Uskontotieteen ja teologian yhteistyö – mielenrauhaa, päänvaivaa vai kimmoke keskustelulle?

Terhi Utriainen

Sain luettavaksi uunituoreen artikkelikokoelman: Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020). Takakansitekstin mukaan kirja tarkastelee suomalaistenkin suosioon nousseita ilmiöitä ”uskontotieteen näkökulmasta, pohtii niiden kristillisiä sovelluksia ja selvittää, kuinka kokemuksellisuus on korostunut yhtenä henkisyyden tuntomerkkinä”. 

Henkisyyttä ja mielenrauhaa -teoksen kansi kustantaja Gaudeamuksen sivulta.

Kaivauduin nojatuoliin lukemaan. Kiinnostavaa nähdä, millaisen dialogin uskontotiede ja teologia virittävät, kun tutkitaan ei-kristillisiä aasialaistaustaisia uskontoja ja niiden suosiota.

Kirjassa on johdannon lisäksi kuusi lukua ja epilogi. Johdannossa työnjako uskontotieteen ja teologian välillä ilmaistaan näin: ”[e]nsimmäiset kolme lukua on kirjoitettu uskontotieteellisestä näkökulmasta, josta käsin tarkastellaan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Kolme seuraavaa lukua lähtevät liikkeelle teologisen tutkimuksen perinteestä, joten niissä pohditaan uusien ilmiöiden avaamia merkityksiä, haasteita ja mahdollisuuksia”. 

Uskontotiede siis kuvataan ilmiöiden tarkasteluksi ja teologia (tässä teoksessa) noiden samojen ilmiöiden merkitysten, haasteiden ja mahdollisuuksien pohdinnaksi. Mitä tämä tarkemmin ottaen tarkoittaa, kysyin itseltäni ja luin eteenpäin.

Johdannon mukaan kirja lähtee liikkeelle uskontotieteellisesti ja etenee aasialaisperäisten ilmiöiden kristillisiin teologisiin pohdintoihin ja sovelluksiin. Tarkemmin ottaen teologisissa luvuissa 1) peilataan kristillistä teologiaa hindulaisia ja buddhalaisia valaistumiskäsityksiä vasten, 2) pohditaan kristillisen mystiikan ja uudenlaisen spiritualiteetin suhdetta sekä 3) etsitään ekumeenisesta teologiasta toisen uskonnon pyhän kohtaamisen käsitteellisiä apuvälineitä. 

Epilogi on yhden pitkän linjan ”kulkijan” vapaamuotoisesti kirjoitettu kokemuskertomus, jossa kuvataan yksilön polveileva tie Aasian uskontoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta kristinuskon huomaan. 

Vuoden vaihtumisen juhlintaa vietnamin-buddhalaisessa temppelissä Turussa. Kuva: Tiina Mahlamäki

Paketti osoittautui monin tavoin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi painotuksia ja kirjoittajaääniä. Erityisesti minua kiinnosti kuitenkin se, millainen kuva oli muodostunut uskontotieteen ja teologian näkökulmien ja lähestymistapojen keskinäisistä suhteista kun olin sulkenut kirjan kannet. 

Uskontotieteilijöiden kirjoittamat luvut ovat periaatteessa itsenäisesti luettavissa olevia kokonaisuuksia, jotka pyrkivät käsittelemään kohdettaan (joogaa, mindfulnessia ja esoteriaa) kuvaillen, eritellen ja kontekstualisoiden. Kirjan kokonaiskehyksessä ne kuitenkin ikään kuin asettuvat vakaumuksellisen kristillisen teologisen tiedonintressin palvelukseen. Näin siksi, että johdannon, teologisten lukujen ja epilogin yhteinen intressi kytkeytyy vahvasti kristinuskoon sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kiinnostuksiin ja huolenaiheisiin. 

Näitä kiinnostuksia ja huolenaiheita ovat käsiteltyjen ilmiöiden kasvava suosio paitsi kirkosta eronneiden, myös kirkkoon kuuluvien piirissä. Kirkon parissa ymmärrettävästi mietitään, mitä tälle seikalle olisi mahdollista tehdä, ja kehitetään luovia opillisia ja rituaalisia ratkaisuja käsillä olevaan tilanteeseen.

Ainakin minun luennassani näyttäisi siltä kuin uskontotieteellistä tietoa ei-kristillisistä uskontoperinteistä ja niiden suosiosta käytettäisiin kirjassa pitkälti apuvälineinä Evankelisluterilaisen kirkon kannatukseen ja teologisiin tulkintoihin kohdistuvien huolten kohtaamisessa ja ratkaisemisessa. Aasialaistaustaisia ei-kristillisiä uskontoja toki pyritään myös teologien kirjoittamissa luvuissa ”tarkastelemaan suopeasti”, kuten johdannossa todetaan. Jo tämä ilmaisuvalinta kuitenkin kertoo tiedonintressistä, joka sitoo kirjan kehyskertomuksen kristilliseen vakaumukseen ja lähinnä vain siitä käsin avautuvasta ja motivoituvasta kiinnostuksesta ei-kristillistä uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan. 

Hengen ja tiedon messut tarjoaa monenlaisia tuotteita ja palveluita aasialaisesta henkisyydestä ja esoteriasta kiinnostuneille. Kuva: Tiina Mahlamäki

Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa uskontotieteen enemmän kuin (vakaumuksellisen) teologian erityisiä ja moninaisia tiedonintressejä: kaikilla on omat historiansa, paikkansa ja tehtävänsä. Kirja tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden esittää kysymyksiä siitä, millaisiin suhteisiin uskontotiede ja teologia on mahdollista ja perusteltua asettaa. Mahdollisuuksia voi olla monia ja niistä keskusteleminen kiinnostavaa ja tärkeää ainakin uskontotieteilijöille. 

Millä tavoin tieteenalojen on mahdollista ja mielekästä milloinkin kehystää toisiaan? Entä ovatko eri tieteenalojen väliset erot tärkeitä vai toivotaanko että olisi olemassa lähinnä yhtä ja yhtäläistä uskonnontutkimusta? 

Miten näihin kysymyksiin suhtautuvat yksittäiset tutkijat ja miten tutkimuksen ympärillä toimivat rakenteet ja instituutiot? Millaisia perusteluja eri kannoille on löydettävissä?

Omasta uskontotieteilijän näkökulmastani katsoen uskontotieteen ja teologian suhteiden asettaminen jää tässä kirjassa läpinäkymättömäksi ja epätasapainoiseksi. Ymmärrän toki myyvän otsikoinnin tarpeen, mutta kirjan laajasti kuvaileva otsikko (Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa) antoi ainakin minun odottaa jossain määrin toisenlaista teosta sekä tieteenalojen yhteistyötä ja dialogia kuin mikä kansien välistä löytyi. 

Toteutunutta kokonaisuutta olisi ehkä asiallisemmin kuvannut esimerkiksi sellainen otsikointi kuin: ”Aasian uskonnollisuus ja henkisyys länsimaissa: miten kristinusko voisi vastata niiden suosion asettamaan haasteeseen?”  – Mutta millaisia lukutapoja ja -kokemuksia muilla on ollut? Mihin suuntiin keskustelu voisi tämän kirjan pohjalta kulkea?