Uskontotieteen ja teologian yhteistyö – mielenrauhaa, päänvaivaa vai kimmoke keskustelulle?

Terhi Utriainen

Sain luettavaksi uunituoreen artikkelikokoelman: Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020). Takakansitekstin mukaan kirja tarkastelee suomalaistenkin suosioon nousseita ilmiöitä ”uskontotieteen näkökulmasta, pohtii niiden kristillisiä sovelluksia ja selvittää, kuinka kokemuksellisuus on korostunut yhtenä henkisyyden tuntomerkkinä”. 

Henkisyyttä ja mielenrauhaa -teoksen kansi kustantaja Gaudeamuksen sivulta.

Kaivauduin nojatuoliin lukemaan. Kiinnostavaa nähdä, millaisen dialogin uskontotiede ja teologia virittävät, kun tutkitaan ei-kristillisiä aasialaistaustaisia uskontoja ja niiden suosiota.

Kirjassa on johdannon lisäksi kuusi lukua ja epilogi. Johdannossa työnjako uskontotieteen ja teologian välillä ilmaistaan näin: ”[e]nsimmäiset kolme lukua on kirjoitettu uskontotieteellisestä näkökulmasta, josta käsin tarkastellaan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Kolme seuraavaa lukua lähtevät liikkeelle teologisen tutkimuksen perinteestä, joten niissä pohditaan uusien ilmiöiden avaamia merkityksiä, haasteita ja mahdollisuuksia”. 

Uskontotiede siis kuvataan ilmiöiden tarkasteluksi ja teologia (tässä teoksessa) noiden samojen ilmiöiden merkitysten, haasteiden ja mahdollisuuksien pohdinnaksi. Mitä tämä tarkemmin ottaen tarkoittaa, kysyin itseltäni ja luin eteenpäin.

Johdannon mukaan kirja lähtee liikkeelle uskontotieteellisesti ja etenee aasialaisperäisten ilmiöiden kristillisiin teologisiin pohdintoihin ja sovelluksiin. Tarkemmin ottaen teologisissa luvuissa 1) peilataan kristillistä teologiaa hindulaisia ja buddhalaisia valaistumiskäsityksiä vasten, 2) pohditaan kristillisen mystiikan ja uudenlaisen spiritualiteetin suhdetta sekä 3) etsitään ekumeenisesta teologiasta toisen uskonnon pyhän kohtaamisen käsitteellisiä apuvälineitä. 

Epilogi on yhden pitkän linjan ”kulkijan” vapaamuotoisesti kirjoitettu kokemuskertomus, jossa kuvataan yksilön polveileva tie Aasian uskontoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta kristinuskon huomaan. 

Vuoden vaihtumisen juhlintaa vietnamin-buddhalaisessa temppelissä Turussa. Kuva: Tiina Mahlamäki

Paketti osoittautui monin tavoin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi painotuksia ja kirjoittajaääniä. Erityisesti minua kiinnosti kuitenkin se, millainen kuva oli muodostunut uskontotieteen ja teologian näkökulmien ja lähestymistapojen keskinäisistä suhteista kun olin sulkenut kirjan kannet. 

Uskontotieteilijöiden kirjoittamat luvut ovat periaatteessa itsenäisesti luettavissa olevia kokonaisuuksia, jotka pyrkivät käsittelemään kohdettaan (joogaa, mindfulnessia ja esoteriaa) kuvaillen, eritellen ja kontekstualisoiden. Kirjan kokonaiskehyksessä ne kuitenkin ikään kuin asettuvat vakaumuksellisen kristillisen teologisen tiedonintressin palvelukseen. Näin siksi, että johdannon, teologisten lukujen ja epilogin yhteinen intressi kytkeytyy vahvasti kristinuskoon sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kiinnostuksiin ja huolenaiheisiin. 

Näitä kiinnostuksia ja huolenaiheita ovat käsiteltyjen ilmiöiden kasvava suosio paitsi kirkosta eronneiden, myös kirkkoon kuuluvien piirissä. Kirkon parissa ymmärrettävästi mietitään, mitä tälle seikalle olisi mahdollista tehdä, ja kehitetään luovia opillisia ja rituaalisia ratkaisuja käsillä olevaan tilanteeseen.

