Ostoskeskuksessa soivat kirkkourut, ja muita huomioita Amerikasta

Puolison kanssa vietetty loma vei Yhdysvaltoihin. Johdannoksi riittänee toteamus, että uskontoon liittyvistä matkakokemuksista ei ollut puutetta. Olen alle poiminut näistä muutamia.

***

Tykkään käydä isoissa tavarataloissa ja ostoskeskuksissa. En tosin juuri ikinä osta niistä mitään. Miellän ne ikään kuin osaksi katukuvaa: paloiksi paikallisten ”tavallista arkea”, jota on matkustellessa kiinnostava yrittää tavoitella ja kokea. Hansateinejäkään ei pidä vihata vaan ymmärtää.

Yksi USA:n tunnetuimmista tavarataloketjuista on Macy’s, jonka myymälä Manhattanilla on ehkä iso, mutta omintakeisempia syitä vierailulle löytyy Philadelphian keskustan tavaratalosta. Satavuotiaan rakennuksen erikoisuutena ovat yhden seinän kokoiset urut (kuvassa), jotka kuuluvat maailman suurimpiin. Hämmentävä 28500-piippuinen jättiläinen soi tavaratalossa kieltämättä komeasti. Käyntimme aikana soittaja esitti joululaulujen lisäksi hartaita virsiä. En tiedä onko kyse juuri pohjoismaalaisen näkökulmasta, mutta ainakaan itse en miellä tätä tehokkaimmaksi taustamusiikiksi rahan ylettömän kuluttamisen siivittämiseksi. Teki mieli lähinnä valokuvata urut ja painua sitten melko nopeasti oluelle.

***

Siinä missä Euroopassa alkoi Augsburgin ja Westfalenin rauhansopimusten jälkeen syntyä erityisiä kytkentöjä valtakuntien (myöhemmin kansallisvaltioiden) ja tiettyjen kirkkojen välille, Yhdysvaltoja on aina leimannut erilaisten kirkkokuntien suuri kirjo, sekä se, että niistä mitään ei ole nostettu erityiseen kansalliseen asemaan. Jos Suomi on luterilainen, Yhdysvaltojen kansallinen uskonto on jokin omintakeinen yleiskristillisyys, jolla ei ole samassa mielessä konkreettista seurakuntaa.

Yhdysvaltojen kansallisen historian kannalta muutama uskonnollinen suuntaus edustajineen on kuitenkin ollut keskeisessä roolissa. Englantilainen William Penn kääntyi anglikaanista kveekariksi ja perusti Pennsylvanian siirtokunnan vuonna 1681. Tämän jälkeen hän laati Pennsylvanian perustuslain, jonka vaikutus myöhempään Yhdysvaltojen perustuslakiin oli esimerkiksi uskonnonvapauden kannalta merkittävä. Pennin visioima normisto salli eri kirkkokuntien toimia vapaasti, mikä edesauttoi Pennsylvanian kehittymistä yhdeksi nopeimmin kasvavista ja taloudellisesti menestyksekkäimmistä siirtokunnista.

Ehkä osin ”penniläistä” taustaa vasten voi ymmärtää, miksi jotkut amerikkalaiset nykykommentaattoritkin korostavat uskonnonvapauden ja taloudellisen kasvun yhteyttä.

***

Kveekarit eivät ole Suomessa erityisen tunnettu kristillinen ryhmä pääosin pienen kokonsa (arviolta alle sata henkeä) vuoksi. Yhdysvalloissa heidän historiansa on kuitenkin pitkä ja asema näkyvämpi kuin Suomessa. Mainittu Pennsylvanian siirtokunta toimi varhaisena keskuksena Amerikan mantereella, jonne liike saapui Englannista 1600-luvun lopussa. Kveekarit tunnetaan ehkä parhaiten hiljaisista hartaushetkistään ilman puhesaarnaa sekä historiallisesta roolistaan esimerkiksi aseistakieltäytyjinä sisällissodan aikana sekä varhaisina orjuuden vastustajina.  Yhdysvalloissa heidät tunnetaan myös laadukkaina pidettyjen Friends School -yksityiskoulujen pyörittäjinä. Tällaisessa koulussa opiskelevat muun muassa Malia ja Sasha Obama.

