“Tutkijatutka” – #easr2016

WSR-57_antenna

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Advertisements

Ei yksin uskonnosta

Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?

Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.

Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili

Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.

Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.

Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.

Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.

Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.

henkilokunta

Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö

Verkko, väylä ja työkalupakki

Verkko on sähköisen median ja muun muassa sosiologi Bruno Latourin ja yksi kognitiivisten skeemojen tutkijoiden käyttämä vertauskuva. Se on samalla rakenteellinen kuvaus niin yhteisöjen kuin aivojen tai sähköisen vuorovaikutusvälineen toiminnasta.

Minua kiinnostavat paikallisten kulttuuristen merkityksenannon ympäristölliset vertauskuvat. Esimerkiksi verkko on melko hyvä vertauskuva tutkimuskohteeni Lypyrtin luotsikylän kontekstissa, sen merellisen ja kalastukseen liittyvän vertauskuvallisuuden takia. Mutta entäpä ajatus väylien varrella olevasta kylästä? Olisiko väylä hyvä vertauskuva kuvaamaan merkityksenantoa? Onko paikallisten merkityksenannon tavassa jotain, johon merellisessä ympäristössä eläminen  ja merellä liikkuminen olisi vaikuttanut?

Merikarttoihin on merkitty tiettyjä väyliä, joita pitkin on hyvä kulkea ajautumatta karille. Päivittäisessä elämässä kylässä joutuu kuitenkin usein tekemään vesilläliikkumisen valintoja ja ratkaisuja, jotka liittyvät merkittyjen väylien ulkopuolella oleviin paikkoihin ja tilanteisiin. Merkityt väylät toimivat vertauskuvana joillekin kulttuurisille skeemoille, ei kaikille.

Verkossa on solmuja, jotka esimerkiksi Latourin verkkometaforassa ovat tilanteita, joissa niihin osallistuvia toimijoita voidaan tarkastella. Solmu ei ole kiinteä joustamaton solmu, joka ei aukeaisi heti tilanteen jälkeen. Se tosin voi jättää jäljen, muiston kohtaamisesta.

Väylien risteyskohdat eivät ole todellisia solmukohtia vaan useamman väylän käyttämiä kohtia merellä. Niiden kohdalla tosin pitää olla tietoinen mahdollisesta yhteentörmäyksestä. Merellä kulkeminen ja navigointi ovat hyviä vertauskuvia elämän eri vaiheisiin, tutkimuksen etenemiseen ja moneen muuhunkin. Ehkä siksi niitä on käytetty niin usein myös runoudessa, aforismeissa ja  jääkaappimagneettiteksteissäkin. Olisikin hyvä käyttää tuoreita vertauskuvia.

Loisto valaisee pimeällä väylällä kulkijoita.

Loisto valaisee pimeällä väylällä kulkijoita.

Tutkimuksissa ja opinnäytteissä kirjoittajan kentällä oleminen jättää jälkensä tutkimustekstiin. Tapa ajatella, sanojen rytmi, tutkimusympäristön sanonnat, sanojen käyttö tai jopa slangi vilahtelee tekstin seassa. Se voi olla tahatonta tai tarkoituksellista.Vertauskuvat ovatkin käyttökelpoisia tutkimustekstissä, kun niillä voidaan liittää käytännön elämän, konkretian ja kokemuksellisuuden tuottamaa tietoa tieteellisen merkityksenantoon. Monesti tämä tehdään, mutta sitä ei oteta erikseen esille tutkimuksen kohteeksi tai analyysin osaksi.

Kattaako vertauskuva koko tutkimuksen kuvana? Monissa väitöskirjoissa vertauskuvaa on käytetty rakenteen apuvälineenä. Se kokoaa tai hahmottaa lukijan mieleen viitekehyksen, jossa väitöskirjaa luetaan. Kun tutkimus on luettu, vertauskuvalla ei ehkä ole muuta kuin koristeellinen tehtävä. Vai voiko sen avulla jälleen yhdistää muita skeemoja toisiinsa? Muistammeko esimerkiksi paremmin, kun olemme lukeneet jonkin tieteellisen teoksen sen tarjoaman vertauskuvan kehyksessä?

