Yksi väitöskirjani tavoite oli tuoda esiin hiljaista tietoa, johon myös sanoittamaton tietotaito lukeutuu.

Työt muokkaavat tekijäänsä. Uskon väitöskirjaprosessin muokanneen myös sellaisia taitoja, joita on vaikea käsitteellistää. Osa niistä on varmasti yhtäläisiä kaikille tutkimustekstin kirjoittajille ja väitösprosessin läpikäynneille. Osa on riippuvainen juuri tietyistä aineettomista tekijöistä. Ne tekevät väitöskirjan sellaiseksi kuin se on.

Blogin kirjoittaminen aiheesta auttaa pysähtymään aiheen ääreen. Se auttaa myös kohtaamaan tapahtuneen. Kirjoittamisen kautta jo tapahtuneet, ruumiillistuneet hetket tulevat tiedostetuiksi ajatuksiksi ja vieläpä aineellisiksi kirjaimiksi paperille. Se oli myös yksi väitöskirjani menetelmällisistä ajatuksista: ajattelen kirjoittamalla.

Väittelemisen jälkeen on sittenkin vapautunut tyhjää tilaa jollekin: olen ollut entistä enemmän kiinnostunut siitä, miten tuo aineeton, hiljainen tietotaito muokkautuu prosessissa ja vice versa: miten se taas muuttuu kirjaimiksi.

 

 

Työryhmä toisin ja postereiden puolesta

Peipposet laulavat nyt. Ei Suomen Turussa. Kirjoitankin tätä muualta, Saksan Göttingenistä. Olen toista päivää folkloristiikan ja kansatieteen konferenssissa, jonka järjestää SIEF – International  Society for Ethnology and Folklore. Vaikka olenkin uskontotieteilijä, olen ollut useissa kansatieteen järjestämissä seminaareissa ja konferensseissa. Kuulun myös kansatieteen seuraan Ethnokseen. Väitöskirjan teon alkuvuosina etsin itselleni viiteryhmää, etnografista paikkatutkimusta tekeviä ihmisiä ja löysin SIEF:in Place wisdom -työryhmän. SIEF:issä on useita eri teemoihin keskittyneitä työryhmiä, jotka muun muassa valmistelevat konferensseihin teemallisia paneeleita.

Kirsikkapuut kukkivat maaliskuussa Göttingenin Georg August Universität -yliopiston kampuksella. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Joidenkin välivuosien jälkeen innostuin tämän vuotisesta konferenssista. Sen teema on Ways of dwelling – crisis, craft, creativity. Valmistin dosentti ja tulevaisuudentutkimuksen yliopisto-opettaja Katriina Siivosen Turun yliopistosta ja Heriot-Watt yliopiston professori Ulrich Kockelin kanssa yhdessä Place wisdomin yhden tämänkertaisen Waterscape-työryhmän, jonka tarkentunut aihe oli The changing time and rhythms of water. Se oli nimensä mukaisesti ei paneeli vaan työryhmä, jossa teimme ryhmässä töitä. Se alkoi kaikkien huoneeseen tulleiden – ei siis vain esityksen valmistaneiden – lyhyellä esittelykierroksella.

Tavanomaisen konferenssipaneelin esiintyjien kahdenkymmenen minuutin esityksen sijasta olimme pyytäneet tiivistelmän lähettäjiä valmistautumaan kukin vain viiden minuutin esitykseen. Myös minulla ja Katriinalla oli yhteinen esitys aiheesta Ways of knowing about the impacts of climate change in the Baltic Sea. Jaoimme siis viisiminuuttisen vielä puoliksi. Tiivistäminen olikin paikallaan. Minulle oli varattu kaksi diaa, joista toisessa esittelin omaa tutkimusprofiiliani ja toisessa Aallonharjalle (AHA) -verkoston hanketta muuttuvista vuodenajoista ja niihin liittyvästä hybriditiedon luomisesta. Omaan yhteen powerpoint-diaan sain mahdutettua oman esittelyni, väitöskirjan ja tulevan post doc-tutkimuksen aiheen, käyttämiäni avainsanoja, muutaman lempiteoreetikkoni ja metodologian.  Oleellista esitysten sisällössä etukäteen lähettämämme ohjeiden mukaan olikin tuoda esiin mainitsemani asiat ja osallistujan oma idea mahdollisesta yhteistyöstä. Lyhyet esittelyt olivat avauspuheenvuoroja ja niiden tarkoitus oli toimia inspiraationa muille työryhmään kävelleille osallistujille.

Konferenssin tunnuskuva oli myös kohtaamispaikan ohjeen keskellä. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Oman esityksen esittäminen on aina haastavaa. Nyt sisällön tarkentamiseen ei ollut paljon aikaa. Sanat oli tarkkaan valittava. Vähässä oli oltava enemmän.

Esitysten jälkeen jatkoimme toiminnalla. Tarkoitus oli puolitoistatuntisessa hyödyntää yhteinen tapaaminen aivoriihenä tuleville tutkimuksille ja niiden mahdolliselle yhteistyölle. Siihen työryhmät tai paneelit konferensseissa usein pyrkivät, mutta aika loppuu kesken, kun esitelmät vievät koko ajan eikä aikaa  jää tarpeeksi inspiroivalle keskustelulle.

Toiminta oli askel askeleelta ohjattua. Esitysten jälkeen osallistujien tuli kirjoittaa teeman mukaisesti ideoita veteen liittyvistä tutkimusaiheista, joita he haluisivat tulevaisuudessa olevan/tekevän. Ideat kirjoitettiin tarralappuihin, jotka kiinnitettiin seinille kiinnitettyihin papereihin. Tähän varasimme aikaa noin puoli tuntia. Sen jälkeen seuraavat kymmen minuuttia käytettiin äänestämiseen, eli osallistujat valitsivat seinillä olevista ajatuksista ja ideoista viisi mieleistään, ja valinnat merkattiin niihin rasteilla. Loppuaika käytettiin parhaiksi äänestettyjen ideoiden tarkentamiseen.

Työryhmässä oli tutkijoita useasta eri maasta. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Viimeksi keräsimme ryhmän sähköpostiosoitteet, joihin lähetämme ideariihen teemat ja syntyneen keskustelun tulokset. Sähköpostiketjussa voi myöhemmin ilmoittautua teemojen alle yhteistyöhaluiseksi henkilöksi. Ryhmän jäsenet voivat ketjun tai syntyneiden tutkimussuhteiden kautta myös ilmoittaa halukkuutensa eri hankehakemuksiin ja muihin yhteisiin projekteihin.

Keskustelu huoneessa jatkui vielä, kun otin papereita pois seiniltä. Oman esityksen muisteleminen toi mieleen nopeasti ohimenevää hapuilua. En kuitenkaan luota omaan arviointikykyyni. Olen kuullut muidenkin kollegojen selvästi aliarvioivan omaa esitystään. Se tuntuu olevan suora seuraus siitä, että monesti itse on ainut oman työnsä arvioija. Yhdessä vedetyssä työpajassa on mahdollista jälkeenpäin pohtia ennen kaikkea kokonaisuutta. Oma osuus ei nouse mieleen liian suurena tekijänä – olkoon se ollut huippumenestys tai surkea rimanalitus. Mukana oli nyt myös muuta: samasta tavoitteesta tuleva yhteisyyden tunne kaikkien sessioon osallistuneiden kesken.

Kulttuurintutkijan yksi tehtävä on myös tiedon eri lajien kohtaamisen organisoija. Kun esimerkiksi kokemuksellisesta ja tieteellisestä tiedosta halutaan tuottaa hybriditietoa, on järjestettävä ihmisiä eri intressiryhmistä tapaamaan toisiaan. Tämä on arkipäiväisen tuttua todellisuutta kaikille koordinoijille, järjestäjille ja verkostojen sihteereille. Nämä ajatukset olivat tuttuja minulle myös AHA-verkoston hankeen ideoista erilaisten tiedonlajien törmäyttämisestä erilaisten tilaisuuksien muodossa. Kiitin myös itseäni siitä, että olin tullut tähän konferenssiin tieteenalan rajaa kaihtamatta.

Monitieteisyyteen liittyy myös uhkaavat tulevaisuudenkuvat oman tieteenalan erityisyyden hämärtymisestä tai jopa katoamisesta.  Oman kokemukseni mukaan erilaisissa monitieteisissä projekteissa ja yhteisöissä oma tieteenalan identiteetti tai tutkijuus tarkentuu ja ymmärrys selkeytyy siitä, mitä itsellä on annettavana yhteistyöhön.

Intialaisen Siri-rituaalin tutkimuksesta kertova posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Monipäiväisissä konferensseissa saattaa useiden esitysten seuraaminen sessio sessiolta puuduttaa. Aulaan ripustettujen postereiden tekijöiden kanssa keskusteleminen oli antoisa ja vaihtoehtoinen tapa tutustua yksittäisiin tutkimuksiin tai hankkeisiin. Postereiden tekeminen vaatii tieteellisen tekstin monille lajeille ominaista tiivistämisen taitoa – liikaa tekstiä ei voi mahduttaa paperiin, jonka tulisi vangita katse ja houkutella yleisöä kauempaakin. Myös kuvien tulisi olla informatiivisia. SIEF:in postereista sai äänestää ”luovinta” posteria. Kilpailun yksi tarkoitus oli ilmeisesti näin myös kouluttaa niin tekijöitä kuin yleisöä – ohjeet arvioimiseen löytyivät äänestyslipukkeesta – tarkastelemaan postereita kriittisesti ja samalla kouliutua näkemään vaikuttavat tekstin ja kuvan keinot.

Myös SIEF:in teematyöryhmät olivat tehneet omat posterinsa, joiden avulla yleisö sai tietää niiden toiminnasta, sisällöstä ja suunnitelmista. Työryhmien edustajat olivat tavattavissa posterinsa edustalla kahtena sovittuna ajankohtana.

Migration and Mobility -työryhmän posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Jäin miettimään, josko toiminnalliset työryhmät ja postereiden tekeminen ja niistä keskusteleminen olisivat hyviä työtapoja myös omassa työssä kotimaassa opiskelijoille suunnatuilla kursseilla.

Terminaaliaikaa liminaalivaiheessa

Paikka- ja lokaliteettitutkimuksissa nimetään tiettyjä paikkoja ei-paikoiksi. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lentokenttien terminaalit, jotka ovat  paikkoja muiden paikkojen välillä ja joihin on hankala kiinnittyä. Kaksi kulttuurintutkijaa, minä ja ystäväni, olimme matkalla tutkimus- ja kirjoituslomalle Roomaan ja välilaskumme oli Munchenissä.

