Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Työryhmä toisin ja postereiden puolesta

Peipposet laulavat nyt. Ei Suomen Turussa. Kirjoitankin tätä muualta, Saksan Göttingenistä. Olen toista päivää folkloristiikan ja kansatieteen konferenssissa, jonka järjestää SIEF – International  Society for Ethnology and Folklore. Vaikka olenkin uskontotieteilijä, olen ollut useissa kansatieteen järjestämissä seminaareissa ja konferensseissa. Kuulun myös kansatieteen seuraan Ethnokseen. Väitöskirjan teon alkuvuosina etsin itselleni viiteryhmää, etnografista paikkatutkimusta tekeviä ihmisiä ja löysin SIEF:in Place wisdom -työryhmän. SIEF:issä on useita eri teemoihin keskittyneitä työryhmiä, jotka muun muassa valmistelevat konferensseihin teemallisia paneeleita.

Kirsikkapuut kukkivat maaliskuussa Göttingenin Georg August Universität -yliopiston kampuksella. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Joidenkin välivuosien jälkeen innostuin tämän vuotisesta konferenssista. Sen teema on Ways of dwelling – crisis, craft, creativity. Valmistin dosentti ja tulevaisuudentutkimuksen yliopisto-opettaja Katriina Siivosen Turun yliopistosta ja Heriot-Watt yliopiston professori Ulrich Kockelin kanssa yhdessä Place wisdomin yhden tämänkertaisen Waterscape-työryhmän, jonka tarkentunut aihe oli The changing time and rhythms of water. Se oli nimensä mukaisesti ei paneeli vaan työryhmä, jossa teimme ryhmässä töitä. Se alkoi kaikkien huoneeseen tulleiden – ei siis vain esityksen valmistaneiden – lyhyellä esittelykierroksella.

Tavanomaisen konferenssipaneelin esiintyjien kahdenkymmenen minuutin esityksen sijasta olimme pyytäneet tiivistelmän lähettäjiä valmistautumaan kukin vain viiden minuutin esitykseen. Myös minulla ja Katriinalla oli yhteinen esitys aiheesta Ways of knowing about the impacts of climate change in the Baltic Sea. Jaoimme siis viisiminuuttisen vielä puoliksi. Tiivistäminen olikin paikallaan. Minulle oli varattu kaksi diaa, joista toisessa esittelin omaa tutkimusprofiiliani ja toisessa Aallonharjalle (AHA) -verkoston hanketta muuttuvista vuodenajoista ja niihin liittyvästä hybriditiedon luomisesta. Omaan yhteen powerpoint-diaan sain mahdutettua oman esittelyni, väitöskirjan ja tulevan post doc-tutkimuksen aiheen, käyttämiäni avainsanoja, muutaman lempiteoreetikkoni ja metodologian.  Oleellista esitysten sisällössä etukäteen lähettämämme ohjeiden mukaan olikin tuoda esiin mainitsemani asiat ja osallistujan oma idea mahdollisesta yhteistyöstä. Lyhyet esittelyt olivat avauspuheenvuoroja ja niiden tarkoitus oli toimia inspiraationa muille työryhmään kävelleille osallistujille.

Konferenssin tunnuskuva oli myös kohtaamispaikan ohjeen keskellä. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Oman esityksen esittäminen on aina haastavaa. Nyt sisällön tarkentamiseen ei ollut paljon aikaa. Sanat oli tarkkaan valittava. Vähässä oli oltava enemmän.

Esitysten jälkeen jatkoimme toiminnalla. Tarkoitus oli puolitoistatuntisessa hyödyntää yhteinen tapaaminen aivoriihenä tuleville tutkimuksille ja niiden mahdolliselle yhteistyölle. Siihen työryhmät tai paneelit konferensseissa usein pyrkivät, mutta aika loppuu kesken, kun esitelmät vievät koko ajan eikä aikaa  jää tarpeeksi inspiroivalle keskustelulle.

Toiminta oli askel askeleelta ohjattua. Esitysten jälkeen osallistujien tuli kirjoittaa teeman mukaisesti ideoita veteen liittyvistä tutkimusaiheista, joita he haluisivat tulevaisuudessa olevan/tekevän. Ideat kirjoitettiin tarralappuihin, jotka kiinnitettiin seinille kiinnitettyihin papereihin. Tähän varasimme aikaa noin puoli tuntia. Sen jälkeen seuraavat kymmen minuuttia käytettiin äänestämiseen, eli osallistujat valitsivat seinillä olevista ajatuksista ja ideoista viisi mieleistään, ja valinnat merkattiin niihin rasteilla. Loppuaika käytettiin parhaiksi äänestettyjen ideoiden tarkentamiseen.

Työryhmässä oli tutkijoita useasta eri maasta. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Viimeksi keräsimme ryhmän sähköpostiosoitteet, joihin lähetämme ideariihen teemat ja syntyneen keskustelun tulokset. Sähköpostiketjussa voi myöhemmin ilmoittautua teemojen alle yhteistyöhaluiseksi henkilöksi. Ryhmän jäsenet voivat ketjun tai syntyneiden tutkimussuhteiden kautta myös ilmoittaa halukkuutensa eri hankehakemuksiin ja muihin yhteisiin projekteihin.

Keskustelu huoneessa jatkui vielä, kun otin papereita pois seiniltä. Oman esityksen muisteleminen toi mieleen nopeasti ohimenevää hapuilua. En kuitenkaan luota omaan arviointikykyyni. Olen kuullut muidenkin kollegojen selvästi aliarvioivan omaa esitystään. Se tuntuu olevan suora seuraus siitä, että monesti itse on ainut oman työnsä arvioija. Yhdessä vedetyssä työpajassa on mahdollista jälkeenpäin pohtia ennen kaikkea kokonaisuutta. Oma osuus ei nouse mieleen liian suurena tekijänä – olkoon se ollut huippumenestys tai surkea rimanalitus. Mukana oli nyt myös muuta: samasta tavoitteesta tuleva yhteisyyden tunne kaikkien sessioon osallistuneiden kesken.

Kulttuurintutkijan yksi tehtävä on myös tiedon eri lajien kohtaamisen organisoija. Kun esimerkiksi kokemuksellisesta ja tieteellisestä tiedosta halutaan tuottaa hybriditietoa, on järjestettävä ihmisiä eri intressiryhmistä tapaamaan toisiaan. Tämä on arkipäiväisen tuttua todellisuutta kaikille koordinoijille, järjestäjille ja verkostojen sihteereille. Nämä ajatukset olivat tuttuja minulle myös AHA-verkoston hankeen ideoista erilaisten tiedonlajien törmäyttämisestä erilaisten tilaisuuksien muodossa. Kiitin myös itseäni siitä, että olin tullut tähän konferenssiin tieteenalan rajaa kaihtamatta.

Monitieteisyyteen liittyy myös uhkaavat tulevaisuudenkuvat oman tieteenalan erityisyyden hämärtymisestä tai jopa katoamisesta.  Oman kokemukseni mukaan erilaisissa monitieteisissä projekteissa ja yhteisöissä oma tieteenalan identiteetti tai tutkijuus tarkentuu ja ymmärrys selkeytyy siitä, mitä itsellä on annettavana yhteistyöhön.

Intialaisen Siri-rituaalin tutkimuksesta kertova posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Monipäiväisissä konferensseissa saattaa useiden esitysten seuraaminen sessio sessiolta puuduttaa. Aulaan ripustettujen postereiden tekijöiden kanssa keskusteleminen oli antoisa ja vaihtoehtoinen tapa tutustua yksittäisiin tutkimuksiin tai hankkeisiin. Postereiden tekeminen vaatii tieteellisen tekstin monille lajeille ominaista tiivistämisen taitoa – liikaa tekstiä ei voi mahduttaa paperiin, jonka tulisi vangita katse ja houkutella yleisöä kauempaakin. Myös kuvien tulisi olla informatiivisia. SIEF:in postereista sai äänestää ”luovinta” posteria. Kilpailun yksi tarkoitus oli ilmeisesti näin myös kouluttaa niin tekijöitä kuin yleisöä – ohjeet arvioimiseen löytyivät äänestyslipukkeesta – tarkastelemaan postereita kriittisesti ja samalla kouliutua näkemään vaikuttavat tekstin ja kuvan keinot.

Myös SIEF:in teematyöryhmät olivat tehneet omat posterinsa, joiden avulla yleisö sai tietää niiden toiminnasta, sisällöstä ja suunnitelmista. Työryhmien edustajat olivat tavattavissa posterinsa edustalla kahtena sovittuna ajankohtana.

Migration and Mobility -työryhmän posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.

Jäin miettimään, josko toiminnalliset työryhmät ja postereiden tekeminen ja niistä keskusteleminen olisivat hyviä työtapoja myös omassa työssä kotimaassa opiskelijoille suunnatuilla kursseilla.

Aineiston keräämisen jälkeinen krapula

Auringonlasku Istanbulissa.

Tämän blogi-kirjoituksen kirjoittaminen on vienyt kauemmin aikaa kuin ajattelin. Enkä kerro tässä kirjoituksessa kuin murto-osa siitä, mitä kenttätöissä koin. Aluksi oli tarkoitus, että kirjoitan jotain joulukuun lopussa, sitten tammikuun lopussa, muuta nyt ollaan jo helmikuun lopussa. Miksi näin? Koska kenttätöiden jälkeinen krapula voi kestää kauan.

