“Tutkijatutka” – #easr2016

WSR-57_antenna

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Advertisements

Enkeleistä ja ihmisistä

Kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään keskittyvän Images of afterlife -konferenssin  järjesti tutkimusprojekti Mind and the Other, jonka johtaja, professori Marja-Liisa Honkasalo piti avauspäivän ensimmäisen puheenvuoron. Janus-sali oli miltei täynnä kiinnostuneita kuulijoita lukuisista maista ja useilta eri tieteenaloilta.

Post-sekulaarissa länsimaisessa yhteiskunnassa uskonto ei ole enää entisensä. Se on vahvasti näkyvillä, mutta uusissa paikoissa ja uusilla tavoilla. Yhä useammat kiistävät olevansa uskonnollisia ja kuvailevat itseään pikemmin henkisiksi, spirituaalisiksi. Uskonnottomuuden ja uskonnollisen välinpitämättömyyden muodot ovat kasvussa.

Samalla suhde kuolemaan on muutoksessa. Näkemykset siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu sekä erityisesti suremisen tavat ja muodot ovat muuttumassa. Uskonnottomat hautajaiset alkavat yleistyä ja tunnustuksellisissakin hautajaisissa korostuu vainajan persoonallisuus ja elämä kristillisen taivaskuvan sijaan. Virtuaaliset sururituaalit ovat  uusimpia suremisen muotoja ja erilaiset sosiaalinen media tarjoavaa mahdollisuuden virtuaaliseen kuolemanjälkeiseen elämään.

Honkasalo esitteli alustuksessaan suomalaisia kuoleman kuvia porilaisessa Juseliuksen mauseleumissa.

Honkasalo esitteli alustuksessaan suomalaisia kuoleman kuvia. Tässä yksi tunnetuimmista, Akseli Gallén-Kallelan Tuonelan virta. Juseliuksen mauseleumi, Pori.

Muutokset taivaskäsityksissä

Konferenssin ensimmäinen keynote-luennoitsija oli professori Tony Walter Bathin yliopistosta, Britanniasta. Hän paljasti alustuksessaan, miksi nykypäivän kuolleista tulee yhä useammin enkeleitä.

Innostavan luennon alkuun Walter soitti Abban “I have a dream” -kappaletta. Ja rakenteellisesti mainion esityksen lopuksi selvisi, miksi.

Jotta ymmärtäisi tämän päivän käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, on palattava historiaan. Erinomainen johdatus tähän on Colleen McDannellin & Bernhard Langin Heaven. A History -teos. Se osoittaa mm. sen, miten ruotsalaisen mystikon Emanuel Swedenborgin kirjoitusten jälkeen taivas ei ollut entisellään.

Walter toi esiin kristinuskon taivaskäsitykset, jossa alussa keskeistä on ollut ruumiin ylösnousemus, mutta josta on siirrytty sielukeskeisempään taivaskuvaan. Tästäkin on olemassa kaksi mallia: jumalakeskeinen (taivaassa autuaat sielut ylistävät Jumalaa) ja ihmiskeskeinen (taivaassa kohtaa edesmenneet rakkaat).

Walterin mukaan 1900-luvulla länsimaissa vahvistui näkemys siitä, että kuolleet menevät taivaaseen sukulaistensa seuraan. Tulkinta taivastapaamisesta on Walterin näkemyksen mukaan syntynyt aikana, jolloin ihmisten elinikä alkoi pidentyä, mutta avioerot olivat vielä harvinaisia. Tällöin pitkän elämän päättyessä takana saattoi olla vuosikymmeniä avioliittoa. Leskeä lohdutti tällöin ajatus siitä, että oman kuoleman kohdatessa muutaman vuoden sisällä, puolisot taas kohtaisivat taivaan iloissa. Taustalla oli romanttinen ajatus ikuisesta rakkaudesta puolisoiden sekä lasten ja vanhempien välillä – joka siis jatkuisi myös kuoleman jälkeen.

Miksi kuolleista tulee enkeleitä?

Nykypäivänä elää edelleen ajatus siitä, että kuoleman jälkeen läheiset kohtaavat, mutta yhä useammin ajatellaan, että ihmisistä tulee kuollessaan enkeleitä. Erityisesti tämä koskee vauvoina, lapsina tai nuoruudessaan menehtyneitä, mutta myös isovanhempia tai vanhempia. Walter ei muista nähneensä, että puolisoista tulisi kuollessaan enkeleitä.