Munchenin lentokentällä on kaksi suurta terminaalirakennusta T1 ja T2.  Jälkimmäinen näytti olevan uusi, lähes juuri käyttöön otettu. Niiden välissä on ulkotilassa oleva katettu tori, jossa näin juuri joulun päätyttyä oli vielä myynnissä joulutonttuja, joulupuuastioita, joulukirahveja ja muita jouluja. Torilla on myös luistelukenttä ja joulukuusia, joissa oli ripustettuja punaisia joulupalloja, jotka olivat paljon suurempia kuin suomalaiset joulukuusipallot. Terminaalien alue sisältääkin useita eri ulko- ja sisäpuolisia tiloja, joiden välissä on erilaisia välitiloja. Se onkin ikäänkuin välitilojen sarja tai solukko, pienempien keskuksien verkosto.

T1:n ja T2:n välillä on myös hyvin pitkiä käytäviä, joissa automaattiset rullamatot vievät matkustajia kävelynopeutta reippaammin risteyksestä toiseen ja rullaportaat nostavat heitä tasolta toiselle. T1:ssä on varsinainen terminaali ja sen lisäksi ikäänkuin satelliittisiipi, jonne kuljetaan maanalaisen lentokentän alittavalla kiskojunalla. Ajantaju katoaa ja aktuaalista maan aikaa on tarkistettava jatkuvasti. Liminaalivaiheessa liiketaju hämärtyy, ulko- ja sisäpuoliset tai ylös- sekä alaspäin olevat siirtymiset vievät käsityksen kaiken ulkopuolella olevan todellisuuden suunnista.

Meillä oli neljän tunnin välilasku Munchenissä. Opimme, että T1 ja T2 välille kuluva aika on pitempi kuin mitä opastetauluissa lukee (32 minuuttia) ja opimme myös, että boardingpassissa oleva aika on boarding-aika, ei lentokoneen lähtöaika. Ollakseni varma nyt-hetken ajasta, kävin kysymässä paikalliselta. En enää luottanut i-padiini, kännykkääni tai oman pääni kesä-talviaika- tai greenwichistä itään-laskelmiini.

Ymmärsimme, että kaikki Lufthansan lennot tulevat ja lähtevät T1:stä ja siksi olemme väärässä paikassa. Opimme, että päästäkseen T1:stä T2:een pitää myös mennä läpi matkatavarasalien ja tulliselvitysten. Opastaulujen mukaan sieltä ole paluuta, vaikka todellisuudessa kyllä olikin, jos oli mennyt vikaan, kuten meille kävi. Tavanomaisessa paikan tunnun hahmottamisessa on oleellista itsensä sijoittaminen aikaan tai/ja paikkaan. Liminaalitilassa se katoaa tai kadotetaan. Silloin on luotettava kokemukseensa ja mahdollisesti muistiinsa siitä, missä on mennyt ja mitä maamerkkejä on ohittanut. Niistä saattaa tulla vähitellen muistin paikkoja. Huomasimme ohittaneemme erään lasten leikkipaikan kolmesti. Lopulta löysimme lähtöporttimme sen vierestä.

Koska olemme havaintoja tekeviä kulttuurintutkijoita, huomasimme, miten loistevaloputkista tehdyt installaatiot olivat taideteoksia ja terminaalien toimivuus oli arkkitehdille ollut hyvin haastava tehtävä kaikkine reittiohjeineen ja hätätilannepoistumisteineen. Arvelimme, että hänellä oli luultavasti kokemusta myös tietokonepelien suunnittelijana. Suurilla screeneillä oli mainoksia, jossa parkourilla etenevä paikallinen hyppeli liukuportiden kaiteilta  porttitiskien kautta aina lentokoneen ovesta suoraan siiveltä sisään. Liminaalitilassa mahdoton näyttää muuttuvan mahdolliseksi. Ilmeisesti kiinnittyminen välitilaan onkin painajaismaista, ja tuota tunnetta vältellään liminaalitilassa olevien välisellä huumorilla.

Naistenvessan käsienpesuveden tuleminen kraanasta ja wc:n oven saaminen lukkoon vaati ongelmanratkaisukykyä, joka ei jättänyt matkustajaa odotusajasta tylsistyneeseen tilaan. Vaikka sain veden tulemaan putkesta en enää pystynyt palauttamaan mieleeni, miten sen olin tehnyt saati neuvoa sitä nuorelle tytölle, joka ilmehtien kysyi, miten olin saanut veden tulemaan.

Teimme myös yksityiskohtaisia huomioita siitä, miten saksan kielessä on hyvin pitkiä yhdyssanoja ja lentokoneissa nauhalle valmiiksiäänitetyt tiedotukset ovat ymmärrettävämpiä kuin kapteenin uptodate-tiedotteet. Haimme selviytymiskeinoja myös kulttuurisiin merkityksiin kiinnittymisestä.

Huomasimme myös, että pysyäkseen oikealla reitillä oli herpaantumatta ja aiemmista kommelluksista hekotellen olla keskustelematta – tilanteen reflektointi oli jätettävä (lento)kenttävaiheen jälkeiseen tilaan –  ja seurattava katosta riippuvien porttien numeroiden edessä olevia isoja kirjaimia (1A-E,F). Ensimmäisen opastetaulun ohjeen mukaan porttimme oli 1A A 18, mutta se olikin lento joka lähti boarding-aikaan, ei oikean lennon lähdön aikaan, joka lähti portilta K09.

Tarkistimme myös tietomme mentyämme vikaan. Kyllä, oikeat tiedot löytyivät i-padin e-lipulta, jostain, joka muistutti ajasta ennen välitilaa. Terminaalien opastaulut tai boardingpassit eivät olleet niin selkeitä. Meillä oli myös erilaiset boardingpassit, vaikka olimme samalla lennolla. Yhteyttä oli pidettävä ulkomaailmaan wifi-netin avulla, joka meni kyllä päälle muttei yhdistänyt mitään ulkomaailman ja välitilan välillä.

Huomasimme, että terminaalit olivat melko autioita ja suuria. Ilmeisesti niissä on ihmisiä enemmän arkisin kuin nyt, mutta olihan tiistai – tosin tapaninpäivän jälkeinen tiistai. Juuri ennen porttimme aukeamista juuri tyhjänä olleet tuolirivit täyttyivät ihmisistä ja koneemme olikin lähtiessään aivan täynnä. Terminaalialue ja -aika tuntuikin sisältävän useita vastakohtaisuuksia ja nopeasti eteen tulevia tilanteita, jotka kyseenalaistivat itsestäänselvyydet. Miten tyypillistä liminaalivaiheelle! Miten tyypillistä elämän ominaisuudelle, jota kuvataan kaaokseksi ja jota jatkuvasti erilaisin keinoin pyritään järjestämään tai järkiperäistämään. Liminaalivaiheessa nämä ominaisuudet ryöpsähtävät esiin. Ehkä siksi liminaalitilaa merkitään rajoin ja rituaalein, tullialueineen ja tarkastuksineen, joissa hetkittäin on luovuttava kaikesta, mikä yhdistää sinut ulkomaailmaan.

Myös me löysimme oikealle portille, olimmehan neuvokkaita emmekä jo kokeneina kenttätyön tekijöinä hermostuneet ja olihan portti aivan Helsingistä Muncheniin lentomme tuloportin lähellä, samassa terminaalissa. Ja olihan meillä aikaa. Ja mehän olimme lähteneet tutkimuslomalle. Olimme selvinneet liminaalivaiheesta ja nousimme koneeseen, joka vei meidät Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.

Eriskummallisena aikuisena tamililasten joukossa Intiassa – vihjeitä kulttuurialan ammattilaisuuden mahdollisuuksista

Istun aamun kosteassa ja lämpimässä huoneessa katsellen emun verkkaista ohitusta ikkunani ohi Tamil Nadussa, Kaakkois-Intiassa. Pihan täyttää aidan takana olevan koulun lasten, lähipuissa raakkuvien varisten ja kirkkaamman lauluäänen omaavien lintujen äänet. Olen pakannut rinkkani. Tänään suuntaamme pikkuhiljaa autolla, junalla ja lentäen koti Mumbaita, josta muutaman päivän päästä lento kotimaahan alkaa.

Viikko ennen Intian matkaani sain puhelinsoiton Siemenpuusäätiöltä. Siemenpuu-säätiö tukee kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien tekemää ympäristötyötä. Tuki suunnataan Etelän järjestöjen paikallisesti suunnittelemiin ja toteuttamiin hankkeisiin.  Ympäristön ohella huomioidaan ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus. Lisää tietoa säätiöstä ja sen toiminnasta: Siemenpuusäätiö

Säätiössä koottiin kirjaa, joka koostuisi kirjeenvaihtoihin perustuviin artikkeleihin. Jokaisessa kirjeenvaihdossa toinen osapuoli olisi suomalainen ja toinen muualta maailmasta. Soittaja oli kuullut väitöskirjaani ja omiin kokemuksiini perustuvan esitelmäni veden varrella asuvien ihmisten suullisesta historiasta, jonka pidin Hailuodon teatterifestivaaleilla muutama kesä sitten. Hän ehdotti, että lähtisin kirjeenvaihtoon – suunnittelmastamme matkasta tietämättä – Intian Tamil Nadun fisherfolk-alkuperäiskansan naisten kanssa. Innostuin asiasta vähitellen, mutta varmasti.

Kumppanini Teemu on tehnyt töitä 15 vuotta ammattikalastajana ja sovimme molemmat osallistuvamme kirjeenvaihtoon. Muutaman päivän harkinnan jälkeen ehdotin Siemenpuusäätiölle, että voisimme Intian matkallamme käydä myös tapaamassa naisia. He järjestivätkin meille yhteyshenkilön niin kirjeenvaihdon kuin naisten tapaamisen mahdollistamiseksi. Nyt olin viettänyt vajaan viikon yhteyshenkilöni Rajenin ja hänen vaimonsa Luzyn luona Tamil Nadussa. Olimme kokeneet heidän avustuksellaan asioita, joista emme olisi osaneet edes toivoa tulevamme matkamme aikana osallisiksi. 

Otin Rajeniin yhteyttä useamman kerran ja Tamil Nadun kaupungissa Maduraissa sovimme tapaamisesta. Hän on pääsihteerinä lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista kamppanjoivassa organisaatiossa osavaltiossa. Hän kysyi, haluaismmeko tulla seuraamaan hänen järjestämäänsä lasten juhlapäivää Thootkudin rannikkokaupunkiin. Entisenä luokanopettajana minulle asia oli monta kertaa mieluisampi kuin talsiminen turistina ympäri myyntikojujen täyttämää kaupunkia. 

