Ei yksin uskonnosta

Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?

Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.

Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili

Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.

Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.

Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.

Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.

Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.

henkilokunta

Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö

Advertisements

”Ei tarvitse tietää paljon, pystyäkseen tekemään jotakin”

Kirjoittajat: Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki

Kodeistaan ja kotimaistaan pakenevat ihmiset, joista osa on kulkenut läpi Euroopan aina Suomeen asti, herättävät surua ja myötätuntoa inhimillisestä hädästä ja maailmassa vallitsevasta pahuudesta. Suuressa joukossa suomalaisia on herännyt yhtäläinen halu tehdä konkreettisesti jotakin, lahjoittaa vaatteita ja muuta tavaraa, kutoa lämpimiä neuleita, lajitella lahjoituksia ja työskennellä vapaaehtoisina ääriään myöten täyttyneissä ja nopeasti perustetuissa vastaanottokeskuksissa.

Vastaanottokeskukset tarjoavat lakisääteiset palvelut turvapaikanhakijoille: majoituksen, ruuan tai ruuanlaittomahdollisuuden, terveystarkastukset, mutta ei juuri muuta. Vastaanottokeskuksissa työskentelevät ihmiset toimivat äärirajoillaan, eikä heillä ole juurikaan mahdollisuuksia kehittää vapaa-ajantoimintaa, kielikoulutusta tai ajanvietettä vastaanottokeskuksissa pitkiäkin aikoja oleskeleville turvapaikanhakijoille. Siihen tarvitaan vapaaehtoisia. Niin Suomen Punainen Risti, seurakunnat kuin monet yhdistykset tai yksityiset ovat jalkautuneet vastaanottokeskuksiin. Tämän blogin otsikon sanat ovat Turun Mikaelinseurakunnan nuorisopappi Jonathan Westergårdin, joka on aloittanut muun muassa kahvilatoiminnan Pansion vastaanottokeskuksessa.

kudin

Neulontataitoiset valmistavat turvapaikanhakijoille syys- ja talvikeleillä tarpeellisia villasukkia ja muita neuleita

”Kohtaaminen on tärkeämpää kuin pelkääminen”

Näin totesi yliopisto-opettaja Niina Repo Turun yliopiston luovan kirjoittamisen järjestämässä avoimessa Turvapaikanhakijoiden tarinat – kokemuksia maahanmuuttajien kanssa toimimisesta -seminaarissa  joulukuussa 2015. Seminaarin tarkoituksena oli saada tietoa ja työkaluja turvapaikanhakijoiden kanssa toimimiseen selvittämällä, mitä voimme oppia konkareiden kokemuksista työskentelystä turvapaikanhakijoiden parissa.

Yhtenä alustajista oli Katja Keisala, kulttuurien välisten kohtaamisten tutkija Tampereen yliopistosta. Hän esitti aluksi yleisiä fakkiutuneita ajatusmalleja ja -tapoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Ensinnäkin, kulttuurit eivät törmää, vaan todellisuudessa ihmiset kohtaavat, ainakin jotkut, ainakin toisinaan. Toiseksi puhumme vieraasta ihmisestä monesti yhteisöllisenä toimijana ja hänen erilaisuuttaan selitämme sillä, että se ”kuuluu hänen kulttuuriinsa”. Kulttuurin nähdään selittävän hänen käyttäytymistään. Tätä Keisala kutsui kulttuurismiksi, rinnastaen sen rasismiin. Todellisuudessa ei missään kulttuurissa tai maassa toimita vain yhdellä tavalla.

Keisala antoi ohjeita turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen: Oleta, ettet tiedä mitään ihmisestä, jonka kanssa olet tekemisissä – ennen kuin hän on itse sen kertonut. Tunne itsesi, tulkintasi, tunteesi. Kehitä tunnetaitojasi; ole kohdatessa valpas. Et tarvitse niinkään kulttuurista tietoa, vaan vuorovaikutustaitoja. Kysy, kuuntele oppiaksesi, kerro näkemyksesi suoraan, kunnioita jokaista. Kyseenalaista se, että omat tapasi ja ajatuksesi ovat ainoita oikeita näkökulmia tai mahdollisuuksia toimia. Unohda small talk – opettele meta talk (se miten tulkitset tilanteen, jossa olette, miten sen oletetaan etenevän jne. ääneen puhuttuna). Se on neuvottelua, kyseenalaistamista. Pidä omia näkemyksiäsi vain hypoteeseina, älä manipuloi tai suostuttele toista.

