Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Ota vastuu stressistäsi! Miten vahingollista vastuuttaminen on.

Paradiso_Canto_31-2

Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.

Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”

Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:

”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”

Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.

Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuuskutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.

Yksinäkökulmaisuus

Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.

Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.

Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.

Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.

Vastuuttaminen

Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.

Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.

Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.

Entä sitten?

Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.

 

Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.  

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

“Tutkijatutka” – #easr2016

WSR-57_antenna

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Julkiset ja ”julkiset” aineistot: kun tieteellinen tutkimus muuttuu salapoliisityöksi

SchlagwortkatalogEräs ihmistieteilijän perushaasteista liittyy pääsyn (access) kysymyksiin. Tutkimuskohteena saattaa olla sulkeutunut yhteisö, jonka luottamuksen ansaitseminen on vaikeaa. Vieraan maan byrokratian kanssa toimiminen voi olla hyvin kuluttavaa ja aikaa vievää. Tutkijaa voi kiusoitella myös esimerkiksi kuolleen henkilön historiallisesti mielenkiintoinen jäämistö, jonka perikunta pitää visusti lähipiirin tiedossa.

Ihmisille on tietenkin sallittava yksityisyys. Tutkimuseettisten kysymysten punninta onkin monen tutkijan arkipäivää. Arkaluontoiset asiat, kuten vaikkapa kahdenvälissä haastatteluissa selvitetyt uskonnolliset vakaumukset, nauttivat erityistä tietosuojaa. Tutkija näkee aina erikseen vaivaa pohtiakseen mistä asioista voi tehdä julkisia, koska häntä velvoittavat niin vaatimukset eettisyydestä, lainmukaisuudesta kuin tieteellisestä tarkoituksenmukaisuudesta.

Voisi siis kuvitella että tieteentekijät, joiden aineistona on lähtökohtaisesti julkinen materiaali, ovat onnellisessa asemassa. Erityisesti, jos tutkimusaihe sattuu liittymään Suomen kaltaiseen reiluun ja avoimeen yhteiskuntaan. Suomen lain mukaan viranomaistoiminta on julkista. Ellei asiakirjoja nimenomaisesti salata, ne ovat julkisia ja täten laillisesti kaikkien saatavilla.

Tutkimustyöni edetessä olen kuitenkin saanut huomata, että julkinen ei tarkoita aineistoa, johon välttämättä olisi helposti pääsy. Olen törmännyt esteisiin, jotka vaikuttavat aika kummallisilta yllä mainitun julkisuusperiaatteen näkökulmasta. Oman väitöskirjani aineisto koostuu nimenomaisesti julkisista viranomaisasiakirjoista, ja niiden saaminen myös käytännössä on kohdallani tutkimuksen tekemisen edellytys.

Hanna Nikkanen kertoo Long Play -lehdessä, miten suomalaiset viranomaiset piilottelevat julkisia asiakirjoja. Laatiessaan Fennovoimasta kertovaa juttua, Nikkanen lähetti kunnanjohtajille useita tietopyyntöjä liittyen hankkeesta tehtyihin riskianalyyseihin ja kannattavuuslaskelmiin. Yksikään kunnanjohtaja ei kuitenkaan toimittanut pyydettyjä dokumentteja. Lisäksi kaikki valtuutetutkaan eivät olleet päässeet näkemään asiakirjoja, joiden pitäisi lain mukaan olla julkisia.  Nikkasen mukaan viivyttely, pompottelu ja tahallinen väärinymmärtäminen ovat keinoja joita käytetään, ja jotka esimerkiksi toimittajien kohdalla valitettavan usein myös tepsivät.

Aivan näin räikeään pimittämiseen en ole törmännyt, vaan oma kokemukseni sijoittuu harmaammalle alueelle. Joitain vuosia sitten erään uskonnollisen yhteisön pyhättö yritettiin tuhopolttaa, ja asiasta suoritettiin poliisitutkinta. Koska väitöskirjani kytkeytyy uskontoon liittyviin viharikoksiin, luonnollisesti kiinnostuin ja pyysin poliisilta esitutkintapöytäkirjaa tutkimuskäyttöön. Minua kehotettiin aluksi hankkimaan tutkimuslupa. Laadin ja postitin siis lupahakemuksen liitteineen. Kun kuukauteen ei kuulunut mitään, lähestyin poliisia uudelleen. Nyt vastaus olikin, että koko tapauksesta ei ole edes tehty esitutkintapöytäkirjaa.

Jätin yhteydenotot tapauksen osalta sikseen. On mahdoton sanoa oliko kyseessä vilpitön kömpelyys vai haluttomuus vastata tietopyyntöön. Tutkijan vaihtoehdot olivat joka tapauksessa vähissä.