Intian matkani autoetnografisista pohdiskeluista voit lukea aiemmista matkani aikana kirjoittamistani blogeista täältä uskontotieteilijöiden blogista, Yhdessä kuvitellun tiedon hankkeen blogisivuilta:Yhdessä kuviteltu tieto ja omalta blogisivultani  Näkykynä.

Tiimin kuljettaja haki meidät hotellilta. Parituntisen ajon jälkeen tulimme koululle, jossa sadat oppilaat valmistautuivat vastaanottamaan kaupungin poliisipäälikköä. Opettajat järjestivät lapsia kunniakäytäväksi. Luzy sanoi lähes ensisanoikseen, ettei hän pitänyt tämänkaltaisista tokeneista. Itse olin samanmielinen; kasvatustavat, joissa vahvistettiin auktoriteettien kunnioitusta niiden itsensä takia, olivat mielestäni turhia. Juhlan alussa pääorganisoijana Rajen, koulun johtaja, kunnan edustajat ja poliisipäälikkö vaihtoivat kankaita ja pitivät lyhyitä puheita. Niiden jälkeen alkoi vapaamielisempi juhla. Erilaisia maan kankeita tapoja noudatettiin, jotta pystyttiin mahdollistamaan edes jonkin tasoinen yhteistyö ja viranomaisten kiinnostus organisaation toimintaan.

Kaupungin arvovieraat saivat edes maistiaisen kasvatuksen kokonaisvaltaisten käytäntöjen tavasta. Rajen kertoi meille, että Intian koululaitoksessa noudatetaan nykyisin hyvin kurinalaisen opiskelun linjaa, jossa leikillä tai luovilla ongelmaratkaisuilla ei ollut tilaa. Myös englantilaisten maahantuoma jalkapallo ja kriketti olivat vieneet aikaa ja tilaa perinteisiltä leikeiltä, johon kaikilla lapsilla oli mahdollisuus. Hänen organisaationsa tämänhetkinen projekti oli “oppiminen leikkimällä”. Sitä ei kuitenkaan oltu otettu osaksi opetussuunnitelmaa tai koulujen tuntiohjelmaa. Ainoana vaihtoehtona Rajen oli onnistunut järjestämään näitä useista kouluista ryhmiä kokoavia yhteisiä perinteisten leikkien ja tanssien päiviä. 

Olimme organisaation vieraina. Valkoihoisina länsimaalaisina ehkä toimme myös projektille jonkinlaista uskottavuutta tai ainakin vaihtoehtoisen ohjelmanumeron. Olimme nähtävyys. Kiersimme päivän katsellen esityksiä pihan keskelle pystytetyllä lavalla. Juttelimme ja otimme kuvia sekä näytimme niitä padeillämme meitä ympäröiville lapsille. Vain jokunen näistä tamililapsista osasi sanan tai kaksi englantia. Kitchen, dance, child, one, two, three, waterbottle. Päivä oli kuuma, asteita reippaasti yli kolmekymmentä. Vesipullo toisensa jälkeen tyhjeni. 

Matalassa horisontissa näkyi useita kristillisen kirkon torneja. Yritin päästä juttuun myös uskonnollisista asioista. Lasten kanssa keskustelu ei lähtenyt kielitaidon takia etenemään edes opetettavien aineiden luetteloon. Juhlan järjestänyt organisaatio oli kristillinen, ja ilmeisesti koulukin, mikä ei tosin näkynyt missään muussa kuin seinillä olevien kankaiden teksteissä. 

Illalla jutellessamme Rajenin kanssa hän kertoi itse olevansa vaimonsa kanssa syntyjään kristittyjä, mutta käyvänsä hyvin harvoin jumalanpalveluksissa. Rajen sanoi heidän uskonnollisuutensa olevan käytännöllinen. He tekivät osansa, johon Jumala vastavuoroisesti otti osaa. Kirkon päälleliimatut liturgiat eivät heitä kiinnostaneet. Hänen pohdintansa kuullosti samankaltaiselta ajattelulta kuin mitä kotimaamme monet ihmiset kuvasivat oman jumalsuhteensa tai henkisyytensä olevan. Täällä kirkkoon osallistumisen muodollisuus tuntui olevan kuitenkin vahvempaa. Myös pienessä kaupungissa, jossa he asuivat, oli yli puolet kristittyjä ja puolet hinduja. Rajenin mukaan heitä pidettiin ehkä pakanoina.

Tyttöjen tanssit olivat upeita. Musiikki pauhasi täysillä, lanneliikkeet olivat voimakkaita ja pään päällä heiluivat korkeat koristeet ilman kuminauhakiinnitystä. Tanssien välissä eri-ikäiset tytöt ja pojat tulivat lähellemme, kyselivät nimiämme ja me kerroimme samat asiat monille lapsille lukemattomia kertoja. Joidenkin kanssa istuin useamman hetken ja näytin kuvia Suomesta, lapsistamme ja lumesta. Lasten lukumäärä olikin asia, joka heitä kovasti kiinnosti ja se, olivatko he kaikki naimisissa.

Tamil Nadussa lapsi on mahdollisuus saada päiväkotiin kaksi- ja puolivuotiaana, jos äiti käy muualla töissä. Päiväkodista alkaa myös koulunkäynti esikoulun tavoin suoraan jatkuen aina kahdeksantoistavuoden ikään asti. Tässä koulussa luokat olivat sekaluokkia. Jollain tauolla Rahen kertoi vierailleensa Suomessa ja olleensa vaikuttunut suomalaisen koululaitoksen oppilaskeskeisistä opetustavoista.

Päivän aikana ehdin kaikessa rauhassa seurata lapsia vapaamuotoisen ohjelman lomassa. Miten he käyttäytyivät, iloitsivat ja toimivat samoin kuin suomalaiset lapset. Ihmisten samuuden ydintä koristivat kulttuuriset moninaiset ilmenemismuodot, joiden avulla he viestittävät niin muille ihmisille kuin muulle ympäristölleen – olkoon se ei-ihmisiä, kuten eläimiä, kasveja tai jumalia – sitä, mikä heille on merkityksellistä. Omassa väitöskirjassa olin niin paneutunut merkitysverkkojen kutomisen kuvailuun ja teoretisointiin, että nyt tuntui vapauttavalta vain nauttia ihmiselämän alkupuolen kauneudesta ja vuorovaikutuksesta muutaman yhteisen sanan tai eleen avulla. 

Miten kapealla viestintärepertuaarilla sitä pärjääkään! Olen jo oppinut matkan aikana ymmärtämään intialaisten oleellisen kommunikointimuodon, päänheilutuksen vivahteita. Jokin minulle suomalaisena epäilyä ilmaiseva liike onkin myöntymistä, myötäilyä tai kiitoksen vastaanottamista, kun taas käden vaakatasossa liikuttaminen kieltämistä ja heilutus ranteen ympäri tarkoittaa asian epävarmuutta. 

Intiassa koin ensin, että vain harva asioista varmaa. Vähitellen käsitin, miten lähes takuuvarmaa oli se, että sait apua ja välittämistä aina kun olit epävarmassa tai avuttomassa tilanteessa. Samoin varmaa oli kokemani mukaan niin lasten kuin aikuisten ilo ja välittömyys. Monessa tilanteessa rautatieasemilla ja kaupoissa paikalliset opastivat ja tulivat myös kysymään tarvitsemmeko apua, jos seisoimme ihmetellen paikoillamme. Varmaa oli myös se, että jos kysyit jotain paikallisilta, opastajia ilmaantui paikalle heti lähes kymmeniä. 

Ihmisiä on liikkeellä paljon ja samoin työvoima näyttää täällä olevan halpaa. Monien asioiden tekeminen meni usean välikäden kautta. Käydessäsi syömässä tarjoilijan lisäksi ateriointiasi seurasivat paikan isäntä, tarjoilijapojat, jaloissa pyörivä lattianpesijä, keittiövastaava ja pöydänpyyhkijä. Myös se, kuka teki mitäkin oli tarkasti jaettua. Kastijärjestelmä tai se jäänteet näkyvät vielä otsamerkkeinä ja työnjaossa. Kastijärjestelmä ei katoa kristillisissäkään kirkoissa. Rajenin mukaan seurakunnatkin jakaantuvat kastiryhmien mukaisesti.

Ihmisten avunantojen lisäksi elämisen epävarmuustekijät ovat opettaneet myös itseäni pitämään huolta omista järjestelyistäni ja tavaroistani tarkkaa tajua. Asioiden varmistamiseksi samaa tietä pankkiautomaatille tai päivittäisen selviämisen yksityiskohtaisia koukeroita kannatti kysyä monta kertaa eri ihmisiltä, oliko asia todellakin niin kuin annettiin ymmärtää. Samaan kysymykseen saimme useita erilaisia ja eri reittejä ohjaavia vastauksia. 

Matkalle lähteminen alkoi oven sulkeuduttua, mutta lukuisista suunnitelmista ja valmiista aikatauluista huolimatta päivittäinenkin perille pääseminen tapahtui monen mutkan ja usein yllätyksellisten, rikastuttavien tapahtumien kautta. Yllättävällä tavalla myös osallistumassamme lasten juhlassa yhdistyivät omat kiinnostuksen kohteeni ja koulutukseni niin opettajana kuin kulttuurintutkijana. Jos missä, täällä koin kulttuurialan ammattilaisuudellani olevan monia mahdollisia toteuttamismuotoja. Koetut tilanteet myös virittivät monia ajatuksia siitä, miten näiden ammattitaitojen avulla voisi kehittää yhteistyötä eri maiden asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi lasten kasvatuksessa suvaitsevaisuuteen ja kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamiseen.

Matkalla Mumbaissa

Kello kulki jo iltayhdeksää, kun sain tulostettua väitöskirjani käsikirjoituksen professorille luettavaksi. Joskus aika aineellistuu tietyiksi minuuteiksi, jolloin teet jonkin teon. Niissä hetkissä olet yhtaikaa totisesti tekemässä jotain, jota olet odottanut ennalta pitkään. Niissä hetkissä olet myös jo helpottunut työn tekemisestä. Ja tiedät muistavasi hetken yksityiskohtaisesti jälkeenpäin.

Katsoin uskontotieteen hiljaista käytävää. Tältä tämä tila näyttää, kun lähden tänään pois. Ulkona oli tähtikirkas yö. Vielä palautin Teutorin kirjaston palautusluukkuun yhden kirjan. Tilasin taksin, mitä en ole koskaan tehnyt töistä lähtiessäni. Mutta tänään tein. Oli kiirehdittävä pakkaamaan. Bussi lentoasemalle lähtisi viiden tunnin kuluttua.

