Ota vastuu stressistäsi! Miten vahingollista vastuuttaminen on.

Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.

Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”

Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:

”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”

Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.

Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuus, kutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.

Yksinäkökulmaisuus

Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.

Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.

Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.

Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.

Vastuuttaminen

Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.

Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.

Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.

Entä sitten?

Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.

 

Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.  

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Osaamisen ongelma

Yliopistoissa koulutetaan asiantuntijoita. Yliopistoissa tuotetaan asiantuntijuutta. Näitä ajatuksia toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Oppiaineissa, laitoksilla ja tiedekunnissa järjestetään työelämävalmiuskursseja ja opetetaan opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita tunnistamaan omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Tätä kaikkea tarvitaan, varsinkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa monen valmistuvan ja jo valmistuneen työllistyminen on parhaimmillaankin epävarmaa.

Tässä kirjoituksessa yritän kartoittaa esimerkinomaisesti omaa osaamistani. Jälleen kerran teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista kantaa. Kirjoitus käsittelee rajatusti yliopistossa koulutuksensa saaneiden (erit. humanistit) työllistymisen haasteita yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolelle.

Lähtökohdat: Olen valitettavasti (ja monen muun kollegani ohella) jälleen tilanteessa, jossa tutkimukseni rahoitus on katkolla. Tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta on päästävä yli, joten päätin kirjoittaa auki ne taidot, joita olen hankkinut opintojeni, jatko-opintojeni ja työskentelyjaksojeni aikana. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Ongelma: Se osaaminen, jota esimerkiksi humanistisella alalla ihmisille kertyy on vaikeasti sanoitettavissa ja viestittävissä ulospäin. Keskeiset taidot, joita meillä humanisteilla on, ovat sellaisia, joita esimerkiksi yritysmaailmassa ei välttämättä osata kaivata. Jos puhumme yleisluontoisesti tiedonhaun ja -käsittelyn osaamisesta tai siitä, että osaamme kirjoittaa ja tuottaa tekstejä, puhumme vielä liian hämärillä käsitteillä. Potentiaalinen rekrytoija saattaa helposti ajatella, että kuka tahansa osaa googlata tai kirjoittaa – koulussahan viimeistään tuollaiset taidot opitaan. Monet meistä eivät myöskään ole päässeet opintojensa aikana työskentelemään niin sanotuissa “palkkatöissä”, joiden pohjalta voisimme konkreettisesti kertoa mitä olemme tehneet eli mitä osaamme. Asiantuntijuuden viestiminen on lähtökohtaisesti vieläkin vaikeampaa. Se, että tietää jostain asiasta paljon ei vielä välttämättä ole merkittävää tutkimuslaitosten ulkopuolella. Tästä pääsemme ongelmaan numero 2.

Ongelma numero 2: Yliopistot ovat tutkimusyksiköitä, joiden tehtäviin kuuluu opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi tutkimus. Kansainvälinen alakohtainen tiedeyhteisö on suhteellisen itseriittoinen ja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti toimiva. Tällä en tarkoita sitä, ettei tutkimuksella olisi kontaktia muuhun ympäröivään todellisuuteen vaan sitä, että ne asiat, jotka ovat merkittäviä ja arvostettuja tiedeyhteisössä, eivät ole välttämättä sitä tiedeyhteisön ulkopuolella. Karkeasti sanottuna on aivan sama kuinka monta referee-arvioitua julkaisua henkilöllä on tilanteessa, jossa rekrytointiprosessissa vastassa 10 vuoden työelämäkokemuksella varustettu henkilö. Työelämäkokemus ei ole painavampaa tai arvokkaampaa sinänsä, mutta se on helpommin konkretisoitavissa ymmärrettäväksi osaamiseksi. Vaikka Turunkin yliopisto on nykyään “yrittäjyysyliopisto” ja yhteistyötä yritysten kanssa vahvistetaan, on yliopiston rakenne edelleen asiantuntijaorganisaation opetus- ja tutkimuspainotteinen – kuten sen kuuluukin olla. Tämänkaltaiseen organisaatioon ei voida vain liimata “yritysyhteistyötä” päälle, vaan tilanne olisi ajateltava toisin. Tutkimus- ja opetusinstituutioilla on sellaista pääomaa ja osaamista, joka monelta muulta alalta puuttuu. Asiantuntijaorganisaatiolla ei ole mitään syytä olla lakki kourassa yritys- ja talousmaailman suuntaan, kuten ei myöskään yliopistoista valmistuneilla asiantuntijoilla.

