Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

joroinen3

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

vuori

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

jarvikyla

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Advertisements

Keskiajalta ISIS:iin ja takaisin: uskontoon liitettyjen ilmiöiden selittämisestä

Vatican_City_flag_from_Urbanian_University_in_Rome_Italy_on_March_12_2015_Credit_Bohumil_Petrik_CNA_7_29_15Koulussa opetettiin, että katolinen kirkko jakaantui keskiajalla itäiseksi ja läntiseksi kirkoksi nk. filioque-asiaa koskevan erimielisyyden vuoksi. Erossa oli siis tämän kertomuksen mukaan kyse ennen kaikkea opillisesta kiistasta: Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta liittyen Jumalan luonteeseen.

Myöhemmin tajusin, että pelkkä oppiin liittyvä sanamuoto ei mitenkään voi selittää satoja vuosia maailmanpolitiikkaa. Pitkälliseen erkaantumisprosessiin vaikuttivat suuresti myös valtapoliittiset asetelmat. Kysymykset kristillisen maailman ykköskaupungista ja johtajan sijainnista olivat olleet tapetilla jo satoja vuosia. Aikojen saatossa itäinen ja läntinen perinne kehittyivät kulttuurisesti omiin suuntiinsa, ja eron virallistaminen molemminpuolisella kirkonkirouksen julistamisella v. 1054 oli vain yksi tämän jatkumon vaiheista. Jopa näiden kuuluisien anateemojen taustalla vaikutti tuore turvallisuuskriisi: normannien Etelä-Italian valloitus ja paavin epäonnistunut sotaretki heitä vastaan.

Olen kuitenkin itse keskittynyt historian sijasta nykyaikaan. Tässä blogitekstissä minua kiinnostaa varsinaisen menneisyyden tarkastelun sijasta pohtia sitä, että miksi historiallisten tai yhtä lailla päivänpolttavien ilmiöiden selittämisessä usein painotetaan juuri opillisia tekijöitä. Tämä tapahtuu monesti muiden elementtien kustannuksella. Ilmiö on ongelmallinen ja melko yleinen.

Eräitä Irakin ja Syyrian alueita hallitseva ISIS on lähivuosina herättänyt kauhua brutaaleilla toimillaan. Aihetta ovat kommentoineet lukuisat kirjoittajat, ja itsekin mediavaikuttamisessa kyvykäs järjestö kerää pelkällä nimellään huomiota uutisen kuin uutisen yhteydessä. Yksi suuren näkyvyyden kommentaareista on ollut toimittaja Graeme Woodin The Atlantic -lehdessä maaliskuussa 2015 julkaistu teksti: “What ISIS Really Wants”.

ISIS:in kiisteltyä islamilaisuutta Wood luonnehtii näin (tämä ja muut sitaattien käännökset omiani):

Tosiasia on, että ISIS on islamilainen. Todella islamilainen. On totta, että järjestö on houkutellut psykopaatteja ja seikkailunhaluisia ihmisiä Lähi-idän ja Euroopan tyytymättömien väestönosien joukosta. Silti se uskonto, jota järjestön kiihkeimmät seuraajat saarnaavat, pohjaa johdonmukaiseen ja jopa oppineeseen islamin tulkintaan. (…) Meidän tulee tutustua ISIS:in älylliseen genealogiaan, mikäli emme halua vahvistaa sitä,  vaan edesauttaa sen ylitsepursuavan intohimon itsetuhoa.

En lähde mukaan varsinaiseen väittelyyn ISIS:in islamilaisuudesta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on pohjimmiltaan enemmän uskonnollinen kuin tieteellinen kysymys. Empiirisen tutkimuksen avulla ei voida suoraan vastata normatiiviseen kysymykseen siitä, toteuttaako ISIS “aitoa islamia” vai ei. Tämän sijasta kiinnitän huomiota Woodin muihin väitteisiin ja tämän valitsemiin sanamuotoihin ja esimerkkeihin.

Wood kirjoittaa seuraavasti pohtiessaan ISIS:in ja islamin suhdetta:

Muslimit voivat väittää, että orjuus ei ole oikeutettua nyt, ja että ristiinnaulitseminen on väärin tässä ajassa. Monet sanovat juuri näin. He eivät voi kuitenkaan tuomita orjuutta tai ristiinnaulitsemista olematta ristiriidassa Koraanin ja profeetan esimerkin kanssa.

Toistamiseen totean, että ei ole tieteilijän tehtävä tuottaa uskonnollista tulkintaa. Sen sijaan huomautan, että Wood ei näytä ymmärtävän tekstin tulkinnan merkitystä itsessään. Fundamentalistijärjestöä kritisoiva toimittaja käytännössä allekirjoittaa fundamentalistisen tulkinnan periaatteen, jonka mukaan pyhistä teksteistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, että miten tulee “islamin mukaan” toimia vaikkapa orjuuden tai kuolemantuomion suhteen. Hän näyttää ajattelevan, että tekstien historiallisista konteksteista, arabian kielen muutoksista 1400:n vuoden aikana tai tulkintoihin liittyvistä tosimaailman erimielisyyksistä ei tarvitse välittää, koska Koraani ja Hadith:it puhuvat puolestaan.

