Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Ajatuksia tiedosta

Eilisiltana kokoontuneen jatko-opiskelijoiden vapaamuotoisen lukupiirin jälkeen on hyvä summata ajatuksia. Käsittelyssä oli Mary Douglasin Puhtaus ja vaara -teoksen luku, jossa tulkittiin 3. ja 5. Mooseksen kirjan ruokasäädöksiä sekä Michel-Rolph Trouillot’n Silencing the Past -teoksen luku, jossa pohdittiin Haitin orjakapinaa (1791–1804), jota aikalaisten ja myöhempien historiantutkijoiden on ollut vaikea ymmärtää.

Ruokasäädöksiä, joissa määritellään eri eläinlajeja puhtaiksi ja epäpuhtaiksi (ja samalla syötäviksi ja ei-syötäviksi) on Douglasin mukaan tulkittu allegorisiksi (eläimet toimivat joidenkin vältettävien asioiden vertauskuvina), primitiiviseen hygieniaan liittyviksi (sianlihaa tulee välttää koska siitä voi saada trikiinin) ja silkaksi hölynpölyksi, jonka ainoa tehtävä on ollut luoda käyttäytymissääntöjä ihmisille.

Douglas itse on sitä mieltä, että puhtaat eläimet ovat luokkansa selkeitä edustajia ja epäpuhtaat sellaisia jotka eivät sovi näihin luokituksiin. Ne ovat luokittelujärjestelmän kannalta anomaalisia, eli poikkeavia. Puhtaat eläimet ovat myös sellaisia, joita muinaiset israelilaiset käyttivät ravinnokseen, joten heillä on ollut niihin erityinen suhde ja luokittelujärjestelmässä niistä on tullut tätä kautta luokkiensa puhtaita edustajia.

Trouillot kirjoittaa Haitin orjakapinasta. Ajatus siitä, että mustat orjat olisivat voineet muodostaa kapinoivan kollektiivin, saati sitten voittaa taistelun ranskalaisia vastaan oli täysin käsittämätöntä aikakauden valkoisille miehille. Selitystä haettiin muun muassa orjien huonosta kohtelusta, ulkovaltojen soluttautumisesta ja eurooppalaisista ajatteluvirtauksista. Historiantutkimuksessa koko kapina joko ohitettiin täysin tai jätettiin vähälle huomiolle pitkäksi aikaa.

Haitin orjakapinasta löytyykin yhteys Douglasin esittelemiin ajatuksiin: Haitin orjakapina oli anomalia, joka ei sopinut eurooppalaisten valkoisten miesten vallitseviin ajattelurakennelmiin.

Tämä johti meidät keskustelemaan muun muassa tiedon luonteesta. Ihmisten suhteet eri asioihin – kuten eläimiin – vaikuttaa myös heidän tapaan ajatella niistä. Esimerkki joka keskustelussamme nousi esiin, oli sikatilallinen, joka kutsui tv:n keskusteluohjelmassa eläinten oikeuksien puolustajat syömään kasvattamaansa porsasta, mistä nämä kasvissyöjät totta kai kieltäytyivät. Kyseessä on esimerkki kahden vastakkaisen tiedon muodon ja eläinsuhteen kohtaamisesta. Tiedolla ja tavalla luokitella asioita on myös aina intressit ja ne liittyvät erilaisiin käytäntöihin, kuten esimerkiksi orjanomistukseen.

Douglas kirjoittaa siitä, miten anomaliat koetaan uhkaaviksi – kuten Mooseksen kirjojen esimerkeissä – ja miten uhkat valjastetaan yhteiskunnan järjestämisen eli politiikan käyttöön. Douglas ei tietääkseni kirjoita intresseistä, mutta nähdäkseni juuri tässä voisi olla avain sen ymmärtämiseksi miksi anomaliat pysyvät anomalioina, eikä niistä tule ”luokkansa puhtaita edustajia”. Ihmisten intressit ovat kohdistuneet tiettyihin asioihin ja niihin liittyviin suhteisiin, mikä on luokittelun perusta, ja anomaliat seuraavat tästä luokittelusta.

Lisäksi nousi esiin ajatus siitä, että rutiininomainen ei tarvitse selitystä, poikkeava vaatii. Tiettyihin intresseihin pohjautuva tieto voi vakiintua ja tulla osaksi rutinoitunutta käytäntöä. Kun jokin rikkoo tämä rutiinin, vaaditaan selityksiä (ajattelen tässä kohtaa jälleen orjien omistusta ja Haitin orjakapinaa). Tätä vasten on kiinnostavaa verrata kolmea näkökulmaa tiedon luonteesta: a) ideat ohjaavat toimintaa, b) tieto on jälkikäteistä selitystä (oma käsitteeni tälle on seli-seli, sosiologit puhuvat mm. rationalisoinnista), c) tieto on käytäntöä tai sen osa. Vaihtoehdon a ongelma on se, ettei se selitä sitä, mistä tieto tulee. Vaihtoehto b taas on melko väheksyvää tietoa kohtaan. Vaihtoehto c pitää a:n ja b:n sisällään ja on mielestäni paras.

Nykyaikana on trendikästä puhua reflektiosta. Voidaan ajatella, että mediajulkisuus nostaa esiin jatkuvasti uusia reflektoitavia asioita – toisin sanoen haastaa rutinoituneita ajattelutottumuksia sekä asettaa vastakkain erilaisia ajattelumalleja. Pohdimme sitä, että mitkä asiat ovat nykyaikana sellaisia, joita emme osaa itse kyseenalaistaa. Emme muistaakseni keksineet mitään erityistä.

Tiedolle on ominaista, että se välittyy enemmän tai vähemmän ihmisiltä toisille. Kun nykyaikana erilaisten ajattelumallien on helpompi välittyä erilaisten medioiden kautta ja myös asettua haastamaan toisiansa, niin Haitin orjakapinan aikana ei asia ollut näin: orjilla ei ollut kirjoitustaitoa eikä pääsyä haastamaan vaikkapa eurooppalaisen sivistyneistön ajattelumalleja. Samasta syystä nykyhistorioitsijoiden on vaikea saada selville sitä, mitä orjat ajattelivat.

Kirjallisuutta

Mary Douglas (2003) Puhtaus ja vaara: Ritualistisen rajanvedon analyysi. 2. painos. Tampere: Vastapaino. Suomentanut Kaarina Hazard. – 1966. Purity and Danger. An analysis of the concepts of pollution and taboo.

Michel-Rolph Trouillot (1995) “An Unthinkable History: The Haitian Revolution as a Non-event” teoksessa Silencing the Past: Power and the Production of History. Beacon Press.