Vaikka aikaa oli vähän, irrottautuminen väitöskirjan käsikirjoituksen teosta matkalle Intiaan tapahtui hitaasti. Prosessi ei päättynyt leikkaamalla. Turun linja-autoasemalla koin aavistuksen siitä, että se, mikä olisi edessä, olisi ohutta, vielä tuntematonta, näkymätöntä, kuulumatonta. Jotain kevyttä kuin lähtö lentoon. Monissa matkustamisen hetkistä ihanimpia ovatkin hetket, kun kone irtoaa kentästä.

Olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa siitä, etten suunnittelisi matkaani Intiaan kovinkaan valmiiksi. Antaisin sen yllättää, tulla sellaisenaan. En olisi ehtinytkään. Joitain mahdollisia kohteita olimme matkakumppanieni kanssa kaavailleet. Kuten sen, että lentäisimme Mumbaihin ja yöpyisimme siellä muutaman yön varaamassamme hotellissa. Ja kenttätyötä kaukana täältä.

Uuden alkamisen tunnistaa pienistä havainnoista. Lentokoneesta poistuessamme käytävässä tuli vastaan kitkerähkö pehmeä savun haju. Ystäväni tiesi, että se syntyy kaupungissa poltetuista roskista. Vaikka olin jättänyt väikkäritaakan ja nostanut selkääni rinkan, huomasin, ettei etnografi minusta ollut lähtenyt mihinkään. Minulla ei ollut mietittyä tutkimuskysymystä, ei tavoitteellista, erikseen harkittua tutkimusasennetta.

Etnografinen asenne on minussa pysyvää. Luulen, että olen ollut etnografi jo ennen tutkijaksi tulemistani. Siinä on jotain peri-inhimillistä, kaikille ihmisille ominaisia asioita, jotka on kehitetty ja jalostettu tieteellisen tarkaksi menetelmäksi. Mitä etnografi kuvaa kuvatessaan kansaa?

Matkoilla muihin kulttuureihin sen huomaa selvästi. Opettelemme muilta asioita. Samalla opettelemme itse, miten tulemme toimeen meille vieraissa olosuhteissa. Mietin myös nyt Intiassa sitä, että mitä jos eläisin täällä, mitä jos olisin syntynyt tänne. Seuraan asioita, mitä ja miten ihmiset tekevät mitäkin. Miten heidän arkensa sujuu? Mitä olisi olla he? Mitä on olla intialainen? Mitä on olla ihminen Intiassa?

Mumbaissa on useita slummeja, joissa asuu miljoonia ihmisiä. Kapeiden katujen varsilta lähtee vielä kapeampia käytäviä. Muutamien neliömetrien tiloissa jollain on parturiliike, toinen ompelee vaatteita, yhdellä on kioski ja kolmas tekee kukkakoristeita. Lapset juoksevat, mopot kulkevat tööttäillen. Slummien asukkailla asiat ovat paremmin kuin kodittomilla, joita näkee niin päivisin kuin iltaisinkin nukkumassa, kerjäämässä tai hoitamassa lapsiaan kaduilla. Täällä monet asiat ovat hyvin toisin kuin kotimaassa. Mutta toiseus ei ole ihmisissä.

Olen etuoikeutettu matkalainen, voin myös kääntää selkäni ja lähteä pois tilanteesta koska tahansa ja palata oman arkeni pariin. Mumbaissa voin välillä levähtää siirtomaa-ajan tyylisessä hotellihuoneessa. Meitä on ollut täällä ennenkin, matkalisia, tulijoita ja lähtijöitä. Voin istua terassilla tai ilmastoidussa huoneessa.

Päivät täyttyvät rutiinin opettelemisesta: mistä saa ruokaa, miten harjaat hampaasi pullotetulla vedellä, mitä voit pistää suuhusi, mitä et, miten tervehdit ihmisiä, miten väistät sinuun kiinnittyvän katseen, mihin laitat passin, mihin rahasi, mihin kätesi ja silmäsi. Kuuntelet ensimmäisinä päivinä vatsaasi, onko kaikki ok. Turismissa kiinnittää jälleen huomionsa elämisen peruskysymyksiin, opettelet pukemaan sopivia vaatteita, sanomaan oikeita sanoja, tilaamaan junalippuja ja kohtaamaan toisia ihmisiä. Ja itseäsi.

Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tänään kuljimme pitkää kivistä siltaa pitkin islamilaiseen rannan tuntuman saaressa olevaan moskeijaan tuhansien muiden joukossa. Silta oli kuin kaiteeton aallonmurtaja. Päivä oli kuuma, asteita yli kolmekymmentä, ympärillä oleva Intian valtameri tyyni, vaalean autereinen. Rannat täynnä roskia, joita nousuvesi oli tuonut ja laskuvesi jättänyt kivien lomiin. Taskussani joitain kolikoita kerjäläisille, jotka istuivat jonojen reunoilla.

Mietin itseäni turistina toisessa maassa, toisten ihmisten joukossa. Turismia on verrattu pyhiinvaellukseen. Nyt kävelin itse pyhiinvaeltajien joukossa. Mumbaissa juhlittiin kolmepäiväistä dewalia, valon juhlaa. Festivaalipäivinä niin hindujen kuin muslimien temppelit täyttyivät kulkijoista, iltaisin ilotulitukset ja papatit sekä muut paukut pitivät meteliä ja juhlamieltä yllä. Ja meikäläistä herkkänä, haavoittuvana. Nurkan takana kuullosti samalta kuin kotisohvalta television uutisvälähdykset kriisitilanteista.

Väitöskirjassani käytin autoetnografista menetelmää, jossa myös tutkija on tutkimuksensa kohde. Turistina ollessaan joutuu kysymään jatkuvasti itseltään suhdettaan eri asioihin. Ja samaan kysymykseen monta kertaa. Tilanteet haastavat sinua tekemään ratkaisuja: antamaan kolikon tai kieltäytymään. Turistina on itselleen toinen, se on tilanne, jossa on mahdollisuus kysyä itseltään, kuka oikein olet, mistä tulet ja mitä ajattelet. Miten toimit, kun eettisyys ei ole periaatteita vaan odottamatta eteen tulevia tilanteita.

Taksikuski John oli tamiili, joka teki tuttavuutta kanssamme ensimmäisestä päivästä lähtien muiden kuskien kanssa, aina valmiina hotellikujan reunoilla. Omat kertomuksemme mistä tulemme, hän kuittaa ja ehdottaa seuraavaksi toista kiertoajelua. Hän myös toimii oppaana. Vie minne ikinä tahdomme. Muista hänen kasvonsa, hän sanoo.

Tullessamme takaisin moskeijalta, John on masentunut. Hänen piti lahjoa poliisi parkkipaikan takia. Nyt ei rahansiirto onnistu perheelle toiselle puolen Intiaa, Tamil Naduun. Puhumme autossa keskenämme suomeksi ääneen siitä, miten hän voi huijata tai olla oikeasti pulassa. Päädymme antamaan hänelle vähän lisää rahaa siihen, mitä sovimme lähtiessämme. Meille tuon rahan arvo ei ole kuin pari euroa. Liikennevaloissa huomaan, että hän näyttää nukahtavan. Hän on ajanut koko yön. Huomenna hän matkustaa junassa perheensä luokse, niin kuin hän tekee kerran vuodessa.

Aamulla heräämme aikaisin, aistit auenneina. Lähdemme katsomaan läheistä kalatoria. Kalanhaju ei ole kuitenkaan mahdoton. Seuraan edellä kiiruhtavaa ystävääni, väistelen pään päällä kalavateja kantavia, pitkiä rattaita työntäviä ja maassa katkarapuja tai silakannäköisiä kaloja perkaavia naisia ja miehiä. Naisilla koko omaisuus yllään. Kultaisia koruja, värikkäitä sareja ja lapsi vieressä. Kastimerkki silmien välissä, kauniina ja täysin tekemiseensä keskittyneenä. Sormet kiduksissa kädet kulkevat nopeasti ja tottuneesti. Ihminen on ketjun osa. Suurteollisuutta täällä ei ole. Jokainen kala päätyy merestä ruumaan, koriin, jonkun käsiin, veitselle, muovikassiin ja lautaselle. Aamu aamun jälkeen.

Miehet heittävät kalakoreja pystysuoraan ylös laiturille alla olevasta isoista troolareiden näköisistä puuveneistä. Yhtään kalaa ei putoa. Matalilla penkeillä tonnikaloja, miekkakaloja ja monia kotoisen näköisiä, mutta ei-ihan-niitä-kuitenkaan-kaloja. Täällä tuli vastaan yksi raja. En voi kävellä lähellä kivilaiturin reunaa, missä muut kulkevat sujuvasti. Kalanhaju, kalanperkeet ja huoli siitä, että jos putoan, saa minut katsomaan hetkeksi kauas.

Tänään jätämme Mumbain. Olen kastanut jalkani katuvedessä. Saanut rahaa automaatista. Nauttinut ihmisten lämpimistä, nopeasti ohikiitävistä katseista ja ystävällisyydestä, madam. Etäisyyttä on syntynyt siihen, mistä lähdin. Iloitsen kuitenkin hetkistä, kun voin tarttua ipadiini ja tehdä jotain minulle tyypillisen arkista, tarkistaa sähköpostia, kirjoittaa blogia. Tanssia turistin – vaiko etnografin – tanssia? Askel lähelle, lähemmäksi, kauas, kauemmaksi, tähän. Ja uudestaan.

Poimintoja puutarhassa – ja konferenssista

Omenapuun alla kontallaan

Puutarhassamme on seitsemän vanhaa omenapuuta.  Tänä vuonna on ilmeisesti  tulossa runsas sato omenaraakileiden määrästä päätellen. Se myös tarkoittaa sitä, että nyt puut pudottavat osan pienistä raakileistaan maahan. Ne tekevät sen turvatakseen muiden, puuhun jäävien raakileiden, kasvun suuremmiksi ja siten lajin eloonjäämisen.

Viime viikolla osallistuin Helsingissä pidettyyn European Association of Religious Studiesin (EASR) konferenssin”Religion and Gardening “-työryhmään.  Oma esitelmäni alkuperäinen ehdotustiivistelmä käsitteli suurempaa kokonaisuutta kuin puutarha, tutkimuskohteeni kylää ja sen vesiympäristöä. Päätin kuitenkin osallistua ja muokata esitelmääni ryhmän teemaan tarkentuvaksi.

