20 graduprosessista opittua asiaa eli kuinka kirjoittaa opinnäytetyö keski-iän kriisissä

Petri Laakso, FM
 

Petri Laakso

Graduni kertoo siitä, miten sekulaarin parisuhdeoppaan rakkauskäsitys muuttuu, kun siitä tehdään kristillinen versio. Mutta minkälaiset asiat sattuivat osumaan kohdilleen, jotta graduni lopulta latautui Turun yliopiston julkaisuarkistoon? Ja mitä sellaista graduprosessistani opin, josta voisi olla toisille opinnäytetyötä tekeville iloa?

(1) Yllättävien olosuhteiden keskellä voit ehkä tarttua johonkin, josta haaveilit nuorena

Jokin graduprosessia aina kehystää, halusimme tai emme. Vuosi 2016 taittoi monta kasvukäyrää elämässäni. Isäni kuoli, silloinen parisuhteeni kariutui, lähiomaiseni sairastui ja otin lopputilin ICT- ja laatuvastaavan hommista, joihin olin 15 vuoden aikana leipääntynyt. Kävin vuoden terapiassa, tukeuduin henkiseen harjoitukseen tärkeänä kainalosauvana ja jatkoin sitten elämän puhtaaksi raivaamalta pöydältä. Olin aina halunnut kirjoittaa, joten päätin vihdoin saattaa valmiiksi sen kuuluisan ikuisen opiskelijan gradun™. Työelämän teholinssien läpi katsoessani uskontotieteilijäksi valmistumisen merkitys oli aina kutistunut motivaation saavuttamattomiin. Mutta nyt olin näkökulmien suvannossa ja halusin soudella törmältä toiselle.

(2) Aseta aikaraja, jolla on sinua motivoivia sanktioita

Aikatauluttaminen on usein tärkeämpää kuin haluaisimme. Ainakin isojen projektien maaliin saattamisessa. Suuri apu oli kun kävin Jaana Kourin vastaanotolla syyslukukauden alussa, opintojani uudelleen käynnistellessäni. Hän auttoi minua tekemään yksityiskohtaisen aikataulun gradulleni. Hänen kokemusperäisen tietonsa pohjalta oivalsin, mitä minun piti tehdä ja milloin, jotta pääsen omaan tavoitteeseeni eli valmistun seuraavaksi kesäksi.

Monet tekevät gradun paljon minua nuorempana, muiden opintojen ohessa, mutta itse olin siirtynyt työelämään jo niin kauan sitten, että kesti useamman kuukauden ymmärtää, mistä tieteessä nykyään on kyse. Hyviäkin puolia tilanteessani oli: minulla oli rahoitus tehdä gradu ja muut kesken jääneet opinnot 10 kuukaudessa. Sanktiona oli se, että jos en saisi kaikkea tehtyä määräpäivään mennessä, joutuisin maksamaan osan rahoista takaisin. Tämä tuskin motivoi kaikkia ihmistyyppejä, mutta minut se sai vauhtiin. Vaikka kasailin elämäni kaarnan paloja lautaksi, minulla oli myös vakaa, pitkälti työelämäkokemukseen perustuva usko, että pystyn tähän. Nuorena olin epävarmempi. Mutta nyt olin mielestäni jo tehnyt paljon vaativampia asioita, ja sitä paitsi tämä oli erityisen kiva asia kaiken kaaoksen keskellä!

Juuri työelämäkokemus ei ehkä kuitenkaan ollut olennaista. Olinhan saanut kandityöni aikanaan tehtyä. On toki avuksi, jos sinulla on elämänkokemusta ja itsetuntemusta, joihin voit luottaa, tai ystäviä, joilta saat realistista palautetta. Mutta gradua kirjoittaessasi pääset joka tapauksessa hankkimaan kokemusta ja kontakteja. Ehkä keksit jotain aivan muuta kuin minä, joka motivoi sinua priorisoimaan graduprosessia ja palkitsemaan itseäsi siitä? JP Jakosen kirjaa Stressivapaa johtaja tulee mieleen suositella. Se on täynnä käytännöllisiä elämäntapa- ja asennevinkkejä, joiden keskiössä on elinympäristön ja sisäisen elämän järjestäminen sekä priorisoiminen siten, että pystyy käyttämään aikansa siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.

(3) Uskalla valita itseäsi innostava aihe, vaikka se olisi täysin tuntematon tai “nolo”

Nuorena opiskelijana olin tavattoman samaistunut kirjoituksiini ja intresseihini, ajattelin niiden osoittavan, millainen ja varsinkin miten erityinen Minä olen. Se asenne kylmäsi mahdollisuuteni löytää jotain uutta, koska olin liiaksi kiinni keksityssä imagossa, jota huomaamattani ruokin. Nyt elämäni oli sopivasti niin levällään, että oli turha uskotella edes itselleni, että olin juuri tehnyt täydellisen V-tyylin alastulon.

Olin tehnyt kandini Matti Kamppisen ohjauksessa vuonna 1997, ja hän sattui hoitamaan professorin virkaa, kun palasin gradua tekemään. Minulla ei ollut mitään valmista aihetta, joten Matti ystävällisesti ehdotti muun muassa transhumanismia. Pyörittelin Matin ehdottamaa lähdekirjaluetteloa pari päivää. Aihepiiri tuntui tutulta, mutta myös äärimmäisen tylsältä, kuivalta, “samalta”. Huomasin haluavani haastaa itseäni tutkimaan jotain, mitä en ollut aiemmin tutkinut, ehkä jopa lähteä etnografian polulle. Meninkin paikalliskirjastoon ja katsoin, löytyisikö sieltä mitään kiinnostavaa. Huomasin piilottavani poveeni parisuhdeoppaita! 

Kun seuraavassa seminaaritapaamisessa esittelin aihettani, “Parisuhdevalmennusten ihmiskuvat: kumppanien välisen tavoitetilan metaforat ja niiden taustalla olevat ihmiskäsitykset”, Matti piti sitä yllättävänä vetona. Niin pidin minäkin. Ideapaperissani luki, “minua kiinnostaa millaista parisuhdevalmennusta nykyään annetaan, millaisiin ihmiskuviin valmennukset pohjautuvat ja etenkin millaisena kumppanien välinen tavoitetila tai parisuhdeonnellisuus nähdään”. Minulle oli jo syntynyt sisäinen aistimus, että tästä aihepiiristä näköjään lähden liikkeelle, ja katson miten käy tai ei käy. Kannustin itseäni, että teen vain niin hyvin kuin osaan ja siirryn sitten seuraavaan asiaan. 

Prosessia tietysti helpottaa, jos kandityön aihe edelleen puhuttelee ja pääsee hyödyntämään aiempia tutkimuksiaan. Joillekin graduprosessi on suoraviivaisesti läpi opintojen kehkeytyvä jatkumo. Voi olla, että he ovat osuneet kerralla riittävän merkitykselliseen aiheeseen. Ja meitähän on moneksi: joillekin gradu on lähinnä välttämätön paha esimerkiksi matkalla siihen opettajan unelma-ammattiin. Silloin innostavin ja paras aihe saattaa olla se kaikkein ”tylsin”, johon ei tule tuhlattua yhtään ylimääräistä minuuttia.

