“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Uskonnonopetuskeskustelua Saksanmaalla

Vaikutelmia

Vietin maaliskuun alussa kolme päivää pohjoissaksalaisessa Hannoverin kaupungissa, josta en nähnyt juuri mitään.

Näin hotellin, raitiovaunun, kolme ruokaravintolaa, pari rautatieasemaa sekä lentoaseman. Hannover tai se vähä, jonka siitä onnistuin näkemään, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Harmaa, likainen kaupunki. Ajankohta, varhainen kevät, ei ollut paras mahdollinen. Mikään ei ollut vielä lähtenyt kunnolla kasvamaan.

Talojen seinissä ja kivijaloissa, aidoissa ja silloissa oli yllättävän paljon graffiteja. Mieleen jäi graffiteilla päällystetty, vallattu talo sekä valtava tasainen puistoalue.

Koska Saksa on minulle ennalta outo paikka, ylipäätään se, että olin Saksassa, tuntui oudolta. Saksan historia, monenlaisine hyvine ja pahoine puolineen ja piirteineen, oli läsnä, tavalla tai toisella, sanoittakin. Yliopisto, jossa tilaisuus järjestettiin, on omistettu filosofi Leibnizille. Monet tutut ja itsestään selvät asiat, kuten vaikka dosentti-instituutio tai humboldtilainen ymmärrys yliopistosta, ovat saksalaista alkuperää. Seminaari järjestettiin teologian ja uskontotieteen laitoksella. Samassa rakennuksessa sijaitsivat muun muassa Max Planck -instituutti ja Albert Einstein -tutkimuskeskus. Tieteenhistoria oli siis monin tavoin läsnä.

Matkalla lounaalle ohitimme vallatun talon.

Konteksti

Suurimman osan ajasta vietin valkoisenharmaassa seminaarihuoneessa, jonka lattiaa peitti ruskea kokolattiamatto. Lamput olivat säästeliäästi päällä, mutta valoa huoneeseen toi pitkä ikkunarivistö, jonka lävitse näkyi harmaa – ajoittain sininen – taivas ja viereisen hautausmaan yläpuolella liitelevät haukat (tai kotkat erään osallistujan mukaan, mutta osallistujat olivat uskonnontutkijoita, eivät biologeja, joten asia jäi avoimeksi).

Seminaarisalin ilmapiirissä ei harmaudesta ollut jälkeäkään. Tilaisuus, johon osallistuin, oli EASR:n työryhmän “Religion in Secular Education” tapaaminen, jota organisoivat Wanda Alberts ja Tim Jensen. Seminaarihuoneeseen kokoontui 15 uransa eri vaiheessa olevaa, uskonnonopetuksesta kiinnostunutta uskonnontutkijaa Saksasta, Sveitsistä, Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta – sekä minä ainoana suomalaisena.

Keskustelujen aiheena oli: Mitä ja minkälaista on uskontotieteen pohjalta toteutettu uskonnonopetus? Minkälaista olisi uskontotieteen pohjalta toteutettu opettajankoulutus sekä uskonnondidaktiikka? Miten uskonnonopetusta, oppikirjoja ja opettajankoulutusta voidaan uskontotieteen näkökulmasta ja välinein tutkia? Miksi tällaista tutkimusta on tarpeen tehdä?

Tärkeää oli myös pohtia niitä eroja, joita uskonnonopetuksen järjestämisessä eri maissa on ja mitä erot merkitsevät? Puhummeko samoista asioista käyttäessämme samoja käsitteitä? Mitkä käsitteet olisi tärkeä erikseen määritellä? Oli huojentavaa huomata, miten samankaltaisten ongelmien ja haasteiden parissa eri maissa kamppailtiin – en olekaan yksin näiden kysymyksieni kanssa.

Puitteet olivat karut, mutta ilmapiiri lämmin ja keskustelu intensiivistä.

Keskeisiä kysymyksiä

Seminaarin tärkeintä antia olivatkin oikeastaan esitetyt ja keskustelujen myötä syntyneet tärkeät kysymykset, joiden pohjalta keskustelua, pohtimista ja kirjoittamista voi jatkaa – yksin ja yhdessä ryhmän kanssa.

