Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Harhaoppi ja oikea oppi

Lauantaina 8.10. kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki puolusti väitöstään myöhäiskeskiajan harhaoppikeskusteluista (Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany). Aihe on kiinnostava paitsi historiallisesti, myös monesta uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Väitöskirjassaan Välimäki kuvaa sitä keskustelua ja prosessia, joka johti katolisessa kirkossa tarkempaan harhaopin määrittelyyn, toisinajattelijoiden tunnistamiseen ja merkitsemiseen sekä sosiaaliseen käsittelemiseen. Siinä missä aiemmin harhaoppiset oli usein käytännössä kuvattu ja leimattu paholaisen palvojiksi, myöhäiskeskiajalla nousi tarve määrittää harhaoppia sen mukaan, mitä eri toimijat vastasivat kysymyksiin opista, uskosta ja “Jumalan lain” noudattamisesta. Tämä kaikki tapahtui, kuten Välimäki väittää, laajemmassa asiayhteydessä, johon kuului läntisen kirkon suuri skisma ja tarve yhdistää hajaantunut kirkko. Välimäki kuvaa harhaoppikeskusteluja ja inkvisition toimintaa sekä oikeudenkäyntejä termillä harhaopin uudelleenteologisoiminen (retheologisation of heresy).

Aihepiiri, jota Välimäki väitöskirjassaan käsittelee, on mielenkiintoinen. Myöhäiskeskiajalla harhaopin ja harhaoppisten paikantaminen selkeisiin rajoihin hahmotti selkeämmät rajat myös kirkolliselle identiteetille. Inkvisition ja inkvisiittorien tavoitteena ei ollut vain erimielisten tuomitseminen, vaan myös heidän paimentamisensa takaisin kirkon valtaapitävien hyväksymiin käsityksiin, toisin sanoen käännyttäminen. Jos he onnistuisivat tässä valdesilaisten kohdalla, se merkitsisi vahvempaa kirkkoa, joka seuraisi yhtä johtoa ja samaa tulkintaa Raamatusta.

Harhaoppisuus on valtaa käyttävä määritelmä asemasta, jonka yhteisö tai yksilö tulkitsee yhteisön yhteyttä ja integriteettiä uhkaamaan ja vaikuttaamaan kykeneväksi sekä ei-sanktifioiduksi. Kristinuskon piirissä harhaoppi-termillä on pitkä historia. Lähtökohdiltaan harhaoppista merkitsevä sana on lainattu kreikan sanasta hairesis (valinta, koulukunta, puolue) ja verbistä haireo (valita tai suosia toisen kustannuksella). Sitä käytettiin ensimmäisellä vuosisadalla esimerkiksi juutalaisista koulukunnista ja puolueista (kuten farisealaiset tai saddukealaiset) ja toiselta vuosisadalta lähtien uskonnollisesta eroavuudesta ja “virheellisestä” opista. Neljännelle vuosisadalle tultaessa termiä käytettiin kirkolliskokousten käsittelemistä valtavirtaa haastavista eri uskonnollisista liikkeistä. Latinaksi termi taipui muotoon haeresis. Rooman valtakunnan valtauskonnoksi nouseva kristinusko määritteli siis osana institutionalisoitumisprosessiaan omaa identiteettiään rajaamalla ulkopuolelle toiset koulukunnat, heresiat.