(4) Kerää alusta asti kiinnostavia teoreettisia näkökulmia, vaikka ne olisivatkin vanhoja

Matti sanoi myös, että tutkimussuunnitelmani perusteella valitsemaani aihetta kannattaa tutkia. Hän ja seminaarilaiset auttoivat minua etsimään kiinnepisteitä aiemmasta tutkimuksesta, erilaisten parisuhdeorganisaatioiden yhteystietoja ja niin edelleen. Kuunneltuaan sekavia ensihahmotelmiani teoreettisesta lähestymistavasta Matti suositteli George Lakoffin ja Mark Johnsonin klassikkokirjaa Metaphors We Live By. Olin sen aikoinaan lukenut ja se tuntui kestäneen aikaa hyvin, joten otin sen ensimmäiseksi teoreettiseksi apuvälineekseni. Vanhat hyvät ideat voi usein asettaa kehityskeskusteluun uudemman tutkimuksen kanssa, kuten myöhemmin huomasin.

(5) Käy kylillä hakemassa kosketuspintaa

Kirjoitan tätä koronapandemian vallittua melkein vuoden, joten tiedä sitten miten virtuaalisia kylät tulevaisuudessa ovat, mutta seuraava askel minun prosessissani oli tutustua aiheeseeni liittyviin toimijoihin ja verkostoihin. Merkittäväksi toimijaksi parisuhdevalmennusten kentällä osoittautui Parisuhdekeskus Kataja ry, jonka järjestämille Parisuhdepäiville lähdin naisystäväni kanssa. Kenttäkokemukseni perusteella parisuhdemaailmaan kytkeytyvien vertaistukiryhmien loputon verkosto vaikutti entistä mielenkiintoisemmalta tutkimuskohteelta. Tilaisuudessa esimerkiksi Terhi Ketola-Huttunen kertoi Sue Johnsonin tunnekeskeisen parisuhdeterapiamallin pohjalta aiheesta “Riitelyn kehältä aitoon kohtaamiseen”. En siihen silloin vielä tarttunut, mutta sain asiaan konkreettista kosketuspintaa, joka ehkä myöhemmin osaltaan vaikutti aihevalintani tarkentumiseen.

Kirkon tarjontaa parisuhdepäivillä

(6) Anna idean elää ja kehittyä

Haaveilin siis pääseväni kysymään asioita ihmisiltä itseltään. Niinpä aiheeni sai muodon “Parisuhde ja henkisyys: parisuhteen ja henkisen polun tavoitteisiin liittyvät metaforat”. Tutkimussuunnitelmassani luki, että “tarkoitukseni on tutkia sitä, millaisena toisaalta (a) parisuhteen tavoitteet ja toisaalta (b) henkiset tavoitteet sekä niiden keskinäinen suhde ilmenevät sellaisten ihmisten puheessa, jotka katsovat olevansa jollakin henkisellä polulla”. Tein haastattelurungon ja kolme koehaastattelua. Ne olivat hienoja jaettuja hetkiä, joissa oltiin jonkin äärellä. Mutta en ollut ihan varma minkä. Kokeilinpa kuitenkin, jokin sisälläni huusi innoissaan!

Ei varmaan kannata huvikseen koluta kaikkia mahdollisia lähestymistapoja, mutta jos et yhtään tiedä, miten ideasi toteuttaisit — ja jos aikaa ja energiaa riittää — on parempi kokeilla jotain kuin vain pohtia. Sen kun aina itse muistaisin!

(7) Luovu ideoista, joilla et pääse perille

Purkaessani haastatteluja tajusin, että olin paikoittain kysellyt liian abstrakteja ja ympäripyöreitä. En edes tarvinnut kenenkään muun mielipidettä nähdäkseni, että tällä menetelmällä en löytäisi perille vievää polkua. Tai siis ehkäpä olisin löytänyt, mutten asettamani aikataulun puitteissa. Palasin ajatukseen, että aineistonani toimivat kirjalliset parisuhdeoppaat. Tuntui, että pitäydyin innostavan ideani äärellä, mutta päästin irti lankakerästä, jota purkaessa se oleellisin eli punainen uhkasi hukkua. 

Olisin halunnut ottaa vertailuun parisuhdeoppaita erilaisista henkisistä perinteistä, kuten buddhalaisuudesta, mutta Tiina Mahlamäki neuvoi minua viisaasti, etten millään ehtisi kontekstualisoida montaa eri perinnettä asettamassani ajassa. Hän ja Jaana Kouri kyllä tarjosivat yhteyshenkilöt, joiden avulla olisin sitä halutessani voinut yrittää. Mutta kun yritin sovitella kudelmaani 80 sivuun, ymmärsin, että he olivat oikeassa. Homma vain näyttäisi roisilta, jos yrittäisin kutoa yhteen liian monta lankaa eri väriskaaloista. Niinpä jätin sivuun kaikki Aro gTér -perinteen mahdolliset ja mahdottomat oppaat aurinkoineen kuineen.

(8) Etsi aineisto, jonka avulla ideasi on helppo ja selkeä toteuttaa

Okei, tiesin kuitenkin kokemuksesta, että olen sinnikäs, tarkka ja suhteellisen nopea vertailemaan kirjallisia aineistoja. Niinpä kun törmäsin parisuhdeaiheiseen self help -kirjaan, josta kirjoittaja itse oli myöhemmin tehnyt kristillisen version, ideoiden metsästäjän vaistoni heräsi. Kyseessä oli tunnekeskeisen pariterapian kehittäjän Sue Johnsonin kirja Created for Connection. Olin pari vuotta aiemmin lukenut hänen kirjansa Kunpa sinut tuntisin paremmin ja nyt tajusin hänen tehneen samasta kirjasta uuden version nimenomaan kristillisille pariskunnille. Tietokoneella luettavan e-kirjan sai ostettua netistä saman tien, ja pian oli selvää, että kirjaversioiden väliset muutokset olivat riittävän suuria, jotta niistä saisi tutkimuksen aikaan. Yllättävän paljon oli myös säilytetty täysin muuttamatta, mikä teki työstä helpompaa, koska ei tarvinnut kahta täysin erilaista kirjaa vertailla. Argumentteihin oli usein melko kepeän tuntuisesti vain lisätty Jumala jonkinlaiseksi henkisen tason alkusyyksi — alkuperäistä tieteellistä argumenttia muuttamatta. En ollut ajatellut tutkia kristinuskoa, mutta mieleeni nousi asetelma, joka oli mielestäni selkeä, helppo ja nopea toteuttaa. Siinä olivat edelleen läsnä myös alkuperäisen ideani ainekset: parisuhdeneuvonta sekä henkisyyden vaikutus siihen.