Vietin menneenä syksynä loka- ja marraskuun Turkissa, lähinnä Istanbulissa, kenttätöitä tehden. Tammikuussa 2016 suunnitellulle matkalle lähdin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen hyvin vähäisin odotuksin. Tarkoituksenani oli haastatella turkkilaisia opettajia ja vanhempia turkkilaisesta uskonnonopetuksesta. Jo kaksi vuotta sitten, syksyllä 2014, jolloin vietin Turkissa kolme kuukautta, haastattelujen tekeminen oli vaikeaa. Joten voitte vain kuvitella millaista se oli Turkissa loka- ja marraskuussa 2016. Vallankaappausyrityksen jälkeen erityisesti koulutusjärjestelmä on joutunut rankkojen ”puhdistusten” kohteeksi. Viimeksi muutama viikko sitten, helmikuun 7. päivänä, yli 300 yliopistojen työntekijää irtisanottiin tehtävistään Turkissa. Monet irtisanotuista olivat allekirjoittaneet rauhanadressin, joka tuomitsee Turkin armeijan hyökkäykset kurdienemmistöisiin kaupunkeihin ja kyliin.

Kenttätöitä tehdessäni pyrin keskittymään kentällä olemiseen, enkä kunnolla ehtinyt reflektoimaan kaikkea tekemääni ja kokemaani. Vasta jälkikäteen aloin käsitellä monenlaisia tunteita. Muutamalle ystävälleni ja kollegalleni olenkin jo ehtinyt avautua tästä niin sanotusta aineiston keräämisen jälkeisestä krapulasta. Vielä joulukuussa kaikki tuntui hajoavan käsiini, kun kyseenalaistin koko kenttätyöni. Haastattelukysymykseni tuntuivat tyhmiltä, oma toimintani kentällä amatöörimäiseltä ja kaikki haastattelut täysin pinnallisilta.

Jälkikäteen ajatellen Turkissa kenttätöiden tekeminen ei ollut se vaikein osuus, vaan sen käsitteleminen. Kun on sain kerättyä tutkimukseen kuuluvaa aineistoa, tuli helpottunut olo, mikä kesti hetken. ”Hienoa! Nyt on aineistoa, mitä analysoida! Nyt on materiaalia väitöskirjaan!” Sitten mietin. ”Kysyinkö oikeat kysymykset? Kerroinko tarpeeksi tutkimuksestani haastateltavilteni? Enhän vain käyttänyt heitä hyväkseni? Enhän vain asettanut heitä vaaraan?” Puhuttuani minulle tuttujen antropologien ja etnografien kanssa ymmärsin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin olivat tunteneet samanlaisia tunteita. Ei tarvitse mennä Turkkiin, vaan krapulan saa ihan Suomessakin.

Mikään kirja ei loppujen lopuksi valmista kenttätöiden, haastattelujen tai havainnoinnin tekemiseen, vaikka niistä saa kallisarvoisia ohjeita ja neuvoja. Kenttätöissä pitää olla valmiina kohtaamaan yllättäviä tilanteita, mutta ensimmäisenä täytyy aina ajatella ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Itse olin tekemässä haastatteluja maassa, jonka sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman huonoimmista. Tiedän kuitenkin, että haastattelujen tekemisen jälkeinen olotila ei loppujen lopuksi ole siitä riippuvainen, millainen tilanne kyseessä olevassa yhteiskunnassa on. Ihmisten yksityisyyttä täytyy aina kunnioittaa.

Turkissa on valitettavasti tilanne, jossa ihmiset eivät voi tietää, mitä heidän sanomisistaan voidaan käyttää heitä vastaan. Miten tämä sitten vaikutti kenttätöihini? Väitöskirjaprojektia aloittaessani suunnittelin analysoivani pääasiassa itse keräämääni haastatteluaineistoa. Pian kuitenkin huomasin, että en tule saamaan sitä riittävästi koko väitöskirjaani varten ja tulen analysoimaan myös muuta aineistoa. Viime syksyn kenttätyömatka jää väitöskirjaprojektini viimeiseksi kenttätyömatkaksi. Tällä hetkellä keräämästäni aineistosta on tulossa yksi artikkeli. Kaikista aikaisemmin luomistani verkostoistani huolimatta monet ihmiset Turkissa eivät ole ymmärrettävästi halunneet ja uskaltaneet puhua kanssani. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joita mikään maailman valta ei voi vaientaa, ja minun tulee tutkijana varmistaa, että heidän yksityisyytensä säilyy.

Haluan kiittää Suomen Lähi-idän instituutin säätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti kenttätyömatkani. Erityiskiitokset kuuluvat niille turkkilaisille, jotka rohkeasti kiireisessä arjessaan jakoivat hetkiä kanssani.

Pilkaten politikointia: Tynkkynen ja muut

Useampi perussuomalaispoliitikko on vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ollut syytettynä vihapuherikoksesta, erityisesti kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Jommastakummasta tai molemmista rikoksista on tuomittu ainakin James Hirvisaari, Teuvo Hakkarainen, Jussi Halla-aho, Tommi Rautio, Mika Hiltunen, Freddy van Wonterghem, Olli Sademies ja Terhi Kiemunki.

Näissä kaikissa oli kyse maahanmuuttaja- tai islamvastaisuudesta. Muiden puolueiden kohdalla vastaavaa sumaa ei ole.

Uusimpana tapauksena on varavaltuutettu Sebastian Tynkkysen oikeudenkäynti. Oulun käräjäoikeus tuomitsi hänet tänään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.

Moni on kiinnittänyt huomiota Tynkkysen rangaistuksen lievyyden ja tosiasiallisesti vaatimattoman poliittisen aseman, sekä suuren mediahuomion väliseen epäsuhtaan. Taitavana julkkiksena hän hankki poikkeusluvan oikeudenkäyntinsä videointiin ja prosessista myös uutisoitiin näyttävästi.

Käräjäoikeus kuitenkin langetti Tynkkyselle (oikeuskäytännön mukaisesti) lopulta vain 50 päiväsakkoa, joista koituu hänelle maksettavaa 300 euroa. Tuomio saattaa tosin vielä edetä hoviin, mutta ratkaisun muuttuminen on epätodennäköistä.

Tynkkynen ja muut kriitikot ovat tavallaan oikeassa siinä, että näissä oikeudenkäynneissä on poliittinen ulottuvuus. Se on kuitenkin toisenlainen kuin he esittävät, ja se koskee myös heidän omaa toimintaansa.

Näillä hinnoilla (sakoilla) ei ole paljoakaan järkeä kuluttaa kunnallisvaalibudjetista liian suurta siivua median maksulliseen mainostilaan. On nimittäin olemassa äänestäjäkunta, joiden silmissä tämän tyyppiset tuomiot toimivat todisteina sille, että viranomaiset hyysäävät muslimeja, että oikeuslaitos jakelee poliittisia tuomioita, ja että ”sananvapaus on rikki”. Tuomioille on siis käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, erityisesti silloin, kun poliitikko on rakentanut uransa sananvapauskysymysten, islamin ja maahanmuuton vastustamisen, sekä suhteellisen monikulttuurisuusmyönteisen viralliskonsensuksen kritisoimisen pohjalta.

Tynkkysen ja Halla-ahon oikeudenkäynneissä ja niiden mediakäsittelyssä on paljon samaa. Halla-aho tuomittiin vuosina 2009–2012 tapahtuneen oikeusprosessinsa myötä samoista rikoksista kärsimään samat rangaistukset. Hänen sakkopotilleen tuli kokoa 400 euroa. Myös silloin uskonrauhatuomion osalta keskiössä oli islamvastaisuus ja Muhammadin ja Allahin yhdistäminen pedofiliaan. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin Halla-ahon sanallisesti hyökättyä somalien, Tynkkysen yleisemmin muslimien kimppuun.

Itse oikeudenkäynnin ja tuomittujen, sekä eräiden muiden kiistanalaisten lausuntojen myötä mediajulkisuus oli Halla-aholle taattu. Samalla hän eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja muutaman vuoden kuluttua EU-parlamentaarikoksi, saaden toiseksi eniten ääniä koko vaaleissa. Hän on kerännyt kannatusta etenkin blogikirjoitustensa avulla, mutta iso medianäkyvyys esimerkiksi kohujen yhteydessä on myös avittanut poliittista uraa.

Pienten sakkorangaistusten ohella näiden rikosten kohdalla tuomitut joutuvat yleensä myös poistamaan kyseessä olevat tekstit netistä. Molemmat rangaistukset ovat kuitenkin pääasiassa symbolisia. Sakko ei paljoa satuta ja tuomittujen kannattajat voivat helposti säilyttää kyseessä olevat tekstit saatavilla. Suomessa ei ole vielä tuomittu ketään tällaisen laittomaksi todetun tekstin netissä säilyttämisestä.

Oikeustieteilijä Heli Askola kommentoi Halla-ahon tapausta toteamalla, että Halla-aho oli ”win-win” -tilanteessa. Sama pätee varsin usein myös muihin vastaavanlaisista vihapuherikoksista syytettyihin. Jos tuomioistuin toteaa tekijän syylliseksi, tämä voi sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ja maksaa pienet sakot. Jos tuomioistuin taas ei löydä tekijän sanoista mitään rikollista, saavat ne eräänlaisen virallisen hyväksynnän.

Tälle kaikelle löytyy historiallisia vertailukohtia. Uskonnon pilkkaa koskevien tuomioiden aiheuttama marttyyriefekti tunnettiin jo 1900-luvun alussa, kun monia kirkkovastaisia sosialisteja tuomittiin jumalanpilkasta. Vaikka poliittinen tilanne ja uskonnollinen kenttä olivat varsin erilaisia, tavoiteltiin uskonnon pilkalla myös tuolloin haluttuja yhteiskunnallisia päämääriä: oikeistolaisen ja luterilaisen vaikutusvallan kyseenalaistamista.