***

Toinen Suomessa vähemmän tunnettu kristillinen suuntaus ovat episkopaalit. Ensimmäinen episkopaalikirkko löytyy, kuinkas muuten, Philadelphiasta. Christ Church perustettiin 1695 aluksi anglikaaniseksi kirkoksi, mutta Amerikan vallankumouksen jälkeen syntyi erityinen episkopaalinen suuntaus, joka määrittelee itsensä sekä protestanttiseksi että katoliseksi. Rituaalit seuraavat kuitenkin Book of Common Prayer –kokonaisuutta, joka on yleisesti käytössä useimmissa anglikaanikirkoissa. Kuvassa olemme opaskierroksella mainitussa vanhimmassa episkopaalikirkossa, joka nykymuodossaan on tosin peräisin 1700-luvulta. Istumme Benjamin Franklinin vuokraamalla penkillä. Edessämme näkyy George Washingtonin vakiopaikka.

***

Moni eurooppalainen juutalainen pakeni 1800- ja 1900-lukujen antisemitismiä Yhdysvaltoihin. Suomessa heitä asuu vain noin 1300. Yhdysvallat puolestaan on yksi juutalaisuuden keskuksista: heitä asuu laskutavasta riippuen maassa noin 4–8 miljoonaa.

Tätä ei ole esimerkiksi New Yorkissa vaikea huomata. Majoituksemme sijaitsi itse asiassa Avenue J:llä Brooklynin Flatbushissa, jota pidetään juutalaisena kadunpätkänä. Heprealaisella merkistöllä kirjoitettuja kylttejä näkyi kaikkialla, kosher-ruuat oli huomioitu alueen kaikissa ruokakaupoissa, ja hostellin kulmilla sijaitsevassa bagel-puodista jonotimme maukasta aamiaista yhdessä kipaa, mustia takkeja ja lierihattuja tai tichel-huiveja käyttävien asiakkaiden kanssa. Nämä vaatteet olivat osa normaalia katukuvaa myös esimerkiksi Manhattanilla. Tulipahan Brooklynissä vastaan myös leikkikenttä nimeltään ”Jacob’s Ladder”.

Mieleen jäi myös Manhattanin Chinatownissa sijainnut Buddha Bodai -ravintola, jossa oli ainakin kaksi erikoisuutta. Menun mukaan tarjolla oli monia liharuokia kanasta nautaan, mutta annokset sisälsivät todellisuudessa vain kasvisproteiinia lihan jäljitelmänä. Toiseksi, ravintola noudatti sekä buddhalaisia että juutalaisia ruokamääräyksiä (ks. kuva). Pseudokatkarapua menussa tosin näytti olevan. Ilmeisesti tällainen symbolinen epäkohta ei monia haittaa. Vastaavaa saanee etsiä New Yorkin ulkopuolelta pitkään.

Juutalaisten kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ja asema Yhdysvalloissa on kiinnostava. Pew:n tekemän kyselytutkimuksen perusteella amerikkalaiset pitävät juutalaisista uskonnollisena ryhmänä enemmän kuin kristityistä.

***

Ei ole epätavallista, että Yhdysvalloissa tuntematon toivottaa vastaantulijalle kadulla ”God bless you”. Näin kävi myös meille. Jos kokee ennen matkaansa tarpeelliseksi selvittää mikä on kohtelias tapa vastata suomalaista pelottavaan ”how are you” -tervehdykseen, on tiedonhaku tämän fraasin kohdalla myös paikallaan. Emme ole uskonnollisia, mutta toisinaan vastasin silti ”thanks, and you too”. Kohteliaisuus on tarttuvaa, kuten New Yorkin metrovaunun julisteessa luki.

***

Trinity Church, värikäs episkopaalikirkko Wall Streetillä.

Impressioita kahdesta Valamosta

Tämän vuoden aikana satuin käymään ensimmäistä kertaa molemmissa Valamon luostareissa. Heinävedellä kävin helmikuussa tehdessäni opiskelutoverillis-kollegiaalisen vierailun Kuopioon ja Laatokalla kesäkuussa äitini ja siskoni kanssa osana Suojärvelle suuntautunutta kotiseutumatkaa.