Ainakin minun luennassani näyttäisi siltä kuin uskontotieteellistä tietoa ei-kristillisistä uskontoperinteistä ja niiden suosiosta käytettäisiin kirjassa pitkälti apuvälineinä Evankelisluterilaisen kirkon kannatukseen ja teologisiin tulkintoihin kohdistuvien huolten kohtaamisessa ja ratkaisemisessa. Aasialaistaustaisia ei-kristillisiä uskontoja toki pyritään myös teologien kirjoittamissa luvuissa ”tarkastelemaan suopeasti”, kuten johdannossa todetaan. Jo tämä ilmaisuvalinta kuitenkin kertoo tiedonintressistä, joka sitoo kirjan kehyskertomuksen kristilliseen vakaumukseen ja lähinnä vain siitä käsin avautuvasta ja motivoituvasta kiinnostuksesta ei-kristillistä uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan. 

Hengen ja tiedon messut tarjoaa monenlaisia tuotteita ja palveluita aasialaisesta henkisyydestä ja esoteriasta kiinnostuneille. Kuva: Tiina Mahlamäki

Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa uskontotieteen enemmän kuin (vakaumuksellisen) teologian erityisiä ja moninaisia tiedonintressejä: kaikilla on omat historiansa, paikkansa ja tehtävänsä. Kirja tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden esittää kysymyksiä siitä, millaisiin suhteisiin uskontotiede ja teologia on mahdollista ja perusteltua asettaa. Mahdollisuuksia voi olla monia ja niistä keskusteleminen kiinnostavaa ja tärkeää ainakin uskontotieteilijöille. 

Millä tavoin tieteenalojen on mahdollista ja mielekästä milloinkin kehystää toisiaan? Entä ovatko eri tieteenalojen väliset erot tärkeitä vai toivotaanko että olisi olemassa lähinnä yhtä ja yhtäläistä uskonnontutkimusta? 

Miten näihin kysymyksiin suhtautuvat yksittäiset tutkijat ja miten tutkimuksen ympärillä toimivat rakenteet ja instituutiot? Millaisia perusteluja eri kannoille on löydettävissä?

Omasta uskontotieteilijän näkökulmastani katsoen uskontotieteen ja teologian suhteiden asettaminen jää tässä kirjassa läpinäkymättömäksi ja epätasapainoiseksi. Ymmärrän toki myyvän otsikoinnin tarpeen, mutta kirjan laajasti kuvaileva otsikko (Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa) antoi ainakin minun odottaa jossain määrin toisenlaista teosta sekä tieteenalojen yhteistyötä ja dialogia kuin mikä kansien välistä löytyi. 

Toteutunutta kokonaisuutta olisi ehkä asiallisemmin kuvannut esimerkiksi sellainen otsikointi kuin: ”Aasian uskonnollisuus ja henkisyys länsimaissa: miten kristinusko voisi vastata niiden suosion asettamaan haasteeseen?”  – Mutta millaisia lukutapoja ja -kokemuksia muilla on ollut? Mihin suuntiin keskustelu voisi tämän kirjan pohjalta kulkea?

Kolme hyödyllistä käsiteparia

On käsitepareja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Osan niistä olen oppinut jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, jotkut vasta myöhemmin. Ne ovat osoittaneet kestävyytensä, koska hyödynnän niitä toistuvasti kollegoiden kanssa käymissäni keskusteluissa, ajattelussani ja kirjoituksissani. Tämä teksti ei ole kattava katsaus kyseisten käsitteiden taustoihin tai merkityksiin, vaan tavoitteeni on tiiviisti kuvata niiden hyödyllisyyttä. 

En malta olla alleviivaamatta, että vaikka kaksi on nätti ja joskus toimivakin määrä, se on monien asioiden kohdalla liian vähän. Lisäksi vastaavia tai klassisempiakin ihmis- ja yhteiskuntatieteiden käsitepareja, joita olisi yhtä hyvin voinut käsitellä, on monia (esimerkiksi yksilö – yhteisö, rakenne – toimija ja sisäpuolinen – ulkopuolinen). 

