Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Paljon melua tyhjästä

Tämän kirjoituksen otsikolla voidaan viitata useampaan asiaan. Eräs englantilainen mies nimeltä William, Shakespearen William, kirjoitti tämän nimisen näytelmän, komedian rakkaussuhteista, niiden kiemuroista ja eri osapuolten tempauksista. Juorut, kepposet, politiikka ynnä muut juonenkäänteet saavat näytelmän pitämään yllä mielenkiintoa. Lopulta välivaiheet osoittautuvat lopputuloksen kannalta toissijaisiksi, rakastavaiset saavat toisensa ja kaikki menee niin kuin romanttisessa komediassa pitäisikin. Viihdettä, mutta voisi myös sanoa, että paljon melua tyhjästä.

Uskonnolliset massakokoukset eivät ole varsinaisesti romanttisia komedioita, mutta joskus kyseisiä tempauksia voisi kutsua plagioidusti samalla nimellä: paljon melua tyhjästä. Paljon juonenkäänteitä, henkilöitä ja mielipiteitä, mutta lopputulos on arvattavissa, eikä varsinaisesti hämmästytä. Siis paljon melua tyhjästä.

Lauantaina 26.7. matkustin Helsinkiin tutkimusmatkalle, dokumentoimaan yhtä uskonnollista massatapahtumaa, antropologisella intressillä. Tilaisuudesta ja etenkin sen pääpuhujasta, David Herzogista, oli etukäteen keskusteltu jonkun verran kristillisissä piireissä sekä hiukan myös julkisessa mediassa (HS ja Iltasanomat). Tämä blogikirjoitus ei ole kattava raportti aiheesta, mutta tarjoan tässä yhden tutkijan näkökulman tilaisuuteen.

Edellisen vuoden lopussa Herzog oli ollut puhumassa Helsingissä ja järjestäjien kanssa he olivat saaneet yhden urheiluhallin täyteen väkeä, kuuleman mukaan noin 2000 ihmistä. Tilaisuuksissa kerrottiin tapahtuneen parantumisia ja useiden tehneen uskonnollisen kääntymisen. Tämän tilaisuuden rohkaisemana Herzog ja järjestäjät päättivät toimia uskonsa mukaisesti – ja vuokrasivat kesälle Helsingin olympiastadionin. Olympiastadionilla on tilana erityistä symbolista arvoa järjestäjille: he haluavat tuoda uskonnon ja jumalalliset ihmeet arkipäivän keskustelunaiheeksi ja keskelle ihmisten elämää, mihin tarkoitukseen yksi tunnetuimmista kansallisista monumenteista ja sakraaleista paikoista sopii oikein hyvin – kyseessä on ikäänkuin maan valloitus kristinuskolle.

Herätyskristilliset piirit ovat tunnettuja siitä, että aina löytyy joku tai joitakin, jotka kritisoivat jotain puhujaa jostain. Harhaoppiseksi ja eksyttäjäksi on leimattu myös Herzogia. Tämän huomasin myös stadionin ulkopuolella, jossa muutama nuori mies jakoi monistetta “Mistä tiedän mikä on Jumalasta?” Kuinka ystävällistä, he olivat kiinnostuneita minunkin hyvinvoinnistani. Herzogia on kritisoitu hänen tyylistään (hän aloitti iltatilaisuuden rock-tähden elkein, laulaen musiikin melodian mukaisesti rukousta ja puhetta sekaisin, aurinkolasit päässä ja tukka pystyssä – vaimo toimi “lämppärinä”, nostattaen tunnelmaa ennen miestään),  hänen toiminnassaan kerrotuista tavaramerkki-ihmeistä (laihdutus, hiusten kasvu, kultahampaat) ja opetuksellisista painotuksista (“Jumalan kirkkaus”, enkelien rooli ihmeissä, jne.).