Heinävedellä

Heinävedellä suuntasimme ensi töiksemme syömään ravintola Trapesaan (kreikan pöytää ja luostarien kohdalla ruokalaa tarkoittava sana), jossa nautimme seisovan pöydän antimista. Ruokailemassa oli myös luostarin kansanopiston ikoninmaalauskurssilaisia. Sen jälkeen oli luostarialueella kiertelyn aika. Kävimme katsomassa “uutta kirkkoa”, joka oli vihitty käyttöön 1977 ja pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Kirkon ulkoseinää koristi luostarin perustajia, pyhittäjäisiä Sergeitä ja Hermania kuvaava mosaiikki.

Perimätiedon mukaan kreikkalainen munkki Sergei asettui asumaan Valamon saarelle Laatokalle vuonna 992 ja sai seuraajakseen karjalaisen munkki Hermanin. Luostarin oikeasta perustamisajankohdasta on eri arvioita, ja se sijoitetaan 900-luvun ja vuoden 1389 välille. Luotettavimmat arviot kuitenkin sijoittavat perustamisen 1100-luvulle. Luostarin toiminta Valamon saarella on katkennut kaksi kertaa, ruotsalaisen sotilasosaston tuhottua luostarin 1611, jonka jälkeen toiminnan elpymiseen kului sata vuotta sekä talvisodan jälkeen 1940. Luostari oli liitetty osaksi Suomea jo suuriruhtinaskunnan aikana, ja itsenäistymisen jälkeen sinne oli jäänyt myös useita venäläisiä munkkeja, jotka olivat vannoneet uskollisuudenvalan Suomelle. Moskovan rauhan myötä Valamo siirtyi Neuvostoliitolle ja luostarin asukkaat ja arvokkain irtaimisto evakuoitiin Suomeen, kuten muuallakin Karjalassa.

Kiireessä toteutetun evakuoinnin aikana monet vanhoista munkeista kuolivat. Henkiinjääneet ja luostarin evakuoitu irtaimisto siirrettiin Suomeen ja myöhemmin Heinävedelle, josta munkit ostivat presidentti Kyösti Kallion ehdotuksesta Papinniemen tilan. Tiluksia tarkastaneet löysivät eräästä rakennuksesta Sergeitä ja Hermania esittäneen ikonin, mikä tulkittiin hyväksi enteeksi. Luostarin vanha kirkko muokattiin kahdesta aitasta. Jatkosodan aikana Valamoon oli palannut joitakin munkkeja, mutta toiminta ei ollut varsinaisesti käynnistynyt uudelleen. Valamon saarella luostaritoiminta lakkasi ja oli katkolla vuoteen 1989 asti, jolloin sotilastukikohtana ja vanhainkotina käytetyn luostarin tilat luovutettiin Moskovan patriarkaatille ja saarelle saapui venäläisiä munkkeja. Heinävedelle siirtynyt luostari taas jatkoi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisen autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon osana. Suomen ortodoksinen kirkko oli eronnut Moskovan patriarkaatista 1923.

Emme vierailleet Heinävedellä vanhassa kirkossa, eivätkä kulttuurikeskuksen näyttelyt olleet avoinna. Niinpä kävimme tutustumassa luostarin kirjastoon. Se oli yllättävän laaja. Ylemmässä kerroksessa oli muuta kirjallisuutta ja alakerrassa teologista. Alakerrasta löytyi myös kilpailukykyinen uskontotieteen hylly. Sen jälkeen kiertelimme luostarialueella, josta löysimme pienen rantatsasounan, siis rukoushuoneen, ei saunan. Sen jälkeen kävimme luostarin myymälässä, jossa oli ortodoksista kirjallisuutta, erihintaisia ikoneita, matkamuistoja ja luostarissa valmistettuja viinejä. Lopuksi kävimme katsomassa luostarin hautausmaata, jonka ehkä kuuluisimman asukin, Pentti Saarikosken hautaa jouduimme etsimään jonkin aikaa ennen kuin löysimme sen.