Sen enempää kristinuskon opetuksista kuin 1980-1990-lukujen enkelibuumin teoksista ei voida löytää tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen muuttuisi kuollessaan enkeliksi. Päin vastoin. Enkeli on olemukseltaan ihmisestä täysin poikkeava olio. Raamattu ja enkelikirjallisuus osoittavat selvästi, ettei ihmisestä voi missään olosuhteissa tulla enkeliä. (Joissain elokuvissa on esitetty tulkintoja siitä, miten enkeli haluaisi muuttua ihmiseksi. Koskettavimpana Berliinin taivaan alla/Wings of Desire, vuodelta 1987.)

Mistä enkeliajatus on sitten oikein opittu?

Walter esittää tulkinnan, jonka mukaan kyse on siitä, miten pitkään jälleennäkemistä joutuu odottamaan. Iäkkäänä puolison menettäneen odotus ei kestä kauaa, mutta lapsen tai nuoruudenystävän menettänyt elää vielä vuosikymmeniä jälleennäkemistoivossaan. Odotus on pitkä.

Tällöin onkin äärimmäisen lohduttavaa ajatus siitä, että menetetty lapsi onkin enkelinä toisten enkelien kanssa ja seuraa suojellen vanhempiensa maanpäällistä elämää. Enkelisukulaisten oletetaan huolehtivan vielä elävistä perheenjäsenistään. Erityisesti tämä koskee kuolleita äitejä ja isoäitejä, joiden oletetaan katsovan lastensa ja lastenlastensa perään enkelihahmossaan.

Vauvaenkeleitä

Vauvaenkeleitä

Enkeliajatus ylläpitää sukulaisten välistä sidettä, siihen asti kunnes he jälleen tapaavat taivaassa.

Hyvin swedenborgilaista on näkemys siitä, että enkelit jatkavat maallisia toimiaan ja säillyttävät persoonansa myös kuolemanjälkeisessä elämässä: lapset jatkavat leikkejään, äidit huolehtivat edelleen lapsistaan, iloiset tarinankertojat hauskuuttavat muita enkeleitä.

Tarinoitakertovaa tai huolenpitäjäenkeliä on vaikea yhdistää kristinuskon kuvaan ylösnousevasta ruumiista, joka viettää aikaansa taivaassa Jeesuksen ja Jumalan läheisyydessä.

Enkelit ovat voimakkaita ja positiivisia hahmoja. Enkeleillä on toimijuutta. He voivat ottaa yhteyttä ihmisiin. He voivat ja haluavat sekä auttaa että suojella. Enkelit eivät myöskään ole juuttuneita taivaaseen, vaan voivat olla missä vaan ja kaikkialla – missä heitä ikinä tarvitaankaan.

Professori Tony Walter sekä lapsen kuva isovanhemmastaan lapsenlapsiaan suojelevana enkelinä

Professori Tony Walter sekä piirros isovanhemmasta lapsenlapsiaan suojelevana enkelinä

Facebook-enkelit

Parhaiten nykyenkelit löytyvät netistä, erityisesti Facebookissa, jossa kuolleen henkilön sivustot muuttuvat tämän muistoa ylläpitäviksi yhdessä suremisen paikoiksi.

Menehtyneen läheiset, ystävät ja “kaverit” kirjoittavat kuolleen Facebook-seinälle viestejään, joissa hyvin usein viitataan siihen, että kuollut on nyt enkelinä, iloisena toisten enkelien joukossa, jatkaen ehkä itselle rakkaita harrastuksiaan.

Walterin mukaan mettiviestit ottaneet perinteisten rukousten paikan ja funktion. Facebook-sivuille lähetetään viestejä, kuin oletettaisiin, että kuolleet kävisivät niitä edelleen lukemassa. Viesteissä saatetaan esimerkiksi pyytää apua, tukea tai peräänkatsomista.

Facebookissa (tai vastaavissa sosiaalisen median ohjelmissa) voi ottaa yhteyttä kuolleisiin missä ja koska tahansa,. Enää ei tarvitse mennä hautausmaalle.

Uskontoa, henkisyyttä vai jotain muuta?

Enkelikuvasto ja -tulkinnat eivät siis liity kristinuskoon eikä uushenkisyyden kenttään, vaan voidaan asemoida osaksi kansanomaista uskonnollisuutta, vernacular religion, josta esimerkiksi Marion Bowman ja Ülo Valk ovat ansiokkaasti kirjoittaneet.