Myös tuomioistuinten pöytäkirjat ovat minulle tärkeää tutkimusaineistoa. Pöytäkirjoissa on kerrottu, mistä rikoksista epäiltyjä on tuomittu ja millaisin perustein. Valitettavasti niiden saaminen on usein käytännössä vaikeaa ja joskus lähes mahdotonta. Erityisen haastava tilanne on tietyn rikostyypin tutkijoille, joihin itse lukeudun.

Mikäli tutkija tai muu kiinnostunut haluaa saada tuomioistuinratkaisun kopion käräjäoikeudesta, on tiedossa oltava tavallisesti vastaajan nimi tai ratkaisun arkistoinnissa käytetty diaarinumero. Näitä ei kuitenkaan ole juuri ikinä mainittu esimerkiksi tuomioita käsittelevissä uutisissa. Tietopyynnön tekijä saattaa siis joutua umpikujaan heti kättelyssä.

Olen monesti keskustellut käräjäoikeuden kanslistin kanssa, joka ei pysty tai suostu toimittamaan kopiota tuomioistuinratkaisusta, vaikka tiedossani olisi ollut tuomionantopäivämäärä ja käytetyt rikosnimikkeet. Ilmeisesti ongelma liittyy osin tietojärjestelmään, jonka avulla tuomioistuimien päätöksiä haetaan. Joka tapauksessa tilanne on kestämätön ja omituinen. Vaikka tieto päätöksestä on olemassa ja sitä koskeva asiakirja on julkinen, sitä ei voi kuitenkaan saada käyttöönsä.

Toinen ongelmakohta on silkassa tiedottamisen puutteessa. Esimerkiksi käräjäoikeuksien tekemiä päätöksiä ei ole listattu minnekään selattavan paikkaan. Tuomioistuimista riippumaton Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti laatii raportteja eri rikosnimikkeiden käytöstä käräjäoikeuksissa vuosittain, mutta niiden avulla ei vielä voi kohdistaa tietopyyntöjä: Suomessa on sentään 27 käräjäoikeutta.

Oikeustieteen emeritusprofessori Jyrki Virolainen onkin useasti kritisoinut suomalaisten tuomioistuimien tiedostusta alkeelliseksi. Ainoastaan korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus hyödyntävät nettisivuja tiedottamisessaan jollain tasolla. Virolaisen mukaan tiedottaminen olisi kuitenkin oleellista julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta.

Nämä ovat piirteitä, joista on vaikea syyttää mitään yksittäistä henkilöä tai tahoa. Ongelmat ovat paljolti rakenteellisia: hakujärjestelmiin, rajallisiin resursseihin, vakiintuneisiin käytäntöihin ja avoimuuden kulttuuriin – tai sen puutteeseen – liittyviä. Lisäksi korostan, että yhteistyöni useimpien viranomaisten kanssa on sujunut ongelmitta. Suurimpaan osaan tietopyynnöistäni on reagoitu asianmukaisesti. Ongelmallisia piirteitä on kuitenkin olemassa siinä määrin, että ne heikentävät viranomaistoiminnan julkisuutta ja täten esimerkiksi tieteellistä tutkimusta, ja niistä tulisi siksi keskustella nykyistä laajemmin.

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Ei voi syödä ja säästää

charles_hope-thatcher_tinaAamukahvipöytä on minulle se hetki, jossa ajatukset versoavat. Hiljaiset sunnuntaiaamut ovat maailmatuskan kiteytymisen hetkistä otollisimpia ja sunnuntain Hesari antaa yleensä riittävästi polttoainetta turhautumiselle. Tänä aamuna useampi asia yhdistyi ajatuksissani kokonaisuudeksi: Veikka Lahtisen blogikirjoitus talousasiantuntija Terhi Majasalmen neuvoista, Hesarin artikkeli asioista, jotka yhdistävät menestyneitä naisia, Hesarin Sunnuntailiitteen artikkeli professorien “kapinasta” ja opetusministerin sekä muutaman professorin mielipidekirjoitus. Jälleen kerran on sanottava, että tämä teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista tai kollegiaalista kantaa.

Kaikki kiertää lopulta takaisin rahaan

Aiemmin peräänkuulutin rahasta puhumista, sitä että meidän pitäisi reippaasti puhua siitä millaisilla tuloilla kukin elää ja missä ovat ne loukut, joihin iso osa ihmisistä tippuu. Kyllähän rahasta puhutaan. Siitä puhuvat yleensä ne, joilla sitä on, mutta he eivät puhu omista rahoistaan vaan muiden rahoista. Jakavat neuvoja siitä miten vaivaisella 200 euron kuukausittaisella säästöllä voi päästä osinkotulojen saajaksi. Turvatuilla kuukausituloilla on helppoa huudella muille miten heidän tulisi varojaan käyttää. Nämä keskustelut kiinnittyvät ajatukseen, jossa varallisuus ja toimeentulo ovat aina yksilöistä itsestään riippuvaisia.