(9) Lyö aihe lukkoon, kun muutkin ymmärtävät mitä aiot tehdä

Vuoden vaihteessa Turun uskontotieteen professoriksi nimitettiin Terhi Utriainen. Sattumalta olin juuri lukenut hänen kirjansa Enkeleitä työpöydällä, jossa sivuttiin monia kiinnostuksen kohteitani, kuten nyt henkisyyden ja terapian välistä vuorovaikutusta. Terhi luki tutkimussuunnitelmani, mutta olin sittemmin jo luopunut haastattelusta tutkimusmenetelmänä. Muistan elävästi, kuinka rohkenin yhden seminaarikerran viimeisillä minuuteilla esittää Terhille ideani vertailla juuri löytämiäni Sue Johnsonin kirjoja. Terhin mielestä idea oli toimiva ja kiinnostava, ja hän kannusti minua toteuttamaan sen. Hymyillen hän arvuutteli jokohan vihdoin päätän aiheeni. Olinhan sanonut graduni olevan valmis kesään mennessä. Tämä oli mielestäni yksi kriittisiä hetkiä ja päätöksiä, joiden ansiosta graduni tuli tehtyä. Olin löytänyt tarvittavat ainekset ja saanut ohjaajan hyväksynnän. Vaikka materiaali ei ollut mielestäni superhyperkiinnostavaa, suunnilleen kaikki osat minussa huusivat, että tällä tavalla saat työn tehtyä ja pääset sanomaan edes jotain sinua kiinnostavasta asiasta.

(10) Tee kova ydin ensin: se millä pääset läpi ja mitä ilman et pääse

Meinasin heti karata kehittelemään teoreettisia näkökulmia aiheeseeni. Terhi neuvoi kuitenkin ensin tutustumaan aineistoon kunnolla ja tekemään kirjojen vertailun mahdollisimman huolella. Ja katsomaan vasta sitten mitä löydän. Vietin pari viikkoa kotiarestissa kumppanini keittiön pöydän ääreen kahlittuna. Kahlasin kahta kirjaa vieri vierekkäin: joka kappaleen, lauseen ja sanan. Kirjasin kaikki muutokset läppärilleni. Tuskastuttavan hitaasti sain vertailun aikaan ja esitin sen seminaarissa gradulukuna. Sain palautetta, että vertailuni toimii, mutta että seuraavaksi tarvitaan enemmän analyysiä, tulkintaa. Joka tapauksessa minulla oli nyt valmiina graduni ydinosio, kahden kirjan vertailu. Tiesin, että sitä hieman jalostamalla pääsen läpi. Kaikki muu on plussaa. Stressitaso laski merkittävästi.

Vertailua tekemässä

(11) Pyydä apua avainartikkelien etsimisessä

Terhi vinkkasi Helen Cowien ja Michael A. Hayesin artikkelista Psychology and Religion: Mapping the Relationship, jonka avulla sain asemoitua tutkimukseni laajempien ilmiöiden kenttään. Käytin sitä johdantoluvussa ja se oli hyvä lähtölaukaus kohti aineistoni syvempää tulkintaa. Graduprosessin loppuvaiheessa artikkelin näkemykset alkoivat ilokseni vaikuttaa epävarmemmilta. Mutta oivallusmatka olisi jäänyt tekemättä, ellen olisi saanut jostain ajoissa riittävän selkeää hahmotelmaa maastosta, josta kokonaiskuvaa saattoi alkaa kaivella.

(12) Teoria on vain näkökulma, valitse jotain mikä sopii tarpeeseesi

Syyslukukaudella törmäsin terapiakulttuurin käsitteeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjassa Parisuhde ja ero. Se hämmensi minua samoin kuin ajatus yhteiskunnan psykologisoitumisesta. En millään ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Niinpä luin aiheesta suuntaan jos toiseen. En tiedä oliko se hyväksi graduni valmistumisen kannalta. Pikemminkin väänsin viimeiseen asti itseni kanssa siitä, onko mitään “terapiakulttuuria” olemassa ja mitä tulkintavoimaa sillä teoreettisena käsitteenä voisi olla. Keskustelin aiheesta Terhin kanssa useamman kerran ja hän intoutui aina paholaisen asianajajaksi, joka esitti erilaisia mahdollisia näkökulmia, kommentoi omia tulkintojani, ja antoi minun sitten ihan itse muodostaa omat mielipiteeni. 

Teoreettisten käsitteiden väsymätön vatvominen ei ole välttämätöntä gradua tehdessä. Kirjoitin jo yhden version käyttämällä Arlie Hochschildin tunnetyön käsitettä, mikä toimi kohtuullisesti, mutta se tuntui minusta liian itsestään selvältä näkökulmalta aineistoon. Omaksi prioriteetikseni nousi tuossa kohden tarve löytää tuoreempi näkökulma aiheeseen. Jälkikäteen ajattelen, että vähemmälläkin teoreettisella väännöllä olisi syntynyt ihan kelpo gradu. 

(13) Vaivaudu avaamaan millaista menetelmää käytät, millä perusteella tulkitset

Jokin selkeä näkökulma tutkimuksella kuitenkin täytyy olla. Muuten vain toistat sen mitä aineistosi jo sanoo. Jotain menetelmää joka tapauksessa tulet käyttäneeksi, joten kannattaa nähdä vaivaa ja avata, mitä tutkimuksen tekeminen omalla kohdallasi käytännössä sisältää. Näin minua ohjeistettiin.

Olen seurannut usean ystäväni graduprosessia sivusta ja huomannut, että hankalin, tylsin ja samalla suorastaan mystisin asia on monille juuri teorian ja menetelmän kuvaaminen. Harva tuntuu tietävän, mitä teoriaa “pitäisi” käyttää tai mitä “menetelmä” pitää sisällään. Osittain syynä lienee se, että parhaimmillaan tiede on avoin kysymys, johon pyrimme oman kokemuksemme ja hyviksi havaitsemiemme menetelmien pohjalta perustellusti vastaamaan. Se on iso kysymys ja haaste. Tämä heijastuu mielestäni myös menetelmäkirjallisuuteen. Osa menetelmäkirjallisuudesta on niin yleisluontoista ja teoreettista, että on vaikea nähdä, miten se liittyy oman tutkimuksen aiheeseen, miten sen saisi valjastettua käytäntöön. Kulttuurin tulkinnassa on toki vääjäämättä mukana omakohtaisen oivaltamisen elementti, jota ei voi tiivistää mihinkään yleispätevään kaavaan, mutta ei se ole sen enempää rakettitiedettä kuin rakettitiedekään mitään mitä ei voisi halutessaan oppia.

En olisi itsekään millään viitsinyt kirjoittaa, mitä laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi omassa gradussani käytännössä tarkoittavat. Saati selittää, miten voin kuvitella, että toimintatapani tuottaa perusteltuja tuloksia. Terhi joutuikin sanomaan, että kirjoita nyt edes jotain menetelmistäsi. Vaikeus tuntui olevan siinä, että jouduin venyttämään tavanomaisen ajatteluni rajoja kattamaan sitä, mitä oman ajatteluni käyttöteoria oikeastaan sisältää.

Kun sitten luin Pertti Alasuutarin artikkelin tutkimuksen tiimalasimallista (Theorizing in Qualitative Research), huomasin, että tämähän on aika kiinnostavaa ja selkeyttää sitä, miten minun kannattaa toimia. Ensin perustelen, miksi tutkimukseni kannattaa tehdä ja mitä tarkalleen ottaen tutkin. Mitä teoriaa ja menetelmää aineistooni sovellan? Tutkimusideaani sisältyy luultavasti jokunen oletus, joita testaan aineistoani vasten. 