Konferenssin aikana minussa jo ilmeisesti piilossa muhinut flunssa puhkesi esitelmäpäiväni aamulla. Sen jälkeen suuntasin pian kotiin lepäämään, laskeutumaan vaakatasoon, kun tauti rytisisi kunnolla päälle. Niin siinä kävikin. Muutaman yön jälkeen olin onneksi jo jaloillani ja aloin katsoa haikeana ulos pihalle, puiden alle.

Puutarhan emic ja etic

Uskonto ja puutarhanhoito -työryhmän iltapäiväsessiomme II  oli saanut alaotsikon ja tarkennuksen “Environment, gardening and holiness”. Raakileita puutarhassani  noukkiessani session toisen  esiintyjän, australialaisen Breann Fallonin ajatukset wiccojen puutarhoista palasivat mieleeni. Hänen laajan aineistonsa kattavan tutkimuksen mukaan wiccat näkevät puutarhansa pyhinä tiloina. Lyhyesti tiivistäen ymmärsin, että puutarhanhoito on wiccoille pyhää käytäntöä ja puutarhat ovat heille (kuin) mikrokosmos luonnon makrokosmoksessa.

Yleisöstä kysyttiin, oliko tutkijalla vertailuaineistoa muiden kuin wiccojen puutarhureiden ajatuksista, sillä nuo ajatukset tuntuivat hyvin yleisiltä kaikille puutarhureille.

Olin lukenut konferenssia ennen Chris Tilleyn “What Gardens Mean” -artikkelin  englantilaisten puutarhureiden ajatuksista omista puutarhoistaan. Puutarhat olivat Tilleyn mukaansa terapeuttisia paikkoja, jonka avulla puutarhan pitäjä rakentaa identiteettiään. Puutarhanhoito on “rakkauden työtä”. Vertauskuvallisesti puutarhuri on itse puutarhansa. Tilleyn artikkelin ja Fallonin  esitysten ero tuntui olevan erilaisen aineiston lisäksi  siinä, miten tutkimuksen tulokset esitettiin. Tilleyllä ne olivat tutkijan tulkintoja, kun taas Fallonin esitelmän tulokset – myös tutkijan tuloksina – kertoivat siitä, miten tutkittavat itse kokevat oman puutarhansa.

“Puutarha on välitila julkisen ja yksityisen kodin välillä”

Väliotsikko on lainaus Tilleyltä. Myös wiccojen mikrokosmos voidaan nähdä välitilana. Kyse onkin maailmankuvallisista asioista. Ero puutarhaan ja koko maailmaan suhtautumisessa on intentiossa, puutarhurin tarkoituksellisessa ja tahdonmukaisessa suhteessa puutarhaansa.

Palattuani kotiin  kansainvälisestä konferenssista  flunssan pakottamana tunsin ruumiillista tarvetta saada jalkani mahdollisimman lähelle itse maata. Omenaraakileiden poimiminen oli minulle mitä parhainta terapiaa konferenssiähkystä ja myös flunssasta toipumiseen. Harjoitin puutarhanhoitoa, mutta myös puutarha harjoitti minua kärsivällisyyteen, tarkkuuteen ja paluuseen uudestaan ja uudestaan samojen aiheiden pariin. Tilley kiinnitti artikkelissaan huomion myös siihen, miten puutarhanhoitajat palattuaan matkoilta käyskentelevät puutarhassaan  tarkistaen, mitä sillävälin siellä on tapahtunut. Puutarhan kasvit ja siten koko puutarha elää omaa elämäänsä.

“Muistojen lehto”

Myös tämä vertauskuva on Tilleyn tekstistä. Huvittavaa on se, että lehto (engl. grove) on suomalaisen pakanaverkoston nimi, joka pohjautuu vanhojen suomalaisten uskomusten tyyssijaan. Tilley kuitenkin viittaa tällä siihen, miten puutarhassa olevat kasvit, käytävät, rakennukset ja esineet muistuttavat siitä, mitä tapahtui niiden tekemisten tai istuttamisen aikaan tai milloin ne hankittiin. Puutarhat säilövät aikaa ja niissä näkyy, miten puutarhurin unelmat  saattavat tulla todeksi. Siksi puutarhanhoito on myös tulevaisuuteen suuntaavaa käytäntöä.

Mitä ideaa on noukkia satoja pieniä omenoita nurmikolta, välillä kontaten,  välillä ruohoa leikaten, välillä haravoiden ja jälleen taipuen suorin jaloin parisenttisten raakileiden löytämiseksi? Mitä terapia on? Itselläni “pääntauti”, niinkuin isäni flunssaa kutsui, valloittaa hengitystiehyeiden lisäksi mielen. Omalla kohdallani se  oli myös konferenssikrapulaa, alkoholia nauttimatta.

Itiöitä ja ajatuksen aiheita

Raakileet noukitaan maasta pois siksi, että jos ne jäävät maahan, ne mätänevät ja lisäävät sekä levittävät niin sanottua muumiotautia. Se leviää  näkymättöminä itiöinä ilmassa, mutta myös maaperän, mullan  kautta puihin. Edes kompostointi ei auta. Itse olen käynyt monivuotista taistelua muumiotautia vastaan omin pienin yrityksini. Se on vähentynyt omassa puutarhassani, vaikkakin sanotaan, että se leviää kaupunkipuutarhoissa helposti puutarhasta toiseen.

Omassa puutarhassani hoidan omenapuita ja ne hoitavat minua. Noukkiessani raakileita pääsin levottomasta konferenssinjälkeisestä mielentilasta hetkittäin rauhalliseen tilaan, jossa vai poimin, poimin ja poimin. En tehnyt poimimista vain muumiotaudin vähentämiseksi, tiesin, että se myös johtaa sinne, mitä wiccat kutsuvat pyhäksi tilaksi. Tilaksi, jossa puutarhanhoito on merkityksellistä osallistumista makrokosmokseen ja samalla tuntemista olevansa osallinen jostakin. Sen saavuttaminen vaatii intentiota, tarkoituksenmukaista toimintaa ja käytäntöä.

Omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani olen pohtinut paljon tutkijan osallisuutta tutkimukseen. Esimerkiksi pohtimalla, miten  etic- ja emic- termit kuvastavat tutkijan suhdetta tutkimuksensa kohteeseen.  Niin tutkittavat kuin tutkijatkin sekä havaitsevat kohdettaan ulkopuolelta että heillä on siitä omakohtaisia kokemuksia. Nämä kaksi tapaa eivät ole sidottuja siihen, oletko sisä- tai ulkoryhmäläinen. Silloin sen, koemmeko tai nimitämmekö esimerkiksi puutarhaa pyhäksi paikaksi tai onko jokin toiminta rituaali, määrittäjäksi tulee se, teemmekö sen tarkoituksella ollaksemme vuorovaikutuksessa muiden puutarhassa elävien toimijoiden kanssa. Ja ovatko nämä toimijat meille olemassa tässä maailmankaikkeudessa tai jo omassa puutarhassamme. Ja onko sillä merkitystä, mitä tai miten niistä ajattelemme niin tutkimuksessa kuin omassa mielessämme?

 

 

 

 

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Kulje hiljaa maailman katolla

Muistitreffit

Uskontotieteen tekstityöpaja piti tapaamisen viime torstaina Turun kirjakahvilassa. Tapaamisen syyksi olisi hienosti sopinut niin sanotut kirjailijatreffit. Pöydissä istui jo valmiiksi yksi ja toinen turkulainen avatun läppärinsä ääressä. Idea on siis tavata ja kirjoittaa yhdessä muualla, itselle ei tavanomaisessa – meille tekstityöpajalaisille väitöskirjan kirjoittamisen – ympäristössä ja antaa paikan vaikuttaa kirjoittamiseen ja sen sujumiseen.

Meille syy kirjakahvilassa tapaamiseen oli toinen. Yksi tekstityöpajalaisista, Johanna Jylhä, oli luvannut kertoa meille muille matkastaan Tiibetiin ja kuvistaan sieltä. Nuo kuvat ovat nyt esillä hänen ja matkatoverinsa Johanna Paalasen valokuvanäyttelyssä Kirjakahvilan seinillä. Yleensä tapaamisissamme luetutamme tekstejämme toisillamme, korjaten, viilaten ja pohdiskellen. Nyt jaoimme muistoja ja kokemuksia. Ne ovat monesti kirjoittamisen alkulähteitä, mistä halu tai jopa sanat kirjoittaa syntyy.

Ovi maisemaan

Johannan kertoessa Tiibetistä palasin hänen sanojensa kautta omiin kokemuksiini noin kolmen vuoden takaisella Tiibetin matkallani. Osa kokemuksista olivat harvinaisia, sellaisia kehollisiakin, joita ei voi täällä kokea. Yksi niistä oli korkean paikan tauti: päänsärky junassa, kun se nousee maailman laajimmalle ylänköalueelle vähitellen 4000 kilometriä Pekingistä Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan mennessään. Ja samasta syystä perillä heikkouden tai jopa vanhenemisen tunne, kun askel askeleelta mietit, jaksatko vielä. Johanna kertoi vielä tunteesta, kun junan ikkunasta aukenivat häikäisevät, taivaallisen kauniit vuoristomaisemat. Yksi näistä ikkunanäkymistä on ikuistettuna nyt kirjakahvilan seinällä. Se palautti mieleeni omia näkemiäni maisemia, maisemien sarjan ja ajatusten kirjon, joka oli omassa elämässä jäänyt pitkään ajattelematta, muistamatta.

Rukouslippuja matkalla Mt Everestille, tiibetiksi Qomolagmalle, Maan äitijumalattaren luokse. Kuva: Jaana Kouri

Toinen jakamamme muisto oli tiibetiläisten hartaus. Se välittyi Lhasassa Koraa, pyhiinvaellusta tekevistä vanhoista ja nuorista ihmisistä. Rukousmyllyt pyörivät käsissä niin kaupoissa asioidessa, kadulla kulkiessa tai luostarien sisäänkäynneissä. Myllyjen sisään on rullattu pyhiä tekstejä, mantroja, joiden toistamisen avulla voi puhdistua useasta jälleensyntymästä. Tai rukousliput, joita on ripustettu pyhiin paikkoihin, vuorille, järville, tuulten ulottuville, viedä rukoukset. Muistikuvien avulla, samoin kuin kehollisten tunteiden avulla voimme palata hetkeksi paikoille, jossa kokemukset ovat syntyneet. Muistin paikan tuntuja, missä olin kulkenut, mitä nähnyt, maistanut.

