Lähdin huhtikuussa opiskelija-avustajana mukaan kaksipäiväisille Eläintutkimuksen ja uskontotieteen päiville, jotka Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES) ja Suomen uskontotieteellinen seura (SUS) järjestivät yhteistyössä. Vaikka viimeisen vuoden aikana Zoomista on ehtinyt muodostua hyvinkin (lue: liiankin) tuttu kaveri luentojen seuraamiseen, jännitin tietoteknisen osaamiseni tasoa etukäteen.
Arkielämää jäsentäväksi normiksi vakiintuessaan on etätyöskentelyn ja kaikenlaisen ”etäilyn” hohto alkanut jo hiipua, kun aihetta on ehditty koronavuoden ajan pyöritellä niin julkisuudessa kuin kotiseinien sisällä – ehkä jopa kyllästymiseen asti, voisi joku sanoa. Tämänkin uhalla nostan teeman esiin vielä kerran, sillä konferenssi tarjoaa tapahtumana kiinnostavan taustan, jota vasten peilata etäilyn vaikutuksia. Asettaako etänä tapahtuva yhteydenpito armottomat rajoitteet konferenssin perimmäiselle eetokselle, joka nojaa sosiaaliselle tieteen tekemiselle?
Konferenssit lähtevät usein liikkeelle nimenomaan ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, jotka tarjoavat väylän verkostoitumiseen ja nostavat ajankohtaisen tutkimustiedon valtavan informaatiovyöryn alta esiin. Konferenssissa puhuja saa mahdollisuuden tuoda ajatuksensa varsin elävästi tähän aikaan – siis hetkeen, joka on irrallaan kirjan kansien rajoitteista, ja joka avaa väylän vuorovaikutteisuuteen puhujan ja kuulijan välillä.
Verkko tuo konferenssiin kuitenkin uudenlaista dynamiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Avustajan näkökulmasta konferenssia seuratessani huomasin ilokseni, ettei chat-kenttä jäänyt milloinkaan tyhjäksi. Kirjoitetussakin muodossa esitetyt kysymykset herättelivät keskustelua ja toivat esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toki kehonkielen ja äänenpainojen loistaessa poissaolollaan jouduin tulkitsijana suunnistamaan vajanaisten aistien varassa. Pimeä, kasvoton ruutu ei paljasta, kuinka moni koki kynnyksen esittää ajatuksensa ääneen liian korkeana.
Oli kyseessä etäkonferenssi tai kohtaaminen fyysisessä tilassa, herättävät taidokkaasti rakennetut esitykset kuulijoissa epäilemättä laajan tunteiden ja ajatusten kirjon. Ehkäpä verkkotapahtumia varjostaakin jonkinlainen värittömyyden illuusio, kun kyseisten tunteiden vaihto katkeaa verkon mukanaan tuomaan kankeuteen. Syvemmän tason keskustelun luominen voi olla aidosti hankalaa tilassa, jossa puheenvuorot ovat katkonaisempia ja inhimillisyyden sävyt katoavat kasvottomien kysymysten ja vastausten tasaiseen vuorotteluun.
Ihmiskontaktit joutuvat mukautumaan tilallisesti ja ajallisesti ahtaampaan tilaan, kun epäviralliset kohtaamiset itse konferenssin ulkopuolella jäävät pois. Viedessään verkko kuitenkin myös antaa. Ruudun takana ihmiset ovat samalla viivalla, ja osalle sen tarjoama suoja voi itseasiassa helpottaa toisen lähestymistä ja puheenvuoron pyytämistä. Etäyhteydet mahdollistavat osallistujan näkökulmasta myös aivan uudenlaista vapautta: konferenssiin voi ottaa osaa vaikkapa lenkkipolulta. Yksilötason rinnalla liikkuvuus laajenee koskemaan ihmisiä myös globaalilla tasolla, sillä kuka vain toiselta puolen maailmaa voi osallistua Suomessa järjestettävään konferenssiin.
Hymynaamaisen emojin saattelemanakaan viesti chat-kentässä tuskin koskaan korvaa aitoa inhimillistä läsnäoloa. Jos laajemman viestinnällisen todellisuuden viitoittamaa tietä on kuitenkin uskominen, tulee myös konferenssien järjestäminen muotoutumaan yhä enemmän erilaisten hybridimuotojen ympärille. Osallistujina olemme yhdessä rakentamassa vuorovaikutteisuutta, jonka ”etiketti” ei ehkä vielä ole saanut vakiintuneita raamejaan.
Myös omassa mielessäni pyöri kysymyksiä laidasta laitaan. Onko kamera tarkoitus pitää päällä? Mikä on oikea aika pyytää puheenvuoroa? Mitä jos kukaan ei vastaa kysymykseeni? Taisipa joku mainita järjestelykokouksissamme hauskasti, että etänä järjestettävä konferenssi sisältää mukavasti ”sekoilupotentiaalia”. Jälkikäteen voin ainakin omasta puolestani todeta, ettei sekoilupotentiaali onneksi koskaan aktualisoitunut hienosti sujuneen etäkonferenssin aikana, joka onnistui tuomaan ihmisiä eri puolilta maailmaa yhteen keskustelemaan teemoista, jotka kietoivat eläintutkimuksen ja uskontotieteen leikkauspintoja kiinnostavalla tavalla yhteen.
Graduni kertoo siitä, miten sekulaarin parisuhdeoppaan rakkauskäsitys muuttuu, kun siitä tehdään kristillinen versio. Mutta minkälaiset asiat sattuivat osumaan kohdilleen, jotta graduni lopulta latautui Turun yliopiston julkaisuarkistoon? Ja mitä sellaista graduprosessistani opin, josta voisi olla toisille opinnäytetyötä tekeville iloa?
(1) Yllättävien olosuhteiden keskellä voit ehkä tarttua johonkin, josta haaveilit nuorena
Jokin graduprosessia aina kehystää, halusimme tai emme. Vuosi 2016 taittoi monta kasvukäyrää elämässäni. Isäni kuoli, silloinen parisuhteeni kariutui, lähiomaiseni sairastui ja otin lopputilin ICT- ja laatuvastaavan hommista, joihin olin 15 vuoden aikana leipääntynyt. Kävin vuoden terapiassa, tukeuduin henkiseen harjoitukseen tärkeänä kainalosauvana ja jatkoin sitten elämän puhtaaksi raivaamalta pöydältä. Olin aina halunnut kirjoittaa, joten päätin vihdoin saattaa valmiiksi sen kuuluisan ikuisen opiskelijan gradun™. Työelämän teholinssien läpi katsoessani uskontotieteilijäksi valmistumisen merkitys oli aina kutistunut motivaation saavuttamattomiin. Mutta nyt olin näkökulmien suvannossa ja halusin soudella törmältä toiselle.
(2) Aseta aikaraja, jolla on sinua motivoivia sanktioita
Aikatauluttaminen on usein tärkeämpää kuin haluaisimme. Ainakin isojen projektien maaliin saattamisessa. Suuri apu oli kun kävin Jaana Kourin vastaanotolla syyslukukauden alussa, opintojani uudelleen käynnistellessäni. Hän auttoi minua tekemään yksityiskohtaisen aikataulun gradulleni. Hänen kokemusperäisen tietonsa pohjalta oivalsin, mitä minun piti tehdä ja milloin, jotta pääsen omaan tavoitteeseeni eli valmistun seuraavaksi kesäksi.
Monet tekevät gradun paljon minua nuorempana, muiden opintojen ohessa, mutta itse olin siirtynyt työelämään jo niin kauan sitten, että kesti useamman kuukauden ymmärtää, mistä tieteessä nykyään on kyse. Hyviäkin puolia tilanteessani oli: minulla oli rahoitus tehdä gradu ja muut kesken jääneet opinnot 10 kuukaudessa. Sanktiona oli se, että jos en saisi kaikkea tehtyä määräpäivään mennessä, joutuisin maksamaan osan rahoista takaisin. Tämä tuskin motivoi kaikkia ihmistyyppejä, mutta minut se sai vauhtiin. Vaikka kasailin elämäni kaarnan paloja lautaksi, minulla oli myös vakaa, pitkälti työelämäkokemukseen perustuva usko, että pystyn tähän. Nuorena olin epävarmempi. Mutta nyt olin mielestäni jo tehnyt paljon vaativampia asioita, ja sitä paitsi tämä oli erityisen kiva asia kaiken kaaoksen keskellä!
Juuri työelämäkokemus ei ehkä kuitenkaan ollut olennaista. Olinhan saanut kandityöni aikanaan tehtyä. On toki avuksi, jos sinulla on elämänkokemusta ja itsetuntemusta, joihin voit luottaa, tai ystäviä, joilta saat realistista palautetta. Mutta gradua kirjoittaessasi pääset joka tapauksessa hankkimaan kokemusta ja kontakteja. Ehkä keksit jotain aivan muuta kuin minä, joka motivoi sinua priorisoimaan graduprosessia ja palkitsemaan itseäsi siitä? JP Jakosen kirjaa Stressivapaa johtaja tulee mieleen suositella. Se on täynnä käytännöllisiä elämäntapa- ja asennevinkkejä, joiden keskiössä on elinympäristön ja sisäisen elämän järjestäminen sekä priorisoiminen siten, että pystyy käyttämään aikansa siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.
(3) Uskalla valita itseäsi innostava aihe, vaikka se olisi täysin tuntematon tai “nolo”
Nuorena opiskelijana olin tavattoman samaistunut kirjoituksiini ja intresseihini, ajattelin niiden osoittavan, millainen ja varsinkin miten erityinen Minä olen. Se asenne kylmäsi mahdollisuuteni löytää jotain uutta, koska olin liiaksi kiinni keksityssä imagossa, jota huomaamattani ruokin. Nyt elämäni oli sopivasti niin levällään, että oli turha uskotella edes itselleni, että olin juuri tehnyt täydellisen V-tyylin alastulon.
Olin tehnyt kandini Matti Kamppisen ohjauksessa vuonna 1997, ja hän sattui hoitamaan professorin virkaa, kun palasin gradua tekemään. Minulla ei ollut mitään valmista aihetta, joten Matti ystävällisesti ehdotti muun muassa transhumanismia. Pyörittelin Matin ehdottamaa lähdekirjaluetteloa pari päivää. Aihepiiri tuntui tutulta, mutta myös äärimmäisen tylsältä, kuivalta, “samalta”. Huomasin haluavani haastaa itseäni tutkimaan jotain, mitä en ollut aiemmin tutkinut, ehkä jopa lähteä etnografian polulle. Meninkin paikalliskirjastoon ja katsoin, löytyisikö sieltä mitään kiinnostavaa. Huomasin piilottavani poveeni parisuhdeoppaita!
Kun seuraavassa seminaaritapaamisessa esittelin aihettani, “Parisuhdevalmennusten ihmiskuvat: kumppanien välisen tavoitetilan metaforat ja niiden taustalla olevat ihmiskäsitykset”, Matti piti sitä yllättävänä vetona. Niin pidin minäkin. Ideapaperissani luki, “minua kiinnostaa millaista parisuhdevalmennusta nykyään annetaan, millaisiin ihmiskuviin valmennukset pohjautuvat ja etenkin millaisena kumppanien välinen tavoitetila tai parisuhdeonnellisuus nähdään”. Minulle oli jo syntynyt sisäinen aistimus, että tästä aihepiiristä näköjään lähden liikkeelle, ja katson miten käy tai ei käy. Kannustin itseäni, että teen vain niin hyvin kuin osaan ja siirryn sitten seuraavaan asiaan.
Prosessia tietysti helpottaa, jos kandityön aihe edelleen puhuttelee ja pääsee hyödyntämään aiempia tutkimuksiaan. Joillekin graduprosessi on suoraviivaisesti läpi opintojen kehkeytyvä jatkumo. Voi olla, että he ovat osuneet kerralla riittävän merkitykselliseen aiheeseen. Ja meitähän on moneksi: joillekin gradu on lähinnä välttämätön paha esimerkiksi matkalla siihen opettajan unelma-ammattiin. Silloin innostavin ja paras aihe saattaa olla se kaikkein ”tylsin”, johon ei tule tuhlattua yhtään ylimääräistä minuuttia.
(4) Kerää alusta asti kiinnostavia teoreettisia näkökulmia, vaikka ne olisivatkin vanhoja
Matti sanoi myös, että tutkimussuunnitelmani perusteella valitsemaani aihetta kannattaa tutkia. Hän ja seminaarilaiset auttoivat minua etsimään kiinnepisteitä aiemmasta tutkimuksesta, erilaisten parisuhdeorganisaatioiden yhteystietoja ja niin edelleen. Kuunneltuaan sekavia ensihahmotelmiani teoreettisesta lähestymistavasta Matti suositteli George Lakoffin ja Mark Johnsonin klassikkokirjaa Metaphors We Live By. Olin sen aikoinaan lukenut ja se tuntui kestäneen aikaa hyvin, joten otin sen ensimmäiseksi teoreettiseksi apuvälineekseni. Vanhat hyvät ideat voi usein asettaa kehityskeskusteluun uudemman tutkimuksen kanssa, kuten myöhemmin huomasin.
