Lainsäädäntöä, hyviä käytäntöjä ja neljä hyvää – Etiikkailtapäivässä opittua. Osa II

Maanantaina 27.5.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti tutkimuksen eettisiä kysymyksiä käsittelevän iltapäiväseminaarin. Tässä toisessa tilaisuutta käsittelevässä blogikirjoituksessani käsittelen seminaarissa alustaneiden Arja Kuula-Luumin ja Helena Siipin sekä humanisteille tehdyn kyselyn tuloksia yhteen vetäneen Kaisa Ilmosen puheenvuoroja sekä niiden herättämiä ajatuksia.

Aineiston elinkaaren etiikka

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula-Luumin aiheena oli tutkimusaineiston säilytykseen ja jatkokäyttöön liittyvät kysymykset. Hän aloitti esittelemällä kaksi erityyppistä tutkimusta, joiden aineistojen jatkokäyttöön liittyi vahvoja eettisiä kysymyksiä.

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia vuodelta 2002 käsittelee homoseksuaalien elämää aikana, jolloin se oli leimattu sekä rikolliseksi että sairaaksi. Ihmisten seksuaalinen suuntautuminen määritellään jo lainsäädännön mukaan arkaluontoiseksi asiaksi, jota ei saa tutkimuksessa käsitellä ilman henkilön suostumusta. Aiheesta ei ollut olemassa arkistoaineistoja, eikä haastateltavia ollut helppo löytää tai suostutella haastateltavaksi. Yllättävää sen sijaan oli se, että haastateltavaksi suostuneet eivät rajoittaneet mitenkään aineiston tulevaa käyttöä. He antoivat luvan niin aineiston arkistoimiseen kuin käyttöön niin tulevissa tutkimuksissa kuin tiedotusvälineissä.

Juvosen väitöskirjan aineistonmuodostusprosessia käsittelevä luku on aivan esimerkillinen ja olen itsekin luetuttanut sitä gradun- ja väitöskirjantekijöillä. Siinä pohditaan hyvin huolellisesti aineiston eri osien muodostumista ja niihin liittyviä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Se, että arkaluontoista aihetta on käsitelty vahvan eettisellä otteella, ei ole tehnyt tutkimuksesta mitäänsanomatonta tai liian karkeistettua, päinvastoin, tuloksena on rikas ja koskettava kuva marginaaliin jääneistä miehistä ja naisista.

Toinen Kuula-Luumin esille nostama tutkimus oli Erkki Kujalan Sodan pojat, jota varten oli haastateltu iäkkäitä miehiä, joita yhdisti – tutkimuksen kirjoittajan tavoin – kokemus sodanaikaisesta lapsuudesta. Myös tässä tutkimuksessa oli vaikea tavoittaa haastateltavia. Hyvin harva halusi muistella lapsuuden kipeitä kokemuksia. Ne haastateltavat, jotka suostuivat tutkimukseen keskustelivat vanhemmuudesta, hoivasta, perheistä ja huolenpidosta – yleensä hyvin naiserityisinä nähdyistä teemoista.

Tulevan tutkimuksen kannalta onkin traagista, että haastattelija oli sopinut haastateltaviensa kanssa, että aineistoja käytetään vain tähän tutkimukseen. Hän ei myöskään ollut valmis ottamaan vielä elossa oleviin haastateltaviin yhteyttä ja kysymään lupaa aineiston arkistointiin – siitäkään huolimatta, että usea haastateltava oli korostanut, miten tärkeää on tämän vaietun aiheen tutkiminen. Tutkija piti epäeettisenä muistuttaa haastateltaviaan raskaasta ja tunteikkaasta haastattelutilanteesta, joka usein päättyi kyyneliin.

Arja Kuula-Luumi korosti tässä menetelmällisen tutkimusetiikan (arkistointiin pyydetään haastateltavien lupa yms) ja tutkimussuhteen etiikan eroa. Tutkijalle saattaa muodostua ajatus tutkimussuhteesta intiiminä, salattuna ja yksityisenä, jonakin joka ei saa vuotaa muille. Tämä oletus on yleinen, mutta usein totta ainoastaan tutkijan mielessä. Haastateltaville kyse ei ole mistä tahansa kahden vertaisen intiimistä keskustelusta, vaan institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa kohdataan tutkija ja tuotetaan aineistoa tutkimuksen tarpeisiin.