”Mene Tiibetiin ja näe paikkoja niin monta kuin pystyt ja sitten kerro maailmalle”

Punaiset liput liehuvat kiinalaisten hallintorakennuksen saloissa yhdessä näyttelyn kuvista. Yksi päällimmäisistä tunnelmista Tiibetissä oli myös kiinalaisten läsnäolo, niin näkyvä kuin näkymätön vallankumous. Nopeat junat mahdollistavat kiinalaisten nopean asuttamisen maahan. Oman matkani aikana kiinalaisilla oli vielä mahdollisuus synnyttää useampia lapsia, jos he muuttavat Tiibettiin. Vuorten mineraalit houkuttavat luonnon hyötykäyttöön, metsiä onkin jo hakattu kymmenien miljardien dollareiden arvosta. Aiempien luostariyliopistojen tuhansien munkkien määrät on rajoitettu nykyisin satoihin. Pitäisikö sanoa: onneksi edes niin? Jaoimme Johannan kanssa myös yhteisen huolen: miten kauan tiibetiläinen kulttuuri kestää? Muistin pohdintoja, perusteita, tiedon etsintää, hakuja ja löytämisiä, muttei aina tyytymistä niihin.

Matka Tiibetiin herätti ristiriitaisia tunteita, jo ennen sinne menoa. Pelkästään länsimaisen matkustaminen Tiibetiin tuo varoja kiinalaisille ja tukee siten sen maanvalloituspolitiikka. Olimme Johannan kanssa molemmat pohtineet oikeutustamme mennä turisteina maahan. Itse sain syyn lähteä luettuani Dalai Laman edellä olevat sanat. Sain myös tilaisuuden kuiskia eräässä luostarissa paikallisille munkeille nähneeni Dalai Laman. He ilahtuivat uutisestani, että hän on hengissä ja voi hyvin. Meitä oli varoitettu puhumasta paikallisille. Meillehän siitä ei ollut mitään vaaraa, mutta heille kylläkin.

Mitä muistot kantavat?

Kirjakahvilan takahuoneessa kuvavirta jatkui. Tulevaisuuden Buddha istui rauhallisena kuin odottaen omien ajatusteni rauhoittumista.  Johannan ja Johannan valokuvat herättivät menneen hetkeksi tähän päivään. Muistin jälleen, elin jälleen, olin jälleen maassa, jonne oli ikävä jo sieltä lähtiessä. Muistojeni pohjalla oli myös kipeänä sydänkäpysenä ajatus, jonka yksi tekstityöpajalaisista sanoi ääneen: eikö kiinalaisten politiikalle voi tehdä mitään? Taloudellisen vallan kasvun mahdollistama ylivalta tuntui myös pöydässämme hiljaisuutena, mahdottomuutena antaa yhtä yksiselitteistä vastausta.

Valokuvanäyttely on auki vielä tammikuun ajan. Kirjakahvila on muutenkin suotuisa paikka tapaamiseen, yksin tai yhdessä kirjoittaa, muistella tai syödä vegaanilounasta. Kirjakahvila syntyi aikoinaan vapaaehtoisten toimesta, se elää ja voimme siellä hyvin hetken ja toisenkin, myös toisaalla, Tiibetissä.

Nirvana ja lopun ajat – etnokronografisia huomioita

Juhlapuhe Nirvana ry:n 40-vuotisjuhlassa 12/12/2015

Matti Kamppinen

Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tähän suomalaiseen sanomukseen tiivistyy aimo annos aikaa koskevaa kansanviisautta eli etnokronosofiaa: viisautta on sen tietäminen milloin on minkäkin aika: milloin pinnistellä, milloin luovuttaa, milloin odottaa, milloin syöksyä suin päin ties minne, milloin oppia kokemuksesta, milloin siirtyä seuraavalle tasolle ja milloin viimeistellä uskontotieteen tutkielma.

Aikaa koskeva kansanomainen viisaus eli etnokronosofia on osa etnokronografiaa eli eri heimojen aikakäsitysten kuvailua ja tulkintaa. Ajatelkaa vaikka oluenvalmistuksen etnokronografiaa: lager-olut sai aikoinaan nimensä siitä että se kesti aikaa ja se pystyttiin varastoimaan; Olvi mainostaa CXX-oluttaan lauseella kiireettä kypsynyt, ja ahvenanmaalainen panimo Stallhagen lauseella ”slow beer”; laivahylyn ruumasta kaivettu satojen vuosien ikäinen olut on juomakelvotonta mutta kallista, koska sitä voidaan uuttaa esille vanha hiivabakteeri, jolla voidaan käynnistää käymistä uusissa olutpulloissa.

Aika on mukana kaikessa mitä teemme, kokemuksen matriisina, kehikkona, jota pidämme itsestäänselvyytenä. Ilman aikaa ei olisi lämpöä, ei musiikkia, ei takkatulta, ei rakkautta, ei mielenrauhaa eikä edes mieltä. Muutama etnokronografinen huomio Nirvanan lopun ajoista on siis perusteltu.

Opiskelijajärjestö Nirvana on tullut tiensä päähän, mikä on etnokronografisesti kiinnostavaa, koska nirvanassa ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua. Nirvanaan siirtyminen voidaan ajoittaa kalenteriin, mutta Nirvanassa kalenteri menettää merkityksensä.

Nirvanan perustamisessa ammennettiin tietoisesti Intian niemimaan kulttuurista, johon kuuluu ajattomuus ja syklinen aikakäsitys, erotukseksi lineaarisesta ajasta. Nirvanan perustajat halusivat irti kristinuskon ja lineaarisen aikakäsityksen maailmasta, jossa kaikilla tapahtumilla on sijainti aikajanalla, ja jossa maailmalla on alku ja loppu. Lineaarisen aikakäsityksen oliot ovat ainutkertaisia. Esimerkiksi kristinuskon sanoma vesittyy hieman, jos Jeesus ja kumppanit seikkailisivat ihmisten keskuudessa useampaan kertaan. Sitä voisi halutessaan elää siivosti ja käydä seuroissa vasta seuraavalla kierroksella: odotetaan seuraavaa ristiinnaulitsemista.

Nirvana oli siis osuva nimi, se kun vei jäsenensä suoraan sinne missä aika menettää merkityksensä, paikkaan jossa ei ole ajallista järjestystä, vaan jossa kaikki ajanhetket ovat yhtä aikaa tarjolla äärettömässä nykyhetkessä. Olisihan tosin kristinuskostakin löytynyt hieman penkomalla vastaava olotila eli pääjumalan ajattomuus filosofi Boetiuksen mukaan ymmärrettynä, mutta ei siitä olisi saanut väännettyä ainejärjestölle kovin iskevää nimeä: Boetiuksen pojaat ja tyttäret. Ei hyvä. Nirvana parempi.

Nirvana ja jumalainen aika on siis eräänlainen tila tai olemisen modus, jossa ei tarvitse odottaa mitään. Ajatelkaapa miten kätevää. Ei tarvitse odottaa että kahvi valmistuu, tai että seuraavan viikon synttärit tulevat kohdalle, tai että valmistuu maisteriksi. Ei tarvitse myöskään pelätä että vanhenee ja iho käy ryppyiseksi koska voi valita nuoruuden ajanjaksot aina vaan uudelleen. Kaikki ajanhetket ovat saman tien saatavilla, vähän niin kuin Elisan 2000-luvun alun puhelinmainoksessa Haluan olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa, nyt ja aina. (Tätä lausetta ei kannata kirjoittaa varomattomasti hakukoneeseen – muistin ensin vain osan ”haluan olla kaikkien kanssa” ja osa latautuneista sivustoista oli K-18)

Nirvanan lehti Samsara oli sekin oiva valinta nimeksi, koska elämän tai kärsimyksen pyörä pyörii loputtomasti eteenpäin. Samsaraan tiivistyy syklinen aikakäsitys parhaimmillaan: tapahtumat kertautuvat loputtomasti, ja aina kun luulet, että loppu on käsillä, niin jo alkaa uusi kierros. Uskontotieteilijälle yksikään valomerkki ei ole koskaan lopullinen, vaan aina on oiva aika aloittaa uusi kierros. Voi tosin olla, että paikkaa pitää vaihtaa, mutta aikaa riittää. Rock-muusikko, kirjailija ja kansanedustaja Veltto Virtasen laulun sanoin ”Kaikella on aina aikansa, kun vain itse pidät huolta paikasta.” Ja kun kierroksia on ollut riittävästi, voi siirtyä nirvanaan, jossa aika menettää merkityksensä ja ajattomuus täyttää äärettömän nykyhetken.

Opiskeluaikana aikakäsitykset ovat koetuksella, mutta onko Nirvanan jäsenillä ollut muita opiskelijoita paremmat edellytykset selvitä temporaalisista kuilunreunoista, umpikujista, kiihdytyskaistoista ja suonsilmäkkeistä?

Tiedä häntä, mutta katsotaan muutamaa etnokronografisesti kiinnostavaa momenttia uskontotieteen opiskelussa.

Uskontotiede oli vuosikymmeniä Henrikinkadulla Fennicumissa, jonka luentosalin kello kävi eri aikaan kuin yliopistonmäen luentosalien kellot. Fennicumin kello oli jäljessä. Moni opiskelija kuvitteli edenneensä valoa nopeammin matkalla pääkirjastosta Fennicumiin tai joutuneensa huomaamattaan kosmoksen madonreikään, joka oli singauttanut hänet perille ennen kuin oli ehtinyt lähteä. Fysiikan opiskelijat olisivat ehkä nauttineet tilanteesta enemmän, jos heillä olisi ollut jotain asiaa uskontotieteeseen. Muutamalla fysiikan, lääketieteen ja megatroniikan pääaineopiskelijalla oli asiaa meille, he kun olivat törmänneet omissa opinnoissaan immanentin maailman rajoihin ja halusivat tietää mitä transsendentaalisella puolella oli tarjottavana. Yksi tällainen opiskelija oli lisäksi oivaltanut, että psykedeelisillä piristeillä pääsee nopeammin sinne minne standardiopiskelulla kestää vuosia. Säästyy aikaa. Uskontotieteen opiskelijoista oikoteitä toisaalle etsivät ainakin opiskelijat ja ainejörjestöaktiivit Hyppänen & Rinnekangas kenttätyötutkielmassaan ”HC Punk – nopea tie toiseuteen.” Jouduin valitettavasti kuuntelemaan tämän kenttäprojektin ääninäytteitä.