(5) Käy kylillä hakemassa kosketuspintaa
Kirjoitan tätä koronapandemian vallittua melkein vuoden, joten tiedä sitten miten virtuaalisia kylät tulevaisuudessa ovat, mutta seuraava askel minun prosessissani oli tutustua aiheeseeni liittyviin toimijoihin ja verkostoihin. Merkittäväksi toimijaksi parisuhdevalmennusten kentällä osoittautui Parisuhdekeskus Kataja ry, jonka järjestämille Parisuhdepäiville lähdin naisystäväni kanssa. Kenttäkokemukseni perusteella parisuhdemaailmaan kytkeytyvien vertaistukiryhmien loputon verkosto vaikutti entistä mielenkiintoisemmalta tutkimuskohteelta. Tilaisuudessa esimerkiksi Terhi Ketola-Huttunen kertoi Sue Johnsonin tunnekeskeisen parisuhdeterapiamallin pohjalta aiheesta “Riitelyn kehältä aitoon kohtaamiseen”. En siihen silloin vielä tarttunut, mutta sain asiaan konkreettista kosketuspintaa, joka ehkä myöhemmin osaltaan vaikutti aihevalintani tarkentumiseen.
Kirkon tarjontaa parisuhdepäivillä
(6) Anna idean elää ja kehittyä
Haaveilin siis pääseväni kysymään asioita ihmisiltä itseltään. Niinpä aiheeni sai muodon “Parisuhde ja henkisyys: parisuhteen ja henkisen polun tavoitteisiin liittyvät metaforat”. Tutkimussuunnitelmassani luki, että “tarkoitukseni on tutkia sitä, millaisena toisaalta (a) parisuhteen tavoitteet ja toisaalta (b) henkiset tavoitteet sekä niiden keskinäinen suhde ilmenevät sellaisten ihmisten puheessa, jotka katsovat olevansa jollakin henkisellä polulla”. Tein haastattelurungon ja kolme koehaastattelua. Ne olivat hienoja jaettuja hetkiä, joissa oltiin jonkin äärellä. Mutta en ollut ihan varma minkä. Kokeilinpa kuitenkin, jokin sisälläni huusi innoissaan!
Ei varmaan kannata huvikseen koluta kaikkia mahdollisia lähestymistapoja, mutta jos et yhtään tiedä, miten ideasi toteuttaisit — ja jos aikaa ja energiaa riittää — on parempi kokeilla jotain kuin vain pohtia. Sen kun aina itse muistaisin!
(7) Luovu ideoista, joilla et pääse perille
Purkaessani haastatteluja tajusin, että olin paikoittain kysellyt liian abstrakteja ja ympäripyöreitä. En edes tarvinnut kenenkään muun mielipidettä nähdäkseni, että tällä menetelmällä en löytäisi perille vievää polkua. Tai siis ehkäpä olisin löytänyt, mutten asettamani aikataulun puitteissa. Palasin ajatukseen, että aineistonani toimivat kirjalliset parisuhdeoppaat. Tuntui, että pitäydyin innostavan ideani äärellä, mutta päästin irti lankakerästä, jota purkaessa se oleellisin eli punainen uhkasi hukkua.
Olisin halunnut ottaa vertailuun parisuhdeoppaita erilaisista henkisistä perinteistä, kuten buddhalaisuudesta, mutta Tiina Mahlamäki neuvoi minua viisaasti, etten millään ehtisi kontekstualisoida montaa eri perinnettä asettamassani ajassa. Hän ja Jaana Kouri kyllä tarjosivat yhteyshenkilöt, joiden avulla olisin sitä halutessani voinut yrittää. Mutta kun yritin sovitella kudelmaani 80 sivuun, ymmärsin, että he olivat oikeassa. Homma vain näyttäisi roisilta, jos yrittäisin kutoa yhteen liian monta lankaa eri väriskaaloista. Niinpä jätin sivuun kaikki Aro gTér -perinteen mahdolliset ja mahdottomat oppaat aurinkoineen kuineen.
(8) Etsi aineisto, jonka avulla ideasi on helppo ja selkeä toteuttaa
Okei, tiesin kuitenkin kokemuksesta, että olen sinnikäs, tarkka ja suhteellisen nopea vertailemaan kirjallisia aineistoja. Niinpä kun törmäsin parisuhdeaiheiseen self help -kirjaan, josta kirjoittaja itse oli myöhemmin tehnyt kristillisen version, ideoiden metsästäjän vaistoni heräsi. Kyseessä oli tunnekeskeisen pariterapian kehittäjän Sue Johnsonin kirja Created for Connection. Olin pari vuotta aiemmin lukenut hänen kirjansa Kunpa sinut tuntisin paremmin ja nyt tajusin hänen tehneen samasta kirjasta uuden version nimenomaan kristillisille pariskunnille. Tietokoneella luettavan e-kirjan sai ostettua netistä saman tien, ja pian oli selvää, että kirjaversioiden väliset muutokset olivat riittävän suuria, jotta niistä saisi tutkimuksen aikaan. Yllättävän paljon oli myös säilytetty täysin muuttamatta, mikä teki työstä helpompaa, koska ei tarvinnut kahta täysin erilaista kirjaa vertailla. Argumentteihin oli usein melko kepeän tuntuisesti vain lisätty Jumala jonkinlaiseksi henkisen tason alkusyyksi — alkuperäistä tieteellistä argumenttia muuttamatta. En ollut ajatellut tutkia kristinuskoa, mutta mieleeni nousi asetelma, joka oli mielestäni selkeä, helppo ja nopea toteuttaa. Siinä olivat edelleen läsnä myös alkuperäisen ideani ainekset: parisuhdeneuvonta sekä henkisyyden vaikutus siihen.
(9) Lyö aihe lukkoon, kun muutkin ymmärtävät mitä aiot tehdä
Vuoden vaihteessa Turun uskontotieteen professoriksi nimitettiin Terhi Utriainen. Sattumalta olin juuri lukenut hänen kirjansa Enkeleitä työpöydällä, jossa sivuttiin monia kiinnostuksen kohteitani, kuten nyt henkisyyden ja terapian välistä vuorovaikutusta. Terhi luki tutkimussuunnitelmani, mutta olin sittemmin jo luopunut haastattelusta tutkimusmenetelmänä. Muistan elävästi, kuinka rohkenin yhden seminaarikerran viimeisillä minuuteilla esittää Terhille ideani vertailla juuri löytämiäni Sue Johnsonin kirjoja. Terhin mielestä idea oli toimiva ja kiinnostava, ja hän kannusti minua toteuttamaan sen. Hymyillen hän arvuutteli jokohan vihdoin päätän aiheeni. Olinhan sanonut graduni olevan valmis kesään mennessä. Tämä oli mielestäni yksi kriittisiä hetkiä ja päätöksiä, joiden ansiosta graduni tuli tehtyä. Olin löytänyt tarvittavat ainekset ja saanut ohjaajan hyväksynnän. Vaikka materiaali ei ollut mielestäni superhyperkiinnostavaa, suunnilleen kaikki osat minussa huusivat, että tällä tavalla saat työn tehtyä ja pääset sanomaan edes jotain sinua kiinnostavasta asiasta.
(10) Tee kova ydin ensin: se millä pääset läpi ja mitä ilman et pääse
Meinasin heti karata kehittelemään teoreettisia näkökulmia aiheeseeni. Terhi neuvoi kuitenkin ensin tutustumaan aineistoon kunnolla ja tekemään kirjojen vertailun mahdollisimman huolella. Ja katsomaan vasta sitten mitä löydän. Vietin pari viikkoa kotiarestissa kumppanini keittiön pöydän ääreen kahlittuna. Kahlasin kahta kirjaa vieri vierekkäin: joka kappaleen, lauseen ja sanan. Kirjasin kaikki muutokset läppärilleni. Tuskastuttavan hitaasti sain vertailun aikaan ja esitin sen seminaarissa gradulukuna. Sain palautetta, että vertailuni toimii, mutta että seuraavaksi tarvitaan enemmän analyysiä, tulkintaa. Joka tapauksessa minulla oli nyt valmiina graduni ydinosio, kahden kirjan vertailu. Tiesin, että sitä hieman jalostamalla pääsen läpi. Kaikki muu on plussaa. Stressitaso laski merkittävästi.
Vertailua tekemässä
(11) Pyydä apua avainartikkelien etsimisessä
Terhi vinkkasi Helen Cowien ja Michael A. Hayesin artikkelista Psychology and Religion: Mapping the Relationship, jonka avulla sain asemoitua tutkimukseni laajempien ilmiöiden kenttään. Käytin sitä johdantoluvussa ja se oli hyvä lähtölaukaus kohti aineistoni syvempää tulkintaa. Graduprosessin loppuvaiheessa artikkelin näkemykset alkoivat ilokseni vaikuttaa epävarmemmilta. Mutta oivallusmatka olisi jäänyt tekemättä, ellen olisi saanut jostain ajoissa riittävän selkeää hahmotelmaa maastosta, josta kokonaiskuvaa saattoi alkaa kaivella.
(12) Teoria on vain näkökulma, valitse jotain mikä sopii tarpeeseesi
Syyslukukaudella törmäsin terapiakulttuurin käsitteeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjassa Parisuhde ja ero. Se hämmensi minua samoin kuin ajatus yhteiskunnan psykologisoitumisesta. En millään ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Niinpä luin aiheesta suuntaan jos toiseen. En tiedä oliko se hyväksi graduni valmistumisen kannalta. Pikemminkin väänsin viimeiseen asti itseni kanssa siitä, onko mitään “terapiakulttuuria” olemassa ja mitä tulkintavoimaa sillä teoreettisena käsitteenä voisi olla. Keskustelin aiheesta Terhin kanssa useamman kerran ja hän intoutui aina paholaisen asianajajaksi, joka esitti erilaisia mahdollisia näkökulmia, kommentoi omia tulkintojani, ja antoi minun sitten ihan itse muodostaa omat mielipiteeni.
Teoreettisten käsitteiden väsymätön vatvominen ei ole välttämätöntä gradua tehdessä. Kirjoitin jo yhden version käyttämällä Arlie Hochschildin tunnetyön käsitettä, mikä toimi kohtuullisesti, mutta se tuntui minusta liian itsestään selvältä näkökulmalta aineistoon. Omaksi prioriteetikseni nousi tuossa kohden tarve löytää tuoreempi näkökulma aiheeseen. Jälkikäteen ajattelen, että vähemmälläkin teoreettisella väännöllä olisi syntynyt ihan kelpo gradu.
(13) Vaivaudu avaamaan millaista menetelmää käytät, millä perusteella tulkitset
Jokin selkeä näkökulma tutkimuksella kuitenkin täytyy olla. Muuten vain toistat sen mitä aineistosi jo sanoo. Jotain menetelmää joka tapauksessa tulet käyttäneeksi, joten kannattaa nähdä vaivaa ja avata, mitä tutkimuksen tekeminen omalla kohdallasi käytännössä sisältää. Näin minua ohjeistettiin.
Olen seurannut usean ystäväni graduprosessia sivusta ja huomannut, että hankalin, tylsin ja samalla suorastaan mystisin asia on monille juuri teorian ja menetelmän kuvaaminen. Harva tuntuu tietävän, mitä teoriaa “pitäisi” käyttää tai mitä “menetelmä” pitää sisällään. Osittain syynä lienee se, että parhaimmillaan tiede on avoin kysymys, johon pyrimme oman kokemuksemme ja hyviksi havaitsemiemme menetelmien pohjalta perustellusti vastaamaan. Se on iso kysymys ja haaste. Tämä heijastuu mielestäni myös menetelmäkirjallisuuteen. Osa menetelmäkirjallisuudesta on niin yleisluontoista ja teoreettista, että on vaikea nähdä, miten se liittyy oman tutkimuksen aiheeseen, miten sen saisi valjastettua käytäntöön. Kulttuurin tulkinnassa on toki vääjäämättä mukana omakohtaisen oivaltamisen elementti, jota ei voi tiivistää mihinkään yleispätevään kaavaan, mutta ei se ole sen enempää rakettitiedettä kuin rakettitiedekään mitään mitä ei voisi halutessaan oppia.
En olisi itsekään millään viitsinyt kirjoittaa, mitä laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi omassa gradussani käytännössä tarkoittavat. Saati selittää, miten voin kuvitella, että toimintatapani tuottaa perusteltuja tuloksia. Terhi joutuikin sanomaan, että kirjoita nyt edes jotain menetelmistäsi. Vaikeus tuntui olevan siinä, että jouduin venyttämään tavanomaisen ajatteluni rajoja kattamaan sitä, mitä oman ajatteluni käyttöteoria oikeastaan sisältää.
Kun sitten luin Pertti Alasuutarin artikkelin tutkimuksen tiimalasimallista (Theorizing in Qualitative Research), huomasin, että tämähän on aika kiinnostavaa ja selkeyttää sitä, miten minun kannattaa toimia. Ensin perustelen, miksi tutkimukseni kannattaa tehdä ja mitä tarkalleen ottaen tutkin. Mitä teoriaa ja menetelmää aineistooni sovellan? Tutkimusideaani sisältyy luultavasti jokunen oletus, joita testaan aineistoani vasten.
Minun perusoletukseni oli niinkin yksinkertainen, että jotain oleellista muuttuu, kun sekulaarista parisuhdeoppaasta tehdään kristillinen versio. Teoreettisen kehyksen muutoksen hahmottamiselle löysin Ole Riisin ja Linda Woodheadin kirjasta A Sociology of Religious Emotion, jossa puhuttiin emotionaalisista regiimeistä tai tunteiden hallintojärjestelmistä. En kuitenkaan löytänyt aiempia sovelluksia teoriasta, joten sain itse keksiä, miten sitä voi käyttää. Tämä rohkaisi minua yhdistelemään teoreettiseen arsenaaliin myös muita näkökulmia.