DSCN1974

Evankelista David Herzog Helsingin olympiastadionilla 26.7.2014

Helsingin sanomat oli haastatellut Herzogiin liittyen terapeutti ja kirjailija Janne Villaa, joka HS:n mukaan totesi Herzogin olevan “huijarisaarnaajan arkkityyppi, joka tietää itse valehtelevansa”. Uskontoa vuosikaudet tutkineena tämä on mielestäni kovin nopea arvio, eikä ota huomioon ihmisen kykyä uskoa, oli kyseessä sitten yliluonnollinen tai luonnollinen ontologia. En tunne Herzogia niin hyvin, että voisin sanoa onko hän huijari vai ei, mutta ihmiselle on täysin mahdollista uskoa hänen väittämiin asioihin olematta huijari. Ihmiset uskovat ilman todistusaineistoa palavasti moniin asioihin, eikä heidän tarkoituksenaan ole huijata toisia tai itseään. Väitteiden tueksi olisi hyvä aina esittää todistusaineistoa, mutta se ei vielä estä ihmistä uskomasta. Myös paljon kuulijoita saava saarnaaja voi vilpittömästi uskoa omituisilta kuulostaviin väitteisiinsä.

Ennakko-oletukseni stadionin tilaisuuteen oli, että järjestäjät saisivat houkuteltua paikalle korkeintaan 2000-5000 ihmistä. Se olisi korkeintaan 10 prosenttia tilojen kapasiteetista, mutta järjestäjien verkostojen rajallisuuteen nähden jo hyvä saavutus. Massatapahtuman “Ihmeiden aika” järjestivät pienet helluntailaistyyliset liikkeet (ns. uuskarismaattiset seurakunnat ja verkostot), joilla ei ole läheskään samanlaisia resursseja kuin esimerkiksi helluntaiherätyksellä, Suomen suurimmalla helluntailaisella verkostolla. Jouduin toteamaan, että ennakko-oletukseni oli hieman pielessä, paikalle saapui lauantai-iltaan mennessä hieman alle 1000 ihmistä. Päivä oli lämmin, lähes 30 astetta, ja auringonpaiste houkutteli monia rannoille, mökeille – tai Hietaniemeen katsomaan ralliautoja. Järjestäjät eivät ainakaan julkisesti tuoneet esille pettymystään. He osittain kompensoivat tyhjää tilaa stadionilla argumentoiden, että tämä on ensimmäinen laatuaan ja tämänkaltaiset julkisen tilan haltuunotot tulevat (heidän mukaansa) lisääntymään, koska “Jumala tulee tekemään suuria Suomessa”.

Helsingin olympiastadionin kuulijakunta 26.7.2014 "Ihmeiden aika" -tilaisuudessa

Helsingin olympiastadionin kuulijakunta 26.7.2014 “Ihmeiden aika” -tilaisuudessa

Iltalehden “kohusaarnaajaksi” ristimä Herzog muistutti tyylillään, jolla aloitti esiintymisensä, hieman toista, hieman kuuluisampaa, herätyssaarnaajaa, Benny Hinniä. Molempien tapana on aloittaa osuutensa muusikoiden soiton ja laulun jatkeeksi, laulaen “ylistystä”, eli rukoilemalla laulaen. Tällä keinolla he pyrkivät luomaan ilmapiiriä, jossa heidän mukaansa “Jumalan kirkkaus laskeutuu” ja ihmeet olisivat mahdollisia. Sinänsä yleinen ajatus helluntailaisissa piireissä, vain keinot ja tyyli on omanlaisensa. Herzog on hieman päivitetty versio Hinnistä, 2000-luvun kuulijoille ehkä paremmin osuvampi

Päivän puheet ja toiminta rakentuivat siten, että päivän mittaan puhujat ja laulajat rakensivat kuulijoille toivoa ihmeistä ja Jumalan todellisuudesta kertomalla kertomuksia parantumisista, laulamalla sen mukaisia lauluja ja puhumalla unelmistaan tai “näyistään” ja “sanomista” tulevaisuuteen liittyen. Lopulta Herzog jatkoi tätä samaa linjaa kertomusjohtoisella puheellaan, jossa hän liitti lainaamansa raamatunkohdatkin kokemuksiin ja kertomuksiin. Lopulta tuli aika rukoilla ja etsiä ihmeitä kuulijajoukosta.

