Herään aamulla. Tiedän, että tänään on se päivä. Joulusiivous. Kahvia, aamupala, lehti hätäisesti läpi, imuria kaivetaan jo kaapista. Vatsanpohjaa kipristelee stressi, saunakin pitää pestä. Pyykit viikkaamatta. Rätti käteen ja keittiötä pesemään – puoliso imuroi kirjat. Ei tule joulu muuten.
Tiedän aivan hyvin, että joulu tulisi ilman kaikkea tätä. Joulunalusaikaan liittyy ääretön määrä erilaisia “pakkoja”. On pakko siivota, pakko leipoa, pakko lähettää kortteja, pakko polttaa tunnelmallisesti kynttilöitä ja pakko juoda glögiä. Kaakelinsaumoja kuuratessani mietin näitä pakkoja.
Joulu on monelle merkittävä juhla riippumatta uskonnollisen vakaumuksen asteesta. Siihen liitetään hyvin paljon latautuneita merkityksiä. Kuvitelmia, toiveita ja illuusioita siitä miten perhe kerääntyy yhteen, syö täydellisesti onnistuneen aterian puhtaassa kodissa ja avaa lahjoja, jotka ovat pelkästään onnistuneita. Erilaiset pakot tavallaan varmistelevat toiveiden toteutumista. Jos nämä kalkkijäljet nyt lähtevät kaakeleista, olen askeleen lähempänä täydellistä joulua.
Pakot alkavat hiipiä hiljalleen ihmisten elämään viimeistään siinä vaiheessa, kun saadaan omia lapsia. Joulu on lasten juhla. Lapsia varten nämä verhot pestään ja ikkunat. Todellisuudessa lapset eivät vähääkään välitä ovatko ikkunat puhtaat vai eivät. Syvimmälle vajosin saatuani Mysi Lahtisen Joulu, sen historia, askareet ja herkut -kirjan lahjaksi. Mankeloin pellavapyyhkeitä yön pimeinä tunteina ja juoksin kaupungilla etsimässä “juuri oikeanlaisia pähkinöitä” tarjolle laitettavaksi. Tavallaan nautin kaikesta valmisteluista, mutta jouluaattona olin niin väsynyt, että koko juhla meni minulta miltei kokonaan ohi.
Viime vuosina olen oppinut hellittämään. Ainoa pakko on edelleen joulusiivous, tosin sen intensiteetti on laskenut roimasti. Haluan edelleen joulukuusen, piparkakkutalon ja puhtaan kodin, mutta en yritä pakonomaisesti varmistella joulutunnelmaa siirtämällä raskaita kodinkoneita ja pesemällä niiden taustoja.
Nyt joulusiivouksen jälkeen istun sohvalla, kuusi on paikoillaan ja lasissa on punaviiniä. Minulla on palkittu olo. Siivous on hinta, jonka koen tarpeelliseksi maksaa siitä, että saan rentoutua. Kuinka järjetöntä. Vaikka tajuan tämän, en silti pysty tekemään toisin. Hyvä ihminen, kunnollinen äiti, aikuinen maksaa “synneistään” – hetkistä, jolloin ei tee mitään tuottavaa – suorittamalla yli sietokyvyn muina aikoina.
Sytytän kynttilän – omasta halusta, en pakosta. Huolimatta raadollisista pohdinnoistani, olen silti iloinen joulun tulosta. Odotan aattoaamun puuron keittoa, saunaa ja lahjojen avaamisesta koituvaa sekasortoa ja hälinää. Odotan aattoyön hetkeä, jolloin televisiosta ei tule muuta kuin Pietarinkirkon jouluyön messu. Hetkeä jolloin makaan sohvalla villasukissa ja yöpaidassa kaikessa rauhassa. Joulu on kuitenkin joulu. Se on osittain päätön, sekasortoinen, hämmentävä, ylensyöntiin rohkaiseva, kohtuuton juhla ja siksi niin rakas. Jouluun liittyy tiettyä kaoottisuutta sekä rajojen ylittämisiä. Kaaos tulee kuitenkin valmistella pedantisti ja järjestelmällisesti. Paradoksi naurattaa ja sytytän toisenkin kynttilän.
Toivotan kaikille juuri itselle sopivaa joulua, riittävissä määrin kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia rentoutua!
Ihanaa Joulua!
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 