Teoreettisemmalle kielelle puettuna oletin, että parisuhdeoppaasta voi löytää tunneohjelman, joka tarjoaa keinoja mukautua tunteiden hallintojärjestelmään intiimisuhteiden alueella. Kristillistetyssä versiossa oletin tämän näkyvän esimerkiksi siinä, että jumalasuhdetta koskevaa ohjeistusta lisätään tai muokataan. Oletin myös, että muun muassa ohjeistuksen luonteesta voi yrittää päätellä, millaisesta kristinuskosta kirjassa on kyse. Näistä lähtökohdista muodostui tutkimusstrategiani eli tiimalasin ylempi kuppi.
Seuraavassa tutkimusvaiheessa valutin aineiston kehittelemäni tutkimuslinssin – tiimalasin keskellä olevan ”teorian rajoittaman” kapeuman – läpi ylemmästä kupista alempaan. Tein tämän mahdollisimman tarkkaavaisesti, avoimin mielin ja monisyisesti, ja kirjasin muistiin, mitä kaikkea oikeasti löysin — myös asiat, jotka eivät tukeneet oletuksiani. Listasin siis minkälaisia eroavaisuuksia kirjojen tunneohjelmissa mielestäni oli. Lopuksi asetuin tiimalasin alemman kupin äärelle pohtimaan, mitä kaikkea löytyi ja mitä tästä opin.
Alempaan kuppiin päästyään voi olla tarpeen viilata ennakkoluulojaan ja miettiä, miten löydökset oikeastaan kannattaisi tulkita, mitä tiimalasin hiekasta voi perustellusti sanoa, ja olisiko jokin toinen lähestymistapa voinut olla hyödyllisempi. Kun tutkimuskohteenani olivat nimenomaan tunnekeskeiseen parisuhdeajatteluun pohjautuvat kirjat, niiden analysoiminen tunneohjelmina osoittautui onnekseni toimivaksi.
Tutkimuksen tiimalasimalli
(14) Juttele ihmisten kanssa ja tee jotain muuta välillä
Uskontotieteen laitoksen henkilökunnasta oli minulle suuri apu, ei pelkästään graduun suoraan liittyvissä asioissa, vaan myös muista asioista rupatellessa. Muiden seminaarilaisten graduprosessien seuraaminen ja niihin osallistuminen ruokki olennaisesti omaa työtäni. Keskeisin tuki ja peili aineistoni ihmettelyssä ja erilaisten teorioiden pohtimisessa oli naisystäväni. Hän myös vei minut sopivin väliajoin pois graduni kimpusta, etten jumittunut sen sumppuun ihan kokonaan. Hänelle tästä kaikesta suuri kiitos! Ilman häntä graduni olisi paljon tiukkapipoisempi ja kankeampi. Kaikilla ystävillä ja läheisillä on usein oma tärkeä roolinsa, joten heidän kanssaan kannattaa turista sekä arvostaa heidän apuaan.
(15) Aina voi sanoa jotain kvantitatiivistakin jos siltä tuntuu
Jos pelkkä laadullinen tutkimus ahdistaa, voit aina kokeilla laskea joidenkin keskeisten asioiden määriä, ja pohtia kertoisivatko ne jostain oleellisesta. Omassa aineistossani informatiivisia lukuja olivat mielestäni vaikkapa vertailtavien kirjojen sivumäärät kappaleittain. Niitä laskiessani huomasin, että traumoja käsittelevä kappale oli saanut tehdä tilaa Jumalasta kertovalle täysin uudelle kappaleelle. Laskeskelin myös eri metaforien käyttömääriä, mikä ei sinänsä tuottanut tulosta. Mutta siinä samalla huomasin, että sanat, joilla kutakin metaforaa määriteltiin, olivat usein vaihtuneet merkittävällä tavalla. Alkuperäisessä kirjassa kumppanit “virittäytyvät” toistensa syvempiin tunteisiin ja löytävät siten kukoistavan parisuhteen. Kristillisessä versiossa alkuperäinen “virittäjä” on Jumala ja kumppanien välisen yhteyden syvyys vaikuttaa suoraan myös jumalasuhteen laatuun. Virittäytymis-metafora saa siis paljon laajemman merkityksen.
Selvitin myös montako Raamatun lainausta kustakin testamentista ja kirjasta/kirjeestä oli käytetty. Se oikeastaan esti minua tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä kirjassa ilmenevän kristinuskon luonteesta. Mielenkiintoisimpia määrään perustuvia tuloksia löysin, kun laskin kirosanoja ja seksuaalisuuteen liittyviä sanoja. Kristillistetystä versiosta oli esimerkiksi poistettu kaikki viittaukset englannin sanaan “gay”, mikä osaltaan perusteli väitettä, että arvoperusta oli liikkunut kohti konservatiivisempaa.
Jos mitään kiinnostavaa ei kvantitatiivisella analyysillä löydy, tulet kuitenkin haravoineeksi ja kasvattaneeksi ainakin istumalihaksiasi. Ehkä aineistosi komposti samalla muuttuu ilmavammaksi ja tutummaksi. Käsin en lähtisi mitään massiivisia laskutoimituksia tekemään — ellei se sitten ole tutkimuksesi nimenomainen menetelmä tai aihe. Oman työni teki helpommaksi se, että minulla oli molemmista kirjoista tietokoneella selattava versio, joista saatoin haeskella yhtäkään fyysistä sivua kääntämättä.
Laskemista voi harrastaa gradun valmistuttuakin, kuten graduprosessista kertovaa esitelmää varten tein. Oheisesta viivakaaviosta selviää ehkä, mikä hyötysuhteeni on luovaa työtä tehdessäni. Tai toivottavasti ei. 😊
Gradun sivumäärät kuukausittain
(16) Kun jokin takkuaa liiaksi, kilauta kaverille ja käytä oljenkorsi
Surffaillessani retoriikkaan liittyviä tutkimuksia törmäsin Cathryn Hillin väitöskirjaan metaforista ja retoriikasta parisuhdeoppaissa. Se oli toisaalta lottovoitto, koska saatoin käyttää sitä validoimaan omaan aineistooni perustuvia havaintoja parisuhdemaailman metaforista. Mutta minulla oli myös suuria vaikeuksia päästä Hillin näkökulman ulkopuolelle. Painin pitkään sen kanssa, teenkö Hillin tavoin retorista analyysiä eli onko metafora teoriassani kielellinen keino… Vai onko metafora itse asiassa minulle teoreettinen käsite, maailmankuvaan liittyvä kulttuurinen malli, mihin lopulta päädyin. Terhin ja Matin kysymykset auttoivat hahmottamaan, mitä minun piti itselleni selvittää.
Terapiakulttuurin käsite tosiaan osoittautui liian laajaksi, jotta olisin voinut itse perata sitä kovin monipuolisesti. Pelastuksen toi Suvi Salmenniemen ja Mariya Voronan artikkeli self help -kirjallisuudesta Venäjällä, mitä vasten sain kuin varkain esiteltyä aiheeni kannalta olennaisimmat näkökulmat terapiakulttuuriin.
(17) Yritä etsiä riittävän samankaltaisia vertailupisteitä, joita vasten voit peilata löydöksiäsi
Hillin väitöskirjasta olin saanut lihaksia sanoa jotain self help -parisuhdeoppaissa yleensä käytetyistä metaforista. Kun “yksilötason” ilmiöt — eli kahden kirjaversion erilaisuudet — oli analysoitu, yritin etsiä pohdinnalle jotain seuraavaa tasoa, joka ei jäisi terapiakulttuurin monihaaraisen mörköpuun varjoon. Pakotie löytyi kulttuurisosiologiasta.
Rebecca Hazledenin artikkelit parisuhdeoppaiden rakkauskäsityksistä ja niiden mahdollisesta emansipatorisesta vaikutuksesta tarjosivat valmiiksi paloitellun tavan peilata Johnsonin näkemyksiä muihin kulttuurissa lipuviin parisuhdeideaaleihin. Hazleden sattui vieläpä lähestymään parisuhdeoppaita siitä näkökulmasta, minkälaisia rakkauden patologioita niissä nähdään, mikä vastasi täysin Johnsonin tapaa käsitellä asiaa. Näin sain ikään kuin ilmaiseksi liitettyä Johnsonin näkemykset aiempaan tutkimukseen. Sen kun jatkoin Hazledenin artikkelia omaan aineistooni perustuvilla havainnoilla. Samalla pääsin sosiologisen analyysin tasolle, irti vain siitä yhdestä parisuhdeopasparista, jota varsinaisesti tutkin.
Aivan viime metreillä löysin terapiakulttuurin käsitettä purkamaan Robert N. Bellahin ja kumppanien Habits of the Heart -klassikon. Olin jo vakuuttunut, että parisuhdehulluus ja moni muukin hulluus länsimaisessa kulttuurissa on paikallistettavissa jonkinlaiseen oletusindividualismiin, joka jää ajattelumme sokeaan pisteeseen. Habits tarjosi individualismista tasoanalyysin, jonka avulla pystyin edes jotenkin käsitteellistämään, mistä kulttuurimme keskeinen ristiriitaisuus mielestäni nousee. Ne muutamat sivut, jotka aiheesta kirjoitin, olivat itselleni kaikkein merkityksellisimmät. Tunsin saaneeni kiinni terapiakulttuurin käsitteen takana piilevästä varsinaisesta aiheesta.
(18) Muista vetää oman tieteenalasi johtopäätökset selkeästi
Kulttuurisosiologiset ja filosofiset pohdinnat kiinnostivat minua suuresti, mutta siinä samalla melkein unohdin tekeväni uskontotieteen gradua. Esitarkastuskommenteissaan Terhi ja Matti kannustivat ilmaisemaan vielä selkeämmin, millaista uskontoa Johnson itse asiassa konstruoi ja mikä rooli Jumalalla parisuhdeauvon kolmantena pyöränä on. Taustakankaaksi löytyi Linda Woodheadin mainio artikkeli Five Concepts of Religion, jonka väripaletilla sain vedosteltua esiin Johnsonin käsitysten taustalla piilevän jumalakuvan. Millainen tuo parisuhdetta rakastava Jumala Jumalana sitten on? Vertailupohjana muihin jumalakuviin käytin Steven Bramsin kirjaa Superior Beings, jota Matti suositteli. Ilman näitä lyhyitä, mutta keskeisiä analyysejä graduni uskontotieteellinen anti olisi jäänyt huomattavasti laihemmaksi.
(19) Oma teksti ei ole pyhää
Hillin esimerkkiä seuraten kirjoitin myös 10 sivun analyysin siitä, mitä Johnsonin kirjojen kansikuvista voidaan päätellä. Terhi kysyi, mitä tämä osio toi analyysiini. No, ei mitään, totesin myöhemmin itsekseni, ja poistin osion. Samoin jouduin hylkäämään monta ideaa, jotka kiinnostivat minua suuresti, mutta jotka eivät tuoneet graduni tutkimukselliseen juoneen mitään oleellista lisäarvoa: tunteiden kuluttaminen ja elämysteollisuus, uhriutuminen, persoonallisuuden käsitteen yhteys terapiakulttuuriin…
Kirjoitin myös monta yksityiskohtaista liitettä, joita en lopulta liittänyt graduuni. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkästään harhapolkuja, vaan oleellinen osa suunnistusta kohti asian ydintä. Ne toivat minulle varmuuden, että hallitsen aineistoni ja siksi uskallan esittää muutaman kokoavan väitteen.
(20) Esitarkastuksen jälkeenkin on elämää
Jätin gradun esitarkastukseen ajatellen, että heipparallaa, nyt kesälaitumille. Sain kuitenkin Matilta ja Terhiltä yhteensä parisen kymmentä vinkkiä, miltä osin voisin tutkielmaani kehittää. Sain myös kuukauden lisäaikaa, koska graduja ei ollutkaan sumaksi asti tarkastettavana, joten viimeinen aikarajaani riittävä palautuspäivä siirtyi. Olin aika puhki jo, mutta samalla innostuin, kun pääsin toteuttamaan vielä muutaman kerroksen kakkuuni. Vastasin jollain tavalla jokaiseen saamaani parannusehdotukseen, ja siihen se kuukausi menikin. Toiseksi viimeisenä päivänä tein vielä suomenkielisen tiivistelmän, jonka oikolukemiseen sain onneksi apua ystävältäni. Aivoni eivät nimittäin enää tajunneet juuri mistään mitään, mutta mitäs siitä, tämä seikkailu oli seikkailtu ja työ oli valmis!
Napolilaisten lähestymistapa kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään on joustava, jopa tuttavallinen. Kaikki me kuolemme ja kuolema on aina keskellämme, mutta kaikille se ei tarkoita elämän ja toiminnan loppumista.
Kuoleman suhteellisuuden kuuluisin esimerkki kaupungissa on Napolin suojelupyhimys San Gennaro, pyhä Januarius. Perimätiedon mukaan hän kuoli keisari Diocletianuksen vainoissa noin vuonna 305. Legendojen mukaan hän uhmasi kuoleman pysyvyyttä jo eläessään; yhden legendan mukaan leijonat kieltäytyivät syömästä häntä, eikä polttaminen onnistunut – liekit eivät vahingoittaneet Napolin piispa Gennaroa. Erinäisten vaiheiden jälkeen pyhän Januariuksen ruumis, pyhäinjäännös, päätyi 1400-luvulla Napolin tuomiokirkkoon, jossa kunnioitettu pyhimys jatkoi ihmetekojaan. Edelleen aktiivinen pyhän Januariuksen veren kultti toistuu kolmesti vuodessa. Tässä rituaalissa veren uskotaan muuttuvan takaisin nestemäiseksi, muutaman päivän tai viikon kuluessa. Jos jostain syystä lasiastiassa säilötty reliikki ei muutu nestemäiseksi, on jokin pielessä ja kaupunkia voi kohdata onnettomuus.