Rahasta puhutaan yleensä riittämättömyyden kontekstissa erityisesti silloin, kun käsitellään isoja, jopa monelle täysin käsittämättömiä, summia: valtion budjettia, instituutioiden taseita tai yliopistojen saamia rahoja. 200 euroa on asia, jonka jokainen meistä ymmärtää. Se on monelle köyhälle kuukauden ruokabudjetti ja useampi välttämätön lasku. Taas 500 miljoonaa tai 5,2 miljardia ovat käsittämättömiä summia. Harvalla, jos kellään, meistä on mitään kokemusta tällaisista summista. Isot summat ovat abstrakteja ja tämä abstraktius luo illuusion siitä, että summissa on ilmaa – kiristämisen varaa. Tähän hallituksen koulutuspolitiikka sopeuttamisineen tukeutuu. Käsittämättömiä summia heitellessä on helpompi sanoa, että leikkauksia tarvitaan kuin, jos puhuttaisiin siitä, mistä nämä summat muodostuvat. Kuinka monen ihmisen vuosityötulojen verran on leikattava. Sellainen puhe tekisi summista konkreettisia – käsitettäviä.

Keskiössä on se, että rahasta ei puhuta suoraan. Pienituloisten ääni ei pääse kuuluville samansuhtaisesti kuin niiden, jotka pienituloisten asioista päättävät. Opiskelijat nostivat aivan aiheellisesti kritiikin kohteeksi opintotukiuudistuksen. Tilanteessa, jossa vielä yksilön taustoista riippumatta on ollut mahdollisuus tasavertaiseen korkeakoulutukseen ja “luokkaretkeen” on helppo esittää, että opiskelija-aika on henkilökohtainen sijoitus, joka pitää rahoittaa lainarahalla. Ei meillä ole vielä kokemusta siitä mihin hallituksen selvitysmiehen ehdottama linja johtaisi; miltä yhteiskunta näyttäisi ehdotettujen uudistusten ja niiden seurausten jälkeen.

Opiskelijat ovat kuitenkin etuoikeutettuja. Heillä on koulutuksensa tuomaa itsevarmuutta,  vahvoja etujärjestöjä ja kyky argumentoida tasavertaisella kielellä. Olen opiskelijoiden kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että ehdotetut kurjistukset ovat vastutettavia ja vaarallisia, mutta monet yhtä pienillä tuloilla selviävät ihmisryhmät jäävät kuulematta. Heidän puolestaan ja heidän ohitseen puhutaan, koska heitä ei edes oteta saman pöydän ääreen.

Kaikki palaa yksilöön ja yhteisöön

Toinen sumuverho on epälooginen pallottelu yksilö- ja yhteisönäkökulmien välillä. Silloin kun kyse on “menestymisestä” tai “saavutuksista”, on vallitsevan jargonin mukaan kyse yksilön tavoitteellisuudesta ja toiminnasta. Uusliberalistinen eetos painottaa yksilöiden omia mahdollisuuksia parantaa omaa asemaansa. Säästät 200 euroa kuukaudessa ja nautit osinkotuloista 10 vuoden päästä, sijoitat omaan tulevaisuuteesi lainarahalla tai teet ilmaista työtä, jotta osaamisesi tulisi tunnistetuksi ja saisit mahdollisuuden edetä urallasi. Kaikki on itsestäsi kiinni. Instituutioiden tasolla samankaltainen keskustelu koskee ns. “huippuyksiköitä” ja “huippututkimusta”. Huippua on se, mitä erilliset tutkimusryhmät tai -yksiköt tekevät aivan kuin ne olisivat irrallaan kokonaisuudesta. Aivan kuin säästämällä ne ja ajamalla alas kokonaisuuden voisimme taianomaisesti säilyttää etulyöntiaseman jossain imaginaarisessa kilpailutilanteessa.

Yhteisöistä puhutaan silloin, kun halutaan luodan näennäinen yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden tunne erilaisten toimijoiden välille. “Kaikkien on osallistuttava talkoisiin” tai “Olemme samassa veneessä kaikki” ovat lauseita, joilla hetkellisesti rakennetaan yksityiskohtaisempaa tarkastelua kestämätön perustelu esimerkiksi leikkauksille, jotka eivät todellakaan kosketa kaikkia. Ikään kuin olisi olemassa taianomainen “me”, johon kaikki kiinnittyisivät tasa-arvoisesti. Valtion tai “kansan” jäsenet eivät ole kuitenkaan tässä nimetyssä “yhteisössä” tasaveroisia toimijoita. Valta jakaantuu epätasaisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat suurimmalla osalla olemattomat.