Miten sitten aukikirjoittaa se oma osaamiseni? Seuraavaksi yritän sitä keskittyen muutamaan laajempaan ammattilaisuuden osa-alueeseen.

Kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki: Erityisesti tutkijakoulutus perehdyttää kriittiseen ajatteluun. Kyseenalaistamisen arvo on siinä, ettei heti ensimmäiseksi “osta” mitä tahansa väitettä, asiaa tai oletusta. Osaa katsoa käsiteltäviä asioita useasta näkökulmasta ja terveesti epäillä. Tätä taitoa yritysmaailmassa tavataan kutsua riskienhallinnan osaamiseksi. Erityisen hyvä asia tämä on silloin, kun sitä osaa soveltaa myös omaan tekemiseen. Tutkijat ovat tottuneita jatkuvasti sekä arvioimaan omaa ja muiden suoriutumista että arvioituttamaan omia töitään. Katse tarkentuu, nahka paksunee ja sitä oppii käsittelemään kaikenlaisia asioita. Erinomaista osaamista työnantajien mielestä tämäkin.

Tiedonhaku, -hallinta ja -analyysitaidot: Tutkijat hakevat tietoa huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin moni muu. Me tutkijat tiedämme yhtä jos toista tiedonhaunmenetelmistä, osaamme suvereenisti yhdistää eri tietokannoista haettuja aineistoja, arvioida eri tietolähteiden luotettavuutta ja painoarvoa. On hyvä muistuttaa rekrytoijaa esimerkiksi siitä, että kaikki saatavilla oleva tieto ei ole yhtä painoarvoista tai edes yhtä luotettavaa, sillä esimerkiksi nimen “scientific journal” alle mahtuu monta huijarijournaalia, joiden tunnistaminen asiaan perehtymättömälle on hyvin vaikeaa. Väärään tietoon perustuvat ratkaisut voivat tulla kalliiksi. Osaamme nopeasti koostaa luotettavan tietopoolin, jäsentää ja kategorisoida sen ja johtaa siitä uutta tietoa. Monen yrityksen markkinointikin saattaisi olla huomattavasti tehokkaampaa, kun asiakasmieltymyskartoituksia olisi ollut tekemässä muutama antropologi.

Projektien ja kokonaisuuksien hallinta: Opiskelu on projekti, jossa yliopisto tarjoaa kullekin opiskelijalle mahdollisuudet toteuttaa opintonsa itseohjautuvasti ja omannäköisesti. Tutkijakoulutus on tätä vielä korostetummin, sillä monet tutkijoista ovat itse vastuussa sekä omasta rahoituksestaan että oman tutkimuksensa läpiviemisestä alati muuttuvissa tilanteissa. Monet tutkijat ovat tavallaan yrittäjiä. Tämä olisi hyvä tehdä selväksi kaikille rekrytointiprosesseista vastaaville. Erityisesti humanistisilla aloilla, joissa tutkimus on useimmiten yhden ihmisen tekemää, olemme tottuneet vastaamaan projektiemme läpiviennistä alusta loppuun. Osaamme budjetoida, suunnitella, arvioida riskejä, kirjoittaa suunnitelmia, toteuttaa nämä suunnitelmat, tiedottaa tutkimuksestamme ja raportoida. Kovaa ammattitaitoa vaativia asioita kaikki. Tutkijat eivät vain nysvää kammioissaan täysin kykenemättöminä “käytännön töihin”, koska se mitä tutkijat suurimmaksi osaksi tekevät on juuri tuota “käytännön työtä”, jotta kokonaisuus (esimerkiksi tutkimus) tulisi alusta loppuun toteutetuksi kunnialla.