Niin ikään vasemmistolaiset taiteilijat Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat 60-luvulla tuomiot jumalanpilkasta. Juhannustanssien pilkkasaarna ja Sikamessiaan kuvakieli olivat liikaa viranomaisten näkemykselle kristillisten arvojen ja symboleiden suojelusta. Tuomioiden yhteiskunnallinen vaikutus kääntyi kuitenkin päälaelleen: presidentti Kekkonen armahti Salaman ja molempia tuomiota alettiin varsin nopeasti pitää vanhanaikaisina. Lopulta liberaali nuorempi sukupolvi päätyikin jupakoiden moraaliseksi voittajaksi, kuten sosiologi Ilkka Arminen on tulkinnut.

Uskontorikokset menivät tauolle kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes uskonrauhapykälän uudistus vuonna 1998 yhdessä monikulttuurisuuskeskustelun nousun kanssa synnytti kyseisen rikostyypin uudelleen.

Yhteiskunnallisesti tärkeänä pidetyn lain uhmaaminen on toiminut omien yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi monenlaisista poliittisista lähtökohdista käsin. Toisaalta uskonrauha- siinä missä kiihottamispykälänkin avulla pyritään vetämään hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän julkisen toiminnan ja puheen rajoja, sekä suojelemaan perusoikeuksia ja vallitsevaa moraalista järjestystä. Tässä mielessä nämä pykälät ovat läpikotaisin yhteiskunnallisia, siis poliittisia.

Tuomas Äystö

(P.S. Tästä kaikesta voi lukea tarkemmin pian julkaistavista artikkeleistani sekä väitöskirjastani, jahka se valmistuu.)

Terminaaliaikaa liminaalivaiheessa

Paikka- ja lokaliteettitutkimuksissa nimetään tiettyjä paikkoja ei-paikoiksi. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lentokenttien terminaalit, jotka ovat  paikkoja muiden paikkojen välillä ja joihin on hankala kiinnittyä. Kaksi kulttuurintutkijaa, minä ja ystäväni, olimme matkalla tutkimus- ja kirjoituslomalle Roomaan ja välilaskumme oli Munchenissä.

Munchenin lentokentällä on kaksi suurta terminaalirakennusta T1 ja T2.  Jälkimmäinen näytti olevan uusi, lähes juuri käyttöön otettu. Niiden välissä on ulkotilassa oleva katettu tori, jossa näin juuri joulun päätyttyä oli vielä myynnissä joulutonttuja, joulupuuastioita, joulukirahveja ja muita jouluja. Torilla on myös luistelukenttä ja joulukuusia, joissa oli ripustettuja punaisia joulupalloja, jotka olivat paljon suurempia kuin suomalaiset joulukuusipallot. Terminaalien alue sisältääkin useita eri ulko- ja sisäpuolisia tiloja, joiden välissä on erilaisia välitiloja. Se onkin ikäänkuin välitilojen sarja tai solukko, pienempien keskuksien verkosto.

T1:n ja T2:n välillä on myös hyvin pitkiä käytäviä, joissa automaattiset rullamatot vievät matkustajia kävelynopeutta reippaammin risteyksestä toiseen ja rullaportaat nostavat heitä tasolta toiselle. T1:ssä on varsinainen terminaali ja sen lisäksi ikäänkuin satelliittisiipi, jonne kuljetaan maanalaisen lentokentän alittavalla kiskojunalla. Ajantaju katoaa ja aktuaalista maan aikaa on tarkistettava jatkuvasti. Liminaalivaiheessa liiketaju hämärtyy, ulko- ja sisäpuoliset tai ylös- sekä alaspäin olevat siirtymiset vievät käsityksen kaiken ulkopuolella olevan todellisuuden suunnista.

Meillä oli neljän tunnin välilasku Munchenissä. Opimme, että T1 ja T2 välille kuluva aika on pitempi kuin mitä opastetauluissa lukee (32 minuuttia) ja opimme myös, että boardingpassissa oleva aika on boarding-aika, ei lentokoneen lähtöaika. Ollakseni varma nyt-hetken ajasta, kävin kysymässä paikalliselta. En enää luottanut i-padiini, kännykkääni tai oman pääni kesä-talviaika- tai greenwichistä itään-laskelmiini.

Ymmärsimme, että kaikki Lufthansan lennot tulevat ja lähtevät T1:stä ja siksi olemme väärässä paikassa. Opimme, että päästäkseen T1:stä T2:een pitää myös mennä läpi matkatavarasalien ja tulliselvitysten. Opastaulujen mukaan sieltä ole paluuta, vaikka todellisuudessa kyllä olikin, jos oli mennyt vikaan, kuten meille kävi. Tavanomaisessa paikan tunnun hahmottamisessa on oleellista itsensä sijoittaminen aikaan tai/ja paikkaan. Liminaalitilassa se katoaa tai kadotetaan. Silloin on luotettava kokemukseensa ja mahdollisesti muistiinsa siitä, missä on mennyt ja mitä maamerkkejä on ohittanut. Niistä saattaa tulla vähitellen muistin paikkoja. Huomasimme ohittaneemme erään lasten leikkipaikan kolmesti. Lopulta löysimme lähtöporttimme sen vierestä.

Koska olemme havaintoja tekeviä kulttuurintutkijoita, huomasimme, miten loistevaloputkista tehdyt installaatiot olivat taideteoksia ja terminaalien toimivuus oli arkkitehdille ollut hyvin haastava tehtävä kaikkine reittiohjeineen ja hätätilannepoistumisteineen. Arvelimme, että hänellä oli luultavasti kokemusta myös tietokonepelien suunnittelijana. Suurilla screeneillä oli mainoksia, jossa parkourilla etenevä paikallinen hyppeli liukuportiden kaiteilta  porttitiskien kautta aina lentokoneen ovesta suoraan siiveltä sisään. Liminaalitilassa mahdoton näyttää muuttuvan mahdolliseksi. Ilmeisesti kiinnittyminen välitilaan onkin painajaismaista, ja tuota tunnetta vältellään liminaalitilassa olevien välisellä huumorilla.

Naistenvessan käsienpesuveden tuleminen kraanasta ja wc:n oven saaminen lukkoon vaati ongelmanratkaisukykyä, joka ei jättänyt matkustajaa odotusajasta tylsistyneeseen tilaan. Vaikka sain veden tulemaan putkesta en enää pystynyt palauttamaan mieleeni, miten sen olin tehnyt saati neuvoa sitä nuorelle tytölle, joka ilmehtien kysyi, miten olin saanut veden tulemaan.

Teimme myös yksityiskohtaisia huomioita siitä, miten saksan kielessä on hyvin pitkiä yhdyssanoja ja lentokoneissa nauhalle valmiiksiäänitetyt tiedotukset ovat ymmärrettävämpiä kuin kapteenin uptodate-tiedotteet. Haimme selviytymiskeinoja myös kulttuurisiin merkityksiin kiinnittymisestä.

Huomasimme myös, että pysyäkseen oikealla reitillä oli herpaantumatta ja aiemmista kommelluksista hekotellen olla keskustelematta – tilanteen reflektointi oli jätettävä (lento)kenttävaiheen jälkeiseen tilaan –  ja seurattava katosta riippuvien porttien numeroiden edessä olevia isoja kirjaimia (1A-E,F). Ensimmäisen opastetaulun ohjeen mukaan porttimme oli 1A A 18, mutta se olikin lento joka lähti boarding-aikaan, ei oikean lennon lähdön aikaan, joka lähti portilta K09.

Tarkistimme myös tietomme mentyämme vikaan. Kyllä, oikeat tiedot löytyivät i-padin e-lipulta, jostain, joka muistutti ajasta ennen välitilaa. Terminaalien opastaulut tai boardingpassit eivät olleet niin selkeitä. Meillä oli myös erilaiset boardingpassit, vaikka olimme samalla lennolla. Yhteyttä oli pidettävä ulkomaailmaan wifi-netin avulla, joka meni kyllä päälle muttei yhdistänyt mitään ulkomaailman ja välitilan välillä.

Huomasimme, että terminaalit olivat melko autioita ja suuria. Ilmeisesti niissä on ihmisiä enemmän arkisin kuin nyt, mutta olihan tiistai – tosin tapaninpäivän jälkeinen tiistai. Juuri ennen porttimme aukeamista juuri tyhjänä olleet tuolirivit täyttyivät ihmisistä ja koneemme olikin lähtiessään aivan täynnä. Terminaalialue ja -aika tuntuikin sisältävän useita vastakohtaisuuksia ja nopeasti eteen tulevia tilanteita, jotka kyseenalaistivat itsestäänselvyydet. Miten tyypillistä liminaalivaiheelle! Miten tyypillistä elämän ominaisuudelle, jota kuvataan kaaokseksi ja jota jatkuvasti erilaisin keinoin pyritään järjestämään tai järkiperäistämään. Liminaalivaiheessa nämä ominaisuudet ryöpsähtävät esiin. Ehkä siksi liminaalitilaa merkitään rajoin ja rituaalein, tullialueineen ja tarkastuksineen, joissa hetkittäin on luovuttava kaikesta, mikä yhdistää sinut ulkomaailmaan.