Laatokalla

Laatokan Valamoon kuljettiin retrofuturistista neuvostodesignia edustavalla Voshod-kantosiipialuksella Sortavalan satamasta. Menomatkalla aallokko hieman täristi, mutta palatessa Laatokka oli peilityyni ja meno sen mukaista. Luostarin satama oli vuonomaisen lahden pohjukassa ja satamaan mennessä näkyi useita kirkkoja, jotka kuuluivat pääluostarin alaisiin skiittoihin, erillisiin luostareihin. Hallitsevin maamerkki oli kuitenkin pääluostarin niinikään Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty ja vuonna 1896 käyttöön otettu katedraali.

Satamassa oli kova vilinä: turisteja, työläisiä sekä joitakin munkkejakin. Kantosiipialukset ja laiva tyhjentyivät matkustajista, ottivat uudet tilalle ja jatkoivat pian matkaa. Turismi ei ole toki uusi asia, myös 1930-luvulla Valamo oli suosittu matkakohde. Turistiryhmämme majoittui hotelli Igumenskajassa (igumeeni tarkoittaa luostarin johtajaa), joka sijaitsi pääluostarin uloimmalla kehällä. Sisemmässä kehässä asuivat munkit ja sen keskellä oli katedraali. Sisemmän kehän portilla naiset joutuivat pukeutumaan huviin ja pitkään hameeseen, mikäli heillä ei sellaisia jo ollut yllään. Heinävedellä ei ollut aivan yhtä tiukkoja sääntöjä pukeutumisen suhteen: siellä luostarialue alkoi jo parkkipaikalta, ja kiellettyjä asioita olivat opastaulun mukaan tupakointi, helleasut, koirat, luostariväen valokuvaaminen, kirkkotilojen valokuvaaminen (tosin kirkkovahti antoi meidän kuvata pääkirkossa) ja äänekäs oleilu kello 21 jälkeen.

Katedraalissa oli yllättäen kaksi kirkkoa: 1892 käyttöön otettu, Sergeille ja Hermanille pyhitetty alakirkko, jossa jumalanpalvelukset järjestettiin ja 1896 valmistunut, Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty yläkirkko, jota ei lämmitetty talvisin. Oppaan mukaan luostarin ikonit ja monet sisustukselliset elementit oli tehty Suomeen evakuoitujen, Heinäveden luostarissa tai Kuopion Ortodoksisessa kirkkomuseossa säilytettävien esikuviensa mukaan. Puitteet olivat hienot. Luostarissa myös rakennettiin paljon uutta, eikä rahasta ja työntekijöistä näyttänyt olevan pulaa. Valamon pääkirkon sisällä ja sisemmällä luostarialueella ei saanut valokuvata.

Opas kierrätti meitä kirkon lisäksi muualla luostarialueella, josta mieleen jäi munkkien hautausmaalla ollut hautakivi, jonka opas kertoi olevan Elias Lönnrotin löytämä. Haudassa lepäsi kertomuksen mukaan ruotsin kuningas Maunu, joka olisi haaksirikkoutunut Valamon rantaan ja elänyt siellä kuolemaansa vuonna 1371 saakka skeemamunkki Grigorina. Kertomus liittyy sepitteelliseen testamenttiin, jossa Maunu Eerikinpoika testamenttaa omaisuutensa pojalleen ja olemattomalle veljelleen sekä varoittaa heitä ryhtymästä sotaan Venäjää vastaan. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Maunu olisi kuollut hänen laivansa upottua Norjan rannikolla.

Matkaryhmäläisiämme kiinnosti myös kuulla oppaalta, että oliko presidentti Putinilla omaa huvilaa saarella, kuten huhut tiesivät kertoa. Opas sanoi, että Putin, joka on harras uskovainen, majoittuu samassa rakennuksessa kuin muutkin arvovieraat, eikä hänellä ole omaa asuntoa saarella, vaikka hän käykin siellä.

Ruokailut järjestettiin luostarin ruokalassa, jossa seurueemme söi yhdessä muun luostarinväen kanssa. Ruoka oli askeettista, mutta hyvää. Illalla teimme kävelyretken saaren länsirannalle, jossa oli rakenteilla uusi kirkko. Rakennuksen yläosat olivat hirttä, ja muistuttivat jonkin verran karjalaisia ja suomalaisia ortodoksisia puukirkkoja. Alaosa muodostui jonkinlaisesta liuskekivestä kootuista pylväistä. Ratkaisu vaikutti silmääni turhan modernilta, mutta toisaalta on otettava huomioon, että ortodoksikirkkojenkin arkkitehtuuri muuttuu. Saaren pääkirkkokin toi mieleeni ennemmin Helsingin tuomiokirkon kuin prototyyppisen slaavilaisen kirkon.