Kirjoittaminen: Humanistinen koulutus yliopistoissa keskittyy painottaen erilaisten tekstien kanssa työskentelemiseen. Luemme, arvioimme, käsittelemme, analysoimme ja tuotamme erilaisia tekstejä. Tutkimuskirjoittaminen on oma kirjoittamisen osa-alueensa, mutta yliopistokoulutuksessa keskitytään myös moneen muuhun kirjoittamisen alaan. Kirjoitamme suunnitelmia, asialistoja, pöytäkirjoja, raportteja, blogitekstejä, tiedotteita, tiivistelmiä, kommentteja, puheenvuoroja, artikkeleita, sanoma- ja aikakausilehtijuttuja ja yleistajuisia tekstejä. Yliopistokoulutetuilla on se etu puolellaan, että he todella tietävät mitä haluavat sanoa ja osaavat kirjoittaa ajatuksensa tarkasti. Väitän, että moni organisaatio hyötyisi tästä asiantuntijuudesta huomattavasti. Organisaatio- ja instituutiojargon on valitettavan yleistä, esimerkiksi monet julkishallinnon ohjeet, tiedonannot tai materiaalit tarvitsisivat kirjoittamisen ammattilaisen muokkaamaan tekstin omaksuttavampaan muotoon.

Verkostoituminen: Viimeistään tutkijakoulutus opettaa verkostoitumaan. Se yhteisö, jonka suuntaan tutkijat kommunikoivat on laaja, kansainvälinen ja muuttuva. Asiantuntijuus tällä työelämässäkin tärkeällä alueella kehittyy tehokkaasti yliopistokoulutuksen aikana. Verkostoitumisessa ei ole tärkeintä kontaktien määrä vaan ennemminkin niiden laatu: kontaktit ovat hyviä silloin, kun niistä aukeaa konkreettisia yhteistyömahdollisuuksia. Olemme erittäin hyviä arvioimaan näitä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti monet meistä kykenevät kommunikoimaan sujuvasti vähintään kolmella kielellä, moni useammallakin. Osaamme esiintyä, pitää presentaatioita, myydä ideoitamme, luoda yhteyksiä ja lyödä lukkoon sopimuksia. Me emme voi olla sosiaalisesti rajoittuneita, koska kaikki mitä teemme on sekä julkista että julkisesti arvioitavissa niissä verkostoissa, joiden jäseniä olemme. Viimeistään kansainvälissä konferensseissa opimme napakasti ja asiapitoisesti vastaamaan kritiikkiin, puolustamaan ajatuksiamme, mutta myös muuttamaan tarvittaessa kulkusuuntaamme. Tätä voisi kutsua ammattitaidoksi, jota määrittävät markkinointi-, yhteistyö- ja sopeutumiskyky.

Yliopistokoulutus tuottaa siis asiantuntijuutta, jossa ammattitaito ei ole sidoksissa vain tutkimuksen tekemiseen vaan sovellettavissa miltei minne tahansa. Kaikki puheet “liian teoreettisista tutkijoista”, “työelämässä tarvittavien taitojen puutteesta” tai “kortistoon valmistuvista humanisteista” saa unohtaa. Yliopistoista valmistuneet ihmiset ja heidän rautainen ammattitaitonsa on liian arvokasta ohitettavaksi tai heitettäväksi hukkaan.

Ja sinä, yliopistosta valmistunut tai valmistuva, lakki pois kourasta. Ota kynä käteen ja kirjoita – tiedän, että olet siinä ammattilainen – oma osaamisesi auki. 

 

 

Ei voi syödä ja säästää

Aamukahvipöytä on minulle se hetki, jossa ajatukset versoavat. Hiljaiset sunnuntaiaamut ovat maailmatuskan kiteytymisen hetkistä otollisimpia ja sunnuntain Hesari antaa yleensä riittävästi polttoainetta turhautumiselle. Tänä aamuna useampi asia yhdistyi ajatuksissani kokonaisuudeksi: Veikka Lahtisen blogikirjoitus talousasiantuntija Terhi Majasalmen neuvoista, Hesarin artikkeli asioista, jotka yhdistävät menestyneitä naisia, Hesarin Sunnuntailiitteen artikkeli professorien “kapinasta” ja opetusministerin sekä muutaman professorin mielipidekirjoitus. Jälleen kerran on sanottava, että tämä teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista tai kollegiaalista kantaa.