Faktanäkökulma – kulttuurinen jäsennys

 Opin tämän eronteon todennäköisesti samalla tavalla, kuin moni muukin: lukemalla Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus -kirjaa (Vastapaino 2007). Alasuutarin mukaan faktanäkökulma tarkoittaa lähestymistapaa, jossa tutkitaan maailmaa koskevia väitteitä tosina tai epätosina. Kulttuurinen jäsennys puolestaan viitaa siihen, miten aineisto itsessään kuvastaa tutkittavien todellisuutta. Ero on kriittinen pohdittaessa mitä tutkimuksen avulla halutaan lopulta selvittää.

Havainnollistan eroa esimerkin kautta. Alla oleva lainaus on peräisin kyläkahvilaa ja siellä vierailevaa kirkkoherraa käsittelevästä Yle:n jutusta (10.5.2018).

Tammelan kyläkahvilassa puhutaan siitä, mitä kirkko ja seurakunta täällä Tammelassa ovat. Täällä käynnit ovat nimenomaan laskeutumista ruohonjuuritasolle. Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen. (…) Varmaan auttaa, että näihin miehiin tutustuu ja on tilaisuuksia kutsua heitä. Henkilökohtainen kutsu toimii kuitenkin kaikkein parhaiten. Kaikessa seurakuntatoiminnassa juuri henkilökohtainen kontakti ja luottamus ovat todella tärkeitä. Massojen tavoittaminen ei tänä päivä ole paras tapa.
– Kirkkoherra Juha Koivulahti.

Faktanäkökulmasta tehty tutkimus olisi kiinnostunut siitä, että millaista toiminta kyläkahviloissa todella on, ja antaako niiden asiakaskunta todenmukaisen kuvan seurakuntalaisista, kuten kirkkoherra esittää. Kyseessä voisi olla esimerkiksi sosiologinen tutkimus kyläkahviloiden yhteisöllisestä merkityksestä, jossa tämä kuvaus on yksi tietolähde muiden joukossa. Toisaalta varsinaisena tutkimuskohteena voi olla se, miten kirkkoherran mainitsema ”henkilökohtainen kutsu” vaikuttaa osallistumiseen seurakuntien toimintaan, ja onko se oikeasti tehokkaampaa kuin mainittu ”massoihin vetoaminen”, jolloin väitteitä tarkasteltaisiin varsinaisesti jonkin muun aineiston valossa.

Kulttuurisista jäsennyksistä kiinnostunut näkökulma puolestaan kiinnittäisi huomionsa aivan eri asioihin. Tällöin tutkittaisiin millaista kuvaa seurakunnasta, kylästä, kyläkahvilasta, papeista ja kirkosta katkelmassa rakennetaan, ja miten se kuvastaa asianomaisten todellisuutta. Se, ovatko kuvaukset faktuaalisesti totta, on toissijaista: ne ovat kuitenkin osa puhujan maailmaa. Oleellista on esimerkiksi havainto, että kirkkoherra korostaa henkilökohtaisten kontaktien arvoa ja näin rakentaa luterilaista kirkkoa (joka on faktuaalisesti massiivinen organisaatio) ihmisläheisenä ja pienen kyläkahvilan kannalta relevanttina asiana.

Monet tutkimusasetelmat painottavat näistä jompaakumpaa, mutta usein sisältävät aineksia myös toisesta. Erottelu on kuitenkin hyödyllinen muodostettaessa aineistolle esitettäviä kysymyksiä.

Käsitepari tuo mieleen hiljattain käytyä keskustelua muistitiedosta. Muistitieto tarkoittaa nimensä mukaisesti ihmisiltä tutkimusaineistoksi kerättyjä muistoja. Aihepiiri nousi esiin sosiologi Marjo Liukkosen punaisen naisten sisällissodan aikaista joukkomurhaa käsittelevän väitöskirjan yhteydessä. Useat historiantutkijat ovat esittäneet, että Liukkosen tapa käyttää muistitietoa historiallisten tapahtumien