Aamulla kävimme kääntymässä pääkirkon jumalanpalveluksessa. Miehet ja naiset olivat jakautuneet eri puolille kirkkoa, naiset vasemmalle ja miehet oikealle. Oli yllättävää huomata, että luostarin työvoimasta suurin osa oli naisia, tai sitten naiset ovat Valamossakin miehiä hartaampia kirkossakävijöitä. Matkaseurueessamme ollut ortodoksipappi seurasi myös jumalanpalvelusta, ja hänen poistuessaan naisia kerääntyi hänen ympärilleen pyytämään siunausta. Pappi siunasi heidät yksitellen, suomen kielellä.

* * *

Uskontotieteellisesti motivoitu tutustumiseni ortodoksisiin juuriini jatkuu. Seuraavaksi lienee vuorossa Kuopiossa sijaitseva kirkkomuseo Riisa, joka avattiin tänä keväänä. Myös Heinävedellä täytyy käydä uudelleen tutustumassa Lintulan nunnaluostariin (joka perustettiin Karjalan kannakselle 1895 ja evakuoitiin myös talvisodassa), ja Valamon luostarissa kulttuurikeskukseen sekä ostamassa pari pulloa viiniä.

Oppaamme mukaan Laatokan Valamossa katsottiin suomalaisten munkkien viininvalmistusta aluksi karsaasti, koska eihän alkoholi sovi yhteen luostareissa harjoitettavan kilvoittelun ja hesykasmin, eli hiljaisuuden mystiikan kanssa, mutta jokin aika sitten sielläkin taivuttiin ja alettiin valmistaa yrttilikööriä – tosin vain lääkkeeksi.

(EDIT: korjattu kirjoitusvirheitä.)

Uskontotieteilijän vapaapäivä – gurua kuuntelemassa

Lähdin kauniina kesälauantaina ystäväni kanssa Kemiönsaarelle Westersin puutarhatilalle viettämään puutarhapäivää: kiertelimme alkukesäisessä puutarhassa, ostelimme taimia, nautimme kakkukahvit ja kuuntelimme kasviaiheisia luentoja.

Eniten kuulijoita houkutteli puutarha-alan guru Pentti Alanko, joka on pitkän uransa aikana kirjoittanut hyllykaupalla teoksia puutarhanhoidosta.

Puutarhaguru puhui hiljaisella, jutustelevalla tavallaan perinnekasveista ja maatiaskasveista.
Gurua seuraamaan tulleet opetuslapset kuuntelivat hiljaa kunnioittaen. He kirjoittivat ylos viisaita kokeneita sanoja siitä, miten puutarhaa oikeaoppisesti kuuluu hoitaa ja mitä kasveja sinne saa ja ei saa hankkia. He nauroivat silloin kun guru sanoi jotain hauskalta kuulostavaa. Ja luennon jälkeen he pyysivät nimikirjoituksia ja asettuivat kaverikuvaan.

Laiskasti puutarhanhoitoon suhtautuva uskontotieteilijä nautti erityisesti niistä gurun sanoista, joiden mukaan kasveja ei tarvitse hoitaa. Puutarha on suunniteltava sellaiseksi, että kasvit kasvavat siinä itsekseen. Erityisesti maatiaiskasvit ovat oppineet kasvamaan itsekseen. Gurulla olikin jyrkkiä mielipiteitä ulkomailta tuoduista kasveista.

Guru oli selvästi eri mieltä Pietari Kalmin kanssa, jonka mukaan puutarhassa vallitsee jumalallinen järjestys. Luonnossa taas vallitsee epäjärjestys ihmisten syntien tähden. Puutarhanhoito oli kuitenkin suurimmalle osalle kuulijoista elämälle merkitystä antava asia. Erilleen asetettu, pyhä. He suhtautuivat intohimoisesti ja vakavasti puutarhanoitoon. Ymmärsin, että myös heidän puutarhoissaan vallitsee jumalallinen järjestys.

Retkipäivän kruunasi luonnon helmassa nautittu piknik-ateria.