Tietoarkistossa on useinkin kysytty jälkikäteen eri tutkimuksiin osallistuneilta haastateltavilta lupaa aineistojen arkistointiin. 98 prosenttia tavoitetuista haastateltavista on antanut luvan aineistonsa arkistointiin. Osa on ollut vihaisia tajutessaan, että aineisto oli alunperin tarkoitettu vain kertakäyttöiseksi.

Tutkimuksissa olisikin aina kysyttävä haastateltavien omaa näkemystä aineistojen arkistoinnista ja jatkokäytöstä, eikä tehtävä olettamuksia, joiden nojalla ainutlaatuiset aineistot on lainmukaisesti hävitettävä.

Häiritsevät lomakkeet?

Usein tutkijat eivät halua antaa tutkittavilleen pitkiä ja monimutkaisia lomakkeita luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Onkin totta, että tutkittavat eivät välttämättä halua lukea pitkiä tekstejä, vaan pitävät lomakkeiden olemassaoloa osoituksena tutkimuksenteon asianmukaisuudesta. Lain mukaan tutkittavia on kuitenkin informoitava niin tutkimuksesta kuin aineiston jatkokäytöstä. Siksi lomakkeita edelleen pitää tehdä, mutta ne pitäisi saada mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helppolukuisiksi.

Tietoarkiston sivuilta löytyy esimerkki tutkittavien informaatiolomakkeesta. Siitä – kuten muustakin Tietoarkiston sivujen materiaaleista – voi ottaa mallia omaan tutkimukseensa.

Tutkimussuhteen häirinnän uhallakin tutkittavia on informoitava ja aineistot tulisi arkistoida – avoimuus on yksi tieteentekemisen keskeinen ominaisuus. Tätä edellyttää yhä useampi tutkimusrahoittaja. Esimerkiksi Suomen Akatemia suosittelee tutkimusaineistojen säilyttämistä oman tieteenalan kansallisissa tai kansainvälisissä arkistoissa. Samaa vaatii yhä useampi tiedejulkaisu. Kannattaa muistaa myös se, että tutkimusaineistojen tuottaminen kartuttaa tutkijan ansioluetteloa.

Niin tutkijoilla kuin tutkittavilla voi olla huoli siitä, miten arkistoituja aineistoja tulevaisuudessa voidaan käyttää. Tyypillinen huoli on se, että tutkittava voidaan tutkimuksista tunnistaa. Tässä ja muissakin huolissa pitää luottaa tulevien tutkijoiden ammattitaitoon sekä arkistojen tiukkoihin käyttöehtoihin. Ihmistieteilijät ovat pääosin sisäistäneet tutkimuksenteon eettiset periaatteet niin, että sekä haastattelujen antaminen että niiden arkistoiminen on täysin turvallista.

Tutkimusetiikan neljä hyvää

Filosofi Helena Siipi käsitteli iltapäivässä jo aiemmin tarkasteltuja teemoja uudesta näkökulmasta – joka sai minutkin miettimään, josko olisi aika rakentaa tutkimusetiikkaluento uudella tavalla.

Siipi määritteli tutkimusetiikan neljän hyvän toteutumisella: tieteen hyvä, tutkijan hyvä, tutkimuskohteen hyvä sekä yhteiskunnan ja ympäristön hyvä. Kun ne kaikki toteutuvat, kyseessä on eettinen tutkimus. Tai ehkä realistisemmin: kun pyritään ottamaan ne kaikki huomioon, syntyy eettisesti kestävää tutkimusta.

Tieteen hyvä syntyy noudattamalla hyvän tieteellisen tutkimuksen käytäntöjä. Hyvin ja huolellisesti tehty tutkimus on myös eettistä tutkimusta. Tällöin lopputuloksena on tieteellisen tiedon päämäärän mukaista uutta tietoa. Hyvien tieteellisten käytäntöjen loukkaaminen – esimerkiksi plagiointi – eivät sellaista tuota.