Pyhä Januarius haudattiin 300-luvulla kaupungin muurien ulkopuolelle katakombiin, joka nykyisin kantaa hänen nimeään. San Gennaron katakombin lisäksi alueen toinen merkittävä on Catacombe di San Gaudioso, joka sijaitsee Santa Maria della Sanità -kirkon alla. Pyhä Gaudioso oli Afrikan puolelta saapunut piispa, joka ei ollut suostunut kääntymään areiolaisuuteen (oppi, jonka mukaan Jeesus oli erillinen isästä ja alamainen tälle). Aluetta oli käytetty hautausmaana jo 400-luvulta EAA ja monet katakombit ovat unohtuneet. San Gaudioson katakombi ja monet muut hautautuivat ajoittain laakson läpi syöksyneisiin tulviin ja mutavyöryihin. Lopulta pyhimysten jäännökset vietiin turvaan kaupungin muurien sisään ja katakombit hylättiin – hetkeksi.
Kun dominikaanimunkit rakensivat luostaria kaupungin liepeille 1577, he kaivoivat myös auki San Gaudioson katakombin ja sen kryptan. Kryptasta paljastui 500-luvun maalaus Madonna ja lapsi. Tämän ja pyhimysten välillisen läsnäolon uskottiin tuovan terveyttä. Kun samaan aikaan Napoli laajeni laaksoon, alueen nimeksi vakiintui Sanità, terveys. Säilyttääkseen katakombit ja kryptan, munkit rakensivat kirkon niiden päälle. Dominikaanimunkit ottivat myös hoitaakseen ruumiiden hoitamisen ja hautaamisen. He säilyttivät läheisen yhteyden kuolleiden ja elävien välillä, säilöen luut ja muistaen vainajia. Rikkaat seurakuntalaiset saivat erityiskohtelun: heidän pääkallonsa upotettiin seinään ja ympärille maalattiin uusi ruumis. Jotta järjestys silti säilyisi, miehet asetettiin vasemmalle ja naiset oikealle puolelle käytävää
. Todennäköisesti toisen maailmansodan aikana pääkallot hajosivat – alueen asukkaat pitivät katakombeja pommisuojina ja alati tuijottavat ruumiit eivät olleet parasta seuraa kuoleman kauhujen keskellä.
Kun Napolia koittelivat lukuisat onnettomuudet 1600-luvulla, kaupunki tarvitsi nopeasti uusia hautausmaita. Yhden vuosisadan aikana Napoli koki kolme nälänhätää, kolme epidemiaa, kolme tuhoisaa mellakkaa, kolme maanjäristystä ja viisi Vesuviuksen purkausta. Yksi merkittävä avaus oli Cimitero della Fontanelle, laajennettu luola laakson kupeessa. Vuonna 1656 rutto tappoi noin 250 000 ihmistä kaupungin noin 400 000 asukkaasta, joten tilan tarve oli suuri. Luukasat kasvoivat röykkiöiksi seuraavan 200 vuoden aikana. Kun vielä kaupunkia koetteli koleraepidemia 1837, kirkot tyhjennettiin ruumiista ja luista, mikä täytti Fontanellen kaltaisia massahautausmaita.
Vuonna 1872 Don Gaetano Barbati, yhdessä paikallisten naisten kanssa, järjesti Fontanellen luut käytävien varrelle järjestykseen. Barbatin patsas seisoo Fontanellen luolassa, kunnioittaen tämän työtä yhteisön hyväksi. Uusi järjestykseen laitettu luola mahdollisti napolilaisten tiiviin yhteydenpidon kuolleiden ja toisen puolen kanssa. Myöhemmin etenkin maailmansodat syvensivät kuolleiden kulttia, jota kutsutaan nimellä anime pezzentelle.
Napolilainen kuolleiden kultti on mielenkiintoinen tapa kommunikoida oletetun toisen puolen ja siellä olevien ihmisten kanssa sekä harjoittaa vastavuoroista toimintaa. Kultissa yksilö adoptoi pääkallon, jota hän hoitaa, puhdistaa ja koristelee. Kallon päälle, silmäaukoille ja ympärille voidaan asettaa lahjoja, kuten rahoja, liinoja, rukousnauhoja ja kortteja. Kallon edessä voidaan polttaa kynttilää, rukouksena kuolleen henkilön puolesta. Kaikella tällä on tarkoitus helpottaa uuden ystävän elämää tuonpuoleisessa, lyhentää tämän kiirastuliaikaa ja muutenkin puhua hyvää tämän puolesta korkeammille voimille. Vastavuoroisesti adoptoija odottaa uuden ystävänsä rukoilevan hänen puolestaan ja tuovan onnea. Onnen pyytäminen voi ulottua arkisiin tai turhanpäiväisiinkin asioihin, kuten loton voittamiseen. Jos vastavuoroisuus ei toimi, kallo ja vainaja voidaan hylätä ja elävä etsii uuden ystävän, uuden kallon adoptoitavaksi. Jos taas vastavuoroisuus toimii, adoptoija koristelee ystävänsä kallon entistä paremmin ja asettaa tämän omaan taloonsa, laatikkoon. Kuolleet haluttiin pitää avoimessa tilassa myös kommunikaation vuoksi, jotta kuolleet voisivat ilmestyä unissa ja heidän kanssaan voitaisiin seurustella.
Vatikaanin toisen konsiilin uudistusten herättämänä kardinaali Corrado Ursi sulki Fontanellen luolan 1969. Hänen mukaansa kultti oli riistäytynyt käsistä, saanut fetisismin ja taikauskon piirteitä. Vaikka tämä vähensi kultin harjoitusta, ei se sitä kokonaan poistanut. Vuonna 2002 luolaa alettiin kunnostamaan, ja 2010 se avattiin paikallisten vallattua luolan ja painostettua kirkkoa avaamaan yhteisölle tärkeän kohteen. Nykyään luola on avoin ja tärkeä kohde myös uskonnontutkijalle. Vaikka nykyään vähemmän, kultin jälkiä voi silti edelleen havaita luolan luurivistössä. Sanitàn alue on köyhä, minkä vuoksi kansan välitön uskonnollisuus, uskomukset ja tavat nousevat esille helpommin kuin valtakeskuksissa.
Napolin elävä yhteys kuolleiden ja elävien välillä herättää ajatuksia länsimaisten ihmisten suhteesta kuolemaan ja kuolleisiin. Laitosmaisen ulkokuoren alle mahtuu paikallisia ja yhteisöllisiä eroavuuksia ja erityisyyksiä. Luovat yhteydet ovat seurausta vuosisataisista perinteistä, vaikkakin myös kuoleman etäännyttämisellä voidaan nähdä oma, ehkä silti lyhyempi, historiansa. Luterilaiselle teologialle tyypillistä on ajatus, jossa yksilö poistuu välitilaan odottamaan viimeistä tuomiota. Ortodoksiset rituaalit saattavat vähittäin sekä kuollutta että yhteisöä uusiin tiloihin, vainajan muistoa kunnioittaen ja hänen tulevaisuutensa puolesta rukoillen. Näiden perinteiden rinnalla laitoksiin ja polttouurnaan ulkoistetut ratkaisut muistuttavat enemmänkin aasialaistyylisestä kasvojen säilyttämisen perinteestä, jossa vioittunut poistetaan näkyvistä, kuin elämän ja ihmisen kunnioittamiselta olosuhteista riippumatta. Kuolleiden kultti voi saada makaabereja ja turhamaisia piirteitä, kuten pääkallon hyväily tai lotto-onnen pyytäminen, mutta voi toisaalta säilyttää kosketuksen sekä elämän raadollisuuteen että menneen kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Olennaista ei ole silti omasta kulttuurista vieraan rituaalin sisäistäminen, vaan kulttuurinen ymmärtäminen siitä, miten ihmiset sopeutuvat kuolemaan ja käsittelevät sitä oman kulttuurinsa viitekehyksessä. Oli kyse sitten napolilaisesta tai meksikolaisesta kuolleiden kultista, ortodoksisista rituaaleista, historiankirjoituksesta ja muistelmista, kyseessä on usein sama pyrkimys sovittaa rajan ylittämisen vaikeus ja kuoleman kohtaaminen. Katkennut historia voi olla myös jatkumo.
Ennen ja jälkeen väitöstä kirjoittamisen ohella on ollut muita tekemisiä ja menemisiä. Ne ovat pitäneet liikkeessä. Olen ollut siinä mielessä onnellinen. Väitöstilaisuuden jälkeen ihmiset ovat ottaneet puheeksi valmistumisen jälkeisen tyhjyyden tunteen.
Itselläni väitösprojekti kesti kyläkirjoineen kymmenisen vuotta. Mieleni ehti tavoittaa prosessin saturaatiopisteen. Työ oli valmis, liuskoja oli kirjoitettu moneen kertaan ja lukujen paikkoja vaihdettu. Kokonaisuus vaati kuitenkin vielä lukijan katseen ja äänen: esitarkastajien lausunnon. Ja sen jälkeisen rakennemuutoksen: asennon kohti valmiin teoksen lukijaa.
Monia asioita yhtaikaa
Väitöstutkimuksessanikin oleellista oli kyläkirjan ja tutkimuksen yhtaikaisuus. Nykyisen päivätyöni uskontotieteen yliopisto-opettajana sain muutama kuukausi ennen väitöskäsikirjoituksen esitarkastukseen lähettämistä. Muutokset käsikirjoitukseen tein kesälomakuukaudeksi ajateltuna aikana.
Työpaikan saaminen yliopistolta oli kuin ”suunniteltu sattuma”, samaa tehtävää aiemmin työskennellyttä Pekka Tolosta lainatakseni. Tuota sattumaa kohti – siitä mitään aavistamatta – kuljin vakaasti tehden väitöskirjan ohella tehtäviä, joita halusin tehdä niiden sisällön takia.
Kulttuurialan työelämätaidot -kurssin järjestäjänä olin kuullut Rekryn Juha Sainion puheita siitä, että miten tärkeää opiskelijan on miettiä, miksi opiskelee aineita, joita opiskelee. Samoin mietin sitä, miksi tein joitain työtehtäviä. Olin kiinnostunut itse koordinoimieni luentosarjojen aiheista, kuten saamelaisuudesta tai etnografiasta. Pidin kursseja myös akatemian ulkopuolella aiheista, jotka eivät vielä mahtuneet tutkimuksen sisään.
Mutta eihän se ihan noin mene
En ole ainut tohtorikoulutettava, joka on joutunut tekemään ansiotöitä tutkimuksensa ohessa ihan vain elääkseen. Olin myös vuoden historian- ja uskonnonopettajana yläasteella. Tutkimus jäi silloin hyllylle. Joitain vuosia pystyin tekemään sitä apurahojen avulla ansiotyöstä vapaana, myös pätkätöiden mahdollistamana.
Kun väitöstutkimus kestää monia vuosia, sen tekeminen muuttuu toisenlaiseksi. Vaikka se on päätyösi, et pysty keskittymään siihen täysipainoisesti oikeastaan missään vaiheessa pitkiä jaksoja.
Prosessissa valmistuu muutakin kuin kirja. Siinä oppii ymmärtämään, että elämää suuremmat asiat, niin kuin väitöskirja, on vain yksi opinnäyte. Se, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä oppinut, on oleellisempaa. Yksi taito, mitä se osoittaa, on se, että on saanut jotain päätökseen.
Tosin sekään ei pidä paikkansa
Prosessit jatkuvat, vaikka kirja tuli valmiiksi. Post doc -tutkimuksessani syvennän niin samaan kuin toisiin aiheisiin esimerkiksi menetelmällistä otettani ja teoreettisia kehitelmiä. Yksi väitöskirjani tavoite oli tuoda esiin hiljaista tietoa, johon myös sanoittamaton tietotaito lukeutuu.
Työt muokkaavat tekijäänsä. Uskon väitöskirjaprosessin muokanneen myös sellaisia taitoja, joita on vaikea käsitteellistää. Osa niistä on varmasti yhtäläisiä kaikille tutkimustekstin kirjoittajille ja väitösprosessin läpikäynneille. Osa on riippuvainen juuri tietyistä aineettomista tekijöistä. Ne tekevät väitöskirjan sellaiseksi kuin se on.
Blogin kirjoittaminen aiheesta auttaa pysähtymään aiheen ääreen. Se auttaa myös kohtaamaan tapahtuneen. Kirjoittamisen kautta jo tapahtuneet, ruumiillistuneet hetket tulevat tiedostetuiksi ajatuksiksi ja vieläpä aineellisiksi kirjaimiksi paperille. Se oli myös yksi väitöskirjani menetelmällisistä ajatuksista: ajattelen kirjoittamalla.
Väittelemisen jälkeen on sittenkin vapautunut tyhjää tilaa jollekin: olen ollut entistä enemmän kiinnostunut siitä, miten tuo aineeton, hiljainen tietotaito muokkautuu prosessissa ja vice versa: miten se taas muuttuu kirjaimiksi.