Kaikki kiertää lopulta takaisin rahaan

Aiemmin peräänkuulutin rahasta puhumista, sitä että meidän pitäisi reippaasti puhua siitä millaisilla tuloilla kukin elää ja missä ovat ne loukut, joihin iso osa ihmisistä tippuu. Kyllähän rahasta puhutaan. Siitä puhuvat yleensä ne, joilla sitä on, mutta he eivät puhu omista rahoistaan vaan muiden rahoista. Jakavat neuvoja siitä miten vaivaisella 200 euron kuukausittaisella säästöllä voi päästä osinkotulojen saajaksi. Turvatuilla kuukausituloilla on helppoa huudella muille miten heidän tulisi varojaan käyttää. Nämä keskustelut kiinnittyvät ajatukseen, jossa varallisuus ja toimeentulo ovat aina yksilöistä itsestään riippuvaisia.

Rahasta puhutaan yleensä riittämättömyyden kontekstissa erityisesti silloin, kun käsitellään isoja, jopa monelle täysin käsittämättömiä, summia: valtion budjettia, instituutioiden taseita tai yliopistojen saamia rahoja. 200 euroa on asia, jonka jokainen meistä ymmärtää. Se on monelle köyhälle kuukauden ruokabudjetti ja useampi välttämätön lasku. Taas 500 miljoonaa tai 5,2 miljardia ovat käsittämättömiä summia. Harvalla, jos kellään, meistä on mitään kokemusta tällaisista summista. Isot summat ovat abstrakteja ja tämä abstraktius luo illuusion siitä, että summissa on ilmaa – kiristämisen varaa. Tähän hallituksen koulutuspolitiikka sopeuttamisineen tukeutuu. Käsittämättömiä summia heitellessä on helpompi sanoa, että leikkauksia tarvitaan kuin, jos puhuttaisiin siitä, mistä nämä summat muodostuvat. Kuinka monen ihmisen vuosityötulojen verran on leikattava. Sellainen puhe tekisi summista konkreettisia – käsitettäviä.

Keskiössä on se, että rahasta ei puhuta suoraan. Pienituloisten ääni ei pääse kuuluville samansuhtaisesti kuin niiden, jotka pienituloisten asioista päättävät. Opiskelijat nostivat aivan aiheellisesti kritiikin kohteeksi opintotukiuudistuksen. Tilanteessa, jossa vielä yksilön taustoista riippumatta on ollut mahdollisuus tasavertaiseen korkeakoulutukseen ja “luokkaretkeen” on helppo esittää, että opiskelija-aika on henkilökohtainen sijoitus, joka pitää rahoittaa lainarahalla. Ei meillä ole vielä kokemusta siitä mihin hallituksen selvitysmiehen ehdottama linja johtaisi; miltä yhteiskunta näyttäisi ehdotettujen uudistusten ja niiden seurausten jälkeen.

Opiskelijat ovat kuitenkin etuoikeutettuja. Heillä on koulutuksensa tuomaa itsevarmuutta,  vahvoja etujärjestöjä ja kyky argumentoida tasavertaisella kielellä. Olen opiskelijoiden kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että ehdotetut kurjistukset ovat vastutettavia ja vaarallisia, mutta monet yhtä pienillä tuloilla selviävät ihmisryhmät jäävät kuulematta. Heidän puolestaan ja heidän ohitseen puhutaan, koska heitä ei edes oteta saman pöydän ääreen.

Kaikki palaa yksilöön ja yhteisöön

Toinen sumuverho on epälooginen pallottelu yksilö- ja yhteisönäkökulmien välillä. Silloin kun kyse on “menestymisestä” tai “saavutuksista”, on vallitsevan jargonin mukaan kyse yksilön tavoitteellisuudesta ja toiminnasta. Uusliberalistinen eetos painottaa yksilöiden omia mahdollisuuksia parantaa omaa asemaansa. Säästät 200 euroa kuukaudessa ja nautit osinkotuloista 10 vuoden päästä, sijoitat omaan tulevaisuuteesi lainarahalla tai teet ilmaista työtä, jotta osaamisesi tulisi tunnistetuksi ja saisit mahdollisuuden edetä urallasi. Kaikki on itsestäsi kiinni. Instituutioiden tasolla samankaltainen keskustelu koskee ns. “huippuyksiköitä” ja “huippututkimusta”. Huippua on se, mitä erilliset tutkimusryhmät tai -yksiköt tekevät aivan kuin ne olisivat irrallaan kokonaisuudesta. Aivan kuin säästämällä ne ja ajamalla alas kokonaisuuden voisimme taianomaisesti säilyttää etulyöntiaseman jossain imaginaarisessa kilpailutilanteessa.

