Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Advertisements

Impressioita kahdesta Valamosta

Tämän vuoden aikana satuin käymään ensimmäistä kertaa molemmissa Valamon luostareissa. Heinävedellä kävin helmikuussa tehdessäni opiskelutoverillis-kollegiaalisen vierailun Kuopioon ja Laatokalla kesäkuussa äitini ja siskoni kanssa osana Suojärvelle suuntautunutta kotiseutumatkaa.

valamot

Heinävedellä

Heinävedellä suuntasimme ensi töiksemme syömään ravintola Trapesaan (kreikan pöytää ja luostarien kohdalla ruokalaa tarkoittava sana), jossa nautimme seisovan pöydän antimista. Ruokailemassa oli myös luostarin kansanopiston ikoninmaalauskurssilaisia. Sen jälkeen oli luostarialueella kiertelyn aika. Kävimme katsomassa “uutta kirkkoa”, joka oli vihitty käyttöön 1977 ja pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Kirkon ulkoseinää koristi luostarin perustajia, pyhittäjäisiä Sergeitä ja Hermania kuvaava mosaiikki.

Perimätiedon mukaan kreikkalainen munkki Sergei asettui asumaan Valamon saarelle Laatokalle vuonna 992 ja sai seuraajakseen karjalaisen munkki Hermanin. Luostarin oikeasta perustamisajankohdasta on eri arvioita, ja se sijoitetaan 900-luvun ja vuoden 1389 välille. Luotettavimmat arviot kuitenkin sijoittavat perustamisen 1100-luvulle. Luostarin toiminta Valamon saarella on katkennut kaksi kertaa, ruotsalaisen sotilasosaston tuhottua luostarin 1611, jonka jälkeen toiminnan elpymiseen kului sata vuotta sekä talvisodan jälkeen 1940. Luostari oli liitetty osaksi Suomea jo suuriruhtinaskunnan aikana, ja itsenäistymisen jälkeen sinne oli jäänyt myös useita venäläisiä munkkeja, jotka olivat vannoneet uskollisuudenvalan Suomelle. Moskovan rauhan myötä Valamo siirtyi Neuvostoliitolle ja luostarin asukkaat ja arvokkain irtaimisto evakuoitiin Suomeen, kuten muuallakin Karjalassa.

Kiireessä toteutetun evakuoinnin aikana monet vanhoista munkeista kuolivat. Henkiinjääneet ja luostarin evakuoitu irtaimisto siirrettiin Suomeen ja myöhemmin Heinävedelle, josta munkit ostivat presidentti Kyösti Kallion ehdotuksesta Papinniemen tilan. Tiluksia tarkastaneet löysivät eräästä rakennuksesta Sergeitä ja Hermania esittäneen ikonin, mikä tulkittiin hyväksi enteeksi. Luostarin vanha kirkko muokattiin kahdesta aitasta. Jatkosodan aikana Valamoon oli palannut joitakin munkkeja, mutta toiminta ei ollut varsinaisesti käynnistynyt uudelleen. Valamon saarella luostaritoiminta lakkasi ja oli katkolla vuoteen 1989 asti, jolloin sotilastukikohtana ja vanhainkotina käytetyn luostarin tilat luovutettiin Moskovan patriarkaatille ja saarelle saapui venäläisiä munkkeja. Heinävedelle siirtynyt luostari taas jatkoi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisen autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon osana. Suomen ortodoksinen kirkko oli eronnut Moskovan patriarkaatista 1923.

Emme vierailleet Heinävedellä vanhassa kirkossa, eivätkä kulttuurikeskuksen näyttelyt olleet avoinna. Niinpä kävimme tutustumassa luostarin kirjastoon. Se oli yllättävän laaja. Ylemmässä kerroksessa oli muuta kirjallisuutta ja alakerrassa teologista. Alakerrasta löytyi myös kilpailukykyinen uskontotieteen hylly. Sen jälkeen kiertelimme luostarialueella, josta löysimme pienen rantatsasounan, siis rukoushuoneen, ei saunan. Sen jälkeen kävimme luostarin myymälässä, jossa oli ortodoksista kirjallisuutta, erihintaisia ikoneita, matkamuistoja ja luostarissa valmistettuja viinejä. Lopuksi kävimme katsomassa luostarin hautausmaata, jonka ehkä kuuluisimman asukin, Pentti Saarikosken hautaa jouduimme etsimään jonkin aikaa ennen kuin löysimme sen.

Laatokalla

Laatokan Valamoon kuljettiin retrofuturistista neuvostodesignia edustavalla Voshod-kantosiipialuksella Sortavalan satamasta. Menomatkalla aallokko hieman täristi, mutta palatessa Laatokka oli peilityyni ja meno sen mukaista. Luostarin satama oli vuonomaisen lahden pohjukassa ja satamaan mennessä näkyi useita kirkkoja, jotka kuuluivat pääluostarin alaisiin skiittoihin, erillisiin luostareihin. Hallitsevin maamerkki oli kuitenkin pääluostarin niinikään Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty ja vuonna 1896 käyttöön otettu katedraali.