Jos Välimäen tutkimusta on uskominen – enkä näe syytä väittää toista -, voidaan ajatella, että harhaoppisuus-väitteen yleinen käyttö oli 300-400-lukujen kirkolliskokousten jälkeisenä aikana muuttunut oppikeskustelujen määrittelemästä eriseuraisuudesta yleiseksi tradition vastaiseksi leimaamistermiksi. Harhaoppinen oli tradition vastainen, eli henkilö, joka ei tehnyt kuten “me” ja oli ensisijaisesti erilainen, tradition rikkoja. Opin ja uskon sijaan teot olivat myös inkvisiittoreiden ensisijaisena tähtäimenä 1200-luvulla. Myöhäiskeskiajalla läntinen kirkko oli poliittisista syistä hajautunut, jolloin tarve määritellä yhteisön rajat oli oleellinen. Myös historialtaan eriseuraiset voitiin samalla rajata yhteisön sisäpuolelle, jos heidän oppinsa ja henkilökohtaiset uskomuksensa olisivat samoissa rajoissa. Välimäen mukaan inkvisiittori Petrus Zwickerin toiminta poikkesi monien aikalaisten käytännöistä. Osa inkvisiittoreista ja kriitikoista keskittyi esimerkiksi valdesilaisten pappikritiikkiin ja siten kirkon auktoriteetin kieltämiseen, tai turvautuivat demonisoimaan valdesilaisia. Zwicker pyrki näyttämään, että katolinen usko perustui Raamattuun, ja siten osoittamaan, että valdesilaiset poikkesivat kirkon opista ja kultista, koska näiden näkemykset eivät saaneet tukea raamattu-tulkinnasta. Näin hän itse asiassa lähestyi kysymystä valdesilaisten omilla aseilla, raamattukeskeisyydellä tradition sijaan. Samalla hän rakensi katolista identiteettiä käytännössä ainoalla läntistä kirkkoa sillä hetkellä enää yhdistävällä tekijällä, Raamatulla. Kirkon sosiaaliset ja moraaliset ongelmat eivät poistuneet teologisen aseen teroittamisella. Mutta Zwickerin toiminta osoittaa, miten uskonnolliset toimijat ja yhteisöt reagoivat ja vastaavat olosuhteiden haasteisiin ja vahvistavat sosiaalista identiteettiä tarkentamalla yhteisön rajoja, etenkin määrittämällä mitä he eivät mielestään ole.

Teknisesti harhaopin vastakohta on oikea oppi. Käytännössä harhaoppisuus, hereettisyys, on vastakohta samanmielisyydelle ja leima uhkaavalle, vaikutusvaltaiselle erilaisuudelle. Suomenkielinen termi harhaoppi voi antaa väärän kuvan ilmiöstä, joka sosiologisesti tarkasteltuna on yhteydessä muuhunkin kuin oppikysymyksiin. Kritiikki kohdistuu esimerkiksi tekoihin, valtapyrkimyksiin, tai dogmaattisiin kysymyksiin sen mukaan, mikä vastapuolessa koetaan oleelliseksi ja mikä koettelee yhteisön omia rajoja kussakin historiallisessa ympäristössä ja tilanteessa. Harhaoppisuus-termi nostetaan käyttöön tilanteessa, jossa erilainen koulukunta koettelee pyhinä pidettyjä rajoja, oli kyseessä sitten organisaatiorakenne, rituaaliperinne, tai kysymys Jumalan luonnosta.

Uskontotieteellisestä näkökulmasta ei ole oikeaa tai väärää oppia. Sen sijaan on sosiaalista valtajärjestystä tukevia näkemyksiä ja sitä kritisoivia ja horjuttavia näkemyksiä maailmasta ja todellisuudesta, joita uskonnollisissa yhteisöissä arvioidaan kussakin historiallis-sosiaalisessa olosuhteessa. Sosiaalista identiteetiä rakennetaan määrittämällä sekä mitä “me olemme” että mitä “he ovat”. Yhteinen vihollinen ja vastapuoli vahvistaa heikkoa identiteettiä. Valdesilaiset olivat hajanainen ryhmä, mutta heidän määrittelemisensä teologisin ja Raamattu-perustein rakensi (osittain kuvitteellisen) otollisen vastapuolen, joka samalla määritti roomalais-katolista identiteettiä silloin, kun sitä tarvittiin kipeästi. Oikeaoppisuus on tästä näkökulmasta ensisijaisesti yhteisön yhtenäisyyttä ja yhteistä identiteettiä rakentava strategia. Samalla se on vallankäyttöä suhteessa toisinajattelijoihin. Se, miten yhteisö kohtelee toisinajattelijoita, kertoo paitsi identiteetin rakentamisesta, myös vallankäytöstä. Valtaa voidaan käyttää niin hajottavasti kuin yhdistävästi. Usein se tarkoittaa molempia.

Paljon puhetta uskonnosta

Osallistuin Åbo Akademin kulttuurihistorian oppiaineen, Donner-instituutin, Tampereen rauhan tutkimuksen instituutin (TAPRI) ja Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään konferenssiin Concord, Conflict and Co-existence: Religion and Society in the Middle East and North Africa Turussa 5.-7.6.2014.