Myös huono tutkimus saattaa olla eettisesti kestävää. Tärkeää on tällöin tutkijan intentio: hän on pyrkinyt tekemään hyvää tutkimusta ja toteuttanut tutkimuksen niin hyvin kuin osaa, pyrkii tekemään eettistä tutkimusta. Hyväksi tutkijaksi tullaan vain tekemällä, oppimalla ja harjaantumalla. Uran tai koulutuksen alkuvaiheissa saattaa tulla virheitä, mutta niistä opitaan, eikä niitä toisteta.

Tieteen ja tutkijan hyvä eivät tietenkään ole irrallaan toisistaan. Tutkijan hyvä liittyy niihin asioihin, joita tutkijana haluamme saavuttaa. Haluamme tehdä hyvää tutkimusta mutta myös saavuttaa tohtorin tutkinnon tai dosentuurin, saada mainetta, kunniaa, rahoitusta ja työpaikkoja – ja näiden pitäisi tietysti tulla juuri niiden tutkijoiden osaksi, jotka ne ansaitsevat.

Tutkijan hyvä liittyy myös toisiin tutkijoihin, muiden tutkijoiden hyvän kunnioittamiseen. Nämä mainitaan myös tutkimuksenteon hyvien käytäntöjen osana: toisiin tutkijoihin tulee asianmukaisesti viitata, toisille tutkimuksille ja tutkijoille tulee antaa se arvo, joka heille kuuluu. Tutkimusetiikan loukkauksia ovat tässä yhteydessä muiden tutkijoiden vähättely sekä puutteellinen tai epäasiallinen viittaaminen. Sitä voi olla myös tekijyyden manipulointi, omien ansioiden paisuttelu tai monenlainen epäasiallinen toisten tutkijoiden työn vaikeuttaminen. Meillä on vastuita ja velvoitteita myös toisia tutkijoita kohtaan. Tosin on vaikea sanoa, miten milloinkin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa huomaisi kollegan toimivan väärin. Joskus myös oman jaksamisen rajat saattavat tulla vastaan tilanteissa, jossa toinen tutkija kaipaa apua tai tukea.

Tutkimuskohteen hyvä tarkoittaa tutkimuskohteen kunnoittamista. Siihen liittyy paitsi oikeanlainen toiminta myös oikeanlainen asenne. Mitä kunnioittava kohtelu milloinkin tarkoittaa, riippuu tietysti tutkimuskohteen ominaislaadusta ja erityispiirteistä. Joskus – esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa – tutkimuskohteen hyvä saattaa olla ristiriidassa tieteen ja tutkijan hyvän kanssa.

Kun tutkimuskohde on ihminen, riippuu pitkälti ihmisestä itsestään, mikä on hänen käsityksensä siitä, mikä on hänelle hyvää. On kunnioitettava tutkittavan omaa näkemystä, hänen itsemääräämisoikeuttaan, yksityisyyttään ja tietosuojaansa. Luonnollisesti on pyrittävä välttämään tutkimuskohteen vahingoittamista. Joskus eettisiä kysymyksiä tulee esiin myös ei-ihmisiä, esineitä tutkittaessa: kirjeet, hautalöydöt, päiväkirjat, uskonnollinen esineistö. Niilläkin on vahva yhteys ihmisiin, joten on mietittävä, kenen hyvää pyrimme suojelemaan ja ketä kunnioittamaan.

Neljäntenä kohtana Helena Siipi nosti esiin yhteiskunnan ja ympäristön hyvän. Ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä, mitä ne ovat. Mikä on tutkimuksen paikka yhteiskunnassa? MIkä on hyvä ympäristö? Minkälainen on hyvä yhteiskunta? Käsityksemme saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Dia: Helena Siipi

Dia: Helena Siipi

Siipi nosti tässä yhteydessä esiin sen, että tutkimuslupa tutkittavilta ja eettisen toimikunnan lupa tutkimukselle on asianmukaisesti hankittu. Erilaiset sidonnaisuudet esimerkiksi rahoittajaan ilmoitetaan tutkittaville ja julkaistavissa tutkimuksissa. Itse näkisin tässä yhteydessä tärkeäksi huomioida myös erilaiset henkilökohtaiset sidonnaisuudet ja paikantumiset, joiden avaaminen on keskeinen osa ihmistieteiden tutkimusetiikkaa – vaikka siihen ei tämän päivän tilaisuudessa puututtukaan.