Yhteisöistä puhutaan silloin, kun halutaan luodan näennäinen yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden tunne erilaisten toimijoiden välille. “Kaikkien on osallistuttava talkoisiin” tai “Olemme samassa veneessä kaikki” ovat lauseita, joilla hetkellisesti rakennetaan yksityiskohtaisempaa tarkastelua kestämätön perustelu esimerkiksi leikkauksille, jotka eivät todellakaan kosketa kaikkia. Ikään kuin olisi olemassa taianomainen “me”, johon kaikki kiinnittyisivät tasa-arvoisesti. Valtion tai “kansan” jäsenet eivät ole kuitenkaan tässä nimetyssä “yhteisössä” tasaveroisia toimijoita. Valta jakaantuu epätasaisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat suurimmalla osalla olemattomat.

Se miten ihmiset menestyvät elämässään on useimmiten kiinni muista ihmisistä. Se on myös kiinni sattumasta, yllättävistä kohtaamisista ja omituisista kiertopoluista. Jokainen kuitenkin tekee omia asioitaan osana niitä rakenteita, joiden alaisuudessa on. On huomattavasti helpompi menestyä, jos olet jo valmiiksi sisällä esimerkiksi yliopistorakenteissa: pääset tapaamaan ihmisiä, joilla on vaikutusvaltaa tai herätät jonkun asioista päättävän henkilön kiinnostuksen. Ihmiset auttavat toisia ihmisiä eteenpäin. Ihmiset myös estävät toisten ihmisten menestymisen. Jos olet toimeentulotukijärjestelmän alaisuudessa on näiden merkittävien kohtaamisten määrä huomattavasti vähäisempi. On huomattava, että rakenteet ja järjestelmät eivät kuitenkaan ole kiinteärajaisia yhteisöjä vaan verkostoja, joissa vaikutussuhteet risteilevät miltei mielivaltaisesti. Kaikki ei lopulta ole yksilöstä itsestään kiinni. Toiset meistä ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – myös erilaisten järjestelmien sisällä, ei vain niiden välillä.

Ei voi syödä ja säästää

Lauseen voi ymmärtää konkreettisesti suhteessa talousneuvojan harhaisiin oppeihin. Valinta on pienituloiselle älytön. Lauseen voi ymmärtää suhteessa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Yliopistolaitosta ei voida kokonaisuutena ajaa alas ja samalla säilyttää huippututkimusasema kansallisella ja kansainvälisellä tieteen kentällä. Koulutuksellista tasavertaisuuden ideaa ei voi tuhota ja silti olettaa, että näin pienen maan rahaeliitin ja hyvätuloisten joukosta löytyisivät ne tulevaisuuden huippututkijat. Oppiaineita ja tiedekuntia ei voi hävittää ja silti ajatella, että sivistystaso säilyisi muuttumattomana.

Valtio ei ole yritys. Yliopistot eivät ole yrityksiä. Niiden ei ole tarkoitus tuottaa rahallista voittoa “omistajilleen”. Yliopistojen pääoma on ihmisissä, ei omistuksissa tai tileillä. Yliopistojen omistajia ovat kaikki – ihan jokainen meistä – me omistamme oikeuden sivistykseen. Jos joku näissä koulutusleikkauspäätöksissä mukana oleva ihminen ei ymmärrä mitä hyötyä on assyrologiasta tai taiteen tutkimuksesta, ei se todellakaan tarkoita sitä, että nämä alat olisivat hyödyttömiä. Kaikkea ei voi eikä todellakaan pidä mitata rahassa.

Valtio koostuu erilaisista toimijoista ja toiminnoista. Osa toimijoista tarvitsee enemmän tukea, mahdollisesti läpi koko elämänsä ja osa toimijoista on maksajapuolella, mahdollisesti läpi koko elämänsä. Ei kuitenkaan ole olemassa, eikä tule olemaan, mitään sellaista aktuaalista uusliberalistista ideaaliyhteiskuntaa, joka koostuisi pelkästään menestyneistä yksilöistä ja yliopistot pelkistä “huippututkimusyksiköistä”. Koko ajatus on mieletön, kuitenkin hallituksen leikkauspolitiikka ja yhteiskuntakeskustelujargon välittävät ajatusta siitä, että nyt säästämällä pääsemme tilanteeseen, jossa voimme vain syödä. Itseasiassa kyse ei ole minkään “loistavan tulevaisuuden” mahdollistamisesta vaan hyvinvointiyhteiskunnan ja sivistyksen järjestelmällisestä rapauttamisesta. Sivistykseen kuuluu perustutkimuksen ylläpitäminen ja mahdollisimman laaja tutkimuksellinen variaatio. Sivistykseen kuuluu myös niistä heikommassa asemassa olevista huolehtiminen.