Myös me löysimme oikealle portille, olimmehan neuvokkaita emmekä jo kokeneina kenttätyön tekijöinä hermostuneet ja olihan portti aivan Helsingistä Muncheniin lentomme tuloportin lähellä, samassa terminaalissa. Ja olihan meillä aikaa. Ja mehän olimme lähteneet tutkimuslomalle. Olimme selvinneet liminaalivaiheesta ja nousimme koneeseen, joka vei meidät Roomaan, ikuiseen kaupunkiin.

Eriskummallisena aikuisena tamililasten joukossa Intiassa – vihjeitä kulttuurialan ammattilaisuuden mahdollisuuksista

Istun aamun kosteassa ja lämpimässä huoneessa katsellen emun verkkaista ohitusta ikkunani ohi Tamil Nadussa, Kaakkois-Intiassa. Pihan täyttää aidan takana olevan koulun lasten, lähipuissa raakkuvien varisten ja kirkkaamman lauluäänen omaavien lintujen äänet. Olen pakannut rinkkani. Tänään suuntaamme pikkuhiljaa autolla, junalla ja lentäen koti Mumbaita, josta muutaman päivän päästä lento kotimaahan alkaa.

Viikko ennen Intian matkaani sain puhelinsoiton Siemenpuusäätiöltä. Siemenpuu-säätiö tukee kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien tekemää ympäristötyötä. Tuki suunnataan Etelän järjestöjen paikallisesti suunnittelemiin ja toteuttamiin hankkeisiin.  Ympäristön ohella huomioidaan ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus. Lisää tietoa säätiöstä ja sen toiminnasta: Siemenpuusäätiö

Säätiössä koottiin kirjaa, joka koostuisi kirjeenvaihtoihin perustuviin artikkeleihin. Jokaisessa kirjeenvaihdossa toinen osapuoli olisi suomalainen ja toinen muualta maailmasta. Soittaja oli kuullut väitöskirjaani ja omiin kokemuksiini perustuvan esitelmäni veden varrella asuvien ihmisten suullisesta historiasta, jonka pidin Hailuodon teatterifestivaaleilla muutama kesä sitten. Hän ehdotti, että lähtisin kirjeenvaihtoon – suunnittelmastamme matkasta tietämättä – Intian Tamil Nadun fisherfolk-alkuperäiskansan naisten kanssa. Innostuin asiasta vähitellen, mutta varmasti.

Kumppanini Teemu on tehnyt töitä 15 vuotta ammattikalastajana ja sovimme molemmat osallistuvamme kirjeenvaihtoon. Muutaman päivän harkinnan jälkeen ehdotin Siemenpuusäätiölle, että voisimme Intian matkallamme käydä myös tapaamassa naisia. He järjestivätkin meille yhteyshenkilön niin kirjeenvaihdon kuin naisten tapaamisen mahdollistamiseksi. Nyt olin viettänyt vajaan viikon yhteyshenkilöni Rajenin ja hänen vaimonsa Luzyn luona Tamil Nadussa. Olimme kokeneet heidän avustuksellaan asioita, joista emme olisi osaneet edes toivoa tulevamme matkamme aikana osallisiksi. 

Otin Rajeniin yhteyttä useamman kerran ja Tamil Nadun kaupungissa Maduraissa sovimme tapaamisesta. Hän on pääsihteerinä lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista kamppanjoivassa organisaatiossa osavaltiossa. Hän kysyi, haluaismmeko tulla seuraamaan hänen järjestämäänsä lasten juhlapäivää Thootkudin rannikkokaupunkiin. Entisenä luokanopettajana minulle asia oli monta kertaa mieluisampi kuin talsiminen turistina ympäri myyntikojujen täyttämää kaupunkia. 

Intian matkani autoetnografisista pohdiskeluista voit lukea aiemmista matkani aikana kirjoittamistani blogeista täältä uskontotieteilijöiden blogista, Yhdessä kuvitellun tiedon hankkeen blogisivuilta:Yhdessä kuviteltu tieto ja omalta blogisivultani  Näkykynä.

Tiimin kuljettaja haki meidät hotellilta. Parituntisen ajon jälkeen tulimme koululle, jossa sadat oppilaat valmistautuivat vastaanottamaan kaupungin poliisipäälikköä. Opettajat järjestivät lapsia kunniakäytäväksi. Luzy sanoi lähes ensisanoikseen, ettei hän pitänyt tämänkaltaisista tokeneista. Itse olin samanmielinen; kasvatustavat, joissa vahvistettiin auktoriteettien kunnioitusta niiden itsensä takia, olivat mielestäni turhia. Juhlan alussa pääorganisoijana Rajen, koulun johtaja, kunnan edustajat ja poliisipäälikkö vaihtoivat kankaita ja pitivät lyhyitä puheita. Niiden jälkeen alkoi vapaamielisempi juhla. Erilaisia maan kankeita tapoja noudatettiin, jotta pystyttiin mahdollistamaan edes jonkin tasoinen yhteistyö ja viranomaisten kiinnostus organisaation toimintaan.

Kaupungin arvovieraat saivat edes maistiaisen kasvatuksen kokonaisvaltaisten käytäntöjen tavasta. Rajen kertoi meille, että Intian koululaitoksessa noudatetaan nykyisin hyvin kurinalaisen opiskelun linjaa, jossa leikillä tai luovilla ongelmaratkaisuilla ei ollut tilaa. Myös englantilaisten maahantuoma jalkapallo ja kriketti olivat vieneet aikaa ja tilaa perinteisiltä leikeiltä, johon kaikilla lapsilla oli mahdollisuus. Hänen organisaationsa tämänhetkinen projekti oli “oppiminen leikkimällä”. Sitä ei kuitenkaan oltu otettu osaksi opetussuunnitelmaa tai koulujen tuntiohjelmaa. Ainoana vaihtoehtona Rajen oli onnistunut järjestämään näitä useista kouluista ryhmiä kokoavia yhteisiä perinteisten leikkien ja tanssien päiviä. 

Olimme organisaation vieraina. Valkoihoisina länsimaalaisina ehkä toimme myös projektille jonkinlaista uskottavuutta tai ainakin vaihtoehtoisen ohjelmanumeron. Olimme nähtävyys. Kiersimme päivän katsellen esityksiä pihan keskelle pystytetyllä lavalla. Juttelimme ja otimme kuvia sekä näytimme niitä padeillämme meitä ympäröiville lapsille. Vain jokunen näistä tamililapsista osasi sanan tai kaksi englantia. Kitchen, dance, child, one, two, three, waterbottle. Päivä oli kuuma, asteita reippaasti yli kolmekymmentä. Vesipullo toisensa jälkeen tyhjeni. 

Matalassa horisontissa näkyi useita kristillisen kirkon torneja. Yritin päästä juttuun myös uskonnollisista asioista. Lasten kanssa keskustelu ei lähtenyt kielitaidon takia etenemään edes opetettavien aineiden luetteloon. Juhlan järjestänyt organisaatio oli kristillinen, ja ilmeisesti koulukin, mikä ei tosin näkynyt missään muussa kuin seinillä olevien kankaiden teksteissä. 

Illalla jutellessamme Rajenin kanssa hän kertoi itse olevansa vaimonsa kanssa syntyjään kristittyjä, mutta käyvänsä hyvin harvoin jumalanpalveluksissa. Rajen sanoi heidän uskonnollisuutensa olevan käytännöllinen. He tekivät osansa, johon Jumala vastavuoroisesti otti osaa. Kirkon päälleliimatut liturgiat eivät heitä kiinnostaneet. Hänen pohdintansa kuullosti samankaltaiselta ajattelulta kuin mitä kotimaamme monet ihmiset kuvasivat oman jumalsuhteensa tai henkisyytensä olevan. Täällä kirkkoon osallistumisen muodollisuus tuntui olevan kuitenkin vahvempaa. Myös pienessä kaupungissa, jossa he asuivat, oli yli puolet kristittyjä ja puolet hinduja. Rajenin mukaan heitä pidettiin ehkä pakanoina.

Tyttöjen tanssit olivat upeita. Musiikki pauhasi täysillä, lanneliikkeet olivat voimakkaita ja pään päällä heiluivat korkeat koristeet ilman kuminauhakiinnitystä. Tanssien välissä eri-ikäiset tytöt ja pojat tulivat lähellemme, kyselivät nimiämme ja me kerroimme samat asiat monille lapsille lukemattomia kertoja. Joidenkin kanssa istuin useamman hetken ja näytin kuvia Suomesta, lapsistamme ja lumesta. Lasten lukumäärä olikin asia, joka heitä kovasti kiinnosti ja se, olivatko he kaikki naimisissa.

Tamil Nadussa lapsi on mahdollisuus saada päiväkotiin kaksi- ja puolivuotiaana, jos äiti käy muualla töissä. Päiväkodista alkaa myös koulunkäynti esikoulun tavoin suoraan jatkuen aina kahdeksantoistavuoden ikään asti. Tässä koulussa luokat olivat sekaluokkia. Jollain tauolla Rahen kertoi vierailleensa Suomessa ja olleensa vaikuttunut suomalaisen koululaitoksen oppilaskeskeisistä opetustavoista.

Päivän aikana ehdin kaikessa rauhassa seurata lapsia vapaamuotoisen ohjelman lomassa. Miten he käyttäytyivät, iloitsivat ja toimivat samoin kuin suomalaiset lapset. Ihmisten samuuden ydintä koristivat kulttuuriset moninaiset ilmenemismuodot, joiden avulla he viestittävät niin muille ihmisille kuin muulle ympäristölleen – olkoon se ei-ihmisiä, kuten eläimiä, kasveja tai jumalia – sitä, mikä heille on merkityksellistä. Omassa väitöskirjassa olin niin paneutunut merkitysverkkojen kutomisen kuvailuun ja teoretisointiin, että nyt tuntui vapauttavalta vain nauttia ihmiselämän alkupuolen kauneudesta ja vuorovaikutuksesta muutaman yhteisen sanan tai eleen avulla. 

