Enkeleistä ja ihmisistä

Kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään keskittyvän Images of afterlife -konferenssin  järjesti tutkimusprojekti Mind and the Other, jonka johtaja, professori Marja-Liisa Honkasalo piti avauspäivän ensimmäisen puheenvuoron. Janus-sali oli miltei täynnä kiinnostuneita kuulijoita lukuisista maista ja useilta eri tieteenaloilta.

Post-sekulaarissa länsimaisessa yhteiskunnassa uskonto ei ole enää entisensä. Se on vahvasti näkyvillä, mutta uusissa paikoissa ja uusilla tavoilla. Yhä useammat kiistävät olevansa uskonnollisia ja kuvailevat itseään pikemmin henkisiksi, spirituaalisiksi. Uskonnottomuuden ja uskonnollisen välinpitämättömyyden muodot ovat kasvussa.

Samalla suhde kuolemaan on muutoksessa. Näkemykset siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu sekä erityisesti suremisen tavat ja muodot ovat muuttumassa. Uskonnottomat hautajaiset alkavat yleistyä ja tunnustuksellisissakin hautajaisissa korostuu vainajan persoonallisuus ja elämä kristillisen taivaskuvan sijaan. Virtuaaliset sururituaalit ovat  uusimpia suremisen muotoja ja erilaiset sosiaalinen media tarjoavaa mahdollisuuden virtuaaliseen kuolemanjälkeiseen elämään.

Honkasalo esitteli alustuksessaan suomalaisia kuoleman kuvia porilaisessa Juseliuksen mauseleumissa.

Honkasalo esitteli alustuksessaan suomalaisia kuoleman kuvia. Tässä yksi tunnetuimmista, Akseli Gallén-Kallelan Tuonelan virta. Juseliuksen mauseleumi, Pori.

Muutokset taivaskäsityksissä

Konferenssin ensimmäinen keynote-luennoitsija oli professori Tony Walter Bathin yliopistosta, Britanniasta. Hän paljasti alustuksessaan, miksi nykypäivän kuolleista tulee yhä useammin enkeleitä.

Innostavan luennon alkuun Walter soitti Abban “I have a dream” -kappaletta. Ja rakenteellisesti mainion esityksen lopuksi selvisi, miksi.

Jotta ymmärtäisi tämän päivän käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, on palattava historiaan. Erinomainen johdatus tähän on Colleen McDannellin & Bernhard Langin Heaven. A History -teos. Se osoittaa mm. sen, miten ruotsalaisen mystikon Emanuel Swedenborgin kirjoitusten jälkeen taivas ei ollut entisellään.

Walter toi esiin kristinuskon taivaskäsitykset, jossa alussa keskeistä on ollut ruumiin ylösnousemus, mutta josta on siirrytty sielukeskeisempään taivaskuvaan. Tästäkin on olemassa kaksi mallia: jumalakeskeinen (taivaassa autuaat sielut ylistävät Jumalaa) ja ihmiskeskeinen (taivaassa kohtaa edesmenneet rakkaat).

Walterin mukaan 1900-luvulla länsimaissa vahvistui näkemys siitä, että kuolleet menevät taivaaseen sukulaistensa seuraan. Tulkinta taivastapaamisesta on Walterin näkemyksen mukaan syntynyt aikana, jolloin ihmisten elinikä alkoi pidentyä, mutta avioerot olivat vielä harvinaisia. Tällöin pitkän elämän päättyessä takana saattoi olla vuosikymmeniä avioliittoa. Leskeä lohdutti tällöin ajatus siitä, että oman kuoleman kohdatessa muutaman vuoden sisällä, puolisot taas kohtaisivat taivaan iloissa. Taustalla oli romanttinen ajatus ikuisesta rakkaudesta puolisoiden sekä lasten ja vanhempien välillä – joka siis jatkuisi myös kuoleman jälkeen.

Miksi kuolleista tulee enkeleitä?

Nykypäivänä elää edelleen ajatus siitä, että kuoleman jälkeen läheiset kohtaavat, mutta yhä useammin ajatellaan, että ihmisistä tulee kuollessaan enkeleitä. Erityisesti tämä koskee vauvoina, lapsina tai nuoruudessaan menehtyneitä, mutta myös isovanhempia tai vanhempia. Walter ei muista nähneensä, että puolisoista tulisi kuollessaan enkeleitä.

