Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Pyhäinjäännökset ja mielikuvaharjoitukset

Kristinuskon historia tuntee monia kertomuksia pyhimyksistä, pyhäinjäännöksistä, niiden synnystä, käytöstä ja hyväksikäytöstä. Protestanttisessa näkökulmassa pyhäinjäännökset maalataan usein omista tarkoitusperistä käsin, korostaen niiden olevan hyödyttömiä ja turhia, joskus myös vaarallisia. Konkreettisimmin suomalaiset tuntevat pyhäinjäännökset nykyään lähinnä kiistoista Piispa Henrikin luunsirusta ja sen säilytyspaikasta. Suomessa näillä kotimaisilla reliikeillä on merkitystä lähinnä vain roomalais-katolisille kristityille. Lutherin ja Pietismin puhdistaman pohjolan ulkopuolella pyhäinjäännöksillä on kuitenkin hyvin vahva rooli uskonnossa.

Ennen joulua kävin matkalla Roomassa. Tällä kertaa yksi pääteemani oli tutustua Rooman kirkkoihin, tai osaan niistä. Kävin noin 20 kirkossa, joista pääosissa olivat paavinkirkot ja muut keskeiset sekä merkittävät pyhäköt. Hyvin olennaisessa osassa merkittäviä kirkkoja ovat niiden pyhäinjäännökset, jotka kuulostavat toinen toistaan mielenkiintoisemmilta – ja mielikuvituksellisimmilta. Pyhäinjäännöksiä metsästävä voi valita kaikkea Pietarin kahleista epäilevän Tuomaan sormeen asti. Pyhimyksiksi julistettujen hautoja löytyy kaikkialta ja kolmessa kirkossa ovat myös yhteensä neljän apostolin haudat. Ihmeellisyyksien kirjo ja kirkkojen loisto voi pyörryttää heikompaa kulkijaa, jolloin on hyvä istua tai polvistua hetkeksi vain pohtimaan kaiken tämän historiaa ja merkityksiä. Pienistä kuvista avautuu näkökulma paikallisten uskontoon ja elämysmaailmaan.

image

image

Pyhäinjäännösten kannalta ehkä merkittävin kirkko Roomassa on Santa Croce in Gerusalemme, eli tuttavallisemmin suomennettuna Jerusalemista tuodun Pyhän Ristin Kirkko. Kirkon oven kyltissä kielletään valokuvaus, minkä vuoksi en kilttinä tutkijana voi tarjota tässä blogissa kuvia reliikeistä. Kirkon pyhäinjäännöskappelissa säilytetään reliikkejä, kuten palasia Jeesuksen rististä, piikkejä orjantappurakruunusta, ristiinnaulitsemisessa käytetty naula, ristin päälle naulatun nimikyltin jäännös, epäilevän Tuomaksen sormi ja ns. hyvän ryövärin ristin palanen. Vaikka kaupungin muut pyhäinjäännökset ja pyhimysten haudat ynnä ruumiit ovat näyttäviä ja merkittäviä, ovat kyseisen kirkon pyhäinjäännökset kristinuskon yhden olennaisimman kertomuksen, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, ytimessä.

image

Legendan mukaan keisari Konstantinuksen äiti Helena toi risti-reliikit Roomaan matkaltaan Jerusalemiin. Tämä legenda, kuten monet legendat, ovat kehittyneet pala palalta. Hyvän yleiskatsauksen Helenasta ja legendasta löydät tästä linkistä. Varmaa on se, että Helena matkusti Jerusalemiin. Eusebiuksen mukaan hän teki matkan käyttäen arvonimeä augusta, keisarillinen arvonimi, jonka Konstantinus oli hänelle antanut. Tämä ja muut todisteet (kuten kirkkojen rakentaminen) viittaisivat siihen, että Helenan päätehtävä matkalla oli vahvistaa kristinuskon ja Konstantinuksen asema itäisessä valtakunnassa, Konstantinuksen suunnitelman mukaisesti. Helena toi matkaltaan mukanaan laivalastillisen tavaraa. Yksi myöhempi traditio kertoo hänen tuoneen myös portaat Pilatuksen palatsista. Osa tuodusta tavarasta päätyi mahdollisesti tai todennäköisesti pyhäinjäännöksiksi Helenan kuoleman jälkeen – olihan ne tuotu Roomasta.

Helena kuoli noin vuonna 329. Ensimmäiset maininnat risti-reliikistä ovat vuoden 350 tienoilta, mutta Helenan nimi liitettiin ristin löytämisen tarinaan vasta 390-luvulla. Ensimmäinen taltioitu tarina siitä, että Helena olisi myös tuonut ristin palaset Roomaan löydetään vasta 1100-luvun kirjoituksesta. Lopullinen kertomus, jossa mainitaan myös Santa Crocen kirkko, löytyy vasta 1400-luvulta. On mahdollista, että risti-reliikkejä on ollut kirkoissa jo ennen Konstantinusta, vaikka 300-luvun kertomukset esittävätkin ristin palasten löytyneen hänen aikanaan.

Vaikka risti-reliikin ja legendan todenperäisyyttä ja alkuperää voidaan kyseenalaistaa vahvoin perustein, reliikkejä kuitenkin käytetään aktiivisesti uskonnollisissa rituaaleissa ja monet uskovat myös niiden aitouteen. Pyhäinjäännösten hyödyllisyys uskonnollisissa rituaaleissa ei ole riippuvainen niiden aitoudesta ja kiistattomuudesta. Pohtiessani Rooman pyhäinjäännöksien ja hautojen funktioita ja symboliikkaa istuen ja välillä polvistuenkin kirkoissa, pääsin hieman kurkistamaan siihen mielikuvan ja konkretian tanssiin, jota tässä pelissä käydään.

Esimerkiksi Tanya M. Lurhmann (2012) on kirjoittanut mielikuvitus-pelin tai -leikin (imaginative play) merkityksestä uskonnossa. Uskonnollisten objektien kuvitteleminen, hahmottaminen ja meditointi vahvistaa uskonnollisen yksilön uskoa toiseuteen ja sen todellisuuteen hänelle. Pyhäinjäännösten huomattava merkitys onkin niiden tarjoamassa konkreettisessa välineessä mielikuvitus-pelille. Olennaista ei tällöin ole niiden alkuperä, vaan siinä mitä ne yksilön mielikuvitus-pelissä edustavat. Niitä käyttämällä hän rakentaa uskonsa kohteesta konkreettisemman ja saa abstraktille toiseudelle hahmotettavat rajat. Tämä auttaa häntä uskomaan siihen todellisuuteen ja jumalaan, jota hän ei näe, uskon välineiden avulla.

Samankaltainen mielikuva-peli toteutuu myös yksilön katsellessa kirkkojen freskoja ja alttaritauluja. Niihin kuvatut kertomukset muistuttavat uskonnonharjoittajaa perinteensä kulttuurisista systeemeistä, jaetuista merkityksistä, symboleista, kokemuksista ja unelmista. David Morgan on hyvin osoittanut, että myös protestanttien uskonnossa kuvat ja symbolit näyttelevät olennaista osaa, vaikka viralliset reliikit puuttuvat. Ihminen työstää tietoa mielikuvissaan, vahvistaen näin tiedon pysyvyyttä muistissaan ja identiteetissään. Siksi mielikuvaharjoitukset ovat oleellinen osa kaikkia uskontoja.

20141219_111849