Kuulin vapunpäivänä, että eräs sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija on tekemässä pro gradu -tutkielmaansa survivalismista. Aihepiiri oli niin kutkuttava, että aloin saman tien selailla suomalaista survivalismi.com-nettifoorumia vappukrapulan tyystin unohtaen.
Erilaiset onnettomuuskertomukset ovat osa nykyaikaa. Kutsuttakoon näitä esimerkiksi katastrofimyyteiksi.
YLE esitti vuosi sitten sähköverkon sabotoinnin helppoutta kauhistelevan MOT-dokumentin Suomi polvilleen 15 minuutissa. Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen pelko nousi taas Itä-Ukrainan kriisin myötä pinnalle. Talous- ja yhteiskuntajärjestyksen jatkuvuus epäilyttää joitain, ilmasto lämpenee ja ydinvoimaloissa on aina se pieni riski olemassa. Tautiepidemiaankin kannattaisi jotenkin varautua.
Survivalismi.com-sivustolla ihmiset jakavat ja vastaanottavat selviytymiskeinoja erilaisten onnettomuusskenaarioiden varalta. Kehotetaan, että vettä ja ruokaa tulee aina olla varastossa pidemmän ajan (kuukausien) tarpeisiin. Kirveitä, puukkoja ja muita yleisvarusteita kannattaa hankkia jo ennen kuin niille on käyttöä. Luonnossa liikkuminen ja selviytyminen vähäisin varustein on hyvä opetella. Ensiapupakkauksen tulee olla ajan tasalla, eikä ole pahitteeksi kantaa aina mukanaan pientä henkilökohtaista selviytymisrasiaa.
Useita näistä resursseista voi hyödyntää esimerkiksi retkeilyharrastuksen yhteydessä, mutta monen survivalistin tai survivalistihenkisen kohdalla ne kytkeytyvät elämäntapavalintoihin. Survivalisti haluaa olla valmis. Olisko tämän käytännöllisen puolen lisäksi survivalistisessa maailmankuvassa myös jotain, mikä erityisesti vetoaa sen kannattajiin?
Muistan kuinka lapsena selailin lumoutuneena erästä vanhaa opasta, jossa kerrottiin miten voi selviytyä ydinlaskeumasta: mitä ruokaa kannattaa varata, mistä materiaaleista pystyy rakentamaan säteilyä kestävän bunkkerin, ja niin edelleen. Kannattaa varautua, koska eihän sitä koskaan tiedä. Kirja oli ihan kuin sci-fiä, jonka maailma oli mahdollista tuoda omaan todellisuuteen erilaisten käytäntöjen kautta.
Moni onnettomuuskenaario on varmasti täysin mahdollinen. Kulttuurintutkijoina meitä ei kuitenkaan tyypillisesti kiinnosta pohtia erilaisten kauhuskenaarioiden todennäköisyyttä sinänsä, vaan esimerkiksi sitä, millaiset kertomukset määrittävät survivalistien maailmakuvaa, ja miten ihmiset suuntaavat elämäntapavalintojaan suhteessa katastrofimyytteihin.
Puhe myyteistä voi kuulostaa halventavalta: arkipuheessa myytti tarkoittaa usein kertomusta, joka ei pidä paikkansa. Toisessa perinteisessä mielikuvassa myytit ovat jotain muinaiskreikkalaisten jumaltarujen kaltaista. Mielessäni on kuitenkin näistä poikkeava tapa puhua myytistä.
Uskontotieteilijä Russell T. McCutcheon on ehdottanut, että tutkijoiden tulisi ajatella myyttiä sosiaalisena strategiana, jonka avulla ihmiset asettavat tietyt kertomukset erityisasemaan. Myytit tukevat tiettyä maailmankuvaa ja sosiaalista järjestystä. Samanhenkisesti varhaista kristinuskoa tutkinut Burton Mack on todennut, että myyttien myötä tietyt yhteisön jakamat näkemykset saavat itsestäänselvyyden aseman.
Myytti on siis tapa tehdä merkityksiä ja muodostaa yhteisöä. Se on enemmän toimintaa kuin tietynlaisia kertomuksia. Uskontotieteilijä voikin ottaa selviytymisrasiastaan esiin myytin käsitteen ja tarkastella survivalisteja katastrofimyyttien pohjalta rakennettuna ja ylläpidettynä yhteisönä.
Tässä kohtaa oleellista ei ole niinkään se, ovatko yhteisön näkemykset vaikkapa ilmastokatastrofista paikkansapitäviä, vaan tärkeää on havaita miten tietyt kertomukset mahdollistavat tietynlaiset sosiaaliset identiteetit. Nämä kertomukset ohjaavat survivalisteja järjestämään elämänsä tietyllä tavalla.
LUKUVINKIT:
McCutcheon, Russell T: “Myth”, teoksessa Willi Braun & Russell T. McCutcheon (eds): Guide to the study of religion. London: Continuum.
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 