Rahoittajien vallasta puhutaan yllättävän vähän ihmistieteissä. Rahoittaminen tai rahoittamatta jättäminen nähdään usein toimeentulokysymyksinä. Ilman rahaa jäänyt joutuu etsimään toimeentulonsa muualta ja rahoitettu ryhtyy innolla tekemään tutkimusta. Suuri osa yliopistossa tehtävää tutkimusta tapahtuu ulkopuolisella rahoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että Suomen Akatemia ja erilaiset säätiöt käytännössä päättävät, minkälaista tutkimusta yliopistoissa tehdään – puhun tässä siis lähinnä humanistisesta tutkimuksesta, joka ei juurikaan saa rahoitusta yrityksiltä tai muilta rahoittajatahoilta. Rahoittajilla on siis suuri vastuu – myös eettinen vastuu – siitä, mitä Suomessa tutkitaan ja mitä ei.

Meidän humanistien pitäisi ehkä entistä tarkemmin miettiä – paitsi edellä mainittuja hyviä – omien tutkimuksiemme tuottaman tiedon merkitystä. Mihin tuottamaamme tietoa käytetään? Mitä vaikutusta tuottamallamme tiedolla on? Mitä me voimme tai emme voi tutkia? Mitä meidän täytyisi, mitä meidän olisi velvollisuus tutkia? Lisäävätkö vai vähentävätkö tutkimuksemme eriarvoisuutta ja syrjintää? Keiden hyvää tutkimuksemme edistävät?

Eettiset yllätykset

Tutkija Kaisa Ilmonen kysyi Turun yliopiston humanisteilta, mitä tutkimuseettisiä ongelmia tai yllätyksiä he ovat työssään kohdanneet. Vastauksia tuli erittäin vähän, mikä saattoi johtua kyselyn ajoittumisesta juuri pääsiäisen alle. Toisaalta vastaamattomuus kuvaa tiedekunnan sisäistä jakautumista tutkimuseettisten kysymysten suhteen. Toisilla tieteenaloilla tutkimuseettisiä kysymyksiä ei pohdita käytännössä ollenkaan, toisilla ne taas ovat jokapäiväisen pohdinnan kohteena (jolloin niissä ei välttämättä ole mitään “yllättävää”).

Ilmosen vastaanottamat tutkimuseettiset pohdinnat liittyivät samoihin teemoihin, joita etiikkaseminaarissa oli jo käsitelty. Niissä pohdittiin vähemmistöjä koskevaa tutkimusta, lapsia ja nuoria koskevaa tietoa sekä eettiseen tutkimuskirjoittamiseen ja tiedontuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Ne olivat siis ihmistieteellisen tutkimuksen arkeen ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä.

Ilmonen nosti esiin verkostakin löytyvän tuoreen Riikka Taavetin tutkimuksenOlis siistiä jos ei tarvis määritellä – kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus, jossa eettisiä sukupuoleen, seksuaalisuuteen, nuoruuteen, alaikäisyyteen ja vähemmistöihin liittyviä eettisiä kysymyksiä pohditaan tarkasti.

Yleisökeskustelussa nostettiin esiin myös eettisen pohdinnan pakollisuus myös sellaisissa tutkimuksissa tai rahoitushakemuksissa, joissa se ei tutkijan itsensä mielestä olisi välttämättömyys. Eettisestä pohdinnasta tulee tällöin performanssi, mikä tarkoittaa sitä, että se vain mekaanisesti suoritetaan, kun tutkimuseettisen pohdinnan tulisi olla osa tutkimuksen teon prosessia: suunnittelua, toteutusta, aineiston käsittelyä, kirjoittamista ja tiedon välittämistä.

Advertisements

Uskonnonopetuskeskustelua Saksanmaalla

Vaikutelmia

Vietin maaliskuun alussa kolme päivää pohjoissaksalaisessa Hannoverin kaupungissa, josta en nähnyt juuri mitään.

Näin hotellin, raitiovaunun, kolme ruokaravintolaa, pari rautatieasemaa sekä lentoaseman. Hannover tai se vähä, jonka siitä onnistuin näkemään, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Harmaa, likainen kaupunki. Ajankohta, varhainen kevät, ei ollut paras mahdollinen. Mikään ei ollut vielä lähtenyt kunnolla kasvamaan.