2000-luvun enkelit voidaan tulkita myös verkossa leviäviksi kuviksi, meemeiksi, joita osa verkon käyttäjistä ja verkossa surijoista käyttää ja kehittää. Enkeli on resurssi, jota ihmiset käyttävät surussaan.

Kuten Abban “I have a dream” -kappaleessa enkeleihin uskotaan, vaikka tiedetäänkin, että ne ovat fantasiaa. Ne kuitenkin auttavat kulkemaan läpi todellisuuden.

Conclusions

Mannertenvälistä ruokapuhetta

foodandreligion

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Toteemeja ja tabuja ruokakaupassa

Ruokaa ja uskontoa käsittelevä Donner instituutin symposium alkoi tänään. Ensimmäisenä keynote-luennoitsijana oli itseoikeutetusti professori Ben Zeller Lake Forest Collegesta, USA:sta. Itseoikeutetusti ehkä sen vuoksi, että hän on ollut ensimmäisiä, jotka ovat institutionalisoineet ruuan ja uskonnon tutkimuksen.

Benjamin Zeller

Benjamin Zeller

Zeller tarkasteli alustuksessaan erilaisia itsevalittuja ruokavalioita – gluteeniton, kivikautinen, kasvisruoka, lähiruoka, luomuruoka, vegaaninen ruoka yms. – kvasiuskonnollisina ilmiöinä.

Kun uskonto ymmärretään  konstruoiduksi, myös ruokavaliot voivat olla uskontoja. Esimerkiksi ihminen voi kääntymysprosessin myötä  valita vegaaniruokavalion, joka määrittelee mitä hän syö ja juo, minkälaisia tuotteita kuluttaa ja minkälaisia vaatteita käyttää. Ruokavalio voi olla myös henkistä luonteeltaan ja antaa merkitystä elämälle.

Erityisesti, jos uskontoa lähestyy funktionaalisesta näkökulmasta, itsevalitulla ruokavaliolla saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä uskonnollisuuden kanssa. Tiukat ruokavaliot tarjoavat järjestystä elämään, määritellessään hyvnkin tarkkaan, mitä voi syödä ja mitä ei. Enää ei tarvitse tuntea epävarmuutta erilaisten kananmunavaihtoehtojen äärellä – haluanko onnellisten vai vapaiden kanojen munia? Ne voi jättää kokonaan pois ruokavaliosta ja tulla itse onnelliseksi ja  vapaaksi.

Ruokavalioita mainostetaan ja niistä keskustellaan usein hyvin uskonnollissävytteisesti. Tietyllä tavalla syömällä ihminen tulee terveeksi, puhtaaksi, onnelliseksi. Toiset ruokavaihtoehdot taas nähdään syntisinä, saastuttavina, väärinä ja pahoina.

Zeller käyttikin Freudin toteemi ja tabu -jaottelua kuvittaessaan ruokavalioiden kvasiuskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi kasvikset ovat vegaanin toteemi, keskeinen identiteetin ja yhteisön symboli. Liha tai eläinperäiset ruuat taas ovat tabuja, epäpyhiä, likaisia, hylättäviä ja vältettäviä.

Ruokavalio toimiikin yhä useammin identiteetin ja yhteisön rakentajana. Vaikka päätökset tehdään yksilöllisesti, ehkä median tai verkkokeskustelun ohjaamina, yhteisöllisyyttä rakennetaan usein sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Uusi tabu on gluteeni. Gluteenitonta ruokaa myydään terveille ihmisille, sillä gluteeni nähdään pahana ja vaarallisena. Itsevalittu gluteeniton ruokavalio edustaa moraalisuutta, hyveitä, terveyttä ja hyvinvointia. Gluteeniton ruokavalio pelastaa ja suojelee.

Erilaisten ruokavalioiden puolustajat ja vastustajat puolustavat omia valintojaan ja vastustavat toisten valintoja usein erittäin raivokkaasti. Suuri osa gluteenittoman ruokavalion puolustajista (tai vastustajista) ei edes tiedä, mitä gluteeni tarkalleen ottaen on. Mutta se ei olekaan tärkeää. Ei uskonnossa tarvitsekaan tietää.

Ruokavaliosta on tullut ihmisen identiteetin merkitsijä. Ihminen syö itselleen identiteetin.

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

 

Kirjoittaja on ollut niin pitkään kala-kasvissyöjä, ettei muista enää minkä tähden alunalkaen on ruokavalioonsa päätynyt.