Minun perusoletukseni oli niinkin yksinkertainen, että jotain oleellista muuttuu, kun sekulaarista parisuhdeoppaasta tehdään kristillinen versio. Teoreettisen kehyksen muutoksen hahmottamiselle löysin Ole Riisin ja Linda Woodheadin kirjasta A Sociology of Religious Emotion, jossa puhuttiin emotionaalisista regiimeistä tai tunteiden hallintojärjestelmistä. En kuitenkaan löytänyt aiempia sovelluksia teoriasta, joten sain itse keksiä, miten sitä voi käyttää. Tämä rohkaisi minua yhdistelemään teoreettiseen arsenaaliin myös muita näkökulmia.

Teoreettisemmalle kielelle puettuna oletin, että parisuhdeoppaasta voi löytää tunneohjelman, joka tarjoaa keinoja mukautua tunteiden hallintojärjestelmään intiimisuhteiden alueella. Kristillistetyssä versiossa oletin tämän näkyvän esimerkiksi siinä, että jumalasuhdetta koskevaa ohjeistusta lisätään tai muokataan. Oletin myös, että muun muassa ohjeistuksen luonteesta voi yrittää päätellä, millaisesta kristinuskosta kirjassa on kyse. Näistä lähtökohdista muodostui tutkimusstrategiani eli tiimalasin ylempi kuppi.

Seuraavassa tutkimusvaiheessa valutin aineiston kehittelemäni tutkimuslinssin – tiimalasin keskellä olevan ”teorian rajoittaman” kapeuman – läpi ylemmästä kupista alempaan. Tein tämän mahdollisimman tarkkaavaisesti, avoimin mielin ja monisyisesti, ja kirjasin muistiin, mitä kaikkea oikeasti löysin — myös asiat, jotka eivät tukeneet oletuksiani. Listasin siis minkälaisia eroavaisuuksia kirjojen tunneohjelmissa mielestäni oli. Lopuksi asetuin tiimalasin alemman kupin äärelle pohtimaan, mitä kaikkea löytyi ja mitä tästä opin. 

Alempaan kuppiin päästyään voi olla tarpeen viilata ennakkoluulojaan ja miettiä, miten löydökset oikeastaan kannattaisi tulkita, mitä tiimalasin hiekasta voi perustellusti sanoa, ja olisiko jokin toinen lähestymistapa voinut olla hyödyllisempi. Kun tutkimuskohteenani olivat nimenomaan tunnekeskeiseen parisuhdeajatteluun pohjautuvat kirjat, niiden analysoiminen tunneohjelmina osoittautui onnekseni toimivaksi.

Tutkimuksen tiimalasimalli

(14) Juttele ihmisten kanssa ja tee jotain muuta välillä

Uskontotieteen laitoksen henkilökunnasta oli minulle suuri apu, ei pelkästään graduun suoraan liittyvissä asioissa, vaan myös muista asioista rupatellessa. Muiden seminaarilaisten graduprosessien seuraaminen ja niihin osallistuminen ruokki olennaisesti omaa työtäni. Keskeisin tuki ja peili aineistoni ihmettelyssä ja erilaisten teorioiden pohtimisessa oli naisystäväni. Hän myös vei minut sopivin väliajoin pois graduni kimpusta, etten jumittunut sen sumppuun ihan kokonaan. Hänelle tästä kaikesta suuri kiitos! Ilman häntä graduni olisi paljon tiukkapipoisempi ja kankeampi. Kaikilla ystävillä ja läheisillä on usein oma tärkeä roolinsa, joten heidän kanssaan kannattaa turista sekä arvostaa heidän apuaan.

(15) Aina voi sanoa jotain kvantitatiivistakin jos siltä tuntuu

Jos pelkkä laadullinen tutkimus ahdistaa, voit aina kokeilla laskea joidenkin keskeisten asioiden määriä, ja pohtia kertoisivatko ne jostain oleellisesta. Omassa aineistossani informatiivisia lukuja olivat mielestäni vaikkapa vertailtavien kirjojen sivumäärät kappaleittain. Niitä laskiessani huomasin, että traumoja käsittelevä kappale oli saanut tehdä tilaa Jumalasta kertovalle täysin uudelle kappaleelle. Laskeskelin myös eri metaforien käyttömääriä, mikä ei sinänsä tuottanut tulosta. Mutta siinä samalla huomasin, että sanat, joilla kutakin metaforaa määriteltiin, olivat usein vaihtuneet merkittävällä tavalla. Alkuperäisessä kirjassa kumppanit “virittäytyvät” toistensa syvempiin tunteisiin ja löytävät siten kukoistavan parisuhteen. Kristillisessä versiossa alkuperäinen “virittäjä” on Jumala ja kumppanien välisen yhteyden syvyys vaikuttaa suoraan myös jumalasuhteen laatuun. Virittäytymis-metafora saa siis paljon laajemman merkityksen.

Selvitin myös montako Raamatun lainausta kustakin testamentista ja kirjasta/kirjeestä oli käytetty. Se oikeastaan esti minua tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä kirjassa ilmenevän kristinuskon luonteesta. Mielenkiintoisimpia määrään perustuvia tuloksia löysin, kun laskin kirosanoja ja seksuaalisuuteen liittyviä sanoja. Kristillistetystä versiosta oli esimerkiksi poistettu kaikki viittaukset englannin sanaan “gay”, mikä osaltaan perusteli väitettä, että arvoperusta oli liikkunut kohti konservatiivisempaa.

Jos mitään kiinnostavaa ei kvantitatiivisella analyysillä löydy, tulet kuitenkin haravoineeksi ja kasvattaneeksi ainakin istumalihaksiasi. Ehkä aineistosi komposti samalla muuttuu ilmavammaksi ja tutummaksi. Käsin en lähtisi mitään massiivisia laskutoimituksia tekemään — ellei se sitten ole tutkimuksesi nimenomainen menetelmä tai aihe. Oman työni teki helpommaksi se, että minulla oli molemmista kirjoista tietokoneella selattava versio, joista saatoin haeskella yhtäkään fyysistä sivua kääntämättä.

Laskemista voi harrastaa gradun valmistuttuakin, kuten graduprosessista kertovaa esitelmää varten tein. Oheisesta viivakaaviosta selviää ehkä, mikä hyötysuhteeni on luovaa työtä tehdessäni. Tai toivottavasti ei. 😊

Gradun sivumäärät kuukausittain

(16) Kun jokin takkuaa liiaksi, kilauta kaverille ja käytä oljenkorsi

Surffaillessani retoriikkaan liittyviä tutkimuksia törmäsin Cathryn Hillin väitöskirjaan metaforista ja retoriikasta parisuhdeoppaissa. Se oli toisaalta lottovoitto, koska saatoin käyttää sitä validoimaan omaan aineistooni perustuvia havaintoja parisuhdemaailman metaforista. Mutta minulla oli myös suuria vaikeuksia päästä Hillin näkökulman ulkopuolelle. Painin pitkään sen kanssa, teenkö Hillin tavoin retorista analyysiä eli onko metafora teoriassani kielellinen keino… Vai onko metafora itse asiassa minulle teoreettinen käsite, maailmankuvaan liittyvä kulttuurinen malli, mihin lopulta päädyin. Terhin ja Matin kysymykset auttoivat hahmottamaan, mitä minun piti itselleni selvittää.