Ensimmäisen vuoden luennoilla uskontotieteen opiskelija pääsee kokemaan ruumiista irtautumista altistuessaan osin syvällisille, osin valaiseville, osin käsittämättömille luennoille. Haaste on selvittää mikä osa on mikäkin – onko tämän käsittämättömän ajatusvirran takana jotain syvällistä. Luennoitsijana voin kertoa että jaan tämän tunteen. Luennoidessa muutenkin aika menettää merkityksensä, koska oman äänen ja omien ajatusten kuuleminen on tieteilijän lempipuuhaa.

Ikuisuuskokemusten ohella luennot tarjoavat syklistä rutiinia, kalendaarirituaaleja ja siirtymäriittejä: maanantai ja kello kymmenen luento, tiistaina samaa lisää, kunnes koittaa keskiviikko, vedenjakaja, josta alkaa alamäki kohti viikonloppua.

Seitsenpäiväinen viikkosyklihän perustuu juutalaisuuden kosmogoniseen mytologiaan, ja jokainen viikko uusintaa myyttistä alkuaikaa tuomalla ratkaisevat tapahtumat nykyhetkeen, tahdoimme sitä tai emme. Luentosarjan viimeisellä kerralla oleva tentti toimii siirtymäriittinä, jonka jälkeen opiskelija siirtyy yhtä pykälää lähemmäs päämäärää. Juutalaisuutta ja riittiteorioita tuntevilla uskontotieteen opiskelijoilla on siis tilaisuus iloita enemmän tavallisesta viikosta kuin muiden aineiden näistä tietämättömillä opiskelijoilla.

Kandiseminaarissa temporaaliset pyörteet kiihtyvät. Kun syksyllä kiinnitetään aikataulu lukuvuodeksi, kevät ja oma esitelmä näyttävät olevan valovuosien päässä. Mutta eipä aikaakaan kun voi kauhistus: seminaarityön jättämiseen on aikaa muutama viikko, muutama päivä, muutama tunti. On alustavaa evidenssiä siitä, että universumin syke kiihtyy ja koneisto säröilee kandiseminaarin kevätkaudella siten, että muu maailma etenee nopeammin suhteessa opiskelijaan.

Palautusten takarajana on yleensä jokin päivä, mutta käytännössä se on yö. Eikä keskiyö, vaan useimmiten aamuyö tai varhainen aamu. Etnokronografian kannalta katsottuna opiskelija venyttää kyseistä palautuspäivää niin pitkälle kuin jaksaa valvoa, eli tiistai jatkuu keskiviikkoaamuun, jos on ollut työn touhussa ilman taukoja. Opiskelijoilla näyttäisi olevan maagisia voimia, jotka vääntävät jopa ajan kulun uudelle radalle. Esikuvina ovat uskonnoista tutut luojajumalat, kulttuuriheerokset ja alkuaikojen jättiläiset jotka luovat aikaa tekemällä asioita. Tässä uskontotieteen opiskelijalla on selvä etu verrattuna muiden aineiden opiskelijoihin.

Myös opintojen polulla on tarjolla ratkaisevia hetkiä, suoranaisia alkuaikoja, jotka jäävät elämään. Tämän huomaa paremmin varttuneempana tieteilijänä, kun edelleen ne keskeiset innoituksen lähteet, joita käytti gradu- tai väitöskirjavaiheessa tuntuvat aina vaan ajankohtaisilta, vaikka vuosi vuodelta ne jäävät kauemmaksi ja painuvat tieteellisen keskustelun unholaan. Väistämättä tulee vastaan tilanne, jossa tieteilijän lempikirjat ja omat keskeiset kontribuutiot on julkaistu ennen kuin kandiseminaarilaiset ovat edes syntyneet. Minulla tämä ajanjakso meni jo muutama vuosi sitten ohi, ja nyt odotankin innolla, että aikoinani tutkimani aiheet tulevat uudestaan muotiin – näyttäähän se pysähtynytkin kello kerran päivässä oikeaa aikaa. Mutta siis: tutkijauralle jos aikoo niin kannattaa leimautua graduvaiheessa kirjoihin ja teorioihin, joilla on käyttöä vielä elämän ehtoolla.

Joskus opinnoissa on enemmän luppoaikaa, joskus on kiire. Tutkinnon valmistumisen aikoihin monella opiskelijalla on kova kiire. Tähän saakka opinnot ovat menneet leppoisasti ja lehtori on saanut rauhassa odotella että kenttäkurssin tutkielma tai puhtaaksikirjoitettu kandityö valmistuu. Kun tutkintoa ollaan ottamassa ulos, ei puhettakaan jutustelusta. Gradu on saatava arvioiduksi nopeutetulla aikataululla ja turnitin-todistuksen saa vanha lehtori konkreettisesti hölkätä tiedekunnan toimistoon, sisäinen posti kun on siinä tilanteessa liian hidas.

Toisaalta olen sitä ikäpolvea, että liikkuminen paikasta toiseen omin jaloin on ihan luonteva osa elämää. Olemme kädellisiä ja jalallisia, ja kuljemme paikasta toiseen metsästäen ja keräillen. Reaaliaikaiset mobiilipalvelut esimerkiksi seminaareissa ja opintosuorituksissa ovat rapauttamassa ison osan opiskeluajan taikaa. Kun aikaisemmin tenttitulokset, palautteet, kurssitiedotteet ja muut piti konkreettisesti käydä katsomassa eri rakennusten ilmoitustauluilta, niin samalla tarjoutui mahdollisuus harjoittaa henkevyyttä, pyhiinvaellusta tiedelaitokselta toiselle. Samalla sai liikuntaa, raitista ilmaa, tapasi tuttuja ja tuntemattomia, pysähtyi murahtelemaan jurojen kemistien kanssa, tai nauroi yhdessä iloluontoisten luokanopettajaopiskelijoiden kanssa. Kehnon tenttinumeron saatuaan saattoi tyynnyttää mielensä kun tallusti takaisin. Opintokirja oli yksi hienoimpia keksintöjä – humanistien syvän siniseen opintokirjaan sai hakea merkintöjä. Oman edistymisen näki hyvin konkreettisesti.

Opinto-ohjauksessa on niin ikään tapahtunut etnokronografinen kumous. Uskontotieteen ensimmäisten vuosien aikana sain yhden neuvon silloiselta assistentilta Martti Junnonaholta. Kysyin käytävällä Junnonaholta miten kannattaisi tehdä opintojaksoja, kun olin aloittanut tammikuussa opinnot. Vastaus oli lyhyt ”Suorita kursseja mahdollisuuksien mukaan.” Erinomainen neuvo ja kantoi pitkälle. Parhaat neuvot sain kandi- ja laudatur seminaarissa samaiselta Junnnonaholta, Matti Y Karjalalta, Thomas McElwainilta, Aili Nenolalta ja kanssaopiskelijoilta. Opinto-ohjaus oli tiukasti ankkuroitu tulosten tekemiseen. Tuon ajan opinto-ohjauksen ajallinen kesto oli murto-osa nykyisestä HOPS- ja muusta konsultoinnista. Itseohjautuvuutta ja henkistä kypsymistä oli hienoa harjoitella ympäristössä, jossa sen sai tehdä rauhassa.

Loppu on lähellä, kuten meillä uskontotieteessä on tapana sanoa. Mutta ennen loppuaikaa muutama sana luppoajasta.

Luppoaika on kortilla. Olitpa koululainen, opiskelija, työssä tai työtä etsimässä, olla möllöttämiseen ei ole aikaa, vaan kaikki aika täytyy jyvittää erilaisille toiminnoille. Olla möllöttäminen, mikä aina on ollut suomalaisten erityinen kansallinen vahvuus, on nykyään ajan ottamista itselle, laatuaikaa tai akkujen lataamista, jotta taas jaksaa.

Tieteellisen kirjoittamisen yksi kestovinkkejä on jättää teksti lepäämään ja palata siihen uusin ajatuksin. En tiedä muista, mutta minusta omat tieteelliset tekstini näyttävät aina seuraavana päivänä paremmilta kuin edellisenä. Arvioijat eivät ole aina samaa mieltä, mutta näinhän tieteessä on yleensäkin: kirjoittajat itse pitävät tekstejään yleisesti ottaen parempina kuin muut, vaikka aikaa kuluisi kuinka.

Ajanjaksot tiivistyvät, pitenevät ja menevät poikki kummallisin perustein. Laskiaispullia saa nykyään läpi talven, ja nimikin on muutettu talvipullaksi. Jouluolut on muuttunut talviolueksi jota saa jo lokakuussa. Ostoksia voi tehdä ajankohdasta riippumatta, ja opintosuoritusrekisterissä voi vierailla vaikka juhannusyönä, jos muuten ei onni kohtaa.

Aika tekee tehtävänsä. Yhden päivän mökötyksellä ei saa parisuhdetta raiteiltaan, mutta kokeilehan muutaman kuukauden tai vuoden jurotusta – jo vain tehoaa. Lastenkasvatuksessa tuskailee murrosiän haasteiden kanssa, vaikka ne ovat ohi muutamassa vuodessa. Moderni ympäristötaide kismittää, vaikka jo nyt voisi iloita siitä päänsärystä, minkä se tuottaa tulevaisuuden arkeologeille, kun jokimutaan hautautunutta nykyistä Turkua kaivetaan esiin.

Nirvanan liekki sammuu mutta nirvana uudestisyntyy Seitana ja haastaa samalla monen uskontotieteilijän ja varsinkin perennialistien ja esoteerikoiden käsityksen siitä, että Intiassa asuu kaikki viisaus.

Nirvana imee mukaansa folkloristit ja kansatieteilijät ja uudestisyntyy Seitana, kätellen samalla sitä talonpoikaisjärjen viisautta että kivi tai kallio on suunnilleen pysyvintä mitä on tarjolla. Samalla palataan Intiasta kotiseudun karuille kiviröykkiöille, kallioille ja pirunpelloille, mikä kertoo henkisestä kypsyydestä: Lakkaa etsimästä niin löydät.

Aiheesta enemmän

Matti Kamppinen: Enkelten aika. Loki-kirjat 1999.

Matti Kamppinen: Ajat muuttuvat. SKS 2000.

Matti Kamppinen: Tulevat ajat ja teknologia. SKS 2001.

 

 

Koordinoija kohtaa buddhalaismunkin

Ensimmäistä kertaa pappia kyydissä

Olen koordinoinut useita kursseja ja yhden kansainvälisen konferenssinkin. Mutta marraskuun viimeisellä viikolla vastasin ensimmäistä kertaa ei-akateemisen, joskin korkeasti koulutetun buddhalaisen munkin esityksen järjestelyistä. Tulku Dakpa Rinpochen luento “Buddhist Logic” oli yksi uskontotieteen oppiaineen järjestämästä Tibetan Buddhist Day -tapahtuman esityksistä.