Vertauskuvat toimivat samaan tapaan kuin jotkin emic- ja etic-käsitteet. Joitain käsitteitä, kuten riitti tai myytti käytetään vertauskuvan tavoin, kuten jo kuluneessa sanonnassa, että Beatles on myytti. Uskontotieteilijän mielessä väite testautuu myös merkityksessä, jossa Beatles voisi olla todella jotain mitä tieteenalamme määritelmien mukaan olisi myytti. Kyse onkin ehkä siitä, mikä on “todella olemista”?

Ovatko vertauskuvat todella olemassa olevia hahmottamisen apuvälineitä? Toki ovat ja paljon käsiteltyjä kirjallisuustieteen puolella. Voisimmeko käyttää niitä myös tietoisesti esimerkiksi tutkimuskohteemme merkityksenannon analyysissä? Itse mietin tässä väitöskirjaani kirjoittaessani sitä, miten ympäristö vaikuttaa vertauskuviin, jonka avulla hahmotamme maailmaa.

Jotkin vertauskuvat ovat käytännöllisiä jonkin aikaa, kunnes ne alkavat tuntua liikaa käytetyiltä tai aivan kuin aika olisi juossut niiden ohi (!). Vertauskuvat ovat myös hyviä työvälineitä tutkimuksessa. Jotkut ovat jopa korvaamattomia työn kokoamiseksi luettavaan muotoon, niin lausetasolla kuin rakenteessakin.Jokin tutkimus on jopa saattanut saada alkunsa mieleen jääneestä vertauskuvasta. Mutta tässäkin, kuten muidenkin tutkijan käyttämien työvälineiden kohdalla, on tavoitteena tulla tietoiseksi niiden olemassaolosta ja vaikutuksesta tutkimukseen. Ja lukijaan.

Kirjoittamisen lajeista vaikeimmat – puhe ja se “toinen”

Lahja ystävän puutarhasta

Lahja ystävän puutarhasta. Kuva: Anna Haapalainen

Loppukevät ja alkukesä ovat itseoikeutetusti juhla-aikaa. Ihmiset valmistuvat, puheita pidetään ja kuohuviinilasit kilahtelevat toisiaan vasten helkkyen. Juhlissa on tapana myös pitää puheita sekä kunniaksi että kiitokseksi. Kuten me kaikki varmasti tiedämme, puhe kirjoittamisen lajina on äärimmäisen vaikea.

Joskus jatko-opiskelija on niin onnellisessa asemassa, että saa apurahan väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Joskus jatko-opiskelija, joka apurahan on saanut, saa myös pyynnön pitää kiitospuhe apurahojen jakotilaisuudessa.

Hyvän puheen ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se ei ylitä pituudessaan viittä minuuttia. Tämä on toki subjektiivinen mielipide, mutta olen suhteellisen varma, että moni kykenee kyseisen mielipiteen allekirjoittamaan. Toinen tunnusmerkki on se, että vaikka puhe olisikin kirjoitettu sanasta sanaan, se on kirjoitettu puhuttavaksi ei luettavaksi paperista. Kolmas tunnusmerkki on se, että puhe muodostaa eheän ja tarinallisen kokonaisuuden. Puhe ei ole tieteellinen artikkeli, väitöskirja, mielipide, blogikirjoitus tai yleistajuinen artikkeli vaan se on hetkellinen ja ennen kaikkea viihdyttävä yhteinen matka.

Näistä edellämainituista syistä puheen kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa. On suunnaton haaste asettua ihmisten eteen ja pitää yllä heidän mielenkiintoaan tilanteessa, jossa puheita on parhaassa tapauksessa useita. Akateemisissa yhteyksissä pyöriessään sitä väkisinkin joutuu joskus tilanteeseen, jossa puhe on kirjoitettava ja pidettävä. Jokainen kerta on uusi harjoitus.

Tässä oma harjoitukseni:

“12.5.2015
Turun Yliopistosäätiö
Snellmanin päivän juhla
Apurahansaajan kiitospuhe
Anna Haapalainen