Nämä ohjeet ovat kuin suoraan etnografian oppaista, kulttuurien tutkimuksen ammattilaisten tietotaitoa siitä, miten valmistaudut esimerkiksi haastatteluun. Vaikka nämä ohjeet kuulostavat itsestään selviltä, jokainen kohtaaminen on erilaisesta, niin maailmanlaajuisesta kuin paikallisesta, tilanteesta lähtöisin ja siihen kiinnittyvä. Ja silti, kulttuurintutkijoiden keskeisinä kiinnostuksen kohteina ovat olleet aina aiheet – kulttuurin ja uskonnon lisäksi esimerkiksi muisti ja kansallisuus – jotka nyt puhuttavat kaikkia. Tosin on hyvä ymmärtää, että oleellisinta ei ole se, mitä puhutaan vaan  se, miksi puhutaan.

Mitä kulttuurintutkija, ja erityisesti uskontotieteilijä, voisi tehdä tässä tilanteessa? Meillä on koulutuksemme ansiosta välineitä sekä kohdata turvapaikanhakijoita että informoida tai kouluttaa suomalaisia uudenlaisessa tilanteessa. Kyse ei ole ainoastaan oppineisuudesta, sivistys on muutakin: koulutuksemme antaa välineitä ja muokkaa asennettamme kohdata toisia, toisenlaisista olosuhteista tulleita, toisenlaisia kokemuksia kohdanneita, toisilla tavoilla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Erilaisissa kohtaamisissa saamme myös hyvää, kokemuksen mukana kasvavaa taitoa. Mitä me voimme oppia muilta?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuivista lehdistä haravoitu sydän turvapaikanhakijaperheitä majoittavassa leirikeskuksessa marraskuussa 2015

”Kulttuuri ei ole lasia, se ei mene rikki”

Näin Irakin Kurdistanissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo useita vuosia Suomessa asunut runoilija Chiman Karim tiivisti seminaarissa kokemuksiaan arkaluontoisten asioiden puheeksi ottamisesta ja siitä, mitkä asiat ovat arkaluontoisia.

Jotkin yksittäiset SPR:n ohjeet siitä, mitä puhua tai kysyä kohtaamisen tilanteessa, ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. Yksi kyseenalaisista aiheista on uskonto. Ristiriitaisia tunteita ovat herättäneet myös turvapaikanhakijoiden traumaattiset kokemukset, jotka ovat johtaneet lähtöön kotimaasta tai se, mitä he ovat kohdanneet matkan varrella.

SPR on valmennustapaamisissaan kehottanut olemaan puhumatta näistä arkaluontoisista teemoista ollenkaan – ainakaan, jos turvapaikanhakijat eivät ota niitä itse puheeksi. Seminaarissa Westergård taasen kertoi joidenkin turvapaikanhakijoiden tulleen mielellään kristilliseen jumalanpalvelukseen ja ottaneen jopa vastaan siunauksia. Käännyttämiseen ei tietenkään vapaaehtoistyössä kenenkään tule ryhtyä.

Osa seminaarin puheenvuoroista taas kannatti uskontojen unohtamista keskusteluissa. Monessa tilanteessa se onkin tarpeen. Mutta jos taas osa kohtaajista haluaa keskustella uskonnoista, tärkeää on olla avoin myös niistä puhumiselle.

Luovan kirjoittamisen tarinaryhmä osaltaan haluaisi ymmärtää, mitä tehdä ikävälle, joka näyttää olevan turvapaikanhakijoilla suuri. Miten kuunnella, mitä kysyä, miten ymmärtää? Ehkä juuri näihin kysymyksiin vastasivat seminaarissa parhaiten monikielisen runohankkeen edustajina Karim ja tuottaja Marja Mäenpää.