Koska itse olin puhumassa elämänkatsomustiedon näkökulmasta, erityisesti sekulaarin ja myös kaikille yhteisen, integroidun katsomusopetuksen mallit ja erityiskysymykset kiinnostivat. Opetetaanko elämänkatsomustiedossa uskonnottomuutta, uskonnottomuudesta vai uskonnottomuuteen? Mitä voisi olla uskonnottomuuden didaktiikka?

Mitä neutraalius ja obejktiivisuus tunnustuksettoman katsomusopetuksen yhteydessä tarkoittavat? Mitä tarkoittavat suvaitsevaisuus ja kunnioitus? Voivatko ne olla samanaikaisesti läsnä kun annetaan uskontotieteeseen perustuvaa katsomusopetusta? Pitääkö oppilaita opettaa “pois” esimerkiksi vanhempien “vääränlaisista” arvoista ja käsityksistä?

Myös opettajankoulutukseen kytkeytyi monenlaisia haasteita: Miten opettaa tieteellinen näkökulma uskontotieteeseen/uskontoon (lyhyessä ajassa, esimerkiksi luokanopettajille)? Keskeisinä teemoina nähtiin se, että kuvataan traditioiden moninaisuutta, sitä että jokaisella on oma tapansa tehdä uskontoa, tällöin myös stereotypiat tulisi kyseenalaistettua. Toinen, kaikille tärkeä asenne on kriittinen ja epäluuloinen lukutapa – erityisesti Tim Jensenin näkökulma katsomusopetukseen on hyvin poliittinen ja jyrkkä.

Oppikirjatutkimus

Seminaarissa esiteltiin muutamia uskonnon oppikirjojen tutkimuksia. Oppikirjat näyttävät eri maissa olevan periaatteessa samankaltaisia kuin Suomessa. Myös uskontotieteellinen oppikirjatutkimus näyttää olevan hyvin samankaltaista meillä kuin muualla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielmien oppikirjoihin liittyvät tulokset ovat aivan vertailtavissa kansainvälisiin tutkimuksiin.

Esimerkiksi Bengt-Ove Andreassen esitteli tutkimustaan, jossa hän tarkasteli sitä, miten norjalaisissa uskonnon oppikirjoissa käsiteltiin uususkonnollisuutta, uushenkisyyttä ja New Age -uskonnollisuutta. Tulokset ovat aivan samansuuntaisia kuin Riikka Kelloniemen tekemässä uskontotieteen pro gradu -tutkielmassa. Uususkonnollisia liikkeitä ei pidetty “oikeana” uskonnollisuutena, niihin suhtauduttiin epäillen, epäluuloisesti ja toiseuttaen. Uususkonnollisuuden harjoittajat tai liikkeiden jäsenet nähtiin kokeilijoina, ei tosissaan olevina. Norjan kontekstissa okkultismia ja magiaa käsiteltiin suhteessa kirkonpolttoihin, mutta suomalaisissakin oppikirjoissa puhuttiin saatananpalvonnasta ja mustista messuista.

Eri tutkimustulosten vertailtavuutta rajoittaa luonnollisesti se, että harvat ulkomaalaiset tutkijat lukevat suomenkielisiä tutkimuksia. Olisikin tärkeää julkaista artikkeleita meillä tehdyistä oppikirjoja ja uskonnonopetusta käsittelevistä tutkimuksista myös englanniksi tai ruotsiksi.

Tärkeää on myös se, että katsomusaineiden oppikirjoja tutkitaan myös ja nimenomaan uskontotieteen näkökulmasta ja käsittein. Toinen norjalaistutkija, Sissel Undheim, tarkasteli sitä, miten islamia kuvitettiin oppikirjoissa ja miten kuvitus on muuttunut. Erityisesti hän keskittyi siihen, miten kuvataan ihmishahmoja? Hän löysi selvän eron siihen, miten kuvia oli käytetty ennen Tanskan Muhammad-pilakuvakriisiä ja sen jälkeen. Ero muiden uskontojen kuvittamiseen kasvoi entisestään.