Seurasin konferenssissa noin viittätoista erilaista esitystä, joissa jokaisessa puhuttiin enemmän tai vähemmän uskonnosta. Lähi-idän tutkimuksessa harvemmin kun voi välttyä puhumasta myös uskonnosta. Konferenssi-puhujissa oli historioitsijoita, teologeja, uskontotieteilijöitä, politiikan tutkijoita, sosiologeja, kansainvälisten suhteiden tutkijoita, Lähi-idän tutkijoita ja antropologeja. En tietenkään päässyt kuuntelemaan kaikkia sessioita, koska yleensä niitä oli aina kolme samaan aikaan, mutta kuulin esityksistä suurin piirtein kolmasosan.

Alustuksia seuratessa mielenkiintoni kohdistui eritoten siihen kuinka eri alojen tutkijat puhuivat uskonnosta ja millä tavalla uskonnon-käsitettä käytettiin. Kukaan kuulemistani puhujista ei avannut uskonto-käsitettä juuri ollenkaan, vaan sitä käytettiin ikään kuin kaikki kuulijat olisivat jakaneet yhteisen käsityksen siitä, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Tiedän kyllä, että kyseessä ei ollut uskontotieteen konferenssi, mutta uskontotieteilijänä en voinut olla pohtimatta sitä, miksi tutkijat, joiden tutkimusaiheissa uskonto on olennainen osa, eivät problematisoineet uskonto-käsitettä.

Muun muassa uskontotieteilijät Timothy Fitzgerald ja Brent Nongbri ovat tarkastelleet uskonto-käsitteen länsimaista perintöä sekä populaarissa että akateemisessa ympäristössä. Kummankin mukaan uskonto-käsite, sellaisena kuin me sen ymmärrämme nykyään, on moderni ja suhteellisen uusi.

Nongbrin mukaan monelle modernille ihmiselle uskonto on ihmisen sisäinen ja yksityinen asia, johon liittyy ajatus pelastuksesta, vastakohtana politiikalle ja muille ”sekulaareille” elämän alueille. Lisäksi uskonnon ajatellaan olevan jokin universaali ominaisuus, joka on kaikissa kulttuureissa. Nongbrin mukaan tällaista käsitystä uskonnosta ei kuitenkaan esiintynyt ennen modernia aikaa.

Fitzgeraldin mukaan meidän moderni maailmankuvamme, jossa asiat on kategorisesti totuttu erottelemaan toisistaan ja tästä erottelusta on tullut asioiden luonnollinen järjestys, on tuloksena valistusajalta periytyvästä uskonnon käsitteellisestä erottamisesta muista alueista kuten politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Fitzgerald ei ainoastaan puhu uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan vaan kokonaisuudessaan näiden alueiden keksimisestä osana samaa retorista kehitystä.

Konferenssissakin useat puhuivat esimerkiksi poliittisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista toimijoista. Mutta miksi ylipäätään on tarpeen erotella esimerkiksi nämä toimijat toisistaan? Mitä oikeastaan ajetaan takaa sillä, että asioiden eteen laitetaan sellaisia määreitä kuin poliittinen, yhteiskunnallinen tai uskonnollinen? En sinänsä vastusta tällaisten termien käyttöä – käytän niitä itsekin – mutta olisin toivonut, että käsitteitä olisi kontekstualisoitu ja avattu.

Konferensseissa yhdelle esitelmälle on yleensä varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia. Siinä ajassa ei ehdi syvällisesti esitellä koko tutkimustaan ja usein kai konferensseissa on kiinnostavampaa esitellä tutkimustuloksia kuin pelkkää teoriaa tai metodologiaa. Ehkä siksi puhujat eivät käyttäneet aikaansa käsitteiden määrittelyyn ja kontekstualisointiin. Mutta niistä puhumatta jättäminen sai minut miettimään, kuinka monelle konferenssissa uskonto oli esimerkiksi yhtä kuin kristinusko, islam ja juutalaisuus ja kuinka monelle diskurssi, joka syntyy jatkuvassa neuvottelussa ihmisten välillä.

Kirjallisuutta
Fitzgerald, Timothy (2007) Discourse on Civility and Barbarity:A Critical History of Religion and Related Categories. Oxford: Oxford University Press.

Nongbri, Brent (2013) Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven:
Yale University Press.

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

IMG_0065

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!