Sen enempää kristinuskon opetuksista kuin 1980-1990-lukujen enkelibuumin teoksista ei voida löytää tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen muuttuisi kuollessaan enkeliksi. Päin vastoin. Enkeli on olemukseltaan ihmisestä täysin poikkeava olio. Raamattu ja enkelikirjallisuus osoittavat selvästi, ettei ihmisestä voi missään olosuhteissa tulla enkeliä. (Joissain elokuvissa on esitetty tulkintoja siitä, miten enkeli haluaisi muuttua ihmiseksi. Koskettavimpana Berliinin taivaan alla/Wings of Desire, vuodelta 1987.)

Mistä enkeliajatus on sitten oikein opittu?

Walter esittää tulkinnan, jonka mukaan kyse on siitä, miten pitkään jälleennäkemistä joutuu odottamaan. Iäkkäänä puolison menettäneen odotus ei kestä kauaa, mutta lapsen tai nuoruudenystävän menettänyt elää vielä vuosikymmeniä jälleennäkemistoivossaan. Odotus on pitkä.

Tällöin onkin äärimmäisen lohduttavaa ajatus siitä, että menetetty lapsi onkin enkelinä toisten enkelien kanssa ja seuraa suojellen vanhempiensa maanpäällistä elämää. Enkelisukulaisten oletetaan huolehtivan vielä elävistä perheenjäsenistään. Erityisesti tämä koskee kuolleita äitejä ja isoäitejä, joiden oletetaan katsovan lastensa ja lastenlastensa perään enkelihahmossaan.

Vauvaenkeleitä

Vauvaenkeleitä

Enkeliajatus ylläpitää sukulaisten välistä sidettä, siihen asti kunnes he jälleen tapaavat taivaassa.

Hyvin swedenborgilaista on näkemys siitä, että enkelit jatkavat maallisia toimiaan ja säillyttävät persoonansa myös kuolemanjälkeisessä elämässä: lapset jatkavat leikkejään, äidit huolehtivat edelleen lapsistaan, iloiset tarinankertojat hauskuuttavat muita enkeleitä.

Tarinoitakertovaa tai huolenpitäjäenkeliä on vaikea yhdistää kristinuskon kuvaan ylösnousevasta ruumiista, joka viettää aikaansa taivaassa Jeesuksen ja Jumalan läheisyydessä.

Enkelit ovat voimakkaita ja positiivisia hahmoja. Enkeleillä on toimijuutta. He voivat ottaa yhteyttä ihmisiin. He voivat ja haluavat sekä auttaa että suojella. Enkelit eivät myöskään ole juuttuneita taivaaseen, vaan voivat olla missä vaan ja kaikkialla – missä heitä ikinä tarvitaankaan.

Professori Tony Walter sekä lapsen kuva isovanhemmastaan lapsenlapsiaan suojelevana enkelinä

Professori Tony Walter sekä piirros isovanhemmasta lapsenlapsiaan suojelevana enkelinä

Facebook-enkelit

Parhaiten nykyenkelit löytyvät netistä, erityisesti Facebookissa, jossa kuolleen henkilön sivustot muuttuvat tämän muistoa ylläpitäviksi yhdessä suremisen paikoiksi.

Menehtyneen läheiset, ystävät ja “kaverit” kirjoittavat kuolleen Facebook-seinälle viestejään, joissa hyvin usein viitataan siihen, että kuollut on nyt enkelinä, iloisena toisten enkelien joukossa, jatkaen ehkä itselle rakkaita harrastuksiaan.

Walterin mukaan mettiviestit ottaneet perinteisten rukousten paikan ja funktion. Facebook-sivuille lähetetään viestejä, kuin oletettaisiin, että kuolleet kävisivät niitä edelleen lukemassa. Viesteissä saatetaan esimerkiksi pyytää apua, tukea tai peräänkatsomista.

Facebookissa (tai vastaavissa sosiaalisen median ohjelmissa) voi ottaa yhteyttä kuolleisiin missä ja koska tahansa,. Enää ei tarvitse mennä hautausmaalle.