Oppikirjojen tekstejä ja kuvia tarkasteltaessa nouseekin esiin tärkeitä kysymyksiä: Mitä jätetään sanomatta tai kuvaamatta? Mitä oppilaiden ei “tarvitse” tietää? Kenen äänet nostetaan esiin? Mitkä kuvat nähdään jotain tiettyä uskontoa edustavina? Miten traditioiden moninaisuus nostetaan näkyviin? Nämä kysymykset eivät koske vain islamia; myös kristinuskon kuvauksista jätetään pois asioita, joita pidetään epämukavina.

Suomalaisen järjestelmän edut ja ongelmat

Suomalainen katsomusopetus on – Wanda Albertsin käsitteitä käyttäen – erottelevaa ja tunnustuksetonta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mitä tunnustuksettomuudella milloinkin tarkoitetaan. Suomen kohdalla kyse on siitä, että oppitunneilla ei harjoiteta uskontoa, eikä opettajan tarvitse olla opettamansa uskonnon harjoittaja. Tunnustuksettomuuden ihanne toteutuu paremmin tai huonommin riippuen opettajasta, mutta ongelmallista se on erityisesti pienryhmäisten uskontojen kohdalla.

Suomalaisesta opettajankoulutusjärjestelmästä sain kyllä olla ylpeä. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä, että opettajankoulutus on yhtenäistä, yhdenmukaista ja osa korkeakoulujärjestelmää. Näin ei kuitenkaan kaikkialla ole. Me voimme myös valita parhaat hakijoista, sillä opettajankoulutukseen haluaa aina useampi hakija kuin on mahdollista ottaa sisään. Meidän opettajamme ovat siis lähtökohtaisesti hyviä ja motivoituneita. Myös kansallinen opetussuunnitelma on hyvä ratkaisu.

Ongelmana on luonnollisesti oppilaiden erotteleminen eri luokkiin uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden perusteella. Pätevien pienryhmäisten uskonnonopettajien puute sekä siitä johtuva opetuksen epätasaisuus. Myös elämänkatsomustietoa tai pienryhmäisiä uskontoja opiskelevat oppilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan, sillä tunnit on usein sijoitettu koulupäivän alkuun tai loppuun ja he saattavat joutua matkustamaan muihin kouluihin opetusta saadakseen.

Mitä jäin miettimään

Tutkija Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta herätti paljon ajatuksia, huolta ja pohdittavaa. Hän pohti sitä, minkälainen suhde on tunnustuksettomalla uskonnon/katsomusopetuksella ja uskontotieteellä. Miten uskontotiede suhteutuu opetussuunnitelmiin ja niiden tavoitteisiin – kuten vaikkapa suvaitsevaisuuteen ja positiiviseen monikulttuurisuuteen? Mitä uskontotieteen teorioita ja menetelmiä opettajat voivat käyttää vaikkapa lisätäkseen ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta?

Ja miten monenlaisia saattavat olla opiskelijoiden tavoitteet – opiskelijat eivät välttämättä opiskele uskontotiedettä tullakseen suvaitseviksi kansalaisiksi, vaan voivat esimerkiksi hyödyntää oppimaansa vaikkapa politiikassa tai maahanmuuttokriittisessä keskustelussa.

Miten uskontotieteilijät osallistuvat kansallisiin ja kansainvälisiin uskonnonopetusta koskeviin keskusteluihin? Minkälainen suhde tieteentekijöillä on koulumaailmaan?

Miten poliittiset voimasuhteet voivat vaikuttaa siihen, minkälaista katsomusopetusta maassa annetaan?

Lopuksi

Loppukeskustelua varten Wanda Alberts oli koonnut käsitteitä, kysymyksiä ja ajatuksia, joita seminaaripäivien ja -iltojen aikana oli herännyt.