Talojen seinissä ja kivijaloissa, aidoissa ja silloissa oli yllättävän paljon graffiteja. Mieleen jäi graffiteilla päällystetty, vallattu talo sekä valtava tasainen puistoalue.

Koska Saksa on minulle ennalta outo paikka, ylipäätään se, että olin Saksassa, tuntui oudolta. Saksan historia, monenlaisine hyvine ja pahoine puolineen ja piirteineen, oli läsnä, tavalla tai toisella, sanoittakin. Yliopisto, jossa tilaisuus järjestettiin, on omistettu filosofi Leibnizille. Monet tutut ja itsestään selvät asiat, kuten vaikka dosentti-instituutio tai humboldtilainen ymmärrys yliopistosta, ovat saksalaista alkuperää. Seminaari järjestettiin teologian ja uskontotieteen laitoksella. Samassa rakennuksessa sijaitsivat muun muassa Max Planck -instituutti ja Albert Einstein -tutkimuskeskus. Tieteenhistoria oli siis monin tavoin läsnä.

Matkalla lounaalle ohitimme vallatun talon.

Matkalla lounaalle ohitimme vallatun talon.

Konteksti

Suurimman osan ajasta vietin valkoisenharmaassa seminaarihuoneessa, jonka lattiaa peitti ruskea kokolattiamatto. Lamput olivat säästeliäästi päällä, mutta valoa huoneeseen toi pitkä ikkunarivistö, jonka lävitse näkyi harmaa – ajoittain sininen – taivas ja viereisen hautausmaan yläpuolella liitelevät haukat (tai kotkat erään osallistujan mukaan, mutta osallistujat olivat uskonnontutkijoita, eivät biologeja, joten asia jäi avoimeksi).

Seminaarisalin ilmapiirissä ei harmaudesta ollut jälkeäkään. Tilaisuus, johon osallistuin, oli EASR:n työryhmän “Religion in Secular Education” tapaaminen, jota organisoivat Wanda Alberts ja Tim Jensen. Seminaarihuoneeseen kokoontui 15 uransa eri vaiheessa olevaa, uskonnonopetuksesta kiinnostunutta uskonnontutkijaa Saksasta, Sveitsistä, Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta – sekä minä ainoana suomalaisena.

Keskustelujen aiheena oli: Mitä ja minkälaista on uskontotieteen pohjalta toteutettu uskonnonopetus? Minkälaista olisi uskontotieteen pohjalta toteutettu opettajankoulutus sekä uskonnondidaktiikka? Miten uskonnonopetusta, oppikirjoja ja opettajankoulutusta voidaan uskontotieteen näkökulmasta ja välinein tutkia? Miksi tällaista tutkimusta on tarpeen tehdä?

Tärkeää oli myös pohtia niitä eroja, joita uskonnonopetuksen järjestämisessä eri maissa on ja mitä erot merkitsevät? Puhummeko samoista asioista käyttäessämme samoja käsitteitä? Mitkä käsitteet olisi tärkeä erikseen määritellä? Oli huojentavaa huomata, miten samankaltaisten ongelmien ja haasteiden parissa eri maissa kamppailtiin – en olekaan yksin näiden kysymyksieni kanssa.

Puitteet olivat karut, mutta ilmapiiri lämmin ja keskustelu intensiivistä.

Puitteet olivat karut, mutta ilmapiiri lämmin ja keskustelu intensiivistä.

Keskeisiä kysymyksiä

Seminaarin tärkeintä antia olivatkin oikeastaan esitetyt ja keskustelujen myötä syntyneet tärkeät kysymykset, joiden pohjalta keskustelua, pohtimista ja kirjoittamista voi jatkaa – yksin ja yhdessä ryhmän kanssa.

Koska itse olin puhumassa elämänkatsomustiedon näkökulmasta, erityisesti sekulaarin ja myös kaikille yhteisen, integroidun katsomusopetuksen mallit ja erityiskysymykset kiinnostivat. Opetetaanko elämänkatsomustiedossa uskonnottomuutta, uskonnottomuudesta vai uskonnottomuuteen? Mitä voisi olla uskonnottomuuden didaktiikka?

