Toteemeja ja tabuja ruokakaupassa

Ruokaa ja uskontoa käsittelevä Donner instituutin symposium alkoi tänään. Ensimmäisenä keynote-luennoitsijana oli itseoikeutetusti professori Ben Zeller Lake Forest Collegesta, USA:sta. Itseoikeutetusti ehkä sen vuoksi, että hän on ollut ensimmäisiä, jotka ovat institutionalisoineet ruuan ja uskonnon tutkimuksen.

Benjamin Zeller

Zeller tarkasteli alustuksessaan erilaisia itsevalittuja ruokavalioita – gluteeniton, kivikautinen, kasvisruoka, lähiruoka, luomuruoka, vegaaninen ruoka yms. – kvasiuskonnollisina ilmiöinä.

Kun uskonto ymmärretään  konstruoiduksi, myös ruokavaliot voivat olla uskontoja. Esimerkiksi ihminen voi kääntymysprosessin myötä  valita vegaaniruokavalion, joka määrittelee mitä hän syö ja juo, minkälaisia tuotteita kuluttaa ja minkälaisia vaatteita käyttää. Ruokavalio voi olla myös henkistä luonteeltaan ja antaa merkitystä elämälle.

Erityisesti, jos uskontoa lähestyy funktionaalisesta näkökulmasta, itsevalitulla ruokavaliolla saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä uskonnollisuuden kanssa. Tiukat ruokavaliot tarjoavat järjestystä elämään, määritellessään hyvnkin tarkkaan, mitä voi syödä ja mitä ei. Enää ei tarvitse tuntea epävarmuutta erilaisten kananmunavaihtoehtojen äärellä – haluanko onnellisten vai vapaiden kanojen munia? Ne voi jättää kokonaan pois ruokavaliosta ja tulla itse onnelliseksi ja  vapaaksi.

Ruokavalioita mainostetaan ja niistä keskustellaan usein hyvin uskonnollissävytteisesti. Tietyllä tavalla syömällä ihminen tulee terveeksi, puhtaaksi, onnelliseksi. Toiset ruokavaihtoehdot taas nähdään syntisinä, saastuttavina, väärinä ja pahoina.

Zeller käyttikin Freudin toteemi ja tabu -jaottelua kuvittaessaan ruokavalioiden kvasiuskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi kasvikset ovat vegaanin toteemi, keskeinen identiteetin ja yhteisön symboli. Liha tai eläinperäiset ruuat taas ovat tabuja, epäpyhiä, likaisia, hylättäviä ja vältettäviä.

Ruokavalio toimiikin yhä useammin identiteetin ja yhteisön rakentajana. Vaikka päätökset tehdään yksilöllisesti, ehkä median tai verkkokeskustelun ohjaamina, yhteisöllisyyttä rakennetaan usein sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Uusi tabu on gluteeni. Gluteenitonta ruokaa myydään terveille ihmisille, sillä gluteeni nähdään pahana ja vaarallisena. Itsevalittu gluteeniton ruokavalio edustaa moraalisuutta, hyveitä, terveyttä ja hyvinvointia. Gluteeniton ruokavalio pelastaa ja suojelee.

Erilaisten ruokavalioiden puolustajat ja vastustajat puolustavat omia valintojaan ja vastustavat toisten valintoja usein erittäin raivokkaasti. Suuri osa gluteenittoman ruokavalion puolustajista (tai vastustajista) ei edes tiedä, mitä gluteeni tarkalleen ottaen on. Mutta se ei olekaan tärkeää. Ei uskonnossa tarvitsekaan tietää.

Ruokavaliosta on tullut ihmisen identiteetin merkitsijä. Ihminen syö itselleen identiteetin.

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

 

Kirjoittaja on ollut niin pitkään kala-kasvissyöjä, ettei muista enää minkä tähden alunalkaen on ruokavalioonsa päätynyt.

• Ben Zellerin toimittama ruuan ja uskonnon tutkimuksen bibliografia: www.rel-food.org
• Religion and Food Symposium

Paljon puhetta uskonnosta

Osallistuin Åbo Akademin kulttuurihistorian oppiaineen, Donner-instituutin, Tampereen rauhan tutkimuksen instituutin (TAPRI) ja Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään konferenssiin Concord, Conflict and Co-existence: Religion and Society in the Middle East and North Africa Turussa 5.-7.6.2014.