Peipposet laulavat nyt. Ei Suomen Turussa. Kirjoitankin tätä muualta, Saksan Göttingenistä. Olen toista päivää folkloristiikan ja kansatieteen konferenssissa, jonka järjestää SIEF – International Society for Ethnology and Folklore. Vaikka olenkin uskontotieteilijä, olen ollut useissa kansatieteen järjestämissä seminaareissa ja konferensseissa. Kuulun myös kansatieteen seuraan Ethnokseen. Väitöskirjan teon alkuvuosina etsin itselleni viiteryhmää, etnografista paikkatutkimusta tekeviä ihmisiä ja löysin SIEF:in Place wisdom -työryhmän. SIEF:issä on useita eri teemoihin keskittyneitä työryhmiä, jotka muun muassa valmistelevat konferensseihin teemallisia paneeleita.
Kirsikkapuut kukkivat maaliskuussa Göttingenin Georg August Universität -yliopiston kampuksella. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Joidenkin välivuosien jälkeen innostuin tämän vuotisesta konferenssista. Sen teema on Ways of dwelling – crisis, craft, creativity. Valmistin dosentti ja tulevaisuudentutkimuksen yliopisto-opettaja Katriina Siivosen Turun yliopistosta ja Heriot-Watt yliopiston professori Ulrich Kockelin kanssa yhdessä Place wisdomin yhden tämänkertaisen Waterscape-työryhmän, jonka tarkentunut aihe oli The changing time and rhythms of water. Se oli nimensä mukaisesti ei paneeli vaan työryhmä, jossa teimme ryhmässä töitä. Se alkoi kaikkien huoneeseen tulleiden – ei siis vain esityksen valmistaneiden – lyhyellä esittelykierroksella.
Tavanomaisen konferenssipaneelin esiintyjien kahdenkymmenen minuutin esityksen sijasta olimme pyytäneet tiivistelmän lähettäjiä valmistautumaan kukin vain viiden minuutin esitykseen. Myös minulla ja Katriinalla oli yhteinen esitys aiheesta Ways of knowing about the impacts of climate change in the Baltic Sea. Jaoimme siis viisiminuuttisen vielä puoliksi. Tiivistäminen olikin paikallaan. Minulle oli varattu kaksi diaa, joista toisessa esittelin omaa tutkimusprofiiliani ja toisessa Aallonharjalle (AHA) -verkoston hanketta muuttuvista vuodenajoista ja niihin liittyvästä hybriditiedon luomisesta. Omaan yhteen powerpoint-diaan sain mahdutettua oman esittelyni, väitöskirjan ja tulevan post doc-tutkimuksen aiheen, käyttämiäni avainsanoja, muutaman lempiteoreetikkoni ja metodologian. Oleellista esitysten sisällössä etukäteen lähettämämme ohjeiden mukaan olikin tuoda esiin mainitsemani asiat ja osallistujan oma idea mahdollisesta yhteistyöstä. Lyhyet esittelyt olivat avauspuheenvuoroja ja niiden tarkoitus oli toimia inspiraationa muille työryhmään kävelleille osallistujille.
Konferenssin tunnuskuva oli myös kohtaamispaikan ohjeen keskellä. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Oman esityksen esittäminen on aina haastavaa. Nyt sisällön tarkentamiseen ei ollut paljon aikaa. Sanat oli tarkkaan valittava. Vähässä oli oltava enemmän.
Esitysten jälkeen jatkoimme toiminnalla. Tarkoitus oli puolitoistatuntisessa hyödyntää yhteinen tapaaminen aivoriihenä tuleville tutkimuksille ja niiden mahdolliselle yhteistyölle. Siihen työryhmät tai paneelit konferensseissa usein pyrkivät, mutta aika loppuu kesken, kun esitelmät vievät koko ajan eikä aikaa jää tarpeeksi inspiroivalle keskustelulle.
Toiminta oli askel askeleelta ohjattua. Esitysten jälkeen osallistujien tuli kirjoittaa teeman mukaisesti ideoita veteen liittyvistä tutkimusaiheista, joita he haluisivat tulevaisuudessa olevan/tekevän. Ideat kirjoitettiin tarralappuihin, jotka kiinnitettiin seinille kiinnitettyihin papereihin. Tähän varasimme aikaa noin puoli tuntia. Sen jälkeen seuraavat kymmen minuuttia käytettiin äänestämiseen, eli osallistujat valitsivat seinillä olevista ajatuksista ja ideoista viisi mieleistään, ja valinnat merkattiin niihin rasteilla. Loppuaika käytettiin parhaiksi äänestettyjen ideoiden tarkentamiseen.
Työryhmässä oli tutkijoita useasta eri maasta. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Viimeksi keräsimme ryhmän sähköpostiosoitteet, joihin lähetämme ideariihen teemat ja syntyneen keskustelun tulokset. Sähköpostiketjussa voi myöhemmin ilmoittautua teemojen alle yhteistyöhaluiseksi henkilöksi. Ryhmän jäsenet voivat ketjun tai syntyneiden tutkimussuhteiden kautta myös ilmoittaa halukkuutensa eri hankehakemuksiin ja muihin yhteisiin projekteihin.
Keskustelu huoneessa jatkui vielä, kun otin papereita pois seiniltä. Oman esityksen muisteleminen toi mieleen nopeasti ohimenevää hapuilua. En kuitenkaan luota omaan arviointikykyyni. Olen kuullut muidenkin kollegojen selvästi aliarvioivan omaa esitystään. Se tuntuu olevan suora seuraus siitä, että monesti itse on ainut oman työnsä arvioija. Yhdessä vedetyssä työpajassa on mahdollista jälkeenpäin pohtia ennen kaikkea kokonaisuutta. Oma osuus ei nouse mieleen liian suurena tekijänä – olkoon se ollut huippumenestys tai surkea rimanalitus. Mukana oli nyt myös muuta: samasta tavoitteesta tuleva yhteisyyden tunne kaikkien sessioon osallistuneiden kesken.
Kulttuurintutkijan yksi tehtävä on myös tiedon eri lajien kohtaamisen organisoija. Kun esimerkiksi kokemuksellisesta ja tieteellisestä tiedosta halutaan tuottaa hybriditietoa, on järjestettävä ihmisiä eri intressiryhmistä tapaamaan toisiaan. Tämä on arkipäiväisen tuttua todellisuutta kaikille koordinoijille, järjestäjille ja verkostojen sihteereille. Nämä ajatukset olivat tuttuja minulle myös AHA-verkoston hankeen ideoista erilaisten tiedonlajien törmäyttämisestä erilaisten tilaisuuksien muodossa. Kiitin myös itseäni siitä, että olin tullut tähän konferenssiin tieteenalan rajaa kaihtamatta.
Monitieteisyyteen liittyy myös uhkaavat tulevaisuudenkuvat oman tieteenalan erityisyyden hämärtymisestä tai jopa katoamisesta. Oman kokemukseni mukaan erilaisissa monitieteisissä projekteissa ja yhteisöissä oma tieteenalan identiteetti tai tutkijuus tarkentuu ja ymmärrys selkeytyy siitä, mitä itsellä on annettavana yhteistyöhön.
Intialaisen Siri-rituaalin tutkimuksesta kertova posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Monipäiväisissä konferensseissa saattaa useiden esitysten seuraaminen sessio sessiolta puuduttaa. Aulaan ripustettujen postereiden tekijöiden kanssa keskusteleminen oli antoisa ja vaihtoehtoinen tapa tutustua yksittäisiin tutkimuksiin tai hankkeisiin. Postereiden tekeminen vaatii tieteellisen tekstin monille lajeille ominaista tiivistämisen taitoa – liikaa tekstiä ei voi mahduttaa paperiin, jonka tulisi vangita katse ja houkutella yleisöä kauempaakin. Myös kuvien tulisi olla informatiivisia. SIEF:in postereista sai äänestää ”luovinta” posteria. Kilpailun yksi tarkoitus oli ilmeisesti näin myös kouluttaa niin tekijöitä kuin yleisöä – ohjeet arvioimiseen löytyivät äänestyslipukkeesta – tarkastelemaan postereita kriittisesti ja samalla kouliutua näkemään vaikuttavat tekstin ja kuvan keinot.
Myös SIEF:in teematyöryhmät olivat tehneet omat posterinsa, joiden avulla yleisö sai tietää niiden toiminnasta, sisällöstä ja suunnitelmista. Työryhmien edustajat olivat tavattavissa posterinsa edustalla kahtena sovittuna ajankohtana.
Migration and Mobility -työryhmän posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Jäin miettimään, josko toiminnalliset työryhmät ja postereiden tekeminen ja niistä keskusteleminen olisivat hyviä työtapoja myös omassa työssä kotimaassa opiskelijoille suunnatuilla kursseilla.
Tämän blogi-kirjoituksen kirjoittaminen on vienyt kauemmin aikaa kuin ajattelin. Enkä kerro tässä kirjoituksessa kuin murto-osa siitä, mitä kenttätöissä koin. Aluksi oli tarkoitus, että kirjoitan jotain joulukuun lopussa, sitten tammikuun lopussa, muuta nyt ollaan jo helmikuun lopussa. Miksi näin? Koska kenttätöiden jälkeinen krapula voi kestää kauan.
Kenttätöitä tehdessäni pyrin keskittymään kentällä olemiseen, enkä kunnolla ehtinyt reflektoimaan kaikkea tekemääni ja kokemaani. Vasta jälkikäteen aloin käsitellä monenlaisia tunteita. Muutamalle ystävälleni ja kollegalleni olenkin jo ehtinyt avautua tästä niin sanotusta aineiston keräämisen jälkeisestä krapulasta. Vielä joulukuussa kaikki tuntui hajoavan käsiini, kun kyseenalaistin koko kenttätyöni. Haastattelukysymykseni tuntuivat tyhmiltä, oma toimintani kentällä amatöörimäiseltä ja kaikki haastattelut täysin pinnallisilta.
Jälkikäteen ajatellen Turkissa kenttätöiden tekeminen ei ollut se vaikein osuus, vaan sen käsitteleminen. Kun on sain kerättyä tutkimukseen kuuluvaa aineistoa, tuli helpottunut olo, mikä kesti hetken. ”Hienoa! Nyt on aineistoa, mitä analysoida! Nyt on materiaalia väitöskirjaan!” Sitten mietin. ”Kysyinkö oikeat kysymykset? Kerroinko tarpeeksi tutkimuksestani haastateltavilteni? Enhän vain käyttänyt heitä hyväkseni? Enhän vain asettanut heitä vaaraan?” Puhuttuani minulle tuttujen antropologien ja etnografien kanssa ymmärsin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin olivat tunteneet samanlaisia tunteita. Ei tarvitse mennä Turkkiin, vaan krapulan saa ihan Suomessakin.
Mikään kirja ei loppujen lopuksi valmista kenttätöiden, haastattelujen tai havainnoinnin tekemiseen, vaikka niistä saa kallisarvoisia ohjeita ja neuvoja. Kenttätöissä pitää olla valmiina kohtaamaan yllättäviä tilanteita, mutta ensimmäisenä täytyy aina ajatella ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Itse olin tekemässä haastatteluja maassa, jonka sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman huonoimmista. Tiedän kuitenkin, että haastattelujen tekemisen jälkeinen olotila ei loppujen lopuksi ole siitä riippuvainen, millainen tilanne kyseessä olevassa yhteiskunnassa on. Ihmisten yksityisyyttä täytyy aina kunnioittaa.
Turkissa on valitettavasti tilanne, jossa ihmiset eivät voi tietää, mitä heidän sanomisistaan voidaan käyttää heitä vastaan. Miten tämä sitten vaikutti kenttätöihini? Väitöskirjaprojektia aloittaessani suunnittelin analysoivani pääasiassa itse keräämääni haastatteluaineistoa. Pian kuitenkin huomasin, että en tule saamaan sitä riittävästi koko väitöskirjaani varten ja tulen analysoimaan myös muuta aineistoa. Viime syksyn kenttätyömatka jää väitöskirjaprojektini viimeiseksi kenttätyömatkaksi. Tällä hetkellä keräämästäni aineistosta on tulossa yksi artikkeli. Kaikista aikaisemmin luomistani verkostoistani huolimatta monet ihmiset Turkissa eivät ole ymmärrettävästi halunneet ja uskaltaneet puhua kanssani. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joita mikään maailman valta ei voi vaientaa, ja minun tulee tutkijana varmistaa, että heidän yksityisyytensä säilyy.
Haluan kiittää Suomen Lähi-idän instituutin säätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti kenttätyömatkani. Erityiskiitokset kuuluvat niille turkkilaisille, jotka rohkeasti kiireisessä arjessaan jakoivat hetkiä kanssani.
Paikka- ja lokaliteettitutkimuksissa nimetään tiettyjä paikkoja ei-paikoiksi. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lentokenttien terminaalit, jotka ovat paikkoja muiden paikkojen välillä ja joihin on hankala kiinnittyä. Kaksi kulttuurintutkijaa, minä ja ystäväni, olimme matkalla tutkimus- ja kirjoituslomalle Roomaan ja välilaskumme oli Munchenissä.
Munchenin lentokentällä on kaksi suurta terminaalirakennusta T1 ja T2. Jälkimmäinen näytti olevan uusi, lähes juuri käyttöön otettu. Niiden välissä on ulkotilassa oleva katettu tori, jossa näin juuri joulun päätyttyä oli vielä myynnissä joulutonttuja, joulupuuastioita, joulukirahveja ja muita jouluja. Torilla on myös luistelukenttä ja joulukuusia, joissa oli ripustettuja punaisia joulupalloja, jotka olivat paljon suurempia kuin suomalaiset joulukuusipallot. Terminaalien alue sisältääkin useita eri ulko- ja sisäpuolisia tiloja, joiden välissä on erilaisia välitiloja. Se onkin ikäänkuin välitilojen sarja tai solukko, pienempien keskuksien verkosto.