Paljon puhetta uskonnosta

Osallistuin Åbo Akademin kulttuurihistorian oppiaineen, Donner-instituutin, Tampereen rauhan tutkimuksen instituutin (TAPRI) ja Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään konferenssiin Concord, Conflict and Co-existence: Religion and Society in the Middle East and North Africa Turussa 5.-7.6.2014.

Seurasin konferenssissa noin viittätoista erilaista esitystä, joissa jokaisessa puhuttiin enemmän tai vähemmän uskonnosta. Lähi-idän tutkimuksessa harvemmin kun voi välttyä puhumasta myös uskonnosta. Konferenssi-puhujissa oli historioitsijoita, teologeja, uskontotieteilijöitä, politiikan tutkijoita, sosiologeja, kansainvälisten suhteiden tutkijoita, Lähi-idän tutkijoita ja antropologeja. En tietenkään päässyt kuuntelemaan kaikkia sessioita, koska yleensä niitä oli aina kolme samaan aikaan, mutta kuulin esityksistä suurin piirtein kolmasosan.

Alustuksia seuratessa mielenkiintoni kohdistui eritoten siihen kuinka eri alojen tutkijat puhuivat uskonnosta ja millä tavalla uskonnon-käsitettä käytettiin. Kukaan kuulemistani puhujista ei avannut uskonto-käsitettä juuri ollenkaan, vaan sitä käytettiin ikään kuin kaikki kuulijat olisivat jakaneet yhteisen käsityksen siitä, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Tiedän kyllä, että kyseessä ei ollut uskontotieteen konferenssi, mutta uskontotieteilijänä en voinut olla pohtimatta sitä, miksi tutkijat, joiden tutkimusaiheissa uskonto on olennainen osa, eivät problematisoineet uskonto-käsitettä.

Muun muassa uskontotieteilijät Timothy Fitzgerald ja Brent Nongbri ovat tarkastelleet uskonto-käsitteen länsimaista perintöä sekä populaarissa että akateemisessa ympäristössä. Kummankin mukaan uskonto-käsite, sellaisena kuin me sen ymmärrämme nykyään, on moderni ja suhteellisen uusi.

Nongbrin mukaan monelle modernille ihmiselle uskonto on ihmisen sisäinen ja yksityinen asia, johon liittyy ajatus pelastuksesta, vastakohtana politiikalle ja muille ”sekulaareille” elämän alueille. Lisäksi uskonnon ajatellaan olevan jokin universaali ominaisuus, joka on kaikissa kulttuureissa. Nongbrin mukaan tällaista käsitystä uskonnosta ei kuitenkaan esiintynyt ennen modernia aikaa.

Fitzgeraldin mukaan meidän moderni maailmankuvamme, jossa asiat on kategorisesti totuttu erottelemaan toisistaan ja tästä erottelusta on tullut asioiden luonnollinen järjestys, on tuloksena valistusajalta periytyvästä uskonnon käsitteellisestä erottamisesta muista alueista kuten politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Fitzgerald ei ainoastaan puhu uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan vaan kokonaisuudessaan näiden alueiden keksimisestä osana samaa retorista kehitystä.

Konferenssissakin useat puhuivat esimerkiksi poliittisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista toimijoista. Mutta miksi ylipäätään on tarpeen erotella esimerkiksi nämä toimijat toisistaan? Mitä oikeastaan ajetaan takaa sillä, että asioiden eteen laitetaan sellaisia määreitä kuin poliittinen, yhteiskunnallinen tai uskonnollinen? En sinänsä vastusta tällaisten termien käyttöä – käytän niitä itsekin – mutta olisin toivonut, että käsitteitä olisi kontekstualisoitu ja avattu.

Konferensseissa yhdelle esitelmälle on yleensä varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia. Siinä ajassa ei ehdi syvällisesti esitellä koko tutkimustaan ja usein kai konferensseissa on kiinnostavampaa esitellä tutkimustuloksia kuin pelkkää teoriaa tai metodologiaa. Ehkä siksi puhujat eivät käyttäneet aikaansa käsitteiden määrittelyyn ja kontekstualisointiin. Mutta niistä puhumatta jättäminen sai minut miettimään, kuinka monelle konferenssissa uskonto oli esimerkiksi yhtä kuin kristinusko, islam ja juutalaisuus ja kuinka monelle diskurssi, joka syntyy jatkuvassa neuvottelussa ihmisten välillä.

Kirjallisuutta
Fitzgerald, Timothy (2007) Discourse on Civility and Barbarity:A Critical History of Religion and Related Categories. Oxford: Oxford University Press.

Nongbri, Brent (2013) Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven:
Yale University Press.

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.