Mitä neutraalius ja obejktiivisuus tunnustuksettoman katsomusopetuksen yhteydessä tarkoittavat? Mitä tarkoittavat suvaitsevaisuus ja kunnioitus? Voivatko ne olla samanaikaisesti läsnä kun annetaan uskontotieteeseen perustuvaa katsomusopetusta? Pitääkö oppilaita opettaa “pois” esimerkiksi vanhempien “vääränlaisista” arvoista ja käsityksistä?

Myös opettajankoulutukseen kytkeytyi monenlaisia haasteita: Miten opettaa tieteellinen näkökulma uskontotieteeseen/uskontoon (lyhyessä ajassa, esimerkiksi luokanopettajille)? Keskeisinä teemoina nähtiin se, että kuvataan traditioiden moninaisuutta, sitä että jokaisella on oma tapansa tehdä uskontoa, tällöin myös stereotypiat tulisi kyseenalaistettua. Toinen, kaikille tärkeä asenne on kriittinen ja epäluuloinen lukutapa – erityisesti Tim Jensenin näkökulma katsomusopetukseen on hyvin poliittinen ja jyrkkä.

Oppikirjatutkimus

Seminaarissa esiteltiin muutamia uskonnon oppikirjojen tutkimuksia. Oppikirjat näyttävät eri maissa olevan periaatteessa samankaltaisia kuin Suomessa. Myös uskontotieteellinen oppikirjatutkimus näyttää olevan hyvin samankaltaista meillä kuin muualla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielmien oppikirjoihin liittyvät tulokset ovat aivan vertailtavissa kansainvälisiin tutkimuksiin.

Esimerkiksi Bengt-Ove Andreassen esitteli tutkimustaan, jossa hän tarkasteli sitä, miten norjalaisissa uskonnon oppikirjoissa käsiteltiin uususkonnollisuutta, uushenkisyyttä ja New Age -uskonnollisuutta. Tulokset ovat aivan samansuuntaisia kuin Riikka Kelloniemen tekemässä uskontotieteen pro gradu -tutkielmassa. Uususkonnollisia liikkeitä ei pidetty “oikeana” uskonnollisuutena, niihin suhtauduttiin epäillen, epäluuloisesti ja toiseuttaen. Uususkonnollisuuden harjoittajat tai liikkeiden jäsenet nähtiin kokeilijoina, ei tosissaan olevina. Norjan kontekstissa okkultismia ja magiaa käsiteltiin suhteessa kirkonpolttoihin, mutta suomalaisissakin oppikirjoissa puhuttiin saatananpalvonnasta ja mustista messuista.

Eri tutkimustulosten vertailtavuutta rajoittaa luonnollisesti se, että harvat ulkomaalaiset tutkijat lukevat suomenkielisiä tutkimuksia. Olisikin tärkeää julkaista artikkeleita meillä tehdyistä oppikirjoja ja uskonnonopetusta käsittelevistä tutkimuksista myös englanniksi tai ruotsiksi.

Tärkeää on myös se, että katsomusaineiden oppikirjoja tutkitaan myös ja nimenomaan uskontotieteen näkökulmasta ja käsittein. Toinen norjalaistutkija, Sissel Undheim, tarkasteli sitä, miten islamia kuvitettiin oppikirjoissa ja miten kuvitus on muuttunut. Erityisesti hän keskittyi siihen, miten kuvataan ihmishahmoja? Hän löysi selvän eron siihen, miten kuvia oli käytetty ennen Tanskan Muhammad-pilakuvakriisiä ja sen jälkeen. Ero muiden uskontojen kuvittamiseen kasvoi entisestään.

Oppikirjojen tekstejä ja kuvia tarkasteltaessa nouseekin esiin tärkeitä kysymyksiä: Mitä jätetään sanomatta tai kuvaamatta? Mitä oppilaiden ei “tarvitse” tietää? Kenen äänet nostetaan esiin? Mitkä kuvat nähdään jotain tiettyä uskontoa edustavina? Miten traditioiden moninaisuus nostetaan näkyviin? Nämä kysymykset eivät koske vain islamia; myös kristinuskon kuvauksista jätetään pois asioita, joita pidetään epämukavina.