Neljä vuotta kestäneessä Runokohtauksia-projektissa suomalaiset runoilijat käänsivät Suomessa asuvien maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä keskinäisissä tapaamisissa. Joissakin käännöstyöryhmissä oli mukana myös kulttuuritulkki. Tapaamisissa pohdittiin varmaan myös sitä, miten tärkeää on tietää runoilijan tausta ja miten runot ovat ylirajaisia ja yleisinhimillisiä. Karim kuvasi tilannetta seuraavasti: ”Tavallisesti käännettäessä kukasta tulee muovikukka, mutta kun kääntäjänä on runoilija, kukka myös tuoksuu”.

Projekti tuotti yhdeksänosaisen radio-ohjelmasarjan, näyttelyn, joka kiersi Varsinais-Suomen kirjastoissa, työtavan levittämiskiertueen Joensuuhun, Ouluun, Tampereelle, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan sekä lukuisia esiintymisiä runofestivaaleilla, kirjamessuilla ja kirjastoissa. Runokohtauksia-antologia julkistettiin kesällä 2015.

Runokohtauksia

Niin turvapaikanhakijat kuin me suomalaiset olemme uudessa tilanteessa, jonka käsikirjoitus kirjoitetaan yhteisissä kohtaamisissa. Osa uskontotieteen oppiaineen piirissä toimivista on suunnittelemassa pakettia, jonka avulla voisimme osaltamme kertoa turvapaikanhakijoille Suomen uskonnollisesta kentästä: miksi suomalaiset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja miten paljon tai vähän se heidän elämässään merkitsee; miten monimuotoinen Suomen uskonnollinen kenttä on; minkälaisia muotoja suomalaisten henkisyys saa ja myös siitä, miten paljon ja minkälaisia muslimeja Suomessa elää. Paketin avulla voi kuka tahansa uskontotieteen opiskelija tai tutkija – Punaisen Ristin koordinoimilla tavoilla – vierailla vastaanottokeskuksissa ja kohdata siellä asuvia.

Meillä kulttuurintutkijoilla, uskontotieteilijöillä, humanisteilla on myös tärkeää tehtävää vastaanottokeskusten ulkopuolella. Voimme puuttua rasismiin ja vihapuheeseen sitä kohdatessamme, mutta myös vierailla vaikkapa työpaikoilla ja oppilaitoksissa kertomassa rasismista, monikulttuurisuudesta ja islamista.

Tieto lisää ymmärrystä ja toivottavasti vähentää tietämättömyyteen perustuvaa pelkoa ja vihaa. Niin kuin seminaarissa näytetyssä Niina Oisalon dokumenttielokuvassa Vapauden valtakunta (King of Freedom, FI, UK, 2010) ruotsalaisen Alsiken nunnaluostarin – joka on tarjonnut suojaa Ruotsista karkotetuille turvapaikanhakijoille – sisar katsoo kameraan ja sanoo: ”Haava sisällämme on sama”.

Turun yliopiston Turvapaikanhakijoiden tueksi -toiminnasta [intranet]

Tietoa Suomen Punaisen Ristin Varsinais-Suomen Piirin monikulttuurisuustoiminnasta

Mannertenvälistä ruokapuhetta

foodandreligion

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Uskontotieteiljän selviytymispakkauksesta löytyy myytti

Kuulin vapunpäivänä, että eräs sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija on tekemässä pro gradu -tutkielmaansa survivalismista. Aihepiiri oli niin kutkuttava, että aloin saman tien selailla suomalaista survivalismi.com-nettifoorumia vappukrapulan tyystin unohtaen.

Erilaiset onnettomuuskertomukset ovat osa nykyaikaa. Kutsuttakoon näitä esimerkiksi katastrofimyyteiksi.

YLE esitti vuosi sitten sähköverkon sabotoinnin helppoutta kauhistelevan MOT-dokumentin Suomi polvilleen 15 minuutissa. Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen pelko nousi taas Itä-Ukrainan kriisin myötä pinnalle. Talous- ja yhteiskuntajärjestyksen jatkuvuus epäilyttää joitain, ilmasto lämpenee ja ydinvoimaloissa on aina se pieni riski olemassa. Tautiepidemiaankin kannattaisi jotenkin varautua.