Tosiasiassa fundamentalistinen lukija on kuin kuka tahansa muu lukija: hän lukee tekstiä omista lähtökohdistaan ja aina tietyn tulkinta-aparaatin läpi. Ellei näin olisi ja teksti itse todella puhuisi puolestaan, fundamentalististen ryhmien välillä tuskin olisi nykyisiä tulkinnallisia erimielisyyksiä. Pyhät tekstit väittävät asioita aina jonkun mielestä, ja objektiivisen lukijan roolin on mahdoton astua. Teksteillä ei toki voida sosiaalisesti menestyksekkäästi perustella aivan mitä tahansa ja ne asettavat tulkinnoille tiettyjä suuntaviivoja, mutta itse tulkintojen suuri kirjo tekstien joustavuuden myötä on empiirinen fakta.

Viimeinen lainaus Wood:in tekstistä tarjoaa kiintoisan paluun Euroopan historiaan:

Euroopan uskonsodista on satoja vuosia, ja lukuisia ihmisiä ei enää kuole arkaaisten teologisten erimielisyyksien vuoksi. Ehkäpä juuri tästä johtuu lännen epäilevä tai kiistävä asenne ISIS:in teologiaa ja käytäntöjä koskevien uutisten suhteen.

Wood siis esittää, että koska Euroopan reformaatioon liittyneiden sotien – joita on tavattu nimittää uskonsodiksi – päättymisestä on aikaa, länsimaisissa mielikuvissa teologisiin mielipiteisiin pohjaava väkivalta ei enää tunnu ajankohtaiselta ja näin todelliselta ilmiöltä. Kuitenkin nämä uskonsodat ovat taas käypä esimerkki sarjasta konflikteja, joita ei voida palauttaa vain teologisiin erimielisyyksiin, vaikka ne tällä tavalla usein esitetäänkin. Kuten aiemmin mainitun kirkkojen erkaantumisen kohdalla, myös nk. uskonsotien taustalla piilivät kansainväliset ja paikalliset poliittiset jännitteet, sekä hallitsijoiden valtakamppailut.

Nämä kolme lainausta tuovat esiin, miten mieltynyt Wood on opilliseen selittämiseen. Hänestä ISIS:iä ymmärtää parhaiten tutustumalla sen opillisiin perusteisiin. Tätä linjaa mukailevat myös hänen valitsemansa haastateltavat. En kiistä, etteikö ISIS:in jäsenten näkemyksiä islamista tulisi ottaa huomioon. Wood:in teksti itsessään on kuitenkin esimerkki tämän analyysityylin tavanomaisesta sudenkuopasta: muiden tekijöiden sivuuttamisesta. Esimerkiksi Irakin sota jää kirjoituksessa pääosin kummittelemaan taustalle, vaikka sitä voidaan perustellusti pitää yhtenä ISIS:in synnyn keskeisistä ainesosista.

Mistä tällainen viehtymys opilliseen selittämiseen sitten johtuu? Arvauksia voidaan esittää. Syyt saattavat nivoutua länsimaiseen tapaan hahmottaa uskontoa ylipäänsä. Uskonnon samaistaminen oppeihin ja uskoon (eikä esimeriksi käytäntöihin) on taustaltaan aika kristillinen ja eritoten protestanttinen ajattelutapa. Ehkäpä opillisen selittämisen psykologiamaisuus (oppi mielen sisältönä, joka vaikuttaa toimintaan) on tässä ajassa vetovoimaisempi kuin monimutkaisten ja moninaisten kontekstien läpikäyminen. Tässä kuvattu opillistaminen on ilmiönä myös sukua uskonnollistamiselle, jota on esiintynyt erityisesti nykyisessä islamkeskustelussa. Tällöin esimerkiksi muslimien toimintaa selitetään ylikorostetusti heidän uskonnollaan, yleensä juuri oletettuja oppeja painottaen.

“Tutkijatutka” – #easr2016

WSR-57_antenna

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Kutsumus?

research-390297_960_720Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Ei yksin uskonnosta

Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?

Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.

Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili

Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.

Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.

Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.

Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.

Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.

henkilokunta

Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö

Isoäidit kunniaan

Uskontososiologi Abby Day piti erittäin kiinnostavan keynote-luennon Tartossa järjestetyssä Old Religion, New Spirituality -konferenssissa. Hän kuvasi kenttätyötään Anglikaanisen kirkon parissa viihtyvien vapaaehtoistyötä tekevien naisten joukossa. Tämä isoäitien sukupolvi on vähän arvostettu ja sen  antamaa vahvaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa ei ole huomioitu.

  
Tilastojen valossa ja jo itsestäänselvänä pidetyn mantran mukaan naiset ovat miehiä uskonnollisempia. Vanhat ovat nuoria uskonnollisempia, ja kaikkein uskonnollisempia ovat vanhat naiset. Ajatus on niin itsestäänselvä, ettei juuri kukaan ole välittänyt tutkia asiaa tarkemmin.