Suhteellisen selkeästi yleistä parantumis- ja herätyskokouskaavaa noudattava tilaisuus huipentui niiden haastattelemiseen, jotka olivat mielestään kokeneet parantumisen. Lavalle nousi ihmisiä, jotka kokivat masennuksen ja kivun poistuneen ja niitä jotka olivat tunteneet lämmön tai voimavirran kehossaan ja uskoivat parantuneensa sairaudestaan – suhteellisen yleisiä kertomuksia, mutta ei mitään yksiselitteistä tai erikoista. Herzog oli kehottanut kuulijoita testaamaan parantumista esimerkiksi juoksemalla. Yksi lavalle noussut kertoi kokeneensa juostessaan, että “paino alkoi putoamaan”. Laihduttamista odottaville Herzogilla oli sinänsä hyviä neuvoja: kyseessä ei ole ulkonäkö- vaan terveysasia, syö terveellisesti ja liiku (muuten usko menee hänen mukaansa hukkaan ja parantumisesta ei ole hyötyä tms.). Ainakin osin hänen opetuksensa voi näin tuottaa parantumista, jos yksilöt tekevät elämäntapamuutoksia. Opetukseen sisältyi myös ajatus siitä, että parantuminen voi tulla ajan kanssa, ynnä muita kohtia, jotka voivat toimia myös takaporttina kun parantumattomat kyselevät perään.

Niille, jotka odottivat stadionilla tapahtuvan jotain poikkeuksellista, lauantai ei niitä odotuksia täyttänyt. Ei-uskonnolliselle uskonnolliset väitteet ovat tietenkin aina poikkeavia ja toisin uskovalle kristitylle esitetyt uskomukset ovat myös poikkeavia. Mutta kyseinen konteksti huomioiden tilaisuudessa ei tapahtunut tai esitetty mitään, mitä jossain muussa samankaltaisessa tapahtumassa ei olisi voinut olla. Herzog ei stadionilla ollut sen kummempi saarnaaja kuin muut karismaattis-kristilliset puhujat: hän piti “pelastusta suurimpana ihmeenä”, piti ihmeitä Jumalan tekoina, kehotti hankkimaan lääkärintodistusta ihmeistä, ei esittänyt ihmeitä automaattisena tuloksena, puhui Jeesuksesta eikä enkeleistä, jne. Mediahuomionkin hän sai lähinnä vuokratun tilan vuoksi; onhan näitä väitteitä ollut aiemminkin. Ulkopuolista tarkkailijaa vaikuttaneita ihmeitä ei tapahtunut. Paikalla ollut kuulijajoukko ei ollut sen haltioituneempi puhujasta ja tilaisuudesta kuin tavallisessa helluntailaisessa herätyskokouksessa – mitään varsinaista hysteriaa ei ollut liikkeellä, vain kontekstissaan normaalia innostusta.

Maailma säilyy entisellään Herzogin vierailun jälkeen. Ne jotka uskoivat esitettyihin ihmeisiin ennen, uskovat niihin jatkossakin. Massaliikehdintää ei tapahtunut, kansa ei rynnännyt stadionille. Järjestäjät uskoivat julkisen tilan valtaamisen olevan todiste Jumalan toiminnasta ja uskovat sen olevan sitä jatkossakin. Yksittäisille ihmisille tapahtuma voi toki olla muutos, uskon tai epäuskon lähde. Mutta näitä onnistumisen ja pettymisen kokemuksia tapahtuu seurakuntien viikkotoiminnassakin, siinä ei ole mitään periaatteellista uutta. Yksi loppukaneetti tällekin tapahtumalle voisi olla: paljon melua tyhjästä. Subjektiivisesti melu voi olla merkityksellistä, mutta lopputulos silti ennakoitavissa.