Miten kapealla viestintärepertuaarilla sitä pärjääkään! Olen jo oppinut matkan aikana ymmärtämään intialaisten oleellisen kommunikointimuodon, päänheilutuksen vivahteita. Jokin minulle suomalaisena epäilyä ilmaiseva liike onkin myöntymistä, myötäilyä tai kiitoksen vastaanottamista, kun taas käden vaakatasossa liikuttaminen kieltämistä ja heilutus ranteen ympäri tarkoittaa asian epävarmuutta. 

Intiassa koin ensin, että vain harva asioista varmaa. Vähitellen käsitin, miten lähes takuuvarmaa oli se, että sait apua ja välittämistä aina kun olit epävarmassa tai avuttomassa tilanteessa. Samoin varmaa oli kokemani mukaan niin lasten kuin aikuisten ilo ja välittömyys. Monessa tilanteessa rautatieasemilla ja kaupoissa paikalliset opastivat ja tulivat myös kysymään tarvitsemmeko apua, jos seisoimme ihmetellen paikoillamme. Varmaa oli myös se, että jos kysyit jotain paikallisilta, opastajia ilmaantui paikalle heti lähes kymmeniä. 

Ihmisiä on liikkeellä paljon ja samoin työvoima näyttää täällä olevan halpaa. Monien asioiden tekeminen meni usean välikäden kautta. Käydessäsi syömässä tarjoilijan lisäksi ateriointiasi seurasivat paikan isäntä, tarjoilijapojat, jaloissa pyörivä lattianpesijä, keittiövastaava ja pöydänpyyhkijä. Myös se, kuka teki mitäkin oli tarkasti jaettua. Kastijärjestelmä tai se jäänteet näkyvät vielä otsamerkkeinä ja työnjaossa. Kastijärjestelmä ei katoa kristillisissäkään kirkoissa. Rajenin mukaan seurakunnatkin jakaantuvat kastiryhmien mukaisesti.

Ihmisten avunantojen lisäksi elämisen epävarmuustekijät ovat opettaneet myös itseäni pitämään huolta omista järjestelyistäni ja tavaroistani tarkkaa tajua. Asioiden varmistamiseksi samaa tietä pankkiautomaatille tai päivittäisen selviämisen yksityiskohtaisia koukeroita kannatti kysyä monta kertaa eri ihmisiltä, oliko asia todellakin niin kuin annettiin ymmärtää. Samaan kysymykseen saimme useita erilaisia ja eri reittejä ohjaavia vastauksia. 

Matkalle lähteminen alkoi oven sulkeuduttua, mutta lukuisista suunnitelmista ja valmiista aikatauluista huolimatta päivittäinenkin perille pääseminen tapahtui monen mutkan ja usein yllätyksellisten, rikastuttavien tapahtumien kautta. Yllättävällä tavalla myös osallistumassamme lasten juhlassa yhdistyivät omat kiinnostuksen kohteeni ja koulutukseni niin opettajana kuin kulttuurintutkijana. Jos missä, täällä koin kulttuurialan ammattilaisuudellani olevan monia mahdollisia toteuttamismuotoja. Koetut tilanteet myös virittivät monia ajatuksia siitä, miten näiden ammattitaitojen avulla voisi kehittää yhteistyötä eri maiden asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi lasten kasvatuksessa suvaitsevaisuuteen ja kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamiseen.

Matkalla Mumbaissa

Kello kulki jo iltayhdeksää, kun sain tulostettua väitöskirjani käsikirjoituksen professorille luettavaksi. Joskus aika aineellistuu tietyiksi minuuteiksi, jolloin teet jonkin teon. Niissä hetkissä olet yhtaikaa totisesti tekemässä jotain, jota olet odottanut ennalta pitkään. Niissä hetkissä olet myös jo helpottunut työn tekemisestä. Ja tiedät muistavasi hetken yksityiskohtaisesti jälkeenpäin.

Katsoin uskontotieteen hiljaista käytävää. Tältä tämä tila näyttää, kun lähden tänään pois. Ulkona oli tähtikirkas yö. Vielä palautin Teutorin kirjaston palautusluukkuun yhden kirjan. Tilasin taksin, mitä en ole koskaan tehnyt töistä lähtiessäni. Mutta tänään tein. Oli kiirehdittävä pakkaamaan. Bussi lentoasemalle lähtisi viiden tunnin kuluttua.

Vaikka aikaa oli vähän, irrottautuminen väitöskirjan käsikirjoituksen teosta matkalle Intiaan tapahtui hitaasti. Prosessi ei päättynyt leikkaamalla. Turun linja-autoasemalla koin aavistuksen siitä, että se, mikä olisi edessä, olisi ohutta, vielä tuntematonta, näkymätöntä, kuulumatonta. Jotain kevyttä kuin lähtö lentoon. Monissa matkustamisen hetkistä ihanimpia ovatkin hetket, kun kone irtoaa kentästä.

Olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa siitä, etten suunnittelisi matkaani Intiaan kovinkaan valmiiksi. Antaisin sen yllättää, tulla sellaisenaan. En olisi ehtinytkään. Joitain mahdollisia kohteita olimme matkakumppanieni kanssa kaavailleet. Kuten sen, että lentäisimme Mumbaihin ja yöpyisimme siellä muutaman yön varaamassamme hotellissa. Ja kenttätyötä kaukana täältä.

Uuden alkamisen tunnistaa pienistä havainnoista. Lentokoneesta poistuessamme käytävässä tuli vastaan kitkerähkö pehmeä savun haju. Ystäväni tiesi, että se syntyy kaupungissa poltetuista roskista. Vaikka olin jättänyt väikkäritaakan ja nostanut selkääni rinkan, huomasin, ettei etnografi minusta ollut lähtenyt mihinkään. Minulla ei ollut mietittyä tutkimuskysymystä, ei tavoitteellista, erikseen harkittua tutkimusasennetta.

Etnografinen asenne on minussa pysyvää. Luulen, että olen ollut etnografi jo ennen tutkijaksi tulemistani. Siinä on jotain peri-inhimillistä, kaikille ihmisille ominaisia asioita, jotka on kehitetty ja jalostettu tieteellisen tarkaksi menetelmäksi. Mitä etnografi kuvaa kuvatessaan kansaa?

Matkoilla muihin kulttuureihin sen huomaa selvästi. Opettelemme muilta asioita. Samalla opettelemme itse, miten tulemme toimeen meille vieraissa olosuhteissa. Mietin myös nyt Intiassa sitä, että mitä jos eläisin täällä, mitä jos olisin syntynyt tänne. Seuraan asioita, mitä ja miten ihmiset tekevät mitäkin. Miten heidän arkensa sujuu? Mitä olisi olla he? Mitä on olla intialainen? Mitä on olla ihminen Intiassa?

Mumbaissa on useita slummeja, joissa asuu miljoonia ihmisiä. Kapeiden katujen varsilta lähtee vielä kapeampia käytäviä. Muutamien neliömetrien tiloissa jollain on parturiliike, toinen ompelee vaatteita, yhdellä on kioski ja kolmas tekee kukkakoristeita. Lapset juoksevat, mopot kulkevat tööttäillen. Slummien asukkailla asiat ovat paremmin kuin kodittomilla, joita näkee niin päivisin kuin iltaisinkin nukkumassa, kerjäämässä tai hoitamassa lapsiaan kaduilla. Täällä monet asiat ovat hyvin toisin kuin kotimaassa. Mutta toiseus ei ole ihmisissä.

Olen etuoikeutettu matkalainen, voin myös kääntää selkäni ja lähteä pois tilanteesta koska tahansa ja palata oman arkeni pariin. Mumbaissa voin välillä levähtää siirtomaa-ajan tyylisessä hotellihuoneessa. Meitä on ollut täällä ennenkin, matkalisia, tulijoita ja lähtijöitä. Voin istua terassilla tai ilmastoidussa huoneessa.

Päivät täyttyvät rutiinin opettelemisesta: mistä saa ruokaa, miten harjaat hampaasi pullotetulla vedellä, mitä voit pistää suuhusi, mitä et, miten tervehdit ihmisiä, miten väistät sinuun kiinnittyvän katseen, mihin laitat passin, mihin rahasi, mihin kätesi ja silmäsi. Kuuntelet ensimmäisinä päivinä vatsaasi, onko kaikki ok. Turismissa kiinnittää jälleen huomionsa elämisen peruskysymyksiin, opettelet pukemaan sopivia vaatteita, sanomaan oikeita sanoja, tilaamaan junalippuja ja kohtaamaan toisia ihmisiä. Ja itseäsi.

Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tänään kuljimme pitkää kivistä siltaa pitkin islamilaiseen rannan tuntuman saaressa olevaan moskeijaan tuhansien muiden joukossa. Silta oli kuin kaiteeton aallonmurtaja. Päivä oli kuuma, asteita yli kolmekymmentä, ympärillä oleva Intian valtameri tyyni, vaalean autereinen. Rannat täynnä roskia, joita nousuvesi oli tuonut ja laskuvesi jättänyt kivien lomiin. Taskussani joitain kolikoita kerjäläisille, jotka istuivat jonojen reunoilla.