Terapiakulttuurin käsite tosiaan osoittautui liian laajaksi, jotta olisin voinut itse perata sitä kovin monipuolisesti. Pelastuksen toi Suvi Salmenniemen ja Mariya Voronan artikkeli self help -kirjallisuudesta Venäjällä, mitä vasten sain kuin varkain esiteltyä aiheeni kannalta olennaisimmat näkökulmat terapiakulttuuriin.

(17) Yritä etsiä riittävän samankaltaisia vertailupisteitä, joita vasten voit peilata löydöksiäsi

Hillin väitöskirjasta olin saanut lihaksia sanoa jotain self help -parisuhdeoppaissa yleensä käytetyistä metaforista. Kun “yksilötason” ilmiöt — eli kahden kirjaversion erilaisuudet — oli analysoitu, yritin etsiä pohdinnalle jotain seuraavaa tasoa, joka ei jäisi terapiakulttuurin monihaaraisen mörköpuun varjoon. Pakotie löytyi kulttuurisosiologiasta.

Rebecca Hazledenin artikkelit parisuhdeoppaiden rakkauskäsityksistä ja niiden mahdollisesta emansipatorisesta vaikutuksesta tarjosivat valmiiksi paloitellun tavan peilata Johnsonin näkemyksiä muihin kulttuurissa lipuviin parisuhdeideaaleihin. Hazleden sattui vieläpä lähestymään parisuhdeoppaita siitä näkökulmasta, minkälaisia rakkauden patologioita niissä nähdään, mikä vastasi täysin Johnsonin tapaa käsitellä asiaa. Näin sain ikään kuin ilmaiseksi liitettyä Johnsonin näkemykset aiempaan tutkimukseen. Sen kun jatkoin Hazledenin artikkelia omaan aineistooni perustuvilla havainnoilla. Samalla pääsin sosiologisen analyysin tasolle, irti vain siitä yhdestä parisuhdeopasparista, jota varsinaisesti tutkin.

Aivan viime metreillä löysin terapiakulttuurin käsitettä purkamaan Robert N. Bellahin ja kumppanien Habits of the Heart -klassikon. Olin jo vakuuttunut, että parisuhdehulluus ja moni muukin hulluus länsimaisessa kulttuurissa on paikallistettavissa jonkinlaiseen oletusindividualismiin, joka jää ajattelumme sokeaan pisteeseen. Habits tarjosi individualismista tasoanalyysin, jonka avulla pystyin edes jotenkin käsitteellistämään, mistä kulttuurimme keskeinen ristiriitaisuus mielestäni nousee. Ne muutamat sivut, jotka aiheesta kirjoitin, olivat itselleni kaikkein merkityksellisimmät. Tunsin saaneeni kiinni terapiakulttuurin käsitteen takana piilevästä varsinaisesta aiheesta.

(18) Muista vetää oman tieteenalasi johtopäätökset selkeästi

Kulttuurisosiologiset ja filosofiset pohdinnat kiinnostivat minua suuresti, mutta siinä samalla melkein unohdin tekeväni uskontotieteen gradua. Esitarkastuskommenteissaan Terhi ja Matti kannustivat ilmaisemaan vielä selkeämmin, millaista uskontoa Johnson itse asiassa konstruoi ja mikä rooli Jumalalla parisuhdeauvon kolmantena pyöränä on. Taustakankaaksi löytyi Linda Woodheadin mainio artikkeli Five Concepts of Religion, jonka väripaletilla sain vedosteltua esiin Johnsonin käsitysten taustalla piilevän jumalakuvan. Millainen tuo parisuhdetta rakastava Jumala Jumalana sitten on? Vertailupohjana muihin jumalakuviin käytin Steven Bramsin kirjaa Superior Beings, jota Matti suositteli. Ilman näitä lyhyitä, mutta keskeisiä analyysejä graduni uskontotieteellinen anti olisi jäänyt huomattavasti laihemmaksi.

(19) Oma teksti ei ole pyhää

Hillin esimerkkiä seuraten kirjoitin myös 10 sivun analyysin siitä, mitä Johnsonin kirjojen kansikuvista voidaan päätellä. Terhi kysyi, mitä tämä osio toi analyysiini. No, ei mitään, totesin myöhemmin itsekseni, ja poistin osion. Samoin jouduin hylkäämään monta ideaa, jotka kiinnostivat minua suuresti, mutta jotka eivät tuoneet graduni tutkimukselliseen juoneen mitään oleellista lisäarvoa: tunteiden kuluttaminen ja elämysteollisuus, uhriutuminen, persoonallisuuden käsitteen yhteys terapiakulttuuriin…

Kirjoitin myös monta yksityiskohtaista liitettä, joita en lopulta liittänyt graduuni. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkästään harhapolkuja, vaan oleellinen osa suunnistusta kohti asian ydintä. Ne toivat minulle varmuuden, että hallitsen aineistoni ja siksi uskallan esittää muutaman kokoavan väitteen.

(20) Esitarkastuksen jälkeenkin on elämää

Jätin gradun esitarkastukseen ajatellen, että heipparallaa, nyt kesälaitumille. Sain kuitenkin Matilta ja Terhiltä yhteensä parisen kymmentä vinkkiä, miltä osin voisin tutkielmaani kehittää. Sain myös kuukauden lisäaikaa, koska graduja ei ollutkaan sumaksi asti tarkastettavana, joten viimeinen aikarajaani riittävä palautuspäivä siirtyi. Olin aika puhki jo, mutta samalla innostuin, kun pääsin toteuttamaan vielä muutaman kerroksen kakkuuni. Vastasin jollain tavalla jokaiseen saamaani parannusehdotukseen, ja siihen se kuukausi menikin. Toiseksi viimeisenä päivänä tein vielä suomenkielisen tiivistelmän, jonka oikolukemiseen sain onneksi apua ystävältäni. Aivoni eivät nimittäin enää tajunneet juuri mistään mitään, mutta mitäs siitä, tämä seikkailu oli seikkailtu ja työ oli valmis!

Uskontotieteen ja teologian yhteistyö – mielenrauhaa, päänvaivaa vai kimmoke keskustelulle?

Terhi Utriainen

Sain luettavaksi uunituoreen artikkelikokoelman: Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020). Takakansitekstin mukaan kirja tarkastelee suomalaistenkin suosioon nousseita ilmiöitä ”uskontotieteen näkökulmasta, pohtii niiden kristillisiä sovelluksia ja selvittää, kuinka kokemuksellisuus on korostunut yhtenä henkisyyden tuntomerkkinä”. 

Henkisyyttä ja mielenrauhaa -teoksen kansi kustantaja Gaudeamuksen sivulta.