T1:n ja T2:n välillä on myös hyvin pitkiä käytäviä, joissa automaattiset rullamatot vievät matkustajia kävelynopeutta reippaammin risteyksestä toiseen ja rullaportaat nostavat heitä tasolta toiselle. T1:ssä on varsinainen terminaali ja sen lisäksi ikäänkuin satelliittisiipi, jonne kuljetaan maanalaisen lentokentän alittavalla kiskojunalla. Ajantaju katoaa ja aktuaalista maan aikaa on tarkistettava jatkuvasti. Liminaalivaiheessa liiketaju hämärtyy, ulko- ja sisäpuoliset tai ylös- sekä alaspäin olevat siirtymiset vievät käsityksen kaiken ulkopuolella olevan todellisuuden suunnista.
Meillä oli neljän tunnin välilasku Munchenissä. Opimme, että T1 ja T2 välille kuluva aika on pitempi kuin mitä opastetauluissa lukee (32 minuuttia) ja opimme myös, että boardingpassissa oleva aika on boarding-aika, ei lentokoneen lähtöaika. Ollakseni varma nyt-hetken ajasta, kävin kysymässä paikalliselta. En enää luottanut i-padiini, kännykkääni tai oman pääni kesä-talviaika- tai greenwichistä itään-laskelmiini.
Ymmärsimme, että kaikki Lufthansan lennot tulevat ja lähtevät T1:stä ja siksi olemme väärässä paikassa. Opimme, että päästäkseen T1:stä T2:een pitää myös mennä läpi matkatavarasalien ja tulliselvitysten. Opastaulujen mukaan sieltä ole paluuta, vaikka todellisuudessa kyllä olikin, jos oli mennyt vikaan, kuten meille kävi. Tavanomaisessa paikan tunnun hahmottamisessa on oleellista itsensä sijoittaminen aikaan tai/ja paikkaan. Liminaalitilassa se katoaa tai kadotetaan. Silloin on luotettava kokemukseensa ja mahdollisesti muistiinsa siitä, missä on mennyt ja mitä maamerkkejä on ohittanut. Niistä saattaa tulla vähitellen muistin paikkoja. Huomasimme ohittaneemme erään lasten leikkipaikan kolmesti. Lopulta löysimme lähtöporttimme sen vierestä.
Koska olemme havaintoja tekeviä kulttuurintutkijoita, huomasimme, miten loistevaloputkista tehdyt installaatiot olivat taideteoksia ja terminaalien toimivuus oli arkkitehdille ollut hyvin haastava tehtävä kaikkine reittiohjeineen ja hätätilannepoistumisteineen. Arvelimme, että hänellä oli luultavasti kokemusta myös tietokonepelien suunnittelijana. Suurilla screeneillä oli mainoksia, jossa parkourilla etenevä paikallinen hyppeli liukuportiden kaiteilta porttitiskien kautta aina lentokoneen ovesta suoraan siiveltä sisään. Liminaalitilassa mahdoton näyttää muuttuvan mahdolliseksi. Ilmeisesti kiinnittyminen välitilaan onkin painajaismaista, ja tuota tunnetta vältellään liminaalitilassa olevien välisellä huumorilla.
Naistenvessan käsienpesuveden tuleminen kraanasta ja wc:n oven saaminen lukkoon vaati ongelmanratkaisukykyä, joka ei jättänyt matkustajaa odotusajasta tylsistyneeseen tilaan. Vaikka sain veden tulemaan putkesta en enää pystynyt palauttamaan mieleeni, miten sen olin tehnyt saati neuvoa sitä nuorelle tytölle, joka ilmehtien kysyi, miten olin saanut veden tulemaan.
Teimme myös yksityiskohtaisia huomioita siitä, miten saksan kielessä on hyvin pitkiä yhdyssanoja ja lentokoneissa nauhalle valmiiksiäänitetyt tiedotukset ovat ymmärrettävämpiä kuin kapteenin uptodate-tiedotteet. Haimme selviytymiskeinoja myös kulttuurisiin merkityksiin kiinnittymisestä.
Huomasimme myös, että pysyäkseen oikealla reitillä oli herpaantumatta ja aiemmista kommelluksista hekotellen olla keskustelematta – tilanteen reflektointi oli jätettävä (lento)kenttävaiheen jälkeiseen tilaan – ja seurattava katosta riippuvien porttien numeroiden edessä olevia isoja kirjaimia (1A-E,F). Ensimmäisen opastetaulun ohjeen mukaan porttimme oli 1A A 18, mutta se olikin lento joka lähti boarding-aikaan, ei oikean lennon lähdön aikaan, joka lähti portilta K09.
Tarkistimme myös tietomme mentyämme vikaan. Kyllä, oikeat tiedot löytyivät i-padin e-lipulta, jostain, joka muistutti ajasta ennen välitilaa. Terminaalien opastaulut tai boardingpassit eivät olleet niin selkeitä. Meillä oli myös erilaiset boardingpassit, vaikka olimme samalla lennolla. Yhteyttä oli pidettävä ulkomaailmaan wifi-netin avulla, joka meni kyllä päälle muttei yhdistänyt mitään ulkomaailman ja välitilan välillä.
Huomasimme, että terminaalit olivat melko autioita ja suuria. Ilmeisesti niissä on ihmisiä enemmän arkisin kuin nyt, mutta olihan tiistai – tosin tapaninpäivän jälkeinen tiistai. Juuri ennen porttimme aukeamista juuri tyhjänä olleet tuolirivit täyttyivät ihmisistä ja koneemme olikin lähtiessään aivan täynnä. Terminaalialue ja -aika tuntuikin sisältävän useita vastakohtaisuuksia ja nopeasti eteen tulevia tilanteita, jotka kyseenalaistivat itsestäänselvyydet. Miten tyypillistä liminaalivaiheelle! Miten tyypillistä elämän ominaisuudelle, jota kuvataan kaaokseksi ja jota jatkuvasti erilaisin keinoin pyritään järjestämään tai järkiperäistämään. Liminaalivaiheessa nämä ominaisuudet ryöpsähtävät esiin. Ehkä siksi liminaalitilaa merkitään rajoin ja rituaalein, tullialueineen ja tarkastuksineen, joissa hetkittäin on luovuttava kaikesta, mikä yhdistää sinut ulkomaailmaan.
Myös me löysimme oikealle portille, olimmehan neuvokkaita emmekä jo kokeneina kenttätyön tekijöinä hermostuneet ja olihan portti aivan Helsingistä Muncheniin lentomme tuloportin lähellä, samassa terminaalissa. Ja olihan meillä aikaa. Ja mehän olimme lähteneet tutkimuslomalle. Olimme selvinneet liminaalivaiheesta ja nousimme koneeseen, joka vei meidät Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.
Istun aamun kosteassa ja lämpimässä huoneessa katsellen emun verkkaista ohitusta ikkunani ohi Tamil Nadussa, Kaakkois-Intiassa. Pihan täyttää aidan takana olevan koulun lasten, lähipuissa raakkuvien varisten ja kirkkaamman lauluäänen omaavien lintujen äänet. Olen pakannut rinkkani. Tänään suuntaamme pikkuhiljaa autolla, junalla ja lentäen koti Mumbaita, josta muutaman päivän päästä lento kotimaahan alkaa.
Viikko ennen Intian matkaani sain puhelinsoiton Siemenpuusäätiöltä. Siemenpuu-säätiö tukee kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien tekemää ympäristötyötä. Tuki suunnataan Etelän järjestöjen paikallisesti suunnittelemiin ja toteuttamiin hankkeisiin. Ympäristön ohella huomioidaan ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus. Lisää tietoa säätiöstä ja sen toiminnasta: Siemenpuusäätiö
Säätiössä koottiin kirjaa, joka koostuisi kirjeenvaihtoihin perustuviin artikkeleihin. Jokaisessa kirjeenvaihdossa toinen osapuoli olisi suomalainen ja toinen muualta maailmasta. Soittaja oli kuullut väitöskirjaani ja omiin kokemuksiini perustuvan esitelmäni veden varrella asuvien ihmisten suullisesta historiasta, jonka pidin Hailuodon teatterifestivaaleilla muutama kesä sitten. Hän ehdotti, että lähtisin kirjeenvaihtoon – suunnittelmastamme matkasta tietämättä – Intian Tamil Nadun fisherfolk-alkuperäiskansan naisten kanssa. Innostuin asiasta vähitellen, mutta varmasti.
Kumppanini Teemu on tehnyt töitä 15 vuotta ammattikalastajana ja sovimme molemmat osallistuvamme kirjeenvaihtoon. Muutaman päivän harkinnan jälkeen ehdotin Siemenpuusäätiölle, että voisimme Intian matkallamme käydä myös tapaamassa naisia. He järjestivätkin meille yhteyshenkilön niin kirjeenvaihdon kuin naisten tapaamisen mahdollistamiseksi. Nyt olin viettänyt vajaan viikon yhteyshenkilöni Rajenin ja hänen vaimonsa Luzyn luona Tamil Nadussa. Olimme kokeneet heidän avustuksellaan asioita, joista emme olisi osaneet edes toivoa tulevamme matkamme aikana osallisiksi.
Otin Rajeniin yhteyttä useamman kerran ja Tamil Nadun kaupungissa Maduraissa sovimme tapaamisesta. Hän on pääsihteerinä lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista kamppanjoivassa organisaatiossa osavaltiossa. Hän kysyi, haluaismmeko tulla seuraamaan hänen järjestämäänsä lasten juhlapäivää Thootkudin rannikkokaupunkiin. Entisenä luokanopettajana minulle asia oli monta kertaa mieluisampi kuin talsiminen turistina ympäri myyntikojujen täyttämää kaupunkia.
Intian matkani autoetnografisista pohdiskeluista voit lukea aiemmista matkani aikana kirjoittamistani blogeista täältä uskontotieteilijöiden blogista, Yhdessä kuvitellun tiedon hankkeen blogisivuilta:Yhdessä kuviteltu tieto ja omalta blogisivultani Näkykynä.
Tiimin kuljettaja haki meidät hotellilta. Parituntisen ajon jälkeen tulimme koululle, jossa sadat oppilaat valmistautuivat vastaanottamaan kaupungin poliisipäälikköä. Opettajat järjestivät lapsia kunniakäytäväksi. Luzy sanoi lähes ensisanoikseen, ettei hän pitänyt tämänkaltaisista tokeneista. Itse olin samanmielinen; kasvatustavat, joissa vahvistettiin auktoriteettien kunnioitusta niiden itsensä takia, olivat mielestäni turhia. Juhlan alussa pääorganisoijana Rajen, koulun johtaja, kunnan edustajat ja poliisipäälikkö vaihtoivat kankaita ja pitivät lyhyitä puheita. Niiden jälkeen alkoi vapaamielisempi juhla. Erilaisia maan kankeita tapoja noudatettiin, jotta pystyttiin mahdollistamaan edes jonkin tasoinen yhteistyö ja viranomaisten kiinnostus organisaation toimintaan.
Kaupungin arvovieraat saivat edes maistiaisen kasvatuksen kokonaisvaltaisten käytäntöjen tavasta. Rajen kertoi meille, että Intian koululaitoksessa noudatetaan nykyisin hyvin kurinalaisen opiskelun linjaa, jossa leikillä tai luovilla ongelmaratkaisuilla ei ollut tilaa. Myös englantilaisten maahantuoma jalkapallo ja kriketti olivat vieneet aikaa ja tilaa perinteisiltä leikeiltä, johon kaikilla lapsilla oli mahdollisuus. Hänen organisaationsa tämänhetkinen projekti oli “oppiminen leikkimällä”. Sitä ei kuitenkaan oltu otettu osaksi opetussuunnitelmaa tai koulujen tuntiohjelmaa. Ainoana vaihtoehtona Rajen oli onnistunut järjestämään näitä useista kouluista ryhmiä kokoavia yhteisiä perinteisten leikkien ja tanssien päiviä.
Olimme organisaation vieraina. Valkoihoisina länsimaalaisina ehkä toimme myös projektille jonkinlaista uskottavuutta tai ainakin vaihtoehtoisen ohjelmanumeron. Olimme nähtävyys. Kiersimme päivän katsellen esityksiä pihan keskelle pystytetyllä lavalla. Juttelimme ja otimme kuvia sekä näytimme niitä padeillämme meitä ympäröiville lapsille. Vain jokunen näistä tamililapsista osasi sanan tai kaksi englantia. Kitchen, dance, child, one, two, three, waterbottle. Päivä oli kuuma, asteita reippaasti yli kolmekymmentä. Vesipullo toisensa jälkeen tyhjeni.
Matalassa horisontissa näkyi useita kristillisen kirkon torneja. Yritin päästä juttuun myös uskonnollisista asioista. Lasten kanssa keskustelu ei lähtenyt kielitaidon takia etenemään edes opetettavien aineiden luetteloon. Juhlan järjestänyt organisaatio oli kristillinen, ja ilmeisesti koulukin, mikä ei tosin näkynyt missään muussa kuin seinillä olevien kankaiden teksteissä.