Se mitä jokainen meistä voi tehdä, on olla merkittävä linkki jollekin ihmiselle verkostossa. Yliopistomaailmassa sellaisia linkkejä usein kutsutaan mentoreiksi, henkilöiksi, jotka omia verkostojaan ja omaa osaamistaan hyväksikäyttäen tasoittavat tietä muille ihmisille. Mentorointia ei kuitenkaan pidä rajata vain urakehityksen alueelle. Kannustava sana, rohkaisu, konkreettinen avustaminen, ruokakassin antaminen ihmiselle, jolla ei ole mitään – ne voivat kaikki olla mentoroinnin muotoja. Meistä jokainen on solmukohta monelle verkostolle. Tunnistakaa ne, käyttäkää niitä hyväksi, auttakaa muita. Kaikki ei ole vain yksilöistä itsestään kiinni, emmekä me kaikki ole “samassa veneessä”.

 

 

 

Kutsumus?

Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Kirjoittamisen lajeista vaikeimmat – puhe ja se “toinen”

Lahja ystävän puutarhasta. Kuva: Anna Haapalainen

Loppukevät ja alkukesä ovat itseoikeutetusti juhla-aikaa. Ihmiset valmistuvat, puheita pidetään ja kuohuviinilasit kilahtelevat toisiaan vasten helkkyen. Juhlissa on tapana myös pitää puheita sekä kunniaksi että kiitokseksi. Kuten me kaikki varmasti tiedämme, puhe kirjoittamisen lajina on äärimmäisen vaikea.

Joskus jatko-opiskelija on niin onnellisessa asemassa, että saa apurahan väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Joskus jatko-opiskelija, joka apurahan on saanut, saa myös pyynnön pitää kiitospuhe apurahojen jakotilaisuudessa.

Hyvän puheen ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se ei ylitä pituudessaan viittä minuuttia. Tämä on toki subjektiivinen mielipide, mutta olen suhteellisen varma, että moni kykenee kyseisen mielipiteen allekirjoittamaan. Toinen tunnusmerkki on se, että vaikka puhe olisikin kirjoitettu sanasta sanaan, se on kirjoitettu puhuttavaksi ei luettavaksi paperista. Kolmas tunnusmerkki on se, että puhe muodostaa eheän ja tarinallisen kokonaisuuden. Puhe ei ole tieteellinen artikkeli, väitöskirja, mielipide, blogikirjoitus tai yleistajuinen artikkeli vaan se on hetkellinen ja ennen kaikkea viihdyttävä yhteinen matka.

Näistä edellämainituista syistä puheen kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa. On suunnaton haaste asettua ihmisten eteen ja pitää yllä heidän mielenkiintoaan tilanteessa, jossa puheita on parhaassa tapauksessa useita. Akateemisissa yhteyksissä pyöriessään sitä väkisinkin joutuu joskus tilanteeseen, jossa puhe on kirjoitettava ja pidettävä. Jokainen kerta on uusi harjoitus.

Tässä oma harjoitukseni:

“12.5.2015
Turun Yliopistosäätiö
Snellmanin päivän juhla
Apurahansaajan kiitospuhe
Anna Haapalainen