Kaivauduin nojatuoliin lukemaan. Kiinnostavaa nähdä, millaisen dialogin uskontotiede ja teologia virittävät, kun tutkitaan ei-kristillisiä aasialaistaustaisia uskontoja ja niiden suosiota.

Kirjassa on johdannon lisäksi kuusi lukua ja epilogi. Johdannossa työnjako uskontotieteen ja teologian välillä ilmaistaan näin: ”[e]nsimmäiset kolme lukua on kirjoitettu uskontotieteellisestä näkökulmasta, josta käsin tarkastellaan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Kolme seuraavaa lukua lähtevät liikkeelle teologisen tutkimuksen perinteestä, joten niissä pohditaan uusien ilmiöiden avaamia merkityksiä, haasteita ja mahdollisuuksia”. 

Uskontotiede siis kuvataan ilmiöiden tarkasteluksi ja teologia (tässä teoksessa) noiden samojen ilmiöiden merkitysten, haasteiden ja mahdollisuuksien pohdinnaksi. Mitä tämä tarkemmin ottaen tarkoittaa, kysyin itseltäni ja luin eteenpäin.

Johdannon mukaan kirja lähtee liikkeelle uskontotieteellisesti ja etenee aasialaisperäisten ilmiöiden kristillisiin teologisiin pohdintoihin ja sovelluksiin. Tarkemmin ottaen teologisissa luvuissa 1) peilataan kristillistä teologiaa hindulaisia ja buddhalaisia valaistumiskäsityksiä vasten, 2) pohditaan kristillisen mystiikan ja uudenlaisen spiritualiteetin suhdetta sekä 3) etsitään ekumeenisesta teologiasta toisen uskonnon pyhän kohtaamisen käsitteellisiä apuvälineitä. 

Epilogi on yhden pitkän linjan ”kulkijan” vapaamuotoisesti kirjoitettu kokemuskertomus, jossa kuvataan yksilön polveileva tie Aasian uskontoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta kristinuskon huomaan. 

Vuoden vaihtumisen juhlintaa vietnamin-buddhalaisessa temppelissä Turussa. Kuva: Tiina Mahlamäki

Paketti osoittautui monin tavoin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi painotuksia ja kirjoittajaääniä. Erityisesti minua kiinnosti kuitenkin se, millainen kuva oli muodostunut uskontotieteen ja teologian näkökulmien ja lähestymistapojen keskinäisistä suhteista kun olin sulkenut kirjan kannet. 

Uskontotieteilijöiden kirjoittamat luvut ovat periaatteessa itsenäisesti luettavissa olevia kokonaisuuksia, jotka pyrkivät käsittelemään kohdettaan (joogaa, mindfulnessia ja esoteriaa) kuvaillen, eritellen ja kontekstualisoiden. Kirjan kokonaiskehyksessä ne kuitenkin ikään kuin asettuvat vakaumuksellisen kristillisen teologisen tiedonintressin palvelukseen. Näin siksi, että johdannon, teologisten lukujen ja epilogin yhteinen intressi kytkeytyy vahvasti kristinuskoon sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kiinnostuksiin ja huolenaiheisiin. 

Näitä kiinnostuksia ja huolenaiheita ovat käsiteltyjen ilmiöiden kasvava suosio paitsi kirkosta eronneiden, myös kirkkoon kuuluvien piirissä. Kirkon parissa ymmärrettävästi mietitään, mitä tälle seikalle olisi mahdollista tehdä, ja kehitetään luovia opillisia ja rituaalisia ratkaisuja käsillä olevaan tilanteeseen.

Ainakin minun luennassani näyttäisi siltä kuin uskontotieteellistä tietoa ei-kristillisistä uskontoperinteistä ja niiden suosiosta käytettäisiin kirjassa pitkälti apuvälineinä Evankelisluterilaisen kirkon kannatukseen ja teologisiin tulkintoihin kohdistuvien huolten kohtaamisessa ja ratkaisemisessa. Aasialaistaustaisia ei-kristillisiä uskontoja toki pyritään myös teologien kirjoittamissa luvuissa ”tarkastelemaan suopeasti”, kuten johdannossa todetaan. Jo tämä ilmaisuvalinta kuitenkin kertoo tiedonintressistä, joka sitoo kirjan kehyskertomuksen kristilliseen vakaumukseen ja lähinnä vain siitä käsin avautuvasta ja motivoituvasta kiinnostuksesta ei-kristillistä uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan. 

Hengen ja tiedon messut tarjoaa monenlaisia tuotteita ja palveluita aasialaisesta henkisyydestä ja esoteriasta kiinnostuneille. Kuva: Tiina Mahlamäki

Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa uskontotieteen enemmän kuin (vakaumuksellisen) teologian erityisiä ja moninaisia tiedonintressejä: kaikilla on omat historiansa, paikkansa ja tehtävänsä. Kirja tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden esittää kysymyksiä siitä, millaisiin suhteisiin uskontotiede ja teologia on mahdollista ja perusteltua asettaa. Mahdollisuuksia voi olla monia ja niistä keskusteleminen kiinnostavaa ja tärkeää ainakin uskontotieteilijöille. 

Millä tavoin tieteenalojen on mahdollista ja mielekästä milloinkin kehystää toisiaan? Entä ovatko eri tieteenalojen väliset erot tärkeitä vai toivotaanko että olisi olemassa lähinnä yhtä ja yhtäläistä uskonnontutkimusta? 

Miten näihin kysymyksiin suhtautuvat yksittäiset tutkijat ja miten tutkimuksen ympärillä toimivat rakenteet ja instituutiot? Millaisia perusteluja eri kannoille on löydettävissä?

Omasta uskontotieteilijän näkökulmastani katsoen uskontotieteen ja teologian suhteiden asettaminen jää tässä kirjassa läpinäkymättömäksi ja epätasapainoiseksi. Ymmärrän toki myyvän otsikoinnin tarpeen, mutta kirjan laajasti kuvaileva otsikko (Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa) antoi ainakin minun odottaa jossain määrin toisenlaista teosta sekä tieteenalojen yhteistyötä ja dialogia kuin mikä kansien välistä löytyi. 

Toteutunutta kokonaisuutta olisi ehkä asiallisemmin kuvannut esimerkiksi sellainen otsikointi kuin: ”Aasian uskonnollisuus ja henkisyys länsimaissa: miten kristinusko voisi vastata niiden suosion asettamaan haasteeseen?”  – Mutta millaisia lukutapoja ja -kokemuksia muilla on ollut? Mihin suuntiin keskustelu voisi tämän kirjan pohjalta kulkea?

Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Keskiajalta ISIS:iin ja takaisin: uskontoon liitettyjen ilmiöiden selittämisestä

Koulussa opetettiin, että katolinen kirkko jakaantui keskiajalla itäiseksi ja läntiseksi kirkoksi nk. filioque-asiaa koskevan erimielisyyden vuoksi. Erossa oli siis tämän kertomuksen mukaan kyse ennen kaikkea opillisesta kiistasta: Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta liittyen Jumalan luonteeseen.