Se miten ihmiset menestyvät elämässään on useimmiten kiinni muista ihmisistä. Se on myös kiinni sattumasta, yllättävistä kohtaamisista ja omituisista kiertopoluista. Jokainen kuitenkin tekee omia asioitaan osana niitä rakenteita, joiden alaisuudessa on. On huomattavasti helpompi menestyä, jos olet jo valmiiksi sisällä esimerkiksi yliopistorakenteissa: pääset tapaamaan ihmisiä, joilla on vaikutusvaltaa tai herätät jonkun asioista päättävän henkilön kiinnostuksen. Ihmiset auttavat toisia ihmisiä eteenpäin. Ihmiset myös estävät toisten ihmisten menestymisen. Jos olet toimeentulotukijärjestelmän alaisuudessa on näiden merkittävien kohtaamisten määrä huomattavasti vähäisempi. On huomattava, että rakenteet ja järjestelmät eivät kuitenkaan ole kiinteärajaisia yhteisöjä vaan verkostoja, joissa vaikutussuhteet risteilevät miltei mielivaltaisesti. Kaikki ei lopulta ole yksilöstä itsestään kiinni. Toiset meistä ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – myös erilaisten järjestelmien sisällä, ei vain niiden välillä.

Ei voi syödä ja säästää

Lauseen voi ymmärtää konkreettisesti suhteessa talousneuvojan harhaisiin oppeihin. Valinta on pienituloiselle älytön. Lauseen voi ymmärtää suhteessa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Yliopistolaitosta ei voida kokonaisuutena ajaa alas ja samalla säilyttää huippututkimusasema kansallisella ja kansainvälisellä tieteen kentällä. Koulutuksellista tasavertaisuuden ideaa ei voi tuhota ja silti olettaa, että näin pienen maan rahaeliitin ja hyvätuloisten joukosta löytyisivät ne tulevaisuuden huippututkijat. Oppiaineita ja tiedekuntia ei voi hävittää ja silti ajatella, että sivistystaso säilyisi muuttumattomana.

Valtio ei ole yritys. Yliopistot eivät ole yrityksiä. Niiden ei ole tarkoitus tuottaa rahallista voittoa “omistajilleen”. Yliopistojen pääoma on ihmisissä, ei omistuksissa tai tileillä. Yliopistojen omistajia ovat kaikki – ihan jokainen meistä – me omistamme oikeuden sivistykseen. Jos joku näissä koulutusleikkauspäätöksissä mukana oleva ihminen ei ymmärrä mitä hyötyä on assyrologiasta tai taiteen tutkimuksesta, ei se todellakaan tarkoita sitä, että nämä alat olisivat hyödyttömiä. Kaikkea ei voi eikä todellakaan pidä mitata rahassa.

Valtio koostuu erilaisista toimijoista ja toiminnoista. Osa toimijoista tarvitsee enemmän tukea, mahdollisesti läpi koko elämänsä ja osa toimijoista on maksajapuolella, mahdollisesti läpi koko elämänsä. Ei kuitenkaan ole olemassa, eikä tule olemaan, mitään sellaista aktuaalista uusliberalistista ideaaliyhteiskuntaa, joka koostuisi pelkästään menestyneistä yksilöistä ja yliopistot pelkistä “huippututkimusyksiköistä”. Koko ajatus on mieletön, kuitenkin hallituksen leikkauspolitiikka ja yhteiskuntakeskustelujargon välittävät ajatusta siitä, että nyt säästämällä pääsemme tilanteeseen, jossa voimme vain syödä. Itseasiassa kyse ei ole minkään “loistavan tulevaisuuden” mahdollistamisesta vaan hyvinvointiyhteiskunnan ja sivistyksen järjestelmällisestä rapauttamisesta. Sivistykseen kuuluu perustutkimuksen ylläpitäminen ja mahdollisimman laaja tutkimuksellinen variaatio. Sivistykseen kuuluu myös niistä heikommassa asemassa olevista huolehtiminen.

Se mitä jokainen meistä voi tehdä, on olla merkittävä linkki jollekin ihmiselle verkostossa. Yliopistomaailmassa sellaisia linkkejä usein kutsutaan mentoreiksi, henkilöiksi, jotka omia verkostojaan ja omaa osaamistaan hyväksikäyttäen tasoittavat tietä muille ihmisille. Mentorointia ei kuitenkaan pidä rajata vain urakehityksen alueelle. Kannustava sana, rohkaisu, konkreettinen avustaminen, ruokakassin antaminen ihmiselle, jolla ei ole mitään – ne voivat kaikki olla mentoroinnin muotoja. Meistä jokainen on solmukohta monelle verkostolle. Tunnistakaa ne, käyttäkää niitä hyväksi, auttakaa muita. Kaikki ei ole vain yksilöistä itsestään kiinni, emmekä me kaikki ole “samassa veneessä”.