Uskontoa, henkisyyttä vai jotain muuta?

Enkelikuvasto ja -tulkinnat eivät siis liity kristinuskoon eikä uushenkisyyden kenttään, vaan voidaan asemoida osaksi kansanomaista uskonnollisuutta, vernacular religion, josta esimerkiksi Marion Bowman ja Ülo Valk ovat ansiokkaasti kirjoittaneet.

2000-luvun enkelit voidaan tulkita myös verkossa leviäviksi kuviksi, meemeiksi, joita osa verkon käyttäjistä ja verkossa surijoista käyttää ja kehittää. Enkeli on resurssi, jota ihmiset käyttävät surussaan.

Kuten Abban “I have a dream” -kappaleessa enkeleihin uskotaan, vaikka tiedetäänkin, että ne ovat fantasiaa. Ne kuitenkin auttavat kulkemaan läpi todellisuuden.

Conclusions

Advertisements

Alussa oli kuva – ja lopussa. Peter Greenaway Aboagorassa

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway oli kutsuttu vuoden 2014 Aboagora-symposiumin pääpuhujaksi. Symposiumin teemana oli Kaaos & Kosmos.

Greenawayn tuloa odotettiin kovasti – ja vähän jännitettiinkin, sillä alkukesän Sodankylän elokuvajuhlille hän ei odotuksista huolimatta ilmestynyt. Turkuun hän kuitenkin ilmestyi ja piti Sibelius-museoon kerääntyneen yleisön otteessaan yli kaksituntisen esityksensä ajan.

Greenawayn esitys oli paitsi pitkä myös polveileva, kuten alustuksen otsikkokin antoi odottaa: “The Cinema is Dead, Long Live the Cinema: Taming the Shrew of Chaos: Ordering the Frame & the Narrative”. Hän puhui vapaasti, ilman muistiinpanoja, mutta esitys pysyi leveälle asetettujen raamiensa sisällä.

Raamit tai kehykset olivat yksi tärkeä Greenawayn käsittelemä teema. Kehykset – taideteosten tai valkokankaan ympärillä – rajaavat näkemäämme, vangitsevat meitä katsomaan vain eteemme, vain esitystä. Hän halusi räjäyttää kehykset ja esitteli tapoja, joilla itse oli pyrkinyt eroon kehysten kahleista.

Greenaway suhtautui skeptisesti elokuvaan ja toisti mantranomaisesti ajatusta: elokuva on kuollut. Hän piti elokuvia pääosin vain tekstien kuvittamisena – Harry Potterit ja Sormusten herrat perustuvat kirjoihin – tekstipohjaisina ja siten rajoittuneina esityksinä.

Suhtautuminen käsikirjoittajiin ja näyttelijöihin oli myös hyvin ankara: käsikirjoittajat tulisi viedä saunan taa ja lopettaa; näyttelijät ovat henkilöitä, jotka on opetettu teeskentelemään, ettei heitä katsota. No, ehkä hän tässä ei ollut aivan vakavissaan…

Vaikka ja koska elokuva on kuollut, se tulisi keksiä aina uudelleen. Greenawayn mukaan elokuvan tulisi perustua kuvaan – in the beginning there was image & image always has the last word, olivat iskulauseita, joiden hän halusi tarttuvan kuulijoidensa mieliin. Hänen taidemaalarin taustansa ja koulutuksensa kulkivat esityksen pinnassa koko ajan. Hänestä parhaissa elokuvissa – jotka ilmeisesti olivat hänen itsensä tekemiä – on jotain samaa kuin taidehistorian parhaissa maalauksissa.

Greenaway esitteli muutaman lyhytelokuvan, jossa hän toteutti ajatuksiaan elokuvan tulevaisuudesta, rakenteen ja sisällön suhteesta sekä erityisesti elokuvan ja maalaustaiteen dialogista. Tällaisia dialogi-elokuvia on jo muutama tehty. Projekti jatkuu muun muassa Jackson Pollockin ja Picasson töillä. Huipentumana on muutaman vuoden päästä toteutuva Michelangelon Viimeinen tuomio.