Suomalaisen järjestelmän edut ja ongelmat

Suomalainen katsomusopetus on – Wanda Albertsin käsitteitä käyttäen – erottelevaa ja tunnustuksetonta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mitä tunnustuksettomuudella milloinkin tarkoitetaan. Suomen kohdalla kyse on siitä, että oppitunneilla ei harjoiteta uskontoa, eikä opettajan tarvitse olla opettamansa uskonnon harjoittaja. Tunnustuksettomuuden ihanne toteutuu paremmin tai huonommin riippuen opettajasta, mutta ongelmallista se on erityisesti pienryhmäisten uskontojen kohdalla.

Suomalaisesta opettajankoulutusjärjestelmästä sain kyllä olla ylpeä. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä, että opettajankoulutus on yhtenäistä, yhdenmukaista ja osa korkeakoulujärjestelmää. Näin ei kuitenkaan kaikkialla ole. Me voimme myös valita parhaat hakijoista, sillä opettajankoulutukseen haluaa aina useampi hakija kuin on mahdollista ottaa sisään. Meidän opettajamme ovat siis lähtökohtaisesti hyviä ja motivoituneita. Myös kansallinen opetussuunnitelma on hyvä ratkaisu.

Ongelmana on luonnollisesti oppilaiden erotteleminen eri luokkiin uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden perusteella. Pätevien pienryhmäisten uskonnonopettajien puute sekä siitä johtuva opetuksen epätasaisuus. Myös elämänkatsomustietoa tai pienryhmäisiä uskontoja opiskelevat oppilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan, sillä tunnit on usein sijoitettu koulupäivän alkuun tai loppuun ja he saattavat joutua matkustamaan muihin kouluihin opetusta saadakseen.

Mitä jäin miettimään

Tutkija Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta herätti paljon ajatuksia, huolta ja pohdittavaa. Hän pohti sitä, minkälainen suhde on tunnustuksettomalla uskonnon/katsomusopetuksella ja uskontotieteellä. Miten uskontotiede suhteutuu opetussuunnitelmiin ja niiden tavoitteisiin – kuten vaikkapa suvaitsevaisuuteen ja positiiviseen monikulttuurisuuteen? Mitä uskontotieteen teorioita ja menetelmiä opettajat voivat käyttää vaikkapa lisätäkseen ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta?

Ja miten monenlaisia saattavat olla opiskelijoiden tavoitteet – opiskelijat eivät välttämättä opiskele uskontotiedettä tullakseen suvaitseviksi kansalaisiksi, vaan voivat esimerkiksi hyödyntää oppimaansa vaikkapa politiikassa tai maahanmuuttokriittisessä keskustelussa.

Miten uskontotieteilijät osallistuvat kansallisiin ja kansainvälisiin uskonnonopetusta koskeviin keskusteluihin? Minkälainen suhde tieteentekijöillä on koulumaailmaan?

Miten poliittiset voimasuhteet voivat vaikuttaa siihen, minkälaista katsomusopetusta maassa annetaan?

Lopuksi

Loppukeskustelua varten Wanda Alberts oli koonnut käsitteitä, kysymyksiä ja ajatuksia, joita seminaaripäivien ja -iltojen aikana oli herännyt.

Wanda Albertsin keskustelujen herättämien ajatusten ja kysymysten pohjalta koostama taulu

Wanda Albertsin keskustelujen herättämien ajatusten ja kysymysten pohjalta koostama taulu

Taulun keskeinen sanoma on siinä, että yksinkertaisia käsitteitä ei ole.Aina pitää tarkentaa, mitä milläkin käsitteellä tarkoitetaan. Työryhmän tavoitteena onkin tuottaa käsikirja, jossa uskonnonopetuksen kriittisiä ja keskeisiä käsitteitä tarkasteltaisiin uskontotieteen näkökulmasta.

Keskusteluissa uskonnot nähdään usein jotekin ylempinä ja ylevämpinä kuin muut. Mutta onko niin aina? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun ajattelemme uskonnon käsitettä laajemmin, uskontotieteen näkökulmasta? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun uskonnolla tarkoitetaan vaikkapa satanismia/natsismia/uuspakanuutta tai muuta uskonnonkaltaista tai uususkonnollista liikettä? Emme ehkä mitään, mutta voimme oppia niistä tehdyistä tutkimuksista.