Wanda Albertsin keskustelujen herättämien ajatusten ja kysymysten pohjalta koostama taulu

Taulun keskeinen sanoma on siinä, että yksinkertaisia käsitteitä ei ole.Aina pitää tarkentaa, mitä milläkin käsitteellä tarkoitetaan. Työryhmän tavoitteena onkin tuottaa käsikirja, jossa uskonnonopetuksen kriittisiä ja keskeisiä käsitteitä tarkasteltaisiin uskontotieteen näkökulmasta.

Keskusteluissa uskonnot nähdään usein jotekin ylempinä ja ylevämpinä kuin muut. Mutta onko niin aina? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun ajattelemme uskonnon käsitettä laajemmin, uskontotieteen näkökulmasta? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun uskonnolla tarkoitetaan vaikkapa satanismia/natsismia/uuspakanuutta tai muuta uskonnonkaltaista tai uususkonnollista liikettä? Emme ehkä mitään, mutta voimme oppia niistä tehdyistä tutkimuksista.

Tulisiko meidän neuvotella tai tehdä kompromisseja uskontojen/uskonnollisten ihmisten kanssa? Tim Jensen vastaa jyrkästi: ei. Jos uskontotieteen näkökulma poikkeaa vaikkapa opseista tai muista dokumenteista, meidän tulee sanoa se ääneen. Hänen mielestään uskontotieteen tai uskonnonopetuksen tehtävänä ei myöskään ole huolehtia oppilaiden/opiskelijoiden uskonnollisesta vakaumuksesta. Opetuksen tehtävä on opettaa oppilaille asioita, joita he eivät kodissaan tai kirkossaan opi.

Tim Jensen kiteytti uskontotieteen tehtävän: “We can provide tools for students (becoming teachers) to do informed choices.”

Keskustelu jatkuu Erfurtissa, elokuussa 2015 järjestettävässä IAHR:n kongressissa.

Otteita tutkimuspäiväkirjastani Groningenista

Lähdin kenttätöihin Hollannin Groningeniin. Aikeeni oli tehdä havaintoja ja kenttätyöpäiväkirjaa kokoontumisessa, jota kutsutaan EASR-konferenssiksi.

Olin perillä paikallisen kontaktihenkilön luona vasta illalla, vaikka lähdin Turusta jo aamu-usvassa. Talon isäntä joutui lähtemään toiseen kaupunkiin huolehtimaan sisarensa kissasta. Ilmeisesti groningenilaisilla on sukulaisuussuhteisiin perustuva toimijuusverkosto inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välillä.

Konferenssi oli ylirajainen mutta yksikielinen toimintaperiaatteiltaan. Osallistujat saavat tietoa tapahtumasta sähköisen viestitysjärjestelmän avulla. Paikalle oli saapunut satoja osallistujia, niin miehiä kuin naisia.

Ensimmäinen kokoontuminen oli järjestetty suureen saliin. Sen päätyseinään oli ikuistettu menneisyyden tapahtuma, jota nyt ilmeisesti toistettiin rituaaleille tyypilliseen tapaan myytin uudelleensynnyttämisenä.

Alttaritaulussa oli kuvattu muun muassa kaupungin toteemieläin valkoinen hevonen, jolla kulttuuriheros ratsasti, mutta myös norsu ja Minervan pöllö. Kokoontunut yhteisö on ilmeisen sitoutunut kreikkalais-roomalaisten perinteiden jatkamiseen. Maalaus oli representaatio eriskummallisen koneen, vrt. suomalaisessa kansanrunoudessa esiintyvän sammon, alati keskeneräisestä rakentamisesta.

Kuvassa poikkeavan statuksen omaavat ihmiset oli peitetty vaatteilla, millä he erottuivat konetta rakentavista alastomista ihmisistä. Paikalla olevat konferenssin osallistujat edustivat ilmeisesti vaatetettua kansanosaa. He suosivat etenkin lyhyttä takkia sukupuolesta riippumatta, etenkin pitäessään puheita. Ulkovaatteet oli jätettävä “narikaksi”-kutsuttuun koppiin, mutta kengät oli pidettävä jalassa.