Mietin itseäni turistina toisessa maassa, toisten ihmisten joukossa. Turismia on verrattu pyhiinvaellukseen. Nyt kävelin itse pyhiinvaeltajien joukossa. Mumbaissa juhlittiin kolmepäiväistä dewalia, valon juhlaa. Festivaalipäivinä niin hindujen kuin muslimien temppelit täyttyivät kulkijoista, iltaisin ilotulitukset ja papatit sekä muut paukut pitivät meteliä ja juhlamieltä yllä. Ja meikäläistä herkkänä, haavoittuvana. Nurkan takana kuullosti samalta kuin kotisohvalta television uutisvälähdykset kriisitilanteista.

Väitöskirjassani käytin autoetnografista menetelmää, jossa myös tutkija on tutkimuksensa kohde. Turistina ollessaan joutuu kysymään jatkuvasti itseltään suhdettaan eri asioihin. Ja samaan kysymykseen monta kertaa. Tilanteet haastavat sinua tekemään ratkaisuja: antamaan kolikon tai kieltäytymään. Turistina on itselleen toinen, se on tilanne, jossa on mahdollisuus kysyä itseltään, kuka oikein olet, mistä tulet ja mitä ajattelet. Miten toimit, kun eettisyys ei ole periaatteita vaan odottamatta eteen tulevia tilanteita.

Taksikuski John oli tamiili, joka teki tuttavuutta kanssamme ensimmäisestä päivästä lähtien muiden kuskien kanssa, aina valmiina hotellikujan reunoilla. Omat kertomuksemme mistä tulemme, hän kuittaa ja ehdottaa seuraavaksi toista kiertoajelua. Hän myös toimii oppaana. Vie minne ikinä tahdomme. Muista hänen kasvonsa, hän sanoo.

Tullessamme takaisin moskeijalta, John on masentunut. Hänen piti lahjoa poliisi parkkipaikan takia. Nyt ei rahansiirto onnistu perheelle toiselle puolen Intiaa, Tamil Naduun. Puhumme autossa keskenämme suomeksi ääneen siitä, miten hän voi huijata tai olla oikeasti pulassa. Päädymme antamaan hänelle vähän lisää rahaa siihen, mitä sovimme lähtiessämme. Meille tuon rahan arvo ei ole kuin pari euroa. Liikennevaloissa huomaan, että hän näyttää nukahtavan. Hän on ajanut koko yön. Huomenna hän matkustaa junassa perheensä luokse, niin kuin hän tekee kerran vuodessa.

Aamulla heräämme aikaisin, aistit auenneina. Lähdemme katsomaan läheistä kalatoria. Kalanhaju ei ole kuitenkaan mahdoton. Seuraan edellä kiiruhtavaa ystävääni, väistelen pään päällä kalavateja kantavia, pitkiä rattaita työntäviä ja maassa katkarapuja tai silakannäköisiä kaloja perkaavia naisia ja miehiä. Naisilla koko omaisuus yllään. Kultaisia koruja, värikkäitä sareja ja lapsi vieressä. Kastimerkki silmien välissä, kauniina ja täysin tekemiseensä keskittyneenä. Sormet kiduksissa kädet kulkevat nopeasti ja tottuneesti. Ihminen on ketjun osa. Suurteollisuutta täällä ei ole. Jokainen kala päätyy merestä ruumaan, koriin, jonkun käsiin, veitselle, muovikassiin ja lautaselle. Aamu aamun jälkeen.

Miehet heittävät kalakoreja pystysuoraan ylös laiturille alla olevasta isoista troolareiden näköisistä puuveneistä. Yhtään kalaa ei putoa. Matalilla penkeillä tonnikaloja, miekkakaloja ja monia kotoisen näköisiä, mutta ei-ihan-niitä-kuitenkaan-kaloja. Täällä tuli vastaan yksi raja. En voi kävellä lähellä kivilaiturin reunaa, missä muut kulkevat sujuvasti. Kalanhaju, kalanperkeet ja huoli siitä, että jos putoan, saa minut katsomaan hetkeksi kauas.

Tänään jätämme Mumbain. Olen kastanut jalkani katuvedessä. Saanut rahaa automaatista. Nauttinut ihmisten lämpimistä, nopeasti ohikiitävistä katseista ja ystävällisyydestä, madam. Etäisyyttä on syntynyt siihen, mistä lähdin. Iloitsen kuitenkin hetkistä, kun voin tarttua ipadiini ja tehdä jotain minulle tyypillisen arkista, tarkistaa sähköpostia, kirjoittaa blogia. Tanssia turistin – vaiko etnografin – tanssia? Askel lähelle, lähemmäksi, kauas, kauemmaksi, tähän. Ja uudestaan.

”Contro Natura”: koronkiskonnan synti

”Charging for the loan of money is unjust as such, for you are selling something that doesn’t exist”

-Tuomas Akvinolainen

”Contro Natura” tarkoittaa luonnonvastaista, käsite, joka nykymaailmassa harvemmin liitetään korkoon tai koronottoon. Mutta juuri tämä käsitys koronotosta luonnottomana ja jumalan tahdon vastaisena tekona muokkasi keskiajalla kehittyvää pankkitoimintaa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Tutustuin tähän mielenkiintoiseen uskonnon ja talouden limittymiseen luettuani Tim Parksin populaarihistoriallisen teoksen Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence (2005) ja lähdin sen pohjalta kartoittamaan aihepiiriä tarkemmin. Tässä blogitekstissä käsittelen hieman ilmiön taustaa ja tarjoan esimerkkitapauksen aiheesta.

Koronkiskonta (eng. usury) käsite viittaa nykyään liiallisen tai vilpilliseen koron perimiseen lainatusta summasta, ja tämä mielikuva on usein päällimmäisenä, kun koronkiskonnasta puhutaan syntinä. Antiikin ajoilta periytyvä keskiaikainen kanoninen oikeus, jonka toimivaltaan kuului kaupallisen toiminnan valvonta, kuitenkin tarkasteli asiaa toisesta näkökulmasta.

Ensinnäkin koronkiskonnan piiriin laskettiin kuuluvaksi kaikki koronotto lainatusta summasta. Eli jokainen alkuperäisen summan arvon ylittävä floriini tai sterling-punta oli jo lähtökohtaisesti vääryydellä hankittu, vaikka lainaehdot olisivat olleetkin meidän näkökulmastamme kohtuulliset.

Toiseksi koronkiskonta ei ollut synti siksi, että siihen liittyi ahneus tai pahantahtoisuus. Koronkiskonta oli synti, koska se oli luonnotonta ja soti suoraan jumalan asettamaa järjestystä vastaan. Käsitys koronkiskonnan luonnottomuudesta perustuu muun muassa Aristoteleen kirjoituksiin, joihin myöhemmin tukeutuivat keskiajan vaikutusvaltaisimmat teologit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Vilhelm Occamilainen, kirjoittaessaan tulikiven katkuisia tuomioita koronkiskonnalle. Aristoteles kirjoittaa Politiikka teoksessaan:

”Kaikkein vihatuin rahanhankinnan keino, ja hyvästä syystä, on koronkiskonta, jossa hyöty tulee rahasta itsestään, eikä sen luonnollisesta käytöstä.”

Korko muokkaa asioiden hyvää järjestystä. Se sotkee rahan alkuperäisen käyttötarkoituksen yksinkertaisena vaihdannan välineenä. Pankkiirin saama hyöty korosta ei perustu hänen tekemäänsä työhön, jonka jumala on hänelle asettanut, vaan rahan kykyyn poikia lisää rahaa. Tämä on kirkon mukaan luonnonvastaista. Contro Natura!

Ei ole sattumaa, ettei Dante sijoittanut koronkiskureita Jumalaisessa näytelmässä samaan piiriin varkaitten tai vilpin tekijöiden kanssa, vaan helvetin 7. piiriin sodomiaan syyllistyneiden kanssa. Koronkiskurit ja sodomiaan syyllistyneet jakavat Danten mukaan saman synnin eli luonnon järjestyksen rikkomisen.

Myös maallisen lain täytäntöönpanossa koronkiskontaan suhtauduttiin vakavasti ja koronkiskureita vastaan käydyt oikeudenkäynnit eivät olleet harvinaisia. Koronkiskontalakeja sovellettiin aktiivisesti varsinkin Euroopan kaupankäynnin keskuksissa ja rangaistukset olivat ankaria. Tuomitut menettivät omaisuutensa ja historiasta löytyy esimerkkejä siitä, miten tätä sovellettiin myös silloin, kun syytetty oli jo kuollut. Vuoden 1179 kolmas lateraanikonsiili kielsi koronkiskojilta kristilliset hautajaiset ja myös koronkiskureiden summittaisia teloituksia tapahtui.

Kun ilmapiiri oli tämä, miten pankkitoiminta oli ylipäänsä mahdollista keskiajan ja renessanssin ajan Euroopassa? Miksi lainata rahaa, kun siitä ei saa itse hyötyä? Keinoja kiertää koronkiskontalakeja oli kuitenkin monia. Tässä otamme esimerkiksi, myös Tim Parksin kirjan aiheena olleen, Medicien kuuluisan pankkiirisuvun. Medicit toimivat Firenzessä ja heidän pankkinsa huippuvuodet sijoittuvat 1400-luvulle. Medicien pankkitoiminta ei ollut uraauurtavaa ja he ovatkin jääneet historiaan ennen kaikkea valtiomiehinä, jotka olivat samalla (lopussa hyvin nimellisesti) pankkiireita.