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Hyvät juhlavieraat, Turun Yliopistosäätiön edustajat, apurahansaajat, yliopistolaiset. Kun olin pieni lapsi, sain lahjaksi Kaarina Helakisan kirjan Annan seitsemän elämää, jolla oli ja on edelleen suuri vaikutus valintoihini. Kirjassa Anna pyytää velholta seitsemää erilaista elämää, huolimatta siitä, että seitsemän ei lukuna kuulu ihmiselle. Anna sanoo velholle: ”Minä en halua pientä elämää. Haluan suuren. Mutta jos elämän on oltava pientä, olkoon niitä sitten monta. Niitä elämiä”. Tämä virke on aina ja uudestaan palannut ajatuksiini. Helakisan Anna on vapaa ja kahlitsematon. Anna on kuin Virginia Woolfin kirjoittama lause, jonka mukaan ei ole porttia, lukkoa tai salpaa, joka kahlitsisi ajatusten vapauden. Helakisan Anna on mieli, joka etsii ja löytää aina uusia polkuja; elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Olen usein ajatellut, että opiskelu ja tutkiminen ovat jatkuvaa polkujen etsimistä ja löytämistä. Umpikujat eivät ole umpikujia, vain kohtia, joissa pitää pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Jostain hetkellisen ryteikön keskeltä näkyy taas horisontti, jonne voi suunnata. Tällaisen mielen vaeltelun ja löytämisen edellytyksenä on vapaus. Vapaus valita ja tehdä, vapaus etsiä ja löytää. Tämän vapauden edellytyksenä on ”oma huone”. Se ei ole vain pöytä, tuoli ja tietokone, vaan myös perusturva, jonka avulla arjen konkreettisemmat asiat tulevat hoidetuksi.

Apurahatutkijan vuodenkierto jaksottuu rahoitushakujen mukaan. Tuloksia odotellaan, toiset jännittyneinä toiset ahdistuneina. Niin monta asiaa on tuloksista kiinni. Rahoitus on yhä kilpaillumpaa. Aina vaan useampi jää ilman rahoitusta. Me olemme onnekkaita. Meillä on mahdollisuus elää taas yksi pieni elämä tutkijuudessamme. Vaeltaa, etsiä, löytää, tavoitella.

Meille kaikille tässä juhlassa apurahan saaneille mahdollisuus työhön on nyt turvattu. Apuraha on kuitenkin paljon muutakin kuin palkka tehdystä työstä. Se on tunnustus. Se on osoitus siitä, että muutkin näkevät mielen vapaan löytämisen ja sen etsintöjen kohteen merkityksen. Tämä on ehkä vielä suurempi ja tärkeämpi asia. Tutkijan elämään kuuluu runsaasti epäilyä ja epävarmuutta siitä onko oma tutkimus, oma polku, se oikea ja perusteltu. Myönnetty apuraha on janoten odotettu varmistus suunnan ja päämäärän oikeellisuudesta.

En ole yksin kiittäessäni lämpimästi Turun yliopistosäätiötä siitä, että se myöntämällä rahoituksen on antanut meille oman huoneen sekä tunnistanut tekemämme työn merkityksen. Jokainen mieli tässä huoneessa on vapaa vaeltamaan olematta kuitenkaan eksyksissä, etsimään eri vaihtoehtoja tunnustellen ja löytämään yllättävistä paikoista taas uuden johtolangan, joka johdattaa horisontissa siintävään päämäärään.

Päämäärissä, kuten Annan seitsemässä elämässä, on ominaisuus, jonka mukaisesti ne eivät ole loppuja, vaikka ovatkin jonkin asian, tai elämän, loppuja. Apuraha kuljettaa meidät kohti jokaisen omaa päämäärää, mutta nämä päämäärät ovat taas uusia alkuja, uusia elämiä, joista avautuu aina ennennäkemätön horisontti. Jokin hyvin konkreettinen asia, kuten tutkimusrahoitus, asettuu näin aivan toisenlaiseen perspektiiviin. Se ei ole vain maitoa, leipää, vuokra, laskuja tai esikoisen uudet nappikset. Se on mahdollisuus elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Seitsemän elämää elettyään Anna lähti vuorille. Kukaan ei tiennyt minne. Sieltä Anna lähetti viestin, jossa luki: ”Elän”, Anna sanoo siinä ainoassa kirjelappusessa, jonka hän kuninkaalle lähettää. ”Et saa tietää, miten elän, mutta olet oikeassa: elän onnellisena elämäni loppuun saakka.”

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Tahdon nyt puheeni lopuksi kiittää Turun yliopistosäätiötä apurahasta ja siitä, että tuo tunnustus mahdollistaa Annan seitsemän elämää. Se mahdollistaa kahlitsemattomien ajatusten lennon ja löytämisen ilon. Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, joita ihmiselle voi antaa. Kiitos.”

***

Niin, ja se “toinen”. Se on tietenkin se väitöskirja, jonka takia puheen joutui pitämään.