Satamassa oli kova vilinä: turisteja, työläisiä sekä joitakin munkkejakin. Kantosiipialukset ja laiva tyhjentyivät matkustajista, ottivat uudet tilalle ja jatkoivat pian matkaa. Turismi ei ole toki uusi asia, myös 1930-luvulla Valamo oli suosittu matkakohde. Turistiryhmämme majoittui hotelli Igumenskajassa (igumeeni tarkoittaa luostarin johtajaa), joka sijaitsi pääluostarin uloimmalla kehällä. Sisemmässä kehässä asuivat munkit ja sen keskellä oli katedraali. Sisemmän kehän portilla naiset joutuivat pukeutumaan huviin ja pitkään hameeseen, mikäli heillä ei sellaisia jo ollut yllään. Heinävedellä ei ollut aivan yhtä tiukkoja sääntöjä pukeutumisen suhteen: siellä luostarialue alkoi jo parkkipaikalta, ja kiellettyjä asioita olivat opastaulun mukaan tupakointi, helleasut, koirat, luostariväen valokuvaaminen, kirkkotilojen valokuvaaminen (tosin kirkkovahti antoi meidän kuvata pääkirkossa) ja äänekäs oleilu kello 21 jälkeen.

Katedraalissa oli yllättäen kaksi kirkkoa: 1892 käyttöön otettu, Sergeille ja Hermanille pyhitetty alakirkko, jossa jumalanpalvelukset järjestettiin ja 1896 valmistunut, Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty yläkirkko, jota ei lämmitetty talvisin. Oppaan mukaan luostarin ikonit ja monet sisustukselliset elementit oli tehty Suomeen evakuoitujen, Heinäveden luostarissa tai Kuopion Ortodoksisessa kirkkomuseossa säilytettävien esikuviensa mukaan. Puitteet olivat hienot. Luostarissa myös rakennettiin paljon uutta, eikä rahasta ja työntekijöistä näyttänyt olevan pulaa. Valamon pääkirkon sisällä ja sisemmällä luostarialueella ei saanut valokuvata.

Opas kierrätti meitä kirkon lisäksi muualla luostarialueella, josta mieleen jäi munkkien hautausmaalla ollut hautakivi, jonka opas kertoi olevan Elias Lönnrotin löytämä. Haudassa lepäsi kertomuksen mukaan ruotsin kuningas Maunu, joka olisi haaksirikkoutunut Valamon rantaan ja elänyt siellä kuolemaansa vuonna 1371 saakka skeemamunkki Grigorina. Kertomus liittyy sepitteelliseen testamenttiin, jossa Maunu Eerikinpoika testamenttaa omaisuutensa pojalleen ja olemattomalle veljelleen sekä varoittaa heitä ryhtymästä sotaan Venäjää vastaan. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Maunu olisi kuollut hänen laivansa upottua Norjan rannikolla.

Kuningas Maunun / munkki Grigorin hauta

Matkaryhmäläisiämme kiinnosti myös kuulla oppaalta, että oliko presidentti Putinilla omaa huvilaa saarella, kuten huhut tiesivät kertoa. Opas sanoi, että Putin, joka on harras uskovainen, majoittuu samassa rakennuksessa kuin muutkin arvovieraat, eikä hänellä ole omaa asuntoa saarella, vaikka hän käykin siellä.

Ruokailut järjestettiin luostarin ruokalassa, jossa seurueemme söi yhdessä muun luostarinväen kanssa. Ruoka oli askeettista, mutta hyvää. Illalla teimme kävelyretken saaren länsirannalle, jossa oli rakenteilla uusi kirkko. Rakennuksen yläosat olivat hirttä, ja muistuttivat jonkin verran karjalaisia ja suomalaisia ortodoksisia puukirkkoja. Alaosa muodostui jonkinlaisesta liuskekivestä kootuista pylväistä. Ratkaisu vaikutti silmääni turhan modernilta, mutta toisaalta on otettava huomioon, että ortodoksikirkkojenkin arkkitehtuuri muuttuu. Saaren pääkirkkokin toi mieleeni ennemmin Helsingin tuomiokirkon kuin prototyyppisen slaavilaisen kirkon.

Aamulla kävimme kääntymässä pääkirkon jumalanpalveluksessa. Miehet ja naiset olivat jakautuneet eri puolille kirkkoa, naiset vasemmalle ja miehet oikealle. Oli yllättävää huomata, että luostarin työvoimasta suurin osa oli naisia, tai sitten naiset ovat Valamossakin miehiä hartaampia kirkossakävijöitä. Matkaseurueessamme ollut ortodoksipappi seurasi myös jumalanpalvelusta, ja hänen poistuessaan naisia kerääntyi hänen ympärilleen pyytämään siunausta. Pappi siunasi heidät yksitellen, suomen kielellä.

* * *

Uskontotieteellisesti motivoitu tutustumiseni ortodoksisiin juuriini jatkuu. Seuraavaksi lienee vuorossa Kuopiossa sijaitseva kirkkomuseo Riisa, joka avattiin tänä keväänä. Myös Heinävedellä täytyy käydä uudelleen tutustumassa Lintulan nunnaluostariin (joka perustettiin Karjalan kannakselle 1895 ja evakuoitiin myös talvisodassa), ja Valamon luostarissa kulttuurikeskukseen sekä ostamassa pari pulloa viiniä.

Oppaamme mukaan Laatokan Valamossa katsottiin suomalaisten munkkien viininvalmistusta aluksi karsaasti, koska eihän alkoholi sovi yhteen luostareissa harjoitettavan kilvoittelun ja hesykasmin, eli hiljaisuuden mystiikan kanssa, mutta jokin aika sitten sielläkin taivuttiin ja alettiin valmistaa yrttilikööriä – tosin vain lääkkeeksi.

(EDIT: korjattu kirjoitusvirheitä.)