He eivät itse keksineet pankkitoimintaa edistäneitä keksintöjä, kuten kaksinkertaista kirjanpitoa, remburssia tai talletustiliä ja heidän liikevaihtonsa jäi huippuvuosinakin monia muita renessanssipankkeja pienemmäksi. He kuitenkin sovelsivat menestyksekkäästi koronkiskontalakeja kiertäviä konsteja.

Oli useita tapoja kiertää koronoton kieltoa. Yksinkertaisin keino oli alkuperäisen lainasumman merkitsemättä jättäminen tai vääristely. Esimerkiksi todellinen lainasumma oli 30 floriinia, mutta kirjoihin merkittiin 50 floriinin summa piilottamaan koron määrä. Medicien käytetyin keino oli kuitenkin hieman monimutkaisempi sekä hienostuneempi ja siten myös turvallisempi. Tätä kutsutaan ”vaihtosopimukseksi”, jota havainnollistan Tim Parksin teoksessaan antamaa esimerkkiä mukaillen.

Oletetaan, että lontoolainen kauppias tulee Medicien konttoriin Firenzessä ja pyytää 1000 floriinin summaa. Sovitaan, että summa maksetaan takaisin Lontoossa kauppiaan konttorin välityksellä Medicien pankin Lontoon haaralle Sterling-puntina. Tieto rahamäärästä ja ohjeet takaisinperinnästä matkustavat Firenzestä Lontooseen noin kolme kuukautta. Miten tämä hyödyttää Medicejä, jos maksusta ei saa ottaa korkoa? Hyöty tulee valuuttojen kursseista. Floriini on arvokkaampi Firenzessä kuin Lontoossa, joten sanotaan, että 1 floriini on 40 penceä eli 1000 floriinia on 40.000 penceä. Tämä maksusitoumus, joka sisältää siis sidotun valuuttojen välisen suhteen, lähtee kolmen kuukauden matkalleen ja lopulta Lontoossa kauppiaan konttori maksaa Medicien edustajalle 40.000 penceä, kuten sopimuksessa lukee. Nyt Medicien edustaja etsii toisen lontoolaisen kauppiaan, joka tarvitsee 40.000 pencen rahasummaa. Kauppias löytyy ja oletetaan, että hän on aloittamassa liiketoimintaa Italiassa ja tarvitsee rahaa juokseviin kuluihin. Tehdään uusi maksusitoumus, jossa kauppias lupaa maksaa takaisin floriineina Firenzessä 40.000 summan kurssilla 36 penceä floriinilta kolmen kuukauden kuluttua sopimuksen allekirjoittamisesta. Miksi 36 penceä floriinilta? Lontoossa pencet ovat käytännössä aina vahvempia kuin Firenzessä ja maksusitoumukseen merkitään sopimuspaikan, Lontoon, kurssi. Eli kun uuden sopimuksen tehnyt lontoolainen kauppias lopulta maksaa, jälleen kolmen kuukauden jälkeen, sovitun summan Firenzessä, Medicit vastaanottavat 40.000/36=1111 floriinia. Kuuden kuukauden jälkeen Medicit tienasivat 11% ”koron”. Yksinkertaista!

Tämä on oiva esimerkki siitä, miten pankkiirien innovaatiot sääntöjen kiertämiseen eivät rajoitu vain nykyaikaan. Luonnollisesti ”vaihtosopimus” ei ollut riskitön. Valuuttakurssit saattoivat kuitenkin heilahdella, välimatkat olivat pitkiä ja teologit pohtivat oliko käytäntö lopulta kuitenkin koronkiskontaa.

Mielenkiintoisena esimerkkinä asian monimutkaisuudesta on, että teologit lopulta hyväksyivät edellä mainitun muotoisen vaihtosopimuksen, mutta jos sopimus oli niin sanottu ”kuiva vaihto” cambio secco, se tuomittiin koronkiskontana. Tässä Medicien usein käyttämässä keinossa edetään muuten identtisesti, mutta ensimmäinen ja toinen kauppias ovat yksi ja sama henkilö, eli kauppias ja pankkiiri toimivat koko ajan omalla valuutallaan. Cambio secco julistettiin koronkiskonnaksi ja laittomaksi Firenzessä 1429. (Parks 2006, 29-46.)

Asia ei ollut yksinkertainen pankkiireillekaan. Elleivät he harjoittaneet suoranaista kirjojen vääristelyä (jolloin epäselvyyttä teon vääryydestä ei ollut), he usein konsultoivat teologeja varmistaakseen, ettei pankkitoiminta vahingoittanut heidän sielujaan. Tämä mielenkiintoinen ristiveto, rahan ansaitseminen vs. synti, näkyy monen Medici-pankkiirin toiminnassa.

Kuuluisin tapaus on Cosimon De Medicin San Marco projekti. Konsultoituaan Paavi Eugeniusta sielunsa tilasta, Cosimo de Medici lahjoitti 10 000 floriinin (valtava omaisuus) arvoisen summan Firenzen San Marcon luostarin korjaukseen ja toiminnan ylläpitämiseen. Luostariin rakennettiin hänelle oma huone rukoilua varten, jonka oven karmiin kaiverrettiin paavillisen bullan sanat, jossa hänet vapautettiin kaikista synneistä. Kukaan ei halunnut kadotukseen. Toisaalta rahoitukselle oli olemassa houkuttelevat markkinat. Pankkiirien oli tarkoin punnittava riskien ja palkkioiden suhde.  Kirkon tulkinnat koronkiskonnasta tuottivat vaarallisen ympäristön pankkitoiminnalle, jossa pankkiirien oli toimittava äärimmäisen varovaisesti.

Kirjallisuutta:

Koyama Mark 201o Evading the ‘Taint of Usury’: The usury prohibition as a barrier to entry. Explorations in Economic History n. 47,  (4) s. 420–442.

Parks Tim 2005 Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence. Lontoo: Profile Books.

Persky Joseph 2007 Retrospectives: From Usury to Interest. The Journal of Economic Perspectives.  n. 21, (1),  s. 227-236.

Strathern Paul 2005 The Medici: Godfathers of the Renaissance. Lontoo: Pimlico, Random House.

 

Merhaba! Hei!

Suomessa ei tervehditä turhaan, vaan hein sanomista säästellään kuin viimeistä lomapäivää vuosilomasta. Pitää tuntea melkoisen hyvin ennen kuin kadulla vastaan tullessa tervehditään. Turkissa asia on melkein päinvastoin ja puolituttuja sekä ystävän ystäviä tervehditään ilman muuta. Kenttätöitä tehdessä on hyvä olla perillä muun muassa paikallisesta tervehtimiskulttuurista, koska siinä väärin toimiminen saattaa pahimmassa tapauksessa sulkea mahdollisuuksia havainnointiin tai haastatteluihin. Itselleni ei onneksi kuitenkaan ole koskaan näin käynyt, vaikka suomalaisen pihin tervehtimiskulttuurin kasvatille turkkilainen tervehtimiskulttuuri voi olla hetkittäin vaikeaa omaksua.

Turkissa on monia sanallisia tapoja tervehtiä. Voidaan esimerkiksi sanoa ”Merhaba, nasılsınız?” eli ”Hei, miten voitte?” tai puhekielisemmin ”Merhaba, naber?” eli ”Hei, mitä uutta?”. Näihin retorisiin kysymyksiin ei usein vastata mitään tai sitten vain esitetään kysyjälle sama kysymys. Myös ”Selâmün aleyküm” tervehtimistä käytetään paljon niin kuin monissa muslimimaissa ympäri maailman. Kun kotiin tulee vieraita, heitä tervehditään sanomalla ”Hoşgeldiniz!” eli ”Tervetuloa!” johon vastataan ”Hoşbulduk!” eli ”Tulin tervetulleeksi!”.

Sanojen kanssa yhtä tärkeää on se, että kotiin tulevia ihmisiä mennään aina ovelle asti tervehtimään, kun he tulevat sisään. En voi olla korostamatta sitä, että vieraita mennään vastaan ovelle, kun he saapuvat. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuonna 2006 olin kutsunut kotiini turkkilaisen vieraan ja hän soitti kerrostalon alaovelta minulle pyytääkseen minua avaamaan hänelle oven. Avasin asuntoni oven ja menin olohuoneeseen odottamaan, että hän tulisi sisään. Kun kuulin, että hän astui ovesta sisään, huusin olohuoneesta tervehdyksen ja pyynnön käydä peremmälle. Turkkilainen ystäväni käyttäytyi todella pidättyväisesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä ja ilmoitti pian lähtevänsä. Ihmettelin kovasti tätä ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pitänyt todella epäkohteliaana sitä, että en ollut odottanut häntä asuntoni ovella, kun hän tuli sisään.

En ole koskaan asunut Turkissa yksin, vaan olen aina jakanut asunnon vähintään kahden ihmisen kanssa. Kun jollekin asuinkumppaneistani on tullut vieraita, on ollut välillä vaikea muistaa, että on todella epäkohteliasta jättäytyä omaan huoneeseen. Vaikka en pitäisi vieraita omina vierairani, olen kuitenkin talon asukas ja on kohteliasta toivottaa heidät tervetulleeksi. Oma kokemukseni on, että turkkilaiset pitävät kotia hyvin, hyvin yksityisenä paikkana ja jos he kokevat olevansa luvatta toisen yksityisessä tilassa, he eivät pysty rentoutumaan. Siksi jokaisen asunnossa asuvan tervetulotoivotus on tärkeää, vaikka tulija olisikin tullut kutsuttuna sisään, koska tämä kertoo sen, että vieraat todella voivat nauttia rauhassa siellä olostaan. Näin ollen ovella tapahtuva tervehtimisrituaali on luvan antaminen sille, että ihminen voi tulla toisen yksityiselle alueelle.