Miksi Herzogista sitten kohuttiin? Julkisen median puolelta uutiskynnys ylittyi nimenomaan tilan vuoksi. Kristityissä piireissä hänen toimintansa tavaramerkki-ihmeet laihtuminen ja hiustenkasvu osuvat toisten ihmisten kiinnostukseen subjektiivisen ja ruumiillisen tarpeen vuoksi – etenkin amerikassa ylipainoisuuteen liittyvä helpotus herättää helposti mielenkiintoa – ja toisten epäilyyn humpuukista. Jotkut kristityt ovat tuominneet Herzogin puheet harhaopiksi ja eksytykseksi, mikä on lisännyt toisten kiinnostusta. Järjestäjille Herzog on itsetuntoa kasvattava väline, joka tuo heidän pieniin piireihinsä toivoa suuremmasta tulevaisuudesta. Ns. uuskarismaattiset ryhmät puhuvat paljon tulevista herätyksistä, ja Herzog on heille Jumalan lähettämä väline, joka puhuu samoista asioista. Hänen rohkaisemanaan pienet ryhmät liittoutuivat ja uskalsivat ottaa askeleen, josta ehkä jo unelmoivat, mutta eivät luottaneet resursseihinsa: pitää tilaisuuksia valtakunnan yhdellä näkyvimmistä areenoista. Epäileville piireille stadionin vuokraus on itsessään kohun paikka, koska kustannukset ovat suuret ja pienten piirien resurssit rajalliset. Järjestäjien uskoa varojen löytymiseen tuskin löytyy kuulijajoukon ulkopuolelta – tai edes kaikilta kuulijoilta. Kaiken tämän jälkeen on silti huomioitava, että myös kohu oli ylimainostettu ilmiö – suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti edes tiennyt koko tapahtumasta. Kohu se silti on vaikka pienemmissä piireissä, asiasta kiinnostuneiden parissa.

Pohjois-Amerikan tutkimus Turun yliopistossa

Tänä vuonna Turun yliopistossa aloitti toimintansa John Morton -keskus (John Morton Center, JMC), joka on perustettu koordinoimaan ja vahvistamaan Pohjois-Amerikan tutkimusta sekä asiantuntemusta Turun yliopistossa. Keskuksen virallinen avajaistapahtuma on huhtikuun 29. päivä, mutta esimerkiksi keskuksen tutkijaverkosto – allekirjoittanut mukaan lukien – kokoontui jo helmikuun 25. päivä tutustumaan toisiinsa, toistensa tutkimuksiin sekä pohtimaan yhteistyön mahdollisuuksia.

Omat tutkimukseni linkittyvät jo nyt Pohjois-Amerikan tutkimukseen helluntailaisen kristinuskon globaalin vaihdon ja verkostojen tutkimisen näkökulmasta. Suunnitteilla oleva tutkimukseni kanadansuomalaisista asettuu keskuksen intresseihin hyvin selkeästi. Näin turkulainen uskontotiede on tutkijaverkoston kautta jo ensi askeleista lähtien mukana yliopiston uuden painopisteen ja keskuksen toiminnassa.

Monitieteisenä foorumina JMC kokoaa yhteen erilaisia tutkijoita, oman alansa asiantuntijoita, mikä on myös uskontotieteen intressien mukaista. Samojen ilmiöiden ja ihmisten tutkiminen eri näkökulmista auttaa meitä ymmärtämään tätä maailmaa ja ihmisten muodostamia yhteisöjä. Keskuksen tutkijaverkoston tapaaminen oli jo lupaava. Jäämme odottamaan, mitä tämä yhteistyöväylä tuo tullessaan.