Myöhemmin tajusin, että pelkkä oppiin liittyvä sanamuoto ei mitenkään voi selittää satoja vuosia maailmanpolitiikkaa. Pitkälliseen erkaantumisprosessiin vaikuttivat suuresti myös valtapoliittiset asetelmat. Kysymykset kristillisen maailman ykköskaupungista ja johtajan sijainnista olivat olleet tapetilla jo satoja vuosia. Aikojen saatossa itäinen ja läntinen perinne kehittyivät kulttuurisesti omiin suuntiinsa, ja eron virallistaminen molemminpuolisella kirkonkirouksen julistamisella v. 1054 oli vain yksi tämän jatkumon vaiheista. Jopa näiden kuuluisien anateemojen taustalla vaikutti tuore turvallisuuskriisi: normannien Etelä-Italian valloitus ja paavin epäonnistunut sotaretki heitä vastaan.

Olen kuitenkin itse keskittynyt historian sijasta nykyaikaan. Tässä blogitekstissä minua kiinnostaa varsinaisen menneisyyden tarkastelun sijasta pohtia sitä, että miksi historiallisten tai yhtä lailla päivänpolttavien ilmiöiden selittämisessä usein painotetaan juuri opillisia tekijöitä. Tämä tapahtuu monesti muiden elementtien kustannuksella. Ilmiö on ongelmallinen ja melko yleinen.

Eräitä Irakin ja Syyrian alueita hallitseva ISIS on lähivuosina herättänyt kauhua brutaaleilla toimillaan. Aihetta ovat kommentoineet lukuisat kirjoittajat, ja itsekin mediavaikuttamisessa kyvykäs järjestö kerää pelkällä nimellään huomiota uutisen kuin uutisen yhteydessä. Yksi suuren näkyvyyden kommentaareista on ollut toimittaja Graeme Woodin The Atlantic -lehdessä maaliskuussa 2015 julkaistu teksti: “What ISIS Really Wants”.

ISIS:in kiisteltyä islamilaisuutta Wood luonnehtii näin (tämä ja muut sitaattien käännökset omiani):

Tosiasia on, että ISIS on islamilainen. Todella islamilainen. On totta, että järjestö on houkutellut psykopaatteja ja seikkailunhaluisia ihmisiä Lähi-idän ja Euroopan tyytymättömien väestönosien joukosta. Silti se uskonto, jota järjestön kiihkeimmät seuraajat saarnaavat, pohjaa johdonmukaiseen ja jopa oppineeseen islamin tulkintaan. (…) Meidän tulee tutustua ISIS:in älylliseen genealogiaan, mikäli emme halua vahvistaa sitä,  vaan edesauttaa sen ylitsepursuavan intohimon itsetuhoa.

En lähde mukaan varsinaiseen väittelyyn ISIS:in islamilaisuudesta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on pohjimmiltaan enemmän uskonnollinen kuin tieteellinen kysymys. Empiirisen tutkimuksen avulla ei voida suoraan vastata normatiiviseen kysymykseen siitä, toteuttaako ISIS “aitoa islamia” vai ei. Tämän sijasta kiinnitän huomiota Woodin muihin väitteisiin ja tämän valitsemiin sanamuotoihin ja esimerkkeihin.

Wood kirjoittaa seuraavasti pohtiessaan ISIS:in ja islamin suhdetta:

Muslimit voivat väittää, että orjuus ei ole oikeutettua nyt, ja että ristiinnaulitseminen on väärin tässä ajassa. Monet sanovat juuri näin. He eivät voi kuitenkaan tuomita orjuutta tai ristiinnaulitsemista olematta ristiriidassa Koraanin ja profeetan esimerkin kanssa.

Toistamiseen totean, että ei ole tieteilijän tehtävä tuottaa uskonnollista tulkintaa. Sen sijaan huomautan, että Wood ei näytä ymmärtävän tekstin tulkinnan merkitystä itsessään. Fundamentalistijärjestöä kritisoiva toimittaja käytännössä allekirjoittaa fundamentalistisen tulkinnan periaatteen, jonka mukaan pyhistä teksteistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, että miten tulee “islamin mukaan” toimia vaikkapa orjuuden tai kuolemantuomion suhteen. Hän näyttää ajattelevan, että tekstien historiallisista konteksteista, arabian kielen muutoksista 1400:n vuoden aikana tai tulkintoihin liittyvistä tosimaailman erimielisyyksistä ei tarvitse välittää, koska Koraani ja Hadith:it puhuvat puolestaan.

Tosiasiassa fundamentalistinen lukija on kuin kuka tahansa muu lukija: hän lukee tekstiä omista lähtökohdistaan ja aina tietyn tulkinta-aparaatin läpi. Ellei näin olisi ja teksti itse todella puhuisi puolestaan, fundamentalististen ryhmien välillä tuskin olisi nykyisiä tulkinnallisia erimielisyyksiä. Pyhät tekstit väittävät asioita aina jonkun mielestä, ja objektiivisen lukijan roolin on mahdoton astua. Teksteillä ei toki voida sosiaalisesti menestyksekkäästi perustella aivan mitä tahansa ja ne asettavat tulkinnoille tiettyjä suuntaviivoja, mutta itse tulkintojen suuri kirjo tekstien joustavuuden myötä on empiirinen fakta.

Viimeinen lainaus Wood:in tekstistä tarjoaa kiintoisan paluun Euroopan historiaan:

Euroopan uskonsodista on satoja vuosia, ja lukuisia ihmisiä ei enää kuole arkaaisten teologisten erimielisyyksien vuoksi. Ehkäpä juuri tästä johtuu lännen epäilevä tai kiistävä asenne ISIS:in teologiaa ja käytäntöjä koskevien uutisten suhteen.

Wood siis esittää, että koska Euroopan reformaatioon liittyneiden sotien – joita on tavattu nimittää uskonsodiksi – päättymisestä on aikaa, länsimaisissa mielikuvissa teologisiin mielipiteisiin pohjaava väkivalta ei enää tunnu ajankohtaiselta ja näin todelliselta ilmiöltä. Kuitenkin nämä uskonsodat ovat taas käypä esimerkki sarjasta konflikteja, joita ei voida palauttaa vain teologisiin erimielisyyksiin, vaikka ne tällä tavalla usein esitetäänkin. Kuten aiemmin mainitun kirkkojen erkaantumisen kohdalla, myös nk. uskonsotien taustalla piilivät kansainväliset ja paikalliset poliittiset jännitteet, sekä hallitsijoiden valtakamppailut.

Nämä kolme lainausta tuovat esiin, miten mieltynyt Wood on opilliseen selittämiseen. Hänestä ISIS:iä ymmärtää parhaiten tutustumalla sen opillisiin perusteisiin. Tätä linjaa mukailevat myös hänen valitsemansa haastateltavat. En kiistä, etteikö ISIS:in jäsenten näkemyksiä islamista tulisi ottaa huomioon. Wood:in teksti itsessään on kuitenkin esimerkki tämän analyysityylin tavanomaisesta sudenkuopasta: muiden tekijöiden sivuuttamisesta. Esimerkiksi Irakin sota jää kirjoituksessa pääosin kummittelemaan taustalle, vaikka sitä voidaan perustellusti pitää yhtenä ISIS:in synnyn keskeisistä ainesosista.