Alttaritaulun edessä oli puusta rakennettu koristeinen pääpapin koroke. Kansalaiset kunnioittivat pappeja pitkällä hiljaisuudella ja usein kääntämällä päänsä nöyrästi alaspäin, siirtäen samanaikaisesti pappien sanoja sormenpäittensä kautta sähköisiin tallennusvälineisiin. Ilmeisesti pyhänä pidetyn, tauluun kuvatun myyttisen koneen rakennus jatkuu näissä tapahtumissa niin puhuttujen kuin kirjoitettujen diskurssien muodossa.

Rituaali keskeytyi pappien vaihtuessa heimon käsiä yhteen läpsyttämällä, mikä muistutti rankkasateen ääntä. Ilmeisesti tällä haluttiin tuoda ulkona ropiseva sade myös kehollisesti koettavaksi sisätilaan, kaikkein pyhinpään. Näin luotiin yhteys myös taivaan toimijoihin, minkä historiallista viitekehystä ilmaisivat taulussa kuvatut kaksitaso ja kuumailmapallo. Kaupungin keskustassa paikallinen kansa pyrki koskettamaan taivasta maailmanpyörän koreista.Tapahtuma sijottui täydenkuun aikaan.

Päärituaalien lisäksi konferenssin osallistujat jakautuivat klaaneihin pienemmissä tiloissa, joissa he ovet suljettuina tallensivat toistensa sanoja. Näitä myös heijastettiin sähköisten koneiden avulla seinille. Heimo elää kyborgisessa suhteessa koneisiin, joilla sosiaalisissa tilanteissa ilmaan lausutut sanat siirretään pysyviksi merkeiksi yksilöiden koneiden pinnalle. Näin he voivat pitää yhteyttä myös sanojen välittämiin ajallisiin ja paikallisiin merkityksiin. Myös jo kuolleiden yksilöiden sanoja toistetaan ja kopioidaan näkyväksi. Sanat toimivat aineellisina välittäjinä, joissa yliluonnollinen, aineeton toimija täyttää merkkijoukkojen välit. Merkitys onkin kuulemma ” rivien välissä “, jonne se siirtyy “korvien välistä”.

Klaanit ovat jonkin verran tekemisissä toistensa kanssa. He syövät, juovat ja kuuntelevat yhdessä. He eivät sekoitu paikallisten joukkoon. He ovat yhteisissä tapahtumissa aamuaikaisesta iltamyöhään. Vain kerran he kokoontuivat kirkkoon yhdessä paikallisten kanssa, mikä vaatikin heiltä suurta rohkeutta. Pääpuhuja pelkäsikin kirkon katon romahtavan niskaansa. Osa heimon edustajista tosin pakenee paikallisten pariin pimeällä. He näyttävät seuraavana päivänä kuvia hämmästyttävistä alkukantaisten parissa oppimistaan tavoista klaaniensa jäsenille.

Käytin myös autoetnografista tutkimusmenetelmää. Oma kokemukseni konferenssista jakautui selkeästi omaa vuorollani olevaa puhettani edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Ennen sitä havaintoni kiinnittyivät tapahtuman rakenteen, paikan ja käytäyttymisen sääntöihin tutustumiseen ja koodikielen opettelemiseen sitä käyttämällä. Puheeni aikana ymmärsin kokemuksen kautta, miten esitys ei ollut vain koodikielen representaatio tai performanssi. Sen tehtyäni koin osallistumalla saavuttaneeni vapautuneen sitoutumisen yhteisöön. Osallisuus kuitenkin edellytti puheen pitämistä ja siinä koodikielen käyttöä ymmärrettävällä tavalla.

Lyhytaikainen kenttätyöni ei riitä vielä pidemmälle vedettyjen tutkimustulosten julkaisemiseen. Kokoontuminen kuitenkin on selkeä pyhiinvaellus, joka alkaa niin ajallisesti kuin paikallisestikin jo kauan ennen itse paikalle tuloa. Ja jatkuu pitkälle tulevaisuuteen. Onneksi heimo on päättänyt järjestää kokoontumisensa kotimaassani jo kahden vuoden kuluttua.

 

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.