Aamu oli viileän tuulinen. Kävelen Sirkkalan parkkialueella Kaivokadun puoleiselle portille. Siinä ei ole numeroa, ei kylttiä, ei mitään. Miten ulkopuolinen löytää parkkialueelle, Minerva-rakennukseen ja toisen kerroksen seminaarihuoneeseen? Laitan seiniin flyereitä paikkoihin, josta ne huomataan. Näkyvätkö viimeaikaiset kasarmin liikennejärjestelyt navigaattorissa? Sitä en ehtinyt tarkistaa. Seison pihalla miettien, miten tulijat tunnistavat minut,  kun Rinpochen kuljettaja soittaa, että he ovat paikalla minuutin kuluttua. Kerron olevani täysruskeissa vaatteissa ja seison vastassa portilla parkkikortti kädessäni. Siinä he jo ovatkin. Aivan ajoissa.

Auton ovi avautuu, en tiedä miten ja mihin käteni laittaisin, kun tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut munkki jo pitelee kättäni omissaan. Hänen kätensä ovat lämpimät. Tuntuu kuin hän sanoisi minulle tervetuloa, vaikka itse olen  häntä toivottamassa tervetulleeksi.

Kulttuurialan ammattilaisen tietotaitoa

Jokainen järjestettykin tapahtuma on omanlaisensa, erilaisten ihmisten kokoontuma, yllättävien yksityiskohtien ja ongelmanratkaisutilanteiden kooste. Koordinoimiseen sisältyy paljon ohjeistamatonta, mutta välttämätöntä tapahtumaa edeltävää toimintaa, joka pitää muistaa, ottaa huomioon ja  aloittaa ajoissa. Kun koordinoin Honko-konferenssin vuonna 2013, pyysin itselleni kolme opiskelijaa avustajiksi, jotka olivat läsnä jokaisessa tapahtuman järjestämisen vaiheessa. Tätä kun ei opi kuin tekemällä.

Koordinointi on tilaisuuden suunnittelua, sen esiintyjien kokoamista, asioiden sopimista ja toiveiden huomioimista. Se on kompromisseja ja uudelleenjärjestelyjä. Se on asioiden sumplimista niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Se on aikataulujen laatimista, jokaisen esiintyjän matka-aikataulun, ruokavalion ja erityistoiveiden tarkastamista. Se on huonevarauksia, virallisten vastausten lähettelyä ja leimojen etsintää. Se on lukuisien sähköpostien lähettelyä ja vastaanottamista ja niissä olevien yllättävienkin vastausten tai vastaamattomuuden tulkitsemista. Se on sen muistamista, mitä on tehnyt ja mitä on vielä tekemättä.

Se on tilaisuuden mainostamista. Se on tiedottamista, vastaanottajien tutkailua, sähköpostilistojen penkomista ja vakuuttelua itselle, että nyt tieto on mennyt perille mahdollisimman moneen ja otolliseen postilaatikkoon ja luukkuun. Eikä sähköpostimainonta ole täysin vielä korvannut julisteiden paikkaa ilmoitustaulujen satunnaisen ohikulkijan huomion herättäjänä.

Se on monen aiemmin oppimansa uudelleen käyttöönottoa. Olenkin onnitellut itseäni luokanopettajan työni kokemuksista. Siellä opin ainakin sen, ettei hermoilu auta yhtään mitään tai ketään. Stressi vain tarttuu muihinkin. Se tarkoittaa uusien, yleensä tietoteknisten asioiden oppimista ja kokemuksen lisääntymistä. Onneksi koordinoija voi pyytää apua. Kuten nyt buddhalaisuustapahtumassa flyerintekijältä.

Lähetin tekstin ja kuvan, hän hoiti muun. Tosin flyerin tekstiin pätee sama kuin moneen muuhunkin tekstilajiin: tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi valmiita julkaistavaksi. Buddhalaisuuspäivän flyerin tekstiä muokkasin ja korjasin noin kymmenisen kertaa, kun tietoa tuli lisää, kun ajat muuttuivat, kun tarkistin oikeinkirjoituksen useamman kerran, kun vain olin ollut aiemmin huomaamatta jotain, joka voisi olla toisella tavalla paljon parempi. Kun flyerin painattaminen ajallisesti painaa päälle, jossain vaiheessa se vain on annettava tekijälle. Mieluummin kun kaikki muutokset on tehty. Onneksi minulla oli kärsivällinen ja taitava flyeristi. Munkin mielestä flyer oli hieno.

Kun kenttä tulee kylään

Puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua hain vesikannun ja lasit, avasin tietokoneen ja laskin tuoleja. Useamman viikon olin miettinyt, onko seminaarihuone liian pieni ja pitäisikö pöydät poistaa. Useassa buddhalaisten omissa  tilaisuuksissa ihmiset ovat halunneet istua lattialla. Pitäisikö munkin istua muita korkeammalla? Nyt ei ole kynttilöitä, ei suitsukkeita, ei tankoja seinillä. Mietin miten voin ilmaista akateemista vieraanvaraisuuttamme. Sillä, että osoitamme olevamme kiinnostuneita hänen puheestaan,  arvostamme hänen läsnäoloaan omalla tavallamme. Paikalla oli lisäkseni yksi ihminen. Nyt mietin onko huone liian suuri.

Kun tulen pihalta Tulku Dakpa Rinpochen kanssa seminaarisaliin, vain kaksi yleisön tuolia on vapaana, josta toiseen istun itse ja toiselle hetkeä myöhemmin myöhässä tulija. Tupa on täysi. Professori Matti Kamppinen lausuu tervetuliaissanat. Esittelen pääpuhujamme yleisölle englanniksi, joka kohta tuntuu kuin toiselta kotimaiselta, kun esiintyjien puheissa vilahtelevat myös tiibetinkieliset termit ja nimet. Osa munkin luennon sisällöstä menee ohitse korvieni, tarkkailen yleisöä ja puhujaa kuin turvamies, kaiken huomioiden, kaikkeen varautuen. Hetki jää mieleeni muistoksi, joka on siihen “syysuhteessa, de byung’brel, kuin savu tuleen, ei pysyvä”, puhujaa lainatakseni.

Tulku Dakpa Rinpoche. Kuva: http://tulkudakpa.org/album.htm

Tulku Dakpa Rinpoche on valmistunut Mindrollingin luostarin korkeakoulusta päteväksi sutristen ja tantristen opetusten haltijaksi. Hän on vieraillut vuodesta 1999 lähtien Euroopan eri maissa eri dharmakeskusten ja oppilaidensa kutsumana. Hän asettui suomalaisten oppilaidensa pyynnöstä ensimmäisenä tiibetinbuddhalaisena lamana asumaan pysyvästi Suomeen vuonna 2006. Nykyään hän toimii Helsingin Danakoshan Dharmakeskuksen hengellisenä johtajana.

Luennon jälkeen Rinpoche istuu vieressäni,  juo teetä ja syö kasvispiirasta. Yleisöstä käy ihmisiä tervehtimässä häntä ja pohtimassa vielä luennon herättämiä kysymyksiä. Koordinaattorin kohokohta: asiat ovat sujuneet hyvin, yleisö tuntuu tyytyväiseltä. Vielä muutama virallinen paperi ja munkki lähtee kotimatkalle. Me jäämme jatkamaan seuraaviin esityksiin.

Takaisin seminaarihuoneeseen ja  maisemiin maailman katolla

Toisena puhujana oli osalle uskontotieteilijöistä jo tuttu luentosarjoja oppiaineessamme pitänyt Albion Butters. Hän avasi kuulijoille Nyigma-koulukunnan historiallista ja opillista taustaa. Albion on tehnyt väitöskirjansa 1300-luvulla eläneen ko. koulukunnan oppineesta yogista, Longchen Rabjamista. Hän on myös opiskellut monien Nyigma-lamojen ohjaamana. Hän on erinomainen tulkkaamaan, kotoistamaan ja tekemään ymmärrettäväksi buddhalaista viisautta ja historiallista kontekstia länsimaiselle kuuntelijalle.

Kalsang Wangdu, turkulainen tiibettiläinen opiskelijamme, kertoi puheenvuorossaan tiibettiläisten  koulutusjärjestelmästä Intiassa, etenkin tiibetinbuddhalaisen kulttuurin osuudesta opetuksessa. Hän on itse syntynyt paimentolaisperheeseen Tiibetissä, opiskellut Yhdysvalloissa  ja työskennellyt tiibetiläisten koulutusjärjestelmässä kymmenen vuotta Intiassa. Nyt hän tekee kasvatustieteen väitöskirjaa aiheesta Turun yliopistossa. Kalsangin luento herätti yleisössä ajatuksia uskonnollisen kasvatuksen osuudesta ja erityisesti meditaation tai mielenrauhan tekniikoiden opettamisen tärkeydestä myös suomalaisissa koulussa.

Rukousliput Himalajan ylängöllä. Kuva: Jaana Kouri

Tapahtuman viimeisenä esiintyjänä oli uskontotieteen tohtorikoulutettava Johanna Jylhä, joka kertoi vuosi sitten tekemästään matkasta Tiibettiin. Johanna oli tehnyt esityksensä matkakertomuksen muotoon, jossa kuvat ja matkalla pohdituttaneet kysymykset vuorottelivat. Ne toivat näyn kansan hartaasta buddhalaisesta omistautuneisuudesta ja huolen maan perinteisen kulttuurin säilymisestä ja ankkuroivat myös edellisten esiintyjien puheiden sisältöä tämänhetkiseen maan vaikeaan tilanteeseen. Ne toivat mieleeni saman suuntaiset ajatukseni muutama vuosi sitten tekemäni Tiibetin matkan ajoilta. Harkitsin ennen lähtöäni, onko eettisesti oikein, että matkustan maahan, jossa sen omat kansalaiset kärsivät alistetussa asemassa ja turistina viemäni tulot menevät kiinalaiselle matkatoimistolle. Muistan silloin lukeneeni jostain Dalai laman sanoneen, että menkää ja palatkaa kertomaan millaista siellä on.

Buddhalaisen päivän päätyttyä olin entistä varmempi siitä, että oppiaineemme tehtävä on tuoda esille erilaisten kulttuurien ja uskontojen näkemyksiä ja niiden kannattajien tämän hetkisiä tilanteita niistä kiinnostuneille yliopistolaisille ja myös akatemian ulkopuoliselle yleisölle.

Otsikkokuva: Elina Karola.