Mistä tällainen viehtymys opilliseen selittämiseen sitten johtuu? Arvauksia voidaan esittää. Syyt saattavat nivoutua länsimaiseen tapaan hahmottaa uskontoa ylipäänsä. Uskonnon samaistaminen oppeihin ja uskoon (eikä esimeriksi käytäntöihin) on taustaltaan aika kristillinen ja eritoten protestanttinen ajattelutapa. Ehkäpä opillisen selittämisen psykologiamaisuus (oppi mielen sisältönä, joka vaikuttaa toimintaan) on tässä ajassa vetovoimaisempi kuin monimutkaisten ja moninaisten kontekstien läpikäyminen. Tässä kuvattu opillistaminen on ilmiönä myös sukua uskonnollistamiselle, jota on esiintynyt erityisesti nykyisessä islamkeskustelussa. Tällöin esimerkiksi muslimien toimintaa selitetään ylikorostetusti heidän uskonnollaan, yleensä juuri oletettuja oppeja painottaen.

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Kutsumus?

Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Ei yksin uskonnosta

Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?

Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.

Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.

Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili

Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.

Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.

Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.

Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.

Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.

Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö

Isoäidit kunniaan

Uskontososiologi Abby Day piti erittäin kiinnostavan keynote-luennon Tartossa järjestetyssä Old Religion, New Spirituality -konferenssissa. Hän kuvasi kenttätyötään Anglikaanisen kirkon parissa viihtyvien vapaaehtoistyötä tekevien naisten joukossa. Tämä isoäitien sukupolvi on vähän arvostettu ja sen  antamaa vahvaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa ei ole huomioitu.

  
Tilastojen valossa ja jo itsestäänselvänä pidetyn mantran mukaan naiset ovat miehiä uskonnollisempia. Vanhat ovat nuoria uskonnollisempia, ja kaikkein uskonnollisempia ovat vanhat naiset. Ajatus on niin itsestäänselvä, ettei juuri kukaan ole välittänyt tutkia asiaa tarkemmin.

Abby Day lähti vanhimman aktiivisen sukupolven, 1920-30-luvuilla syntyneiden naisten pariin. Siivosi heidän kanssaan kirkkoa, osallistui lounaille, teehetkiin, kahvinkeittoon ja tiskaukseen. Viikko-ohjelmaan kuului myös jumalanpalveluksia, ehtoollista ja muita kirkollisia tapahtumia. Hän oli ensin osallistuva havainnoija, sitten havainnoiva osallistuja ja lopuksi vain osallistuja, joka unohti havainnoida. Tutkimuksen aineisto syntyi naisten kanssa yhdessä ollen, puuhailen ja keskustellen. Varsinaisia haastatteluja Day teki lähinnä seurakuntien työntekijöiden parissa.

Osallistuminen oli niin täysipainoista, että kentältä lähtö, näiden naisten ja tuon lähikirkon jättäminen tuntui mahdottomalta. Hän osallistuukin edelleen ajoittain seurakunnan toimintaan. Ei kenttää tarvitsekaan jättää. Kysehän on ihmissuhteista, joita tutkimustyön aikana on rakentunut. Ei niitä voi noin vain katkaista, kun tutkimus on kirjoitettu valmiiksi. Projekti on toki laajempi ja siihen liittyy kenttätyötä eri puolilla maailmaa.

Projektin aikana kysymys, miksi naiset ovat miehiä uskonnollisempia, alkoi tuntua hänestä turhalta ja väärältä. Myös kysymykseen annetut vastaukset tuntuivat menevän ohi asian ytimen. Dayn oma vastaus on, että institutionaalisen uskonnon ja kirkon kehyksessä naiset käyttäytyvät aivan samoin kuin he käyttäytyvät muissakin sosiaalisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Uskonnollinen toiminta ja sitoutuminen ei eroa muusta toiminnasta tai sitoutumisesta. Tätä ajatusta pitää vielä miettiä tarkemmin ja myös sitä, miten se soveltuu muunlaisen uskonnollisuuden kehyksiin.

Abby Dayn tutkimat naiset eivät olleet kirkon toiminnassa sen hurskaampia tai pyhempiä kuin muuallakaan. He pitivät hauskaa, tekivät samoja asioita kuin kodeissaan, heille oli tärkeä tavata toisiaan, kuunnella ja puhua. He ylläpitivät ja välittivät paikan, paikkakunnan ja lähiyhteisön muistia ja historiaa, joten heitä voisi pitää myös bellahilaisena muistin yhteisönä.

Mikä oli kiinnostavaa, nämä sodan kokeneet, kansakuntaa rakentaneet naiset eivät onnistuneet välittämään tyttärilleen kaikkea omaksumansa tietotaitoa, erityisesti mitä tulee yhteisöllisyyden ja kuulumisen rakentamiseen ja ylläpitoon. Heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat tyttärensä kapinoivat kaikkia äitiensä arvoja vastaan, katkaisivat muistin ja kuulumisen ketjun ja jättivät puolestaan omat tyttärensä, x-sukupolven nuoret naiset irralleen historiastaan ja kulttuuristaan, erityisesti mitä tulee uskontoon.

  
Abby Day on vangitseva, karismaattinen esiintyjä, jota on ilo kuunnella. Siksi olikin sääli, että muutamaa minuuttia ennen alustuksen loppua meidän oli kiiruhdettava kotimatkalle – siksi myös loppuhuipennus ja tarkempi x-sukupolven analyysi jäi kuulematta. Pitänee odottaa aiheesta ilmestyvää julkaisua.

  
Jäin jälkeen päin miettimään omaa paikkaani oman lähiyhteisöni naisten ketjussa sekä sitä, missä määrin Abby Dayn kenttäkokemukset ovat sovellettavissa Suomen olosuhteisiin. Meillä aktiiviset naiset eivät ehkä toimi vapaaehtoisina seurakunnissa vaan muissa, kolmannen sektorin yhteisöissä: Punaisen Ristin ystävätoiminnassa, Martoissa, Syöpäyhdistyksessä, epämuodollisissa yhteisöissä, kuten lukupiireissä, liikuntavuoroissa tai käsityökerhoissa. Näin toimii oma äitini, joka tosin on Abby Dayn tutkimia naisia nuorempi. Anoppini sen sijaan on hänen tutkittaviensa kanssa samaa sukupolvea. Häntäkään ei kirkossa näy, vaikka onkin henkinen ihminen. Kasvissyönti ja joogaharrastus yhdistävät häntä vahvemmin seuraaviin sukupolviin. 

Omalla kohdallani kuuluminen ja yhteisöllisyys olivat vahvimmillaan nuoruusvuosina, joskin ne painottuivat elävää musiikkia edistävien, ympäristöarvoja kannattavien ja ydinvoimaa vastustavien yhdistysten suuntaan. Vaikka aktiivisuus on vähentynyt, samat arvot – ainakin jossain määrin – kulkevat edelleen mukana. Ehkä sitten isoäitinä minustakin tulee aktiivisempi.

Mannertenvälistä ruokapuhetta

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.