Poskisuudelmia vaihdetaan Turkissa myös, mutta ei aina.  Olen antanut poskisuudelmia siten, että sen jälkeen turkkilainen on ihmetellyt tuttavallista tervehtimistapaani. Ja useammin kuin kerran olen kolauttanut pääni tervehtijän päähän, kun en ole tajunnut kummalta puolelta hän minua suukottaa ensin.

Miehet koskettavat nykyään toistensa ohimoita päillään yleisimmin kuin antavat poskisuudelmia. Vuosia sitten, kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa Turkissa luonani, selitin miepuolisille turkkilaisille kavereilleni, että isäni ei ole tottunut siihen, että miehet antavat poskisuudelmia toisilleen. Pelkkä kättely riittäisi. Ystäväni muistivat tämän siihen saakka, kunnes vanhempani olivat lähdössä pois. Hyvästejä jättäessämme yksi ystävistäni kaappasi isäni puolihalaukseen ja suukotti häntä kumallekin poskelle kerran. En muistaa montaa kertaa, milloin olisin nähnyt isäni yhtä hämmentyneenä.

Kymmeneen vuoteen, joina olen turkkilaisen kulttuurin kanssa ollut tekemisissä, mahtuu monenlaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tervehdyksiä. Olen kuitenkin selvinnyt kaikesta ja useimmiten onnistun muuntautumaan saidasta tuhlaavaiseksi tervehtijäksi riippuen siitä olenko Suomessa vai Turkissa.

Harhaoppi ja oikea oppi

Lauantaina 8.10. kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki puolusti väitöstään myöhäiskeskiajan harhaoppikeskusteluista (Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany). Aihe on kiinnostava paitsi historiallisesti, myös monesta uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Väitöskirjassaan Välimäki kuvaa sitä keskustelua ja prosessia, joka johti katolisessa kirkossa tarkempaan harhaopin määrittelyyn, toisinajattelijoiden tunnistamiseen ja merkitsemiseen sekä sosiaaliseen käsittelemiseen. Siinä missä aiemmin harhaoppiset oli usein käytännössä kuvattu ja leimattu paholaisen palvojiksi, myöhäiskeskiajalla nousi tarve määrittää harhaoppia sen mukaan, mitä eri toimijat vastasivat kysymyksiin opista, uskosta ja “Jumalan lain” noudattamisesta. Tämä kaikki tapahtui, kuten Välimäki väittää, laajemmassa asiayhteydessä, johon kuului läntisen kirkon suuri skisma ja tarve yhdistää hajaantunut kirkko. Välimäki kuvaa harhaoppikeskusteluja ja inkvisition toimintaa sekä oikeudenkäyntejä termillä harhaopin uudelleenteologisoiminen (retheologisation of heresy).

Aihepiiri, jota Välimäki väitöskirjassaan käsittelee, on mielenkiintoinen. Myöhäiskeskiajalla harhaopin ja harhaoppisten paikantaminen selkeisiin rajoihin hahmotti selkeämmät rajat myös kirkolliselle identiteetille. Inkvisition ja inkvisiittorien tavoitteena ei ollut vain erimielisten tuomitseminen, vaan myös heidän paimentamisensa takaisin kirkon valtaapitävien hyväksymiin käsityksiin, toisin sanoen käännyttäminen. Jos he onnistuisivat tässä valdesilaisten kohdalla, se merkitsisi vahvempaa kirkkoa, joka seuraisi yhtä johtoa ja samaa tulkintaa Raamatusta.

Harhaoppisuus on valtaa käyttävä määritelmä asemasta, jonka yhteisö tai yksilö tulkitsee yhteisön yhteyttä ja integriteettiä uhkaamaan ja vaikuttaamaan kykeneväksi sekä ei-sanktifioiduksi. Kristinuskon piirissä harhaoppi-termillä on pitkä historia. Lähtökohdiltaan harhaoppista merkitsevä sana on lainattu kreikan sanasta hairesis (valinta, koulukunta, puolue) ja verbistä haireo (valita tai suosia toisen kustannuksella). Sitä käytettiin ensimmäisellä vuosisadalla esimerkiksi juutalaisista koulukunnista ja puolueista (kuten farisealaiset tai saddukealaiset) ja toiselta vuosisadalta lähtien uskonnollisesta eroavuudesta ja “virheellisestä” opista. Neljännelle vuosisadalle tultaessa termiä käytettiin kirkolliskokousten käsittelemistä valtavirtaa haastavista eri uskonnollisista liikkeistä. Latinaksi termi taipui muotoon haeresis. Rooman valtakunnan valtauskonnoksi nouseva kristinusko määritteli siis osana institutionalisoitumisprosessiaan omaa identiteettiään rajaamalla ulkopuolelle toiset koulukunnat, heresiat.

Jos Välimäen tutkimusta on uskominen – enkä näe syytä väittää toista -, voidaan ajatella, että harhaoppisuus-väitteen yleinen käyttö oli 300-400-lukujen kirkolliskokousten jälkeisenä aikana muuttunut oppikeskustelujen määrittelemästä eriseuraisuudesta yleiseksi tradition vastaiseksi leimaamistermiksi. Harhaoppinen oli tradition vastainen, eli henkilö, joka ei tehnyt kuten “me” ja oli ensisijaisesti erilainen, tradition rikkoja. Opin ja uskon sijaan teot olivat myös inkvisiittoreiden ensisijaisena tähtäimenä 1200-luvulla. Myöhäiskeskiajalla läntinen kirkko oli poliittisista syistä hajautunut, jolloin tarve määritellä yhteisön rajat oli oleellinen. Myös historialtaan eriseuraiset voitiin samalla rajata yhteisön sisäpuolelle, jos heidän oppinsa ja henkilökohtaiset uskomuksensa olisivat samoissa rajoissa. Välimäen mukaan inkvisiittori Petrus Zwickerin toiminta poikkesi monien aikalaisten käytännöistä. Osa inkvisiittoreista ja kriitikoista keskittyi esimerkiksi valdesilaisten pappikritiikkiin ja siten kirkon auktoriteetin kieltämiseen, tai turvautuivat demonisoimaan valdesilaisia. Zwicker pyrki näyttämään, että katolinen usko perustui Raamattuun, ja siten osoittamaan, että valdesilaiset poikkesivat kirkon opista ja kultista, koska näiden näkemykset eivät saaneet tukea raamattu-tulkinnasta. Näin hän itse asiassa lähestyi kysymystä valdesilaisten omilla aseilla, raamattukeskeisyydellä tradition sijaan. Samalla hän rakensi katolista identiteettiä käytännössä ainoalla läntistä kirkkoa sillä hetkellä enää yhdistävällä tekijällä, Raamatulla. Kirkon sosiaaliset ja moraaliset ongelmat eivät poistuneet teologisen aseen teroittamisella. Mutta Zwickerin toiminta osoittaa, miten uskonnolliset toimijat ja yhteisöt reagoivat ja vastaavat olosuhteiden haasteisiin ja vahvistavat sosiaalista identiteettiä tarkentamalla yhteisön rajoja, etenkin määrittämällä mitä he eivät mielestään ole.

Teknisesti harhaopin vastakohta on oikea oppi. Käytännössä harhaoppisuus, hereettisyys, on vastakohta samanmielisyydelle ja leima uhkaavalle, vaikutusvaltaiselle erilaisuudelle. Suomenkielinen termi harhaoppi voi antaa väärän kuvan ilmiöstä, joka sosiologisesti tarkasteltuna on yhteydessä muuhunkin kuin oppikysymyksiin. Kritiikki kohdistuu esimerkiksi tekoihin, valtapyrkimyksiin, tai dogmaattisiin kysymyksiin sen mukaan, mikä vastapuolessa koetaan oleelliseksi ja mikä koettelee yhteisön omia rajoja kussakin historiallisessa ympäristössä ja tilanteessa. Harhaoppisuus-termi nostetaan käyttöön tilanteessa, jossa erilainen koulukunta koettelee pyhinä pidettyjä rajoja, oli kyseessä sitten organisaatiorakenne, rituaaliperinne, tai kysymys Jumalan luonnosta.

Uskontotieteellisestä näkökulmasta ei ole oikeaa tai väärää oppia. Sen sijaan on sosiaalista valtajärjestystä tukevia näkemyksiä ja sitä kritisoivia ja horjuttavia näkemyksiä maailmasta ja todellisuudesta, joita uskonnollisissa yhteisöissä arvioidaan kussakin historiallis-sosiaalisessa olosuhteessa. Sosiaalista identiteetiä rakennetaan määrittämällä sekä mitä “me olemme” että mitä “he ovat”. Yhteinen vihollinen ja vastapuoli vahvistaa heikkoa identiteettiä. Valdesilaiset olivat hajanainen ryhmä, mutta heidän määrittelemisensä teologisin ja Raamattu-perustein rakensi (osittain kuvitteellisen) otollisen vastapuolen, joka samalla määritti roomalais-katolista identiteettiä silloin, kun sitä tarvittiin kipeästi. Oikeaoppisuus on tästä näkökulmasta ensisijaisesti yhteisön yhtenäisyyttä ja yhteistä identiteettiä rakentava strategia. Samalla se on vallankäyttöä suhteessa toisinajattelijoihin. Se, miten yhteisö kohtelee toisinajattelijoita, kertoo paitsi identiteetin rakentamisesta, myös vallankäytöstä. Valtaa voidaan käyttää niin hajottavasti kuin yhdistävästi. Usein se tarkoittaa molempia.