Peter Greenaway kuvasi työskentelyään Rembrandtin Yövartion parissa

Peter Greenaway kuvasi työskentelyään Rembrandtin Yövartion parissa

Projektin yhteydessä taideteokset kuvataan digitaalisesti sentti sentiltä, jonka jälkeen kuvaa ja sen osia pystyy tietokoneella käsittelemään millä tavoin tahansa. Rembrandtin Yövartiota kuvattiin osuvasti öisin, museovieraiden lähdettyä. Alankomaalaiset arvostivat Greenawayn tulkintaa niin, että hänen lompakostaan löytyy kortti, joka takaa pääsyn Rijksmuseumiin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.Tosin taidepiirien tiukkapipoisimmat ovat pitäneet joitain hänen tulkintojaan melko lailla hatusta vedettyinä.

Greenaway näytti Aboagoran yleisölle tulkintansa Paulo Veronesen Kaanaan häistä sekä da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta. Tulkinta löytyy myös YouTubesta täältä ja täältä.

Tunne Greenawayn luennon ainutlaatuisuudesta haihtuikin hyvin nopeasti tutustuessani YouTuben valikoimiin Greenawayn luennoista ja lyhytelokuvista. Tänään näkemämme ja kuulemamme esitys ei ollut ainoa laatuaan – ehkä se siksi olikin niin sujuva ja luonteva – mutta kokemuksena se tuntui ainutlaatuiselta. Koska Greenawayn tuotanto ja projektit eivät olleet minulle tuttuja, kaikki mitä hän kertoi ja näytti teki suuren vaikutuksen. Ehkä näin pitäisikin kohdata taiteilijat ja taide: vailla ennakkotietoja ja ennakko-odotuksia, alttiina ja vastaanottavaisena?

paolo-veronese-le-nozze-di-cana

Mannertenvälistä ruokapuhetta

foodandreligion

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Toteemeja ja tabuja ruokakaupassa

Ruokaa ja uskontoa käsittelevä Donner instituutin symposium alkoi tänään. Ensimmäisenä keynote-luennoitsijana oli itseoikeutetusti professori Ben Zeller Lake Forest Collegesta, USA:sta. Itseoikeutetusti ehkä sen vuoksi, että hän on ollut ensimmäisiä, jotka ovat institutionalisoineet ruuan ja uskonnon tutkimuksen.

Benjamin Zeller

Benjamin Zeller

Zeller tarkasteli alustuksessaan erilaisia itsevalittuja ruokavalioita – gluteeniton, kivikautinen, kasvisruoka, lähiruoka, luomuruoka, vegaaninen ruoka yms. – kvasiuskonnollisina ilmiöinä.

Kun uskonto ymmärretään  konstruoiduksi, myös ruokavaliot voivat olla uskontoja. Esimerkiksi ihminen voi kääntymysprosessin myötä  valita vegaaniruokavalion, joka määrittelee mitä hän syö ja juo, minkälaisia tuotteita kuluttaa ja minkälaisia vaatteita käyttää. Ruokavalio voi olla myös henkistä luonteeltaan ja antaa merkitystä elämälle.

Erityisesti, jos uskontoa lähestyy funktionaalisesta näkökulmasta, itsevalitulla ruokavaliolla saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä uskonnollisuuden kanssa. Tiukat ruokavaliot tarjoavat järjestystä elämään, määritellessään hyvnkin tarkkaan, mitä voi syödä ja mitä ei. Enää ei tarvitse tuntea epävarmuutta erilaisten kananmunavaihtoehtojen äärellä – haluanko onnellisten vai vapaiden kanojen munia? Ne voi jättää kokonaan pois ruokavaliosta ja tulla itse onnelliseksi ja  vapaaksi.

Ruokavalioita mainostetaan ja niistä keskustellaan usein hyvin uskonnollissävytteisesti. Tietyllä tavalla syömällä ihminen tulee terveeksi, puhtaaksi, onnelliseksi. Toiset ruokavaihtoehdot taas nähdään syntisinä, saastuttavina, väärinä ja pahoina.

