Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Advertisements

Merhaba! Hei!

Suomessa ei tervehditä turhaan, vaan hein sanomista säästellään kuin viimeistä lomapäivää vuosilomasta. Pitää tuntea melkoisen hyvin ennen kuin kadulla vastaan tullessa tervehditään. Turkissa asia on melkein päinvastoin ja puolituttuja sekä ystävän ystäviä tervehditään ilman muuta. Kenttätöitä tehdessä on hyvä olla perillä muun muassa paikallisesta tervehtimiskulttuurista, koska siinä väärin toimiminen saattaa pahimmassa tapauksessa sulkea mahdollisuuksia havainnointiin tai haastatteluihin. Itselleni ei onneksi kuitenkaan ole koskaan näin käynyt, vaikka suomalaisen pihin tervehtimiskulttuurin kasvatille turkkilainen tervehtimiskulttuuri voi olla hetkittäin vaikeaa omaksua.

Turkissa on monia sanallisia tapoja tervehtiä. Voidaan esimerkiksi sanoa ”Merhaba, nasılsınız?” eli ”Hei, miten voitte?” tai puhekielisemmin ”Merhaba, naber?” eli ”Hei, mitä uutta?”. Näihin retorisiin kysymyksiin ei usein vastata mitään tai sitten vain esitetään kysyjälle sama kysymys. Myös ”Selâmün aleyküm” tervehtimistä käytetään paljon niin kuin monissa muslimimaissa ympäri maailman. Kun kotiin tulee vieraita, heitä tervehditään sanomalla ”Hoşgeldiniz!” eli ”Tervetuloa!” johon vastataan ”Hoşbulduk!” eli ”Tulin tervetulleeksi!”.

Sanojen kanssa yhtä tärkeää on se, että kotiin tulevia ihmisiä mennään aina ovelle asti tervehtimään, kun he tulevat sisään. En voi olla korostamatta sitä, että vieraita mennään vastaan ovelle, kun he saapuvat. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuonna 2006 olin kutsunut kotiini turkkilaisen vieraan ja hän soitti kerrostalon alaovelta minulle pyytääkseen minua avaamaan hänelle oven. Avasin asuntoni oven ja menin olohuoneeseen odottamaan, että hän tulisi sisään. Kun kuulin, että hän astui ovesta sisään, huusin olohuoneesta tervehdyksen ja pyynnön käydä peremmälle. Turkkilainen ystäväni käyttäytyi todella pidättyväisesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä ja ilmoitti pian lähtevänsä. Ihmettelin kovasti tätä ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pitänyt todella epäkohteliaana sitä, että en ollut odottanut häntä asuntoni ovella, kun hän tuli sisään.

En ole koskaan asunut Turkissa yksin, vaan olen aina jakanut asunnon vähintään kahden ihmisen kanssa. Kun jollekin asuinkumppaneistani on tullut vieraita, on ollut välillä vaikea muistaa, että on todella epäkohteliasta jättäytyä omaan huoneeseen. Vaikka en pitäisi vieraita omina vierairani, olen kuitenkin talon asukas ja on kohteliasta toivottaa heidät tervetulleeksi. Oma kokemukseni on, että turkkilaiset pitävät kotia hyvin, hyvin yksityisenä paikkana ja jos he kokevat olevansa luvatta toisen yksityisessä tilassa, he eivät pysty rentoutumaan. Siksi jokaisen asunnossa asuvan tervetulotoivotus on tärkeää, vaikka tulija olisikin tullut kutsuttuna sisään, koska tämä kertoo sen, että vieraat todella voivat nauttia rauhassa siellä olostaan. Näin ollen ovella tapahtuva tervehtimisrituaali on luvan antaminen sille, että ihminen voi tulla toisen yksityiselle alueelle.

Poskisuudelmia vaihdetaan Turkissa myös, mutta ei aina.  Olen antanut poskisuudelmia siten, että sen jälkeen turkkilainen on ihmetellyt tuttavallista tervehtimistapaani. Ja useammin kuin kerran olen kolauttanut pääni tervehtijän päähän, kun en ole tajunnut kummalta puolelta hän minua suukottaa ensin.

Miehet koskettavat nykyään toistensa ohimoita päillään yleisimmin kuin antavat poskisuudelmia. Vuosia sitten, kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa Turkissa luonani, selitin miepuolisille turkkilaisille kavereilleni, että isäni ei ole tottunut siihen, että miehet antavat poskisuudelmia toisilleen. Pelkkä kättely riittäisi. Ystäväni muistivat tämän siihen saakka, kunnes vanhempani olivat lähdössä pois. Hyvästejä jättäessämme yksi ystävistäni kaappasi isäni puolihalaukseen ja suukotti häntä kumallekin poskelle kerran. En muistaa montaa kertaa, milloin olisin nähnyt isäni yhtä hämmentyneenä.

Kymmeneen vuoteen, joina olen turkkilaisen kulttuurin kanssa ollut tekemisissä, mahtuu monenlaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tervehdyksiä. Olen kuitenkin selvinnyt kaikesta ja useimmiten onnistun muuntautumaan saidasta tuhlaavaiseksi tervehtijäksi riippuen siitä olenko Suomessa vai Turkissa.

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

IMG_0065

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!