Tosi-TV -filmaukset alkavat Sirkkalan kampuksella

Kiinnostuitko? Television katsotuimpia ohjelmia ovat tositeeveet. Ilmeisesti yksi syy niiden suosioon on tiedonhalu ja kiinnostus toisten ihmisten elämään ja ennen kaikkea arkeen.

Yliopiston viestinnässä pohditaan tutkijoiden arkeen perustuvaa tositeeveesarjaa. Ohjelma olisi suunnattu ennen kaikkea työuraansa suunnitteleville opiskelijoille tai niin sanotulle tavalliselle kansalle, jonka stereotyyppiset kuvitelmat akateemisen uran tekijöistä päivitettäisiin nykyisen tilanteen tasalle. Toteutus palvelisi myös yliopiston kolmatta tehtävää: se loisi uuden kanavan tutkimuksista tiedottamiselle populistisin keinoin.

Etsi edellisestä kappaleesta virhe. Vastaus: Tutkijoiden tositeevee on ollut vasta vain erään oppiaineen kahvitaukokeskustelun aihe. Mietimme, mitä sarjassa voisi kuvata tai mihin piilokamerat sijoitettaisiin. Missä käydään dramaattisimmat keskustelut vai leiskuvatko tunteet pitkien rakennusten käytävillä? Lähestymistapa taitaa olla väärä. Suosittu fiktiivinen elokuvahahmo Indiana Jones on tieteellisen koulutuksen saanut arkeologi, mutta valkokankaalla näkyy vain harvoin työhuoneen paperipinoja. Kiinnostavimmat hetket vietetään hänen tutkimuskohteensa parissa, kentällä.

Olen itsekin tehnyt kenttätöitä. Olen soutanut ruuhella rantaan, akanvirta on vienyt minut laiturin alle ja olen sieltä kömpinyt haastateltavani eteen vettä valuvana, mutta nauhuri kuivana. Komediallisia piirteitä ei ole puuttunut. Entäpä draaman kaarta? Kyllä, olen saanut haastateltavani pyyhkeitä siitä, että olen pettänyt hänen luottamuksensa. Tieteellisistä eettisistä periaatteista tietoisena voin sanoa, että asia on selvitetty ja osoittautunut väärinkäsitykseksi. Ehkäpä akateeminen tositeevee saisikin parhaat jaksonsa juuri tieteellisen työn ja tavallisen kansan kohtaamisesta.

Tavallista kansaa ei ole olemassakaan. Mikään ei ole tyypillistä. Ei edes tutkijan elämä. Ehkäpä tästä lähtökohdasta sarjalle voisi löytyä markkinarako. Tutkijat eivät enää eristäydy poteroihinsa, joista he tulevat hajamielisinä julkilausumaan suuret oivalluksensa. Emme enää elä eristettynä muusta maailmasta. Tutkija on erottamaton osa ilmiötä, jota hän tutkii.

Totta vai tarua? Kuva: Jaana Kouri

Aikuisten oikeasti Turun yliopiston viestintä on toteuttanut kolmatta tehtäväänsä uudella scienceslam -konseptilla. Yhdeksässä minuutissa tutkija esittää ison screenin edessä tutkimuksensa mukaansatempaavalla tavalla. Esittäjä voi pukeutua haluamakseen hahmoksi – vain mielikuvitus on rajana. Yleisö antaa pisteet. Nimeksi voisi antaa Tieteen X-factor tai Science Talent-show.

Ohjelma näyttää taikurin työtä: Silmänräpäyksessä loihditaan esiin monen vuoden uurastuksen tulokset ja vakuutetaan yleisö. Näin suoristetaan monivaiheisen menetelmän mielenkiintoisimmat mutkat. Ehkä siinä on asian ydin: tutkimusten huippuhetket, oivallukset, tapahtuvat hitaasti prosesseissa. Niin moniosaista tositeeveesarjaa ei kukaan jaksa katsoa. Ratkaisu jatkuu aina seuraavassa numerossa.

Blogiteksti on kirjoitettu harjoitustyönä vuosi sitten osallistuessani laitoksen Julkaise ja tiedota -kurssille. Osittain blogitekstin ajankohtaisuus näyttää kärsineen, mutta toivon tekoni rohkaisevan myös muita kirjoittamaan omansa tänne.

Jaana Kouri