Illalla jutellessamme Rajenin kanssa hän kertoi itse olevansa vaimonsa kanssa syntyjään kristittyjä, mutta käyvänsä hyvin harvoin jumalanpalveluksissa. Rajen sanoi heidän uskonnollisuutensa olevan käytännöllinen. He tekivät osansa, johon Jumala vastavuoroisesti otti osaa. Kirkon päälleliimatut liturgiat eivät heitä kiinnostaneet. Hänen pohdintansa kuullosti samankaltaiselta ajattelulta kuin mitä kotimaamme monet ihmiset kuvasivat oman jumalsuhteensa tai henkisyytensä olevan. Täällä kirkkoon osallistumisen muodollisuus tuntui olevan kuitenkin vahvempaa. Myös pienessä kaupungissa, jossa he asuivat, oli yli puolet kristittyjä ja puolet hinduja. Rajenin mukaan heitä pidettiin ehkä pakanoina.
Tyttöjen tanssit olivat upeita. Musiikki pauhasi täysillä, lanneliikkeet olivat voimakkaita ja pään päällä heiluivat korkeat koristeet ilman kuminauhakiinnitystä. Tanssien välissä eri-ikäiset tytöt ja pojat tulivat lähellemme, kyselivät nimiämme ja me kerroimme samat asiat monille lapsille lukemattomia kertoja. Joidenkin kanssa istuin useamman hetken ja näytin kuvia Suomesta, lapsistamme ja lumesta. Lasten lukumäärä olikin asia, joka heitä kovasti kiinnosti ja se, olivatko he kaikki naimisissa.
Tamil Nadussa lapsi on mahdollisuus saada päiväkotiin kaksi- ja puolivuotiaana, jos äiti käy muualla töissä. Päiväkodista alkaa myös koulunkäynti esikoulun tavoin suoraan jatkuen aina kahdeksantoistavuoden ikään asti. Tässä koulussa luokat olivat sekaluokkia. Jollain tauolla Rahen kertoi vierailleensa Suomessa ja olleensa vaikuttunut suomalaisen koululaitoksen oppilaskeskeisistä opetustavoista.
Päivän aikana ehdin kaikessa rauhassa seurata lapsia vapaamuotoisen ohjelman lomassa. Miten he käyttäytyivät, iloitsivat ja toimivat samoin kuin suomalaiset lapset. Ihmisten samuuden ydintä koristivat kulttuuriset moninaiset ilmenemismuodot, joiden avulla he viestittävät niin muille ihmisille kuin muulle ympäristölleen – olkoon se ei-ihmisiä, kuten eläimiä, kasveja tai jumalia – sitä, mikä heille on merkityksellistä. Omassa väitöskirjassa olin niin paneutunut merkitysverkkojen kutomisen kuvailuun ja teoretisointiin, että nyt tuntui vapauttavalta vain nauttia ihmiselämän alkupuolen kauneudesta ja vuorovaikutuksesta muutaman yhteisen sanan tai eleen avulla.
Miten kapealla viestintärepertuaarilla sitä pärjääkään! Olen jo oppinut matkan aikana ymmärtämään intialaisten oleellisen kommunikointimuodon, päänheilutuksen vivahteita. Jokin minulle suomalaisena epäilyä ilmaiseva liike onkin myöntymistä, myötäilyä tai kiitoksen vastaanottamista, kun taas käden vaakatasossa liikuttaminen kieltämistä ja heilutus ranteen ympäri tarkoittaa asian epävarmuutta.
Intiassa koin ensin, että vain harva asioista varmaa. Vähitellen käsitin, miten lähes takuuvarmaa oli se, että sait apua ja välittämistä aina kun olit epävarmassa tai avuttomassa tilanteessa. Samoin varmaa oli kokemani mukaan niin lasten kuin aikuisten ilo ja välittömyys. Monessa tilanteessa rautatieasemilla ja kaupoissa paikalliset opastivat ja tulivat myös kysymään tarvitsemmeko apua, jos seisoimme ihmetellen paikoillamme. Varmaa oli myös se, että jos kysyit jotain paikallisilta, opastajia ilmaantui paikalle heti lähes kymmeniä.
Ihmisiä on liikkeellä paljon ja samoin työvoima näyttää täällä olevan halpaa. Monien asioiden tekeminen meni usean välikäden kautta. Käydessäsi syömässä tarjoilijan lisäksi ateriointiasi seurasivat paikan isäntä, tarjoilijapojat, jaloissa pyörivä lattianpesijä, keittiövastaava ja pöydänpyyhkijä. Myös se, kuka teki mitäkin oli tarkasti jaettua. Kastijärjestelmä tai se jäänteet näkyvät vielä otsamerkkeinä ja työnjaossa. Kastijärjestelmä ei katoa kristillisissäkään kirkoissa. Rajenin mukaan seurakunnatkin jakaantuvat kastiryhmien mukaisesti.
Ihmisten avunantojen lisäksi elämisen epävarmuustekijät ovat opettaneet myös itseäni pitämään huolta omista järjestelyistäni ja tavaroistani tarkkaa tajua. Asioiden varmistamiseksi samaa tietä pankkiautomaatille tai päivittäisen selviämisen yksityiskohtaisia koukeroita kannatti kysyä monta kertaa eri ihmisiltä, oliko asia todellakin niin kuin annettiin ymmärtää. Samaan kysymykseen saimme useita erilaisia ja eri reittejä ohjaavia vastauksia.
Matkalle lähteminen alkoi oven sulkeuduttua, mutta lukuisista suunnitelmista ja valmiista aikatauluista huolimatta päivittäinenkin perille pääseminen tapahtui monen mutkan ja usein yllätyksellisten, rikastuttavien tapahtumien kautta. Yllättävällä tavalla myös osallistumassamme lasten juhlassa yhdistyivät omat kiinnostuksen kohteeni ja koulutukseni niin opettajana kuin kulttuurintutkijana. Jos missä, täällä koin kulttuurialan ammattilaisuudellani olevan monia mahdollisia toteuttamismuotoja. Koetut tilanteet myös virittivät monia ajatuksia siitä, miten näiden ammattitaitojen avulla voisi kehittää yhteistyötä eri maiden asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi lasten kasvatuksessa suvaitsevaisuuteen ja kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamiseen.
Kello kulki jo iltayhdeksää, kun sain tulostettua väitöskirjani käsikirjoituksen professorille luettavaksi. Joskus aika aineellistuu tietyiksi minuuteiksi, jolloin teet jonkin teon. Niissä hetkissä olet yhtaikaa totisesti tekemässä jotain, jota olet odottanut ennalta pitkään. Niissä hetkissä olet myös jo helpottunut työn tekemisestä. Ja tiedät muistavasi hetken yksityiskohtaisesti jälkeenpäin.
Katsoin uskontotieteen hiljaista käytävää. Tältä tämä tila näyttää, kun lähden tänään pois. Ulkona oli tähtikirkas yö. Vielä palautin Teutorin kirjaston palautusluukkuun yhden kirjan. Tilasin taksin, mitä en ole koskaan tehnyt töistä lähtiessäni. Mutta tänään tein. Oli kiirehdittävä pakkaamaan. Bussi lentoasemalle lähtisi viiden tunnin kuluttua.
Vaikka aikaa oli vähän, irrottautuminen väitöskirjan käsikirjoituksen teosta matkalle Intiaan tapahtui hitaasti. Prosessi ei päättynyt leikkaamalla. Turun linja-autoasemalla koin aavistuksen siitä, että se, mikä olisi edessä, olisi ohutta, vielä tuntematonta, näkymätöntä, kuulumatonta. Jotain kevyttä kuin lähtö lentoon. Monissa matkustamisen hetkistä ihanimpia ovatkin hetket, kun kone irtoaa kentästä.
Olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa siitä, etten suunnittelisi matkaani Intiaan kovinkaan valmiiksi. Antaisin sen yllättää, tulla sellaisenaan. En olisi ehtinytkään. Joitain mahdollisia kohteita olimme matkakumppanieni kanssa kaavailleet. Kuten sen, että lentäisimme Mumbaihin ja yöpyisimme siellä muutaman yön varaamassamme hotellissa. Ja kenttätyötä kaukana täältä.
Uuden alkamisen tunnistaa pienistä havainnoista. Lentokoneesta poistuessamme käytävässä tuli vastaan kitkerähkö pehmeä savun haju. Ystäväni tiesi, että se syntyy kaupungissa poltetuista roskista. Vaikka olin jättänyt väikkäritaakan ja nostanut selkääni rinkan, huomasin, ettei etnografi minusta ollut lähtenyt mihinkään. Minulla ei ollut mietittyä tutkimuskysymystä, ei tavoitteellista, erikseen harkittua tutkimusasennetta.
Etnografinen asenne on minussa pysyvää. Luulen, että olen ollut etnografi jo ennen tutkijaksi tulemistani. Siinä on jotain peri-inhimillistä, kaikille ihmisille ominaisia asioita, jotka on kehitetty ja jalostettu tieteellisen tarkaksi menetelmäksi. Mitä etnografi kuvaa kuvatessaan kansaa?
Matkoilla muihin kulttuureihin sen huomaa selvästi. Opettelemme muilta asioita. Samalla opettelemme itse, miten tulemme toimeen meille vieraissa olosuhteissa. Mietin myös nyt Intiassa sitä, että mitä jos eläisin täällä, mitä jos olisin syntynyt tänne. Seuraan asioita, mitä ja miten ihmiset tekevät mitäkin. Miten heidän arkensa sujuu? Mitä olisi olla he? Mitä on olla intialainen? Mitä on olla ihminen Intiassa?
Mumbaissa on useita slummeja, joissa asuu miljoonia ihmisiä. Kapeiden katujen varsilta lähtee vielä kapeampia käytäviä. Muutamien neliömetrien tiloissa jollain on parturiliike, toinen ompelee vaatteita, yhdellä on kioski ja kolmas tekee kukkakoristeita. Lapset juoksevat, mopot kulkevat tööttäillen. Slummien asukkailla asiat ovat paremmin kuin kodittomilla, joita näkee niin päivisin kuin iltaisinkin nukkumassa, kerjäämässä tai hoitamassa lapsiaan kaduilla. Täällä monet asiat ovat hyvin toisin kuin kotimaassa. Mutta toiseus ei ole ihmisissä.
Olen etuoikeutettu matkalainen, voin myös kääntää selkäni ja lähteä pois tilanteesta koska tahansa ja palata oman arkeni pariin. Mumbaissa voin välillä levähtää siirtomaa-ajan tyylisessä hotellihuoneessa. Meitä on ollut täällä ennenkin, matkalisia, tulijoita ja lähtijöitä. Voin istua terassilla tai ilmastoidussa huoneessa.
Päivät täyttyvät rutiinin opettelemisesta: mistä saa ruokaa, miten harjaat hampaasi pullotetulla vedellä, mitä voit pistää suuhusi, mitä et, miten tervehdit ihmisiä, miten väistät sinuun kiinnittyvän katseen, mihin laitat passin, mihin rahasi, mihin kätesi ja silmäsi. Kuuntelet ensimmäisinä päivinä vatsaasi, onko kaikki ok. Turismissa kiinnittää jälleen huomionsa elämisen peruskysymyksiin, opettelet pukemaan sopivia vaatteita, sanomaan oikeita sanoja, tilaamaan junalippuja ja kohtaamaan toisia ihmisiä. Ja itseäsi.
Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tänään kuljimme pitkää kivistä siltaa pitkin islamilaiseen rannan tuntuman saaressa olevaan moskeijaan tuhansien muiden joukossa. Silta oli kuin kaiteeton aallonmurtaja. Päivä oli kuuma, asteita yli kolmekymmentä, ympärillä oleva Intian valtameri tyyni, vaalean autereinen. Rannat täynnä roskia, joita nousuvesi oli tuonut ja laskuvesi jättänyt kivien lomiin. Taskussani joitain kolikoita kerjäläisille, jotka istuivat jonojen reunoilla.
Mietin itseäni turistina toisessa maassa, toisten ihmisten joukossa. Turismia on verrattu pyhiinvaellukseen. Nyt kävelin itse pyhiinvaeltajien joukossa. Mumbaissa juhlittiin kolmepäiväistä dewalia, valon juhlaa. Festivaalipäivinä niin hindujen kuin muslimien temppelit täyttyivät kulkijoista, iltaisin ilotulitukset ja papatit sekä muut paukut pitivät meteliä ja juhlamieltä yllä. Ja meikäläistä herkkänä, haavoittuvana. Nurkan takana kuullosti samalta kuin kotisohvalta television uutisvälähdykset kriisitilanteista.
Väitöskirjassani käytin autoetnografista menetelmää, jossa myös tutkija on tutkimuksensa kohde. Turistina ollessaan joutuu kysymään jatkuvasti itseltään suhdettaan eri asioihin. Ja samaan kysymykseen monta kertaa. Tilanteet haastavat sinua tekemään ratkaisuja: antamaan kolikon tai kieltäytymään. Turistina on itselleen toinen, se on tilanne, jossa on mahdollisuus kysyä itseltään, kuka oikein olet, mistä tulet ja mitä ajattelet. Miten toimit, kun eettisyys ei ole periaatteita vaan odottamatta eteen tulevia tilanteita.
Taksikuski John oli tamiili, joka teki tuttavuutta kanssamme ensimmäisestä päivästä lähtien muiden kuskien kanssa, aina valmiina hotellikujan reunoilla. Omat kertomuksemme mistä tulemme, hän kuittaa ja ehdottaa seuraavaksi toista kiertoajelua. Hän myös toimii oppaana. Vie minne ikinä tahdomme. Muista hänen kasvonsa, hän sanoo.