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Hyvät juhlavieraat, Turun Yliopistosäätiön edustajat, apurahansaajat, yliopistolaiset. Kun olin pieni lapsi, sain lahjaksi Kaarina Helakisan kirjan Annan seitsemän elämää, jolla oli ja on edelleen suuri vaikutus valintoihini. Kirjassa Anna pyytää velholta seitsemää erilaista elämää, huolimatta siitä, että seitsemän ei lukuna kuulu ihmiselle. Anna sanoo velholle: ”Minä en halua pientä elämää. Haluan suuren. Mutta jos elämän on oltava pientä, olkoon niitä sitten monta. Niitä elämiä”. Tämä virke on aina ja uudestaan palannut ajatuksiini. Helakisan Anna on vapaa ja kahlitsematon. Anna on kuin Virginia Woolfin kirjoittama lause, jonka mukaan ei ole porttia, lukkoa tai salpaa, joka kahlitsisi ajatusten vapauden. Helakisan Anna on mieli, joka etsii ja löytää aina uusia polkuja; elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Olen usein ajatellut, että opiskelu ja tutkiminen ovat jatkuvaa polkujen etsimistä ja löytämistä. Umpikujat eivät ole umpikujia, vain kohtia, joissa pitää pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Jostain hetkellisen ryteikön keskeltä näkyy taas horisontti, jonne voi suunnata. Tällaisen mielen vaeltelun ja löytämisen edellytyksenä on vapaus. Vapaus valita ja tehdä, vapaus etsiä ja löytää. Tämän vapauden edellytyksenä on ”oma huone”. Se ei ole vain pöytä, tuoli ja tietokone, vaan myös perusturva, jonka avulla arjen konkreettisemmat asiat tulevat hoidetuksi.

Apurahatutkijan vuodenkierto jaksottuu rahoitushakujen mukaan. Tuloksia odotellaan, toiset jännittyneinä toiset ahdistuneina. Niin monta asiaa on tuloksista kiinni. Rahoitus on yhä kilpaillumpaa. Aina vaan useampi jää ilman rahoitusta. Me olemme onnekkaita. Meillä on mahdollisuus elää taas yksi pieni elämä tutkijuudessamme. Vaeltaa, etsiä, löytää, tavoitella.

Meille kaikille tässä juhlassa apurahan saaneille mahdollisuus työhön on nyt turvattu. Apuraha on kuitenkin paljon muutakin kuin palkka tehdystä työstä. Se on tunnustus. Se on osoitus siitä, että muutkin näkevät mielen vapaan löytämisen ja sen etsintöjen kohteen merkityksen. Tämä on ehkä vielä suurempi ja tärkeämpi asia. Tutkijan elämään kuuluu runsaasti epäilyä ja epävarmuutta siitä onko oma tutkimus, oma polku, se oikea ja perusteltu. Myönnetty apuraha on janoten odotettu varmistus suunnan ja päämäärän oikeellisuudesta.

En ole yksin kiittäessäni lämpimästi Turun yliopistosäätiötä siitä, että se myöntämällä rahoituksen on antanut meille oman huoneen sekä tunnistanut tekemämme työn merkityksen. Jokainen mieli tässä huoneessa on vapaa vaeltamaan olematta kuitenkaan eksyksissä, etsimään eri vaihtoehtoja tunnustellen ja löytämään yllättävistä paikoista taas uuden johtolangan, joka johdattaa horisontissa siintävään päämäärään.

Päämäärissä, kuten Annan seitsemässä elämässä, on ominaisuus, jonka mukaisesti ne eivät ole loppuja, vaikka ovatkin jonkin asian, tai elämän, loppuja. Apuraha kuljettaa meidät kohti jokaisen omaa päämäärää, mutta nämä päämäärät ovat taas uusia alkuja, uusia elämiä, joista avautuu aina ennennäkemätön horisontti. Jokin hyvin konkreettinen asia, kuten tutkimusrahoitus, asettuu näin aivan toisenlaiseen perspektiiviin. Se ei ole vain maitoa, leipää, vuokra, laskuja tai esikoisen uudet nappikset. Se on mahdollisuus elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Seitsemän elämää elettyään Anna lähti vuorille. Kukaan ei tiennyt minne. Sieltä Anna lähetti viestin, jossa luki: ”Elän”, Anna sanoo siinä ainoassa kirjelappusessa, jonka hän kuninkaalle lähettää. ”Et saa tietää, miten elän, mutta olet oikeassa: elän onnellisena elämäni loppuun saakka.”

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Tahdon nyt puheeni lopuksi kiittää Turun yliopistosäätiötä apurahasta ja siitä, että tuo tunnustus mahdollistaa Annan seitsemän elämää. Se mahdollistaa kahlitsemattomien ajatusten lennon ja löytämisen ilon. Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, joita ihmiselle voi antaa. Kiitos.”

***

Niin, ja se “toinen”. Se on tietenkin se väitöskirja, jonka takia puheen joutui pitämään.

