Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

joroinen3

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

vuori

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

jarvikyla

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Advertisements

Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Pyhäinjäännökset ja mielikuvaharjoitukset

Kristinuskon historia tuntee monia kertomuksia pyhimyksistä, pyhäinjäännöksistä, niiden synnystä, käytöstä ja hyväksikäytöstä. Protestanttisessa näkökulmassa pyhäinjäännökset maalataan usein omista tarkoitusperistä käsin, korostaen niiden olevan hyödyttömiä ja turhia, joskus myös vaarallisia. Konkreettisimmin suomalaiset tuntevat pyhäinjäännökset nykyään lähinnä kiistoista Piispa Henrikin luunsirusta ja sen säilytyspaikasta. Suomessa näillä kotimaisilla reliikeillä on merkitystä lähinnä vain roomalais-katolisille kristityille. Lutherin ja Pietismin puhdistaman pohjolan ulkopuolella pyhäinjäännöksillä on kuitenkin hyvin vahva rooli uskonnossa.

Ennen joulua kävin matkalla Roomassa. Tällä kertaa yksi pääteemani oli tutustua Rooman kirkkoihin, tai osaan niistä. Kävin noin 20 kirkossa, joista pääosissa olivat paavinkirkot ja muut keskeiset sekä merkittävät pyhäköt. Hyvin olennaisessa osassa merkittäviä kirkkoja ovat niiden pyhäinjäännökset, jotka kuulostavat toinen toistaan mielenkiintoisemmilta – ja mielikuvituksellisimmilta. Pyhäinjäännöksiä metsästävä voi valita kaikkea Pietarin kahleista epäilevän Tuomaan sormeen asti. Pyhimyksiksi julistettujen hautoja löytyy kaikkialta ja kolmessa kirkossa ovat myös yhteensä neljän apostolin haudat. Ihmeellisyyksien kirjo ja kirkkojen loisto voi pyörryttää heikompaa kulkijaa, jolloin on hyvä istua tai polvistua hetkeksi vain pohtimaan kaiken tämän historiaa ja merkityksiä. Pienistä kuvista avautuu näkökulma paikallisten uskontoon ja elämysmaailmaan.

image

image

Pyhäinjäännösten kannalta ehkä merkittävin kirkko Roomassa on Santa Croce in Gerusalemme, eli tuttavallisemmin suomennettuna Jerusalemista tuodun Pyhän Ristin Kirkko. Kirkon oven kyltissä kielletään valokuvaus, minkä vuoksi en kilttinä tutkijana voi tarjota tässä blogissa kuvia reliikeistä. Kirkon pyhäinjäännöskappelissa säilytetään reliikkejä, kuten palasia Jeesuksen rististä, piikkejä orjantappurakruunusta, ristiinnaulitsemisessa käytetty naula, ristin päälle naulatun nimikyltin jäännös, epäilevän Tuomaksen sormi ja ns. hyvän ryövärin ristin palanen. Vaikka kaupungin muut pyhäinjäännökset ja pyhimysten haudat ynnä ruumiit ovat näyttäviä ja merkittäviä, ovat kyseisen kirkon pyhäinjäännökset kristinuskon yhden olennaisimman kertomuksen, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, ytimessä.

image

Legendan mukaan keisari Konstantinuksen äiti Helena toi risti-reliikit Roomaan matkaltaan Jerusalemiin. Tämä legenda, kuten monet legendat, ovat kehittyneet pala palalta. Hyvän yleiskatsauksen Helenasta ja legendasta löydät tästä linkistä. Varmaa on se, että Helena matkusti Jerusalemiin. Eusebiuksen mukaan hän teki matkan käyttäen arvonimeä augusta, keisarillinen arvonimi, jonka Konstantinus oli hänelle antanut. Tämä ja muut todisteet (kuten kirkkojen rakentaminen) viittaisivat siihen, että Helenan päätehtävä matkalla oli vahvistaa kristinuskon ja Konstantinuksen asema itäisessä valtakunnassa, Konstantinuksen suunnitelman mukaisesti. Helena toi matkaltaan mukanaan laivalastillisen tavaraa. Yksi myöhempi traditio kertoo hänen tuoneen myös portaat Pilatuksen palatsista. Osa tuodusta tavarasta päätyi mahdollisesti tai todennäköisesti pyhäinjäännöksiksi Helenan kuoleman jälkeen – olihan ne tuotu Roomasta.

Helena kuoli noin vuonna 329. Ensimmäiset maininnat risti-reliikistä ovat vuoden 350 tienoilta, mutta Helenan nimi liitettiin ristin löytämisen tarinaan vasta 390-luvulla. Ensimmäinen taltioitu tarina siitä, että Helena olisi myös tuonut ristin palaset Roomaan löydetään vasta 1100-luvun kirjoituksesta. Lopullinen kertomus, jossa mainitaan myös Santa Crocen kirkko, löytyy vasta 1400-luvulta. On mahdollista, että risti-reliikkejä on ollut kirkoissa jo ennen Konstantinusta, vaikka 300-luvun kertomukset esittävätkin ristin palasten löytyneen hänen aikanaan.

Vaikka risti-reliikin ja legendan todenperäisyyttä ja alkuperää voidaan kyseenalaistaa vahvoin perustein, reliikkejä kuitenkin käytetään aktiivisesti uskonnollisissa rituaaleissa ja monet uskovat myös niiden aitouteen. Pyhäinjäännösten hyödyllisyys uskonnollisissa rituaaleissa ei ole riippuvainen niiden aitoudesta ja kiistattomuudesta. Pohtiessani Rooman pyhäinjäännöksien ja hautojen funktioita ja symboliikkaa istuen ja välillä polvistuenkin kirkoissa, pääsin hieman kurkistamaan siihen mielikuvan ja konkretian tanssiin, jota tässä pelissä käydään.

Esimerkiksi Tanya M. Lurhmann (2012) on kirjoittanut mielikuvitus-pelin tai -leikin (imaginative play) merkityksestä uskonnossa. Uskonnollisten objektien kuvitteleminen, hahmottaminen ja meditointi vahvistaa uskonnollisen yksilön uskoa toiseuteen ja sen todellisuuteen hänelle. Pyhäinjäännösten huomattava merkitys onkin niiden tarjoamassa konkreettisessa välineessä mielikuvitus-pelille. Olennaista ei tällöin ole niiden alkuperä, vaan siinä mitä ne yksilön mielikuvitus-pelissä edustavat. Niitä käyttämällä hän rakentaa uskonsa kohteesta konkreettisemman ja saa abstraktille toiseudelle hahmotettavat rajat. Tämä auttaa häntä uskomaan siihen todellisuuteen ja jumalaan, jota hän ei näe, uskon välineiden avulla.

Samankaltainen mielikuva-peli toteutuu myös yksilön katsellessa kirkkojen freskoja ja alttaritauluja. Niihin kuvatut kertomukset muistuttavat uskonnonharjoittajaa perinteensä kulttuurisista systeemeistä, jaetuista merkityksistä, symboleista, kokemuksista ja unelmista. David Morgan on hyvin osoittanut, että myös protestanttien uskonnossa kuvat ja symbolit näyttelevät olennaista osaa, vaikka viralliset reliikit puuttuvat. Ihminen työstää tietoa mielikuvissaan, vahvistaen näin tiedon pysyvyyttä muistissaan ja identiteetissään. Siksi mielikuvaharjoitukset ovat oleellinen osa kaikkia uskontoja.

20141219_111849