AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Etsinkö vastauksia varjosta vai valosta?

Suomen Lähi-idän instituutti, Helsingin yliopisto ja Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI järjestivät 24.–25.4.2015 kollokvion Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksesta. Kollokvion pääpuhuja, Yhdysvaltojen Wake Forestin valtio-opin apulaisprofessori Michaelle Browers kertoi kollokvion toisena päivänä Lisa Anderssonin vitsin, joka kuvaa amerikkalaisten politiikan tutkijoiden Lähi-idän tutkimusta:

Eräänä iltana ohikulkija kadulla näkee toisen etsivän kadonnutta kotiavaintaan katuvalon alta. Tarjotakseen apuaan ohikulkija kysyy etsijältä mihin hän pudotti avaimensa. ”Kadulle”, vastaa etsijä. ”Miksi sitten etsit sitä kadun vierestä?” ”Koska katulampun alla on enemmän valoa.”

Anderssonin mukaan se, että tutkijat ovat etsineet Lähi-idän politiikasta universaaleja yleistyksiä demokratian näkökulmasta, ei ole auttanut politiikan eikä Lähi-idän tutkimusta kovin paljon. Keskittymällä liiaksi demokratian tarkasteluun amerikkalaisesta näkökulmasta, tutkijat ovat Andersonin mukaan jättäneet tarkastelun ulkopuolelle muita tärkeitä asioita. Anderson esittää, että tarkastelemalla esimerkiksi imperialismin ja kansainvälisen kilpailun vaikutusta Lähi-itään tai talouden ja kansallisvaltioiden suhdetta voitaisiin Lähi-idän politiikkaa ymmärtää paremmin.

Kollokvion pääpuhuja, Browers, esitti yhtenä näkökulmana Lähi-idän tutkimukseen visuaalisuuden tarkastelun. Vaikka en omassa tutkimuksessani varsinaisesti tarkastelekaan aiheeni visuaalista rakentumista, aloin pohtia kuinka tutkimusaiheeni visualisoituu. Tarkastelen väitöskirjatutkimuksessani uskonnon ja sekulaarin välistä suhdetta turkkilaisessa koulutusjärjestelmässä turkkilaisuuden ja muslimiuden avulla. Kaivelin valokuva-arkistoani ja poimin sieltä Istanbulissa ja Ankarassa syksyllä 2014 ottamiani kuvia, joissa turkkilainen koulutusjärjestelmä näkyy.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön (alevit) rakennusta (cemev) vastapäätä.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

Näitä satunnaisia kuviakin katselemalla tulin pohtineeksi sitä, että neuvottelu uskonnon ja sekulaarin paikasta näkyy myös kaduilla eikä pelkästään koulutusjärjestelmään liittyvissä teksteissä, kuten opetussuunnitelmissa. Tutkimusaineistostani kiistanalaisina aiheina ovat nousseet esiin muun muassa Imam Hatip -koulujen ja alevien asema koulutusjärjestelmässä. Turkkilaisuus ja Atatürk ovat ainakin toistaiseksi saaneet säilyttää vuosikymmeniä kestäneen etuoikeutetun asemansa. Kuvista tulee esille kuitenkin myös näkökulma, jota en toistaiseksi ole havainnut teksteistä: talouden, koulutusjärjestelmän ja uskonnonopetuksen yhdistäminen. Vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt pitävät uutta koulutusjärjestelmää kapitalistisena ja kokevat sen painostavan oppilaita uskonnollisiin Imam Hatip -kouluihin. Uskonto ja talous nähdään helposti toisilleen vastakkaisina, koska talous nähdään nimenomaan kuuluvaksi sekulaariin elämänalueeseen. Mutta jos uskontoa ja taloutta ei rajatakaan tiukasti toisistaan erilleen, vaan tarkastellaan niiden välistä suhdetta, voidaan myös ymmärtää paremmin miten asiat rajataan uskonnollisiksi ja sekulaareiksi. Kuten Lisa Anderssonkin artikkelissaan esittää, pahimmilta ennakkoasenteilta voidaan välttyä, kun tiedostetaan valot ja varjot ja etsitään vastauksia molemmista.

Lisa Anderson (2006) ”Searching Where the Light Shines: Studying Democratization in the Middle East” Annu. Rev. Polit. Sci. 9:189–214.

Uskontotieteilijän vapaapäivä – gurua kuuntelemassa

Lähdin kauniina kesälauantaina ystäväni kanssa Kemiönsaarelle Westersin puutarhatilalle viettämään puutarhapäivää: kiertelimme alkukesäisessä puutarhassa, ostelimme taimia, nautimme kakkukahvit ja kuuntelimme kasviaiheisia luentoja.

Eniten kuulijoita houkutteli puutarha-alan guru Pentti Alanko, joka on pitkän uransa aikana kirjoittanut hyllykaupalla teoksia puutarhanhoidosta.

Puutarhaguru puhui hiljaisella, jutustelevalla tavallaan perinnekasveista ja maatiaskasveista.
Gurua seuraamaan tulleet opetuslapset kuuntelivat hiljaa kunnioittaen. He kirjoittivat ylos viisaita kokeneita sanoja siitä, miten puutarhaa oikeaoppisesti kuuluu hoitaa ja mitä kasveja sinne saa ja ei saa hankkia. He nauroivat silloin kun guru sanoi jotain hauskalta kuulostavaa. Ja luennon jälkeen he pyysivät nimikirjoituksia ja asettuivat kaverikuvaan.

Laiskasti puutarhanhoitoon suhtautuva uskontotieteilijä nautti erityisesti niistä gurun sanoista, joiden mukaan kasveja ei tarvitse hoitaa. Puutarha on suunniteltava sellaiseksi, että kasvit kasvavat siinä itsekseen. Erityisesti maatiaiskasvit ovat oppineet kasvamaan itsekseen. Gurulla olikin jyrkkiä mielipiteitä ulkomailta tuoduista kasveista.

Guru oli selvästi eri mieltä Pietari Kalmin kanssa, jonka mukaan puutarhassa vallitsee jumalallinen järjestys. Luonnossa taas vallitsee epäjärjestys ihmisten syntien tähden. Puutarhanhoito oli kuitenkin suurimmalle osalle kuulijoista elämälle merkitystä antava asia. Erilleen asetettu, pyhä. He suhtautuivat intohimoisesti ja vakavasti puutarhanoitoon. Ymmärsin, että myös heidän puutarhoissaan vallitsee jumalallinen järjestys.

Retkipäivän kruunasi luonnon helmassa nautittu piknik-ateria.