Zeller käyttikin Freudin toteemi ja tabu -jaottelua kuvittaessaan ruokavalioiden kvasiuskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi kasvikset ovat vegaanin toteemi, keskeinen identiteetin ja yhteisön symboli. Liha tai eläinperäiset ruuat taas ovat tabuja, epäpyhiä, likaisia, hylättäviä ja vältettäviä.

Ruokavalio toimiikin yhä useammin identiteetin ja yhteisön rakentajana. Vaikka päätökset tehdään yksilöllisesti, ehkä median tai verkkokeskustelun ohjaamina, yhteisöllisyyttä rakennetaan usein sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Uusi tabu on gluteeni. Gluteenitonta ruokaa myydään terveille ihmisille, sillä gluteeni nähdään pahana ja vaarallisena. Itsevalittu gluteeniton ruokavalio edustaa moraalisuutta, hyveitä, terveyttä ja hyvinvointia. Gluteeniton ruokavalio pelastaa ja suojelee.

Erilaisten ruokavalioiden puolustajat ja vastustajat puolustavat omia valintojaan ja vastustavat toisten valintoja usein erittäin raivokkaasti. Suuri osa gluteenittoman ruokavalion puolustajista (tai vastustajista) ei edes tiedä, mitä gluteeni tarkalleen ottaen on. Mutta se ei olekaan tärkeää. Ei uskonnossa tarvitsekaan tietää.

Ruokavaliosta on tullut ihmisen identiteetin merkitsijä. Ihminen syö itselleen identiteetin.

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

 

Kirjoittaja on ollut niin pitkään kala-kasvissyöjä, ettei muista enää minkä tähden alunalkaen on ruokavalioonsa päätynyt.

Esoteriaa ja Ervastia

Uskontotieteen oppiaineeseen oli kutsuttu vieraileva luennoitsija Erik Gullman, joka 1970-luvulta asti on perehtynyt Pekka Ervastin elämään ja ajatteluun. Gullmanin luennot pääsiäisviikolla olivat odotetusti persoonallisia ja performatiivisia – onhan hän “tuttu teeveestä”, muutaman vuoden takaisesta shamanistisesta Talent-esiintymisestään. Uskonnontutkijoille hän on tuttu Ervastin seuraajana, arkistotietojen tarkkana kirjaajana ja henkisen polun kulkijana.

Gullmanin luennointi muistutti tajunnanvirtaa, jossa yhteydet ja kytkökset eri asioiden välillä ohjasivat tarinan kulkua. Tällaisesta luennoinnista muistiinpanojen teko on melko haastavaa, sillä se vaatii kirjoittajaa itseään rakentamaan kronologian tai jatkumon ja edellyttää joidenkin asioiden etsimistä ulkopuolisista lähteistä. Se pakottaa siis ajattelemaan itse, eikä anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna.

Erik2

12 tunnin luennoilla ehdittiin käydä lävitse monia asioita alkaen Teosofian synnystä ja Suomeen tulosta sekä teosofian ja taiteen kytköksistä – erityisesti käsiteltiin Minna Canthin, Akseli Gallen-Kallelan, J. H. Erkon sekä Eino Leinon suhdetta teosofiaan. Gullman toi esiin tärkeän eron teosofian ja Teosofisen seuran välillä – yhteyksiäkin toki on, mutta ensinmainittua on esiintynyt jo huomattavan kauan ennen seuran syntymistä. Ervast itse piti teosofiaa hengen uskontona. Tarkimmin tarkasteltiin Pekka Ervastin kehitystä, toimintaa, tuotantoa ja ajattelun keskeisiä piirteitä sekä niitä monia kiehtovia henkilöitä, joiden kanssa hän elämänsä ja uransa aikana oli tekemisissä.

Kiehtovaa oli myös kuulla ajatuksia henkisestä kasvusta, henkisestä kehityksestä ja siitä, minkälaista on kulkea henkistä polkua. Tällaista puhetta yliopistolla harvemmin kuulee.

Sellaiselle, joka haluaisi perehtyä tarkemmin suomalaiseen esoteriaan, sala- ja rajatieteeseen, luennot tarjosivat lukemattomia polkuja, joita seurata – niin paljon kiinnostavia ideoita, henkilöitä, tapahtumia, teoksia ja lehtiä luennoilla tuli mainituksi.