Seurasin konferenssissa noin viittätoista erilaista esitystä, joissa jokaisessa puhuttiin enemmän tai vähemmän uskonnosta. Lähi-idän tutkimuksessa harvemmin kun voi välttyä puhumasta myös uskonnosta. Konferenssi-puhujissa oli historioitsijoita, teologeja, uskontotieteilijöitä, politiikan tutkijoita, sosiologeja, kansainvälisten suhteiden tutkijoita, Lähi-idän tutkijoita ja antropologeja. En tietenkään päässyt kuuntelemaan kaikkia sessioita, koska yleensä niitä oli aina kolme samaan aikaan, mutta kuulin esityksistä suurin piirtein kolmasosan.

Alustuksia seuratessa mielenkiintoni kohdistui eritoten siihen kuinka eri alojen tutkijat puhuivat uskonnosta ja millä tavalla uskonnon-käsitettä käytettiin. Kukaan kuulemistani puhujista ei avannut uskonto-käsitettä juuri ollenkaan, vaan sitä käytettiin ikään kuin kaikki kuulijat olisivat jakaneet yhteisen käsityksen siitä, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Tiedän kyllä, että kyseessä ei ollut uskontotieteen konferenssi, mutta uskontotieteilijänä en voinut olla pohtimatta sitä, miksi tutkijat, joiden tutkimusaiheissa uskonto on olennainen osa, eivät problematisoineet uskonto-käsitettä.

Muun muassa uskontotieteilijät Timothy Fitzgerald ja Brent Nongbri ovat tarkastelleet uskonto-käsitteen länsimaista perintöä sekä populaarissa että akateemisessa ympäristössä. Kummankin mukaan uskonto-käsite, sellaisena kuin me sen ymmärrämme nykyään, on moderni ja suhteellisen uusi.

Nongbrin mukaan monelle modernille ihmiselle uskonto on ihmisen sisäinen ja yksityinen asia, johon liittyy ajatus pelastuksesta, vastakohtana politiikalle ja muille ”sekulaareille” elämän alueille. Lisäksi uskonnon ajatellaan olevan jokin universaali ominaisuus, joka on kaikissa kulttuureissa. Nongbrin mukaan tällaista käsitystä uskonnosta ei kuitenkaan esiintynyt ennen modernia aikaa.

Fitzgeraldin mukaan meidän moderni maailmankuvamme, jossa asiat on kategorisesti totuttu erottelemaan toisistaan ja tästä erottelusta on tullut asioiden luonnollinen järjestys, on tuloksena valistusajalta periytyvästä uskonnon käsitteellisestä erottamisesta muista alueista kuten politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Fitzgerald ei ainoastaan puhu uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan vaan kokonaisuudessaan näiden alueiden keksimisestä osana samaa retorista kehitystä.

Konferenssissakin useat puhuivat esimerkiksi poliittisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista toimijoista. Mutta miksi ylipäätään on tarpeen erotella esimerkiksi nämä toimijat toisistaan? Mitä oikeastaan ajetaan takaa sillä, että asioiden eteen laitetaan sellaisia määreitä kuin poliittinen, yhteiskunnallinen tai uskonnollinen? En sinänsä vastusta tällaisten termien käyttöä – käytän niitä itsekin – mutta olisin toivonut, että käsitteitä olisi kontekstualisoitu ja avattu.

Konferensseissa yhdelle esitelmälle on yleensä varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia. Siinä ajassa ei ehdi syvällisesti esitellä koko tutkimustaan ja usein kai konferensseissa on kiinnostavampaa esitellä tutkimustuloksia kuin pelkkää teoriaa tai metodologiaa. Ehkä siksi puhujat eivät käyttäneet aikaansa käsitteiden määrittelyyn ja kontekstualisointiin. Mutta niistä puhumatta jättäminen sai minut miettimään, kuinka monelle konferenssissa uskonto oli esimerkiksi yhtä kuin kristinusko, islam ja juutalaisuus ja kuinka monelle diskurssi, joka syntyy jatkuvassa neuvottelussa ihmisten välillä.

Kirjallisuutta
Fitzgerald, Timothy (2007) Discourse on Civility and Barbarity:A Critical History of Religion and Related Categories. Oxford: Oxford University Press.

Nongbri, Brent (2013) Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven:
Yale University Press.

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.