Tullessamme takaisin moskeijalta, John on masentunut. Hänen piti lahjoa poliisi parkkipaikan takia. Nyt ei rahansiirto onnistu perheelle toiselle puolen Intiaa, Tamil Naduun. Puhumme autossa keskenämme suomeksi ääneen siitä, miten hän voi huijata tai olla oikeasti pulassa. Päädymme antamaan hänelle vähän lisää rahaa siihen, mitä sovimme lähtiessämme. Meille tuon rahan arvo ei ole kuin pari euroa. Liikennevaloissa huomaan, että hän näyttää nukahtavan. Hän on ajanut koko yön. Huomenna hän matkustaa junassa perheensä luokse, niin kuin hän tekee kerran vuodessa.
Aamulla heräämme aikaisin, aistit auenneina. Lähdemme katsomaan läheistä kalatoria. Kalanhaju ei ole kuitenkaan mahdoton. Seuraan edellä kiiruhtavaa ystävääni, väistelen pään päällä kalavateja kantavia, pitkiä rattaita työntäviä ja maassa katkarapuja tai silakannäköisiä kaloja perkaavia naisia ja miehiä. Naisilla koko omaisuus yllään. Kultaisia koruja, värikkäitä sareja ja lapsi vieressä. Kastimerkki silmien välissä, kauniina ja täysin tekemiseensä keskittyneenä. Sormet kiduksissa kädet kulkevat nopeasti ja tottuneesti. Ihminen on ketjun osa. Suurteollisuutta täällä ei ole. Jokainen kala päätyy merestä ruumaan, koriin, jonkun käsiin, veitselle, muovikassiin ja lautaselle. Aamu aamun jälkeen.
Miehet heittävät kalakoreja pystysuoraan ylös laiturille alla olevasta isoista troolareiden näköisistä puuveneistä. Yhtään kalaa ei putoa. Matalilla penkeillä tonnikaloja, miekkakaloja ja monia kotoisen näköisiä, mutta ei-ihan-niitä-kuitenkaan-kaloja. Täällä tuli vastaan yksi raja. En voi kävellä lähellä kivilaiturin reunaa, missä muut kulkevat sujuvasti. Kalanhaju, kalanperkeet ja huoli siitä, että jos putoan, saa minut katsomaan hetkeksi kauas.
Tänään jätämme Mumbain. Olen kastanut jalkani katuvedessä. Saanut rahaa automaatista. Nauttinut ihmisten lämpimistä, nopeasti ohikiitävistä katseista ja ystävällisyydestä, madam. Etäisyyttä on syntynyt siihen, mistä lähdin. Iloitsen kuitenkin hetkistä, kun voin tarttua ipadiini ja tehdä jotain minulle tyypillisen arkista, tarkistaa sähköpostia, kirjoittaa blogia. Tanssia turistin – vaiko etnografin – tanssia? Askel lähelle, lähemmäksi, kauas, kauemmaksi, tähän. Ja uudestaan.
”Charging for the loan of money is unjust as such, for you are selling something that doesn’t exist”
-Tuomas Akvinolainen
”Contro Natura” tarkoittaa luonnonvastaista, käsite, joka nykymaailmassa harvemmin liitetään korkoon tai koronottoon. Mutta juuri tämä käsitys koronotosta luonnottomana ja jumalan tahdon vastaisena tekona muokkasi keskiajalla kehittyvää pankkitoimintaa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.
Tutustuin tähän mielenkiintoiseen uskonnon ja talouden limittymiseen luettuani Tim Parksin populaarihistoriallisen teoksen Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence (2005) ja lähdin sen pohjalta kartoittamaan aihepiiriä tarkemmin. Tässä blogitekstissä käsittelen hieman ilmiön taustaa ja tarjoan esimerkkitapauksen aiheesta.
Koronkiskonta (eng. usury) käsite viittaa nykyään liiallisen tai vilpilliseen koron perimiseen lainatusta summasta, ja tämä mielikuva on usein päällimmäisenä, kun koronkiskonnasta puhutaan syntinä. Antiikin ajoilta periytyvä keskiaikainen kanoninen oikeus, jonka toimivaltaan kuului kaupallisen toiminnan valvonta, kuitenkin tarkasteli asiaa toisesta näkökulmasta.
Ensinnäkin koronkiskonnan piiriin laskettiin kuuluvaksi kaikki koronotto lainatusta summasta. Eli jokainen alkuperäisen summan arvon ylittävä floriini tai sterling-punta oli jo lähtökohtaisesti vääryydellä hankittu, vaikka lainaehdot olisivat olleetkin meidän näkökulmastamme kohtuulliset.
Toiseksi koronkiskonta ei ollut synti siksi, että siihen liittyi ahneus tai pahantahtoisuus. Koronkiskonta oli synti, koska se oli luonnotonta ja soti suoraan jumalan asettamaa järjestystä vastaan. Käsitys koronkiskonnan luonnottomuudesta perustuu muun muassa Aristoteleen kirjoituksiin, joihin myöhemmin tukeutuivat keskiajan vaikutusvaltaisimmat teologit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Vilhelm Occamilainen, kirjoittaessaan tulikiven katkuisia tuomioita koronkiskonnalle. Aristoteles kirjoittaa Politiikka teoksessaan:
”Kaikkein vihatuin rahanhankinnan keino, ja hyvästä syystä, on koronkiskonta, jossa hyöty tulee rahasta itsestään, eikä sen luonnollisesta käytöstä.”
Korko muokkaa asioiden hyvää järjestystä. Se sotkee rahan alkuperäisen käyttötarkoituksen yksinkertaisena vaihdannan välineenä. Pankkiirin saama hyöty korosta ei perustu hänen tekemäänsä työhön, jonka jumala on hänelle asettanut, vaan rahan kykyyn poikia lisää rahaa. Tämä on kirkon mukaan luonnonvastaista. Contro Natura!
Ei ole sattumaa, ettei Dante sijoittanut koronkiskureita Jumalaisessa näytelmässä samaan piiriin varkaitten tai vilpin tekijöiden kanssa, vaan helvetin 7. piiriin sodomiaan syyllistyneiden kanssa. Koronkiskurit ja sodomiaan syyllistyneet jakavat Danten mukaan saman synnin eli luonnon järjestyksen rikkomisen.
Myös maallisen lain täytäntöönpanossa koronkiskontaan suhtauduttiin vakavasti ja koronkiskureita vastaan käydyt oikeudenkäynnit eivät olleet harvinaisia. Koronkiskontalakeja sovellettiin aktiivisesti varsinkin Euroopan kaupankäynnin keskuksissa ja rangaistukset olivat ankaria. Tuomitut menettivät omaisuutensa ja historiasta löytyy esimerkkejä siitä, miten tätä sovellettiin myös silloin, kun syytetty oli jo kuollut. Vuoden 1179 kolmas lateraanikonsiili kielsi koronkiskojilta kristilliset hautajaiset ja myös koronkiskureiden summittaisia teloituksia tapahtui.
Kun ilmapiiri oli tämä, miten pankkitoiminta oli ylipäänsä mahdollista keskiajan ja renessanssin ajan Euroopassa? Miksi lainata rahaa, kun siitä ei saa itse hyötyä? Keinoja kiertää koronkiskontalakeja oli kuitenkin monia. Tässä otamme esimerkiksi, myös Tim Parksin kirjan aiheena olleen, Medicien kuuluisan pankkiirisuvun. Medicit toimivat Firenzessä ja heidän pankkinsa huippuvuodet sijoittuvat 1400-luvulle. Medicien pankkitoiminta ei ollut uraauurtavaa ja he ovatkin jääneet historiaan ennen kaikkea valtiomiehinä, jotka olivat samalla (lopussa hyvin nimellisesti) pankkiireita.
He eivät itse keksineet pankkitoimintaa edistäneitä keksintöjä, kuten kaksinkertaista kirjanpitoa, remburssia tai talletustiliä ja heidän liikevaihtonsa jäi huippuvuosinakin monia muita renessanssipankkeja pienemmäksi. He kuitenkin sovelsivat menestyksekkäästi koronkiskontalakeja kiertäviä konsteja.
Oli useita tapoja kiertää koronoton kieltoa. Yksinkertaisin keino oli alkuperäisen lainasumman merkitsemättä jättäminen tai vääristely. Esimerkiksi todellinen lainasumma oli 30 floriinia, mutta kirjoihin merkittiin 50 floriinin summa piilottamaan koron määrä. Medicien käytetyin keino oli kuitenkin hieman monimutkaisempi sekä hienostuneempi ja siten myös turvallisempi. Tätä kutsutaan ”vaihtosopimukseksi”, jota havainnollistan Tim Parksin teoksessaan antamaa esimerkkiä mukaillen.
Oletetaan, että lontoolainen kauppias tulee Medicien konttoriin Firenzessä ja pyytää 1000 floriinin summaa. Sovitaan, että summa maksetaan takaisin Lontoossa kauppiaan konttorin välityksellä Medicien pankin Lontoon haaralle Sterling-puntina. Tieto rahamäärästä ja ohjeet takaisinperinnästä matkustavat Firenzestä Lontooseen noin kolme kuukautta. Miten tämä hyödyttää Medicejä, jos maksusta ei saa ottaa korkoa? Hyöty tulee valuuttojen kursseista. Floriini on arvokkaampi Firenzessä kuin Lontoossa, joten sanotaan, että 1 floriini on 40 penceä eli 1000 floriinia on 40.000 penceä. Tämä maksusitoumus, joka sisältää siis sidotun valuuttojen välisen suhteen, lähtee kolmen kuukauden matkalleen ja lopulta Lontoossa kauppiaan konttori maksaa Medicien edustajalle 40.000 penceä, kuten sopimuksessa lukee. Nyt Medicien edustaja etsii toisen lontoolaisen kauppiaan, joka tarvitsee 40.000 pencen rahasummaa. Kauppias löytyy ja oletetaan, että hän on aloittamassa liiketoimintaa Italiassa ja tarvitsee rahaa juokseviin kuluihin. Tehdään uusi maksusitoumus, jossa kauppias lupaa maksaa takaisin floriineina Firenzessä 40.000 summan kurssilla 36 penceä floriinilta kolmen kuukauden kuluttua sopimuksen allekirjoittamisesta. Miksi 36 penceä floriinilta? Lontoossa pencet ovat käytännössä aina vahvempia kuin Firenzessä ja maksusitoumukseen merkitään sopimuspaikan, Lontoon, kurssi. Eli kun uuden sopimuksen tehnyt lontoolainen kauppias lopulta maksaa, jälleen kolmen kuukauden jälkeen, sovitun summan Firenzessä, Medicit vastaanottavat 40.000/36=1111 floriinia. Kuuden kuukauden jälkeen Medicit tienasivat 11% ”koron”. Yksinkertaista!
Tämä on oiva esimerkki siitä, miten pankkiirien innovaatiot sääntöjen kiertämiseen eivät rajoitu vain nykyaikaan. Luonnollisesti ”vaihtosopimus” ei ollut riskitön. Valuuttakurssit saattoivat kuitenkin heilahdella, välimatkat olivat pitkiä ja teologit pohtivat oliko käytäntö lopulta kuitenkin koronkiskontaa.
Mielenkiintoisena esimerkkinä asian monimutkaisuudesta on, että teologit lopulta hyväksyivät edellä mainitun muotoisen vaihtosopimuksen, mutta jos sopimus oli niin sanottu ”kuiva vaihto” cambio secco, se tuomittiin koronkiskontana. Tässä Medicien usein käyttämässä keinossa edetään muuten identtisesti, mutta ensimmäinen ja toinen kauppias ovat yksi ja sama henkilö, eli kauppias ja pankkiiri toimivat koko ajan omalla valuutallaan. Cambio secco julistettiin koronkiskonnaksi ja laittomaksi Firenzessä 1429. (Parks 2006, 29-46.)
Asia ei ollut yksinkertainen pankkiireillekaan. Elleivät he harjoittaneet suoranaista kirjojen vääristelyä (jolloin epäselvyyttä teon vääryydestä ei ollut), he usein konsultoivat teologeja varmistaakseen, ettei pankkitoiminta vahingoittanut heidän sielujaan. Tämä mielenkiintoinen ristiveto, rahan ansaitseminen vs. synti, näkyy monen Medici-pankkiirin toiminnassa.
Kuuluisin tapaus on Cosimon De Medicin San Marco projekti. Konsultoituaan Paavi Eugeniusta sielunsa tilasta, Cosimo de Medici lahjoitti 10 000 floriinin (valtava omaisuus) arvoisen summan Firenzen San Marcon luostarin korjaukseen ja toiminnan ylläpitämiseen. Luostariin rakennettiin hänelle oma huone rukoilua varten, jonka oven karmiin kaiverrettiin paavillisen bullan sanat, jossa hänet vapautettiin kaikista synneistä. Kukaan ei halunnut kadotukseen. Toisaalta rahoitukselle oli olemassa houkuttelevat markkinat. Pankkiirien oli tarkoin punnittava riskien ja palkkioiden suhde. Kirkon tulkinnat koronkiskonnasta tuottivat vaarallisen ympäristön pankkitoiminnalle, jossa pankkiirien oli toimittava äärimmäisen varovaisesti.
Kirjallisuutta:
Koyama Mark 201o Evading the ‘Taint of Usury’: The usury prohibition as a barrier to entry. Explorations in Economic History n. 47, (4) s. 420–442.
Parks Tim 2005 Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence. Lontoo: Profile Books.
Persky Joseph 2007 Retrospectives: From Usury to Interest. The Journal of Economic Perspectives. n. 21, (1), s. 227-236.
Strathern Paul 2005The Medici: Godfathers of the Renaissance. Lontoo: Pimlico, Random House.
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 