Abby Day lähti vanhimman aktiivisen sukupolven, 1920-30-luvuilla syntyneiden naisten pariin. Siivosi heidän kanssaan kirkkoa, osallistui lounaille, teehetkiin, kahvinkeittoon ja tiskaukseen. Viikko-ohjelmaan kuului myös jumalanpalveluksia, ehtoollista ja muita kirkollisia tapahtumia. Hän oli ensin osallistuva havainnoija, sitten havainnoiva osallistuja ja lopuksi vain osallistuja, joka unohti havainnoida. Tutkimuksen aineisto syntyi naisten kanssa yhdessä ollen, puuhailen ja keskustellen. Varsinaisia haastatteluja Day teki lähinnä seurakuntien työntekijöiden parissa.

Osallistuminen oli niin täysipainoista, että kentältä lähtö, näiden naisten ja tuon lähikirkon jättäminen tuntui mahdottomalta. Hän osallistuukin edelleen ajoittain seurakunnan toimintaan. Ei kenttää tarvitsekaan jättää. Kysehän on ihmissuhteista, joita tutkimustyön aikana on rakentunut. Ei niitä voi noin vain katkaista, kun tutkimus on kirjoitettu valmiiksi. Projekti on toki laajempi ja siihen liittyy kenttätyötä eri puolilla maailmaa.

Projektin aikana kysymys, miksi naiset ovat miehiä uskonnollisempia, alkoi tuntua hänestä turhalta ja väärältä. Myös kysymykseen annetut vastaukset tuntuivat menevän ohi asian ytimen. Dayn oma vastaus on, että institutionaalisen uskonnon ja kirkon kehyksessä naiset käyttäytyvät aivan samoin kuin he käyttäytyvät muissakin sosiaalisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Uskonnollinen toiminta ja sitoutuminen ei eroa muusta toiminnasta tai sitoutumisesta. Tätä ajatusta pitää vielä miettiä tarkemmin ja myös sitä, miten se soveltuu muunlaisen uskonnollisuuden kehyksiin.

Abby Dayn tutkimat naiset eivät olleet kirkon toiminnassa sen hurskaampia tai pyhempiä kuin muuallakaan. He pitivät hauskaa, tekivät samoja asioita kuin kodeissaan, heille oli tärkeä tavata toisiaan, kuunnella ja puhua. He ylläpitivät ja välittivät paikan, paikkakunnan ja lähiyhteisön muistia ja historiaa, joten heitä voisi pitää myös bellahilaisena muistin yhteisönä.

Mikä oli kiinnostavaa, nämä sodan kokeneet, kansakuntaa rakentaneet naiset eivät onnistuneet välittämään tyttärilleen kaikkea omaksumansa tietotaitoa, erityisesti mitä tulee yhteisöllisyyden ja kuulumisen rakentamiseen ja ylläpitoon. Heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat tyttärensä kapinoivat kaikkia äitiensä arvoja vastaan, katkaisivat muistin ja kuulumisen ketjun ja jättivät puolestaan omat tyttärensä, x-sukupolven nuoret naiset irralleen historiastaan ja kulttuuristaan, erityisesti mitä tulee uskontoon.

  
Abby Day on vangitseva, karismaattinen esiintyjä, jota on ilo kuunnella. Siksi olikin sääli, että muutamaa minuuttia ennen alustuksen loppua meidän oli kiiruhdettava kotimatkalle – siksi myös loppuhuipennus ja tarkempi x-sukupolven analyysi jäi kuulematta. Pitänee odottaa aiheesta ilmestyvää julkaisua.

  
Jäin jälkeen päin miettimään omaa paikkaani oman lähiyhteisöni naisten ketjussa sekä sitä, missä määrin Abby Dayn kenttäkokemukset ovat sovellettavissa Suomen olosuhteisiin. Meillä aktiiviset naiset eivät ehkä toimi vapaaehtoisina seurakunnissa vaan muissa, kolmannen sektorin yhteisöissä: Punaisen Ristin ystävätoiminnassa, Martoissa, Syöpäyhdistyksessä, epämuodollisissa yhteisöissä, kuten lukupiireissä, liikuntavuoroissa tai käsityökerhoissa. Näin toimii oma äitini, joka tosin on Abby Dayn tutkimia naisia nuorempi. Anoppini sen sijaan on hänen tutkittaviensa kanssa samaa sukupolvea. Häntäkään ei kirkossa näy, vaikka onkin henkinen ihminen. Kasvissyönti ja joogaharrastus yhdistävät häntä vahvemmin seuraaviin sukupolviin. 

Omalla kohdallani kuuluminen ja yhteisöllisyys olivat vahvimmillaan nuoruusvuosina, joskin ne painottuivat elävää musiikkia edistävien, ympäristöarvoja kannattavien ja ydinvoimaa vastustavien yhdistysten suuntaan. Vaikka aktiivisuus on vähentynyt, samat arvot – ainakin jossain määrin – kulkevat edelleen mukana. Ehkä sitten isoäitinä minustakin tulee aktiivisempi.