Survivalismi.com-sivustolla ihmiset jakavat ja vastaanottavat selviytymiskeinoja erilaisten onnettomuusskenaarioiden varalta. Kehotetaan, että vettä ja ruokaa tulee aina olla varastossa pidemmän ajan (kuukausien) tarpeisiin. Kirveitä, puukkoja ja muita yleisvarusteita kannattaa hankkia jo ennen kuin niille on käyttöä. Luonnossa liikkuminen ja selviytyminen vähäisin varustein on hyvä opetella. Ensiapupakkauksen tulee olla ajan tasalla, eikä ole pahitteeksi kantaa aina mukanaan pientä henkilökohtaista selviytymisrasiaa.

Useita näistä resursseista voi hyödyntää esimerkiksi retkeilyharrastuksen yhteydessä, mutta monen survivalistin tai survivalistihenkisen kohdalla ne kytkeytyvät elämäntapavalintoihin. Survivalisti haluaa olla valmis. Olisko tämän käytännöllisen puolen lisäksi survivalistisessa maailmankuvassa myös jotain, mikä erityisesti vetoaa sen kannattajiin?

Muistan kuinka lapsena selailin lumoutuneena erästä vanhaa opasta, jossa kerrottiin miten voi selviytyä ydinlaskeumasta: mitä ruokaa kannattaa varata, mistä materiaaleista pystyy rakentamaan säteilyä kestävän bunkkerin, ja niin edelleen. Kannattaa varautua, koska eihän sitä koskaan tiedä. Kirja oli ihan kuin sci-fiä, jonka maailma oli mahdollista tuoda omaan todellisuuteen erilaisten käytäntöjen kautta.

Moni onnettomuuskenaario on varmasti täysin mahdollinen. Kulttuurintutkijoina meitä ei kuitenkaan tyypillisesti kiinnosta pohtia erilaisten kauhuskenaarioiden todennäköisyyttä sinänsä, vaan esimerkiksi sitä, millaiset kertomukset määrittävät survivalistien maailmakuvaa, ja miten ihmiset suuntaavat elämäntapavalintojaan suhteessa katastrofimyytteihin.

Puhe myyteistä voi kuulostaa halventavalta: arkipuheessa myytti tarkoittaa usein kertomusta, joka ei pidä paikkansa. Toisessa perinteisessä mielikuvassa myytit ovat jotain muinaiskreikkalaisten jumaltarujen kaltaista. Mielessäni on kuitenkin näistä poikkeava tapa puhua myytistä.

Uskontotieteilijä Russell T. McCutcheon on ehdottanut, että tutkijoiden tulisi ajatella myyttiä sosiaalisena strategiana, jonka avulla ihmiset asettavat tietyt kertomukset erityisasemaan. Myytit tukevat tiettyä maailmankuvaa ja sosiaalista järjestystä. Samanhenkisesti varhaista kristinuskoa tutkinut Burton Mack on todennut, että myyttien myötä tietyt yhteisön jakamat näkemykset saavat itsestäänselvyyden aseman.

Myytti on siis tapa tehdä merkityksiä ja muodostaa yhteisöä. Se on enemmän toimintaa kuin tietynlaisia kertomuksia. Uskontotieteilijä voikin ottaa selviytymisrasiastaan esiin myytin käsitteen ja tarkastella survivalisteja katastrofimyyttien pohjalta rakennettuna ja ylläpidettynä yhteisönä.

Tässä kohtaa oleellista ei ole niinkään se, ovatko yhteisön näkemykset vaikkapa ilmastokatastrofista paikkansapitäviä, vaan tärkeää on havaita miten tietyt kertomukset mahdollistavat tietynlaiset sosiaaliset identiteetit. Nämä kertomukset ohjaavat survivalisteja järjestämään elämänsä tietyllä tavalla.

LUKUVINKIT:

McCutcheon, Russell T: “Myth”, teoksessa Willi Braun & Russell T. McCutcheon (eds): Guide to the study of religion. London: Continuum.

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

IMG_0065

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!