Tulisiko meidän neuvotella tai tehdä kompromisseja uskontojen/uskonnollisten ihmisten kanssa? Tim Jensen vastaa jyrkästi: ei. Jos uskontotieteen näkökulma poikkeaa vaikkapa opseista tai muista dokumenteista, meidän tulee sanoa se ääneen. Hänen mielestään uskontotieteen tai uskonnonopetuksen tehtävänä ei myöskään ole huolehtia oppilaiden/opiskelijoiden uskonnollisesta vakaumuksesta. Opetuksen tehtävä on opettaa oppilaille asioita, joita he eivät kodissaan tai kirkossaan opi.

Tim Jensen kiteytti uskontotieteen tehtävän: “We can provide tools for students (becoming teachers) to do informed choices.”

Keskustelu jatkuu Erfurtissa, elokuussa 2015 järjestettävässä IAHR:n kongressissa.

Postsekulaari ja sukupuoli -asiantuntijatapaaminen Turussa 24.-25.4.

Åbo Akademissa järjestettiin yhden illan ja yhden päivän kestänyt seminaari, jonka toteuttamisesta vastasi kolme eri projektia Turusta, Alankomaista ja Norjasta ja joka kokosi parikymmentä sukupuolesta (ja postsekulaarista) kiinnostunutta tutkijaa mm. Britanniasta, Norjasta, Belgiasta ja Alankomaista. Oli hyödyllistä harjoitella hollannin kielen kuuntelemista toukokuun Groeningenissa järjestettävää EASR-konferenssia silmälläpitäen.

Osallistujat edustivat eri tieteenaloja, erilaisia tutkimussuuntauksia ja kiinnostuksen kohteita sekä erilaisia vaiheita akateemisella urallaan. Siitä huolimatta mitään hierarkiaa ei syntynyt vaan kaikkien äänet olivat yhtä arvokkaita.

Ensimmäisen illan tapaamisessa Terhi Utriainen, Elina Vuola ja Jorunn Okland esittelivät uskonnon ja sukupuolen tutkimusta omilla tieteenaloillaan ja omissa maissaan sekä erilaisia sukupuolen ja uskonnon tutkijoita yhdistäviä verkostoja. Illalla kokoonnuttiin seurustelemaan ja tutustumaan Donner-instituutin järjestämään illanviettoon.

Osallistujat lähettivät etukäteen lyhyen paperin omista lähtökohdistaan ja tutkimuksistaan teemaan liittyen – kyseessähän oli “expert meeting” eli asiantuntijoiden kohtaaminen ja verkostoituminen. Paperien perusteella käytiin kolme paneelikeskustelua, jossa teemoja syvennettiin. Sekä paneelikeskusteluja että keynote-luentoja seurasi erittäin vilkasta keskustelua, jossa pohdittiin erityisesti seksuaalisuuteen ja feminismiin liittyviä kysymyksiä.

Yhteenvetokeskustelujen jälkeen käydyssä kiihkeässä loppukeskustelussa kyseenalaistettiin koko postsekulaari-käsitteen käyttö. Termiä käytetään monin erilaisin tavoin ja painotuksin. Jotkin tavat ovat sellaisia, jotka pitävät sisällään miltei kaiken. Onko tällä tavalla toimivalla käsitteellä ylipäätään tutkimuksellista käyttöä? Ja jos on niin missä merkityksessä ja millä käyttötavalla?

Seminaarissa kysyttiinkin: Voiko tämän päivän uskonnollisuuden moni-ilmeisyyttä ja muotoisuutta tarkastella ilman viittausta uskontososiologisiin sekularisaatioteorioihin ja niiden onnistumiseen tai epäonnistumiseen – postsekulaariin, joka niitä seuraa?

Tällaiset rajatut tapaamiset, jossa kokoontuu samasta teemasta kiinnostuneita ja siihen perehtyneitä tutkijoita, ovat erittäin tarpeellisia ja hyödyllisiä. Pienessä ryhmässä kaikkiin osallistujiin tavalla tai toisella tutustuu. Ja kun on henkilön tavannut kasvokkain, on häneen helpompi sen jälkeen ottaa tarviittaessa yhteyttä. Suunnitelmia tehtiin myös tulevista tapaamisista, projekteista verkostoista ja julkaisuista. Toivottavasti ainakin osa niistä tulee toteutumaan.