Joulusta ja sen sellaisesta

Herään aamulla. Tiedän, että tänään on se päivä. Joulusiivous. Kahvia, aamupala, lehti hätäisesti läpi, imuria kaivetaan jo kaapista. Vatsanpohjaa kipristelee stressi, saunakin pitää pestä. Pyykit viikkaamatta. Rätti käteen ja keittiötä pesemään – puoliso imuroi kirjat. Ei tule joulu muuten.

Tiedän aivan hyvin, että joulu tulisi ilman kaikkea tätä. Joulunalusaikaan liittyy ääretön määrä erilaisia “pakkoja”. On pakko siivota, pakko leipoa, pakko lähettää kortteja, pakko polttaa tunnelmallisesti kynttilöitä ja pakko juoda glögiä. Kaakelinsaumoja kuuratessani mietin näitä pakkoja.

Joulu on monelle merkittävä juhla riippumatta uskonnollisen vakaumuksen asteesta. Siihen liitetään hyvin paljon latautuneita merkityksiä. Kuvitelmia, toiveita ja illuusioita siitä miten perhe kerääntyy yhteen, syö täydellisesti onnistuneen aterian puhtaassa kodissa ja avaa lahjoja, jotka ovat pelkästään onnistuneita. Erilaiset pakot tavallaan varmistelevat toiveiden toteutumista. Jos nämä kalkkijäljet nyt lähtevät kaakeleista, olen askeleen lähempänä täydellistä joulua.

Pakot alkavat hiipiä hiljalleen ihmisten elämään viimeistään siinä vaiheessa, kun saadaan omia lapsia. Joulu on lasten juhla. Lapsia varten nämä verhot pestään ja ikkunat. Todellisuudessa lapset eivät vähääkään välitä ovatko ikkunat puhtaat vai eivät. Syvimmälle vajosin saatuani Mysi Lahtisen Joulu, sen historia, askareet ja herkut -kirjan lahjaksi. Mankeloin pellavapyyhkeitä yön pimeinä tunteina ja juoksin kaupungilla etsimässä “juuri oikeanlaisia pähkinöitä” tarjolle laitettavaksi. Tavallaan nautin kaikesta valmisteluista, mutta jouluaattona olin niin väsynyt, että koko juhla meni minulta miltei kokonaan ohi.

Viime vuosina olen oppinut hellittämään. Ainoa pakko on edelleen joulusiivous, tosin sen intensiteetti on laskenut roimasti. Haluan edelleen joulukuusen, piparkakkutalon ja puhtaan kodin, mutta en yritä pakonomaisesti varmistella joulutunnelmaa siirtämällä raskaita kodinkoneita ja pesemällä niiden taustoja.

Nyt joulusiivouksen jälkeen istun sohvalla, kuusi on paikoillaan ja lasissa on punaviiniä. Minulla on palkittu olo. Siivous on hinta, jonka koen tarpeelliseksi maksaa siitä, että saan rentoutua. Kuinka järjetöntä. Vaikka tajuan tämän, en silti pysty tekemään toisin. Hyvä ihminen, kunnollinen äiti, aikuinen maksaa “synneistään” – hetkistä, jolloin ei tee mitään tuottavaa – suorittamalla yli sietokyvyn muina aikoina.

Sytytän kynttilän – omasta halusta, en pakosta. Huolimatta raadollisista pohdinnoistani, olen silti iloinen joulun tulosta. Odotan aattoaamun puuron keittoa, saunaa ja lahjojen avaamisesta koituvaa sekasortoa ja hälinää. Odotan aattoyön hetkeä, jolloin televisiosta ei tule muuta kuin Pietarinkirkon jouluyön messu. Hetkeä jolloin makaan sohvalla villasukissa ja yöpaidassa kaikessa rauhassa. Joulu on kuitenkin joulu. Se on osittain päätön, sekasortoinen, hämmentävä, ylensyöntiin rohkaiseva, kohtuuton juhla ja siksi niin rakas. Jouluun liittyy tiettyä kaoottisuutta sekä rajojen ylittämisiä. Kaaos tulee kuitenkin valmistella pedantisti ja järjestelmällisesti. Paradoksi naurattaa ja sytytän toisenkin kynttilän.

Toivotan kaikille juuri itselle sopivaa joulua, riittävissä määrin kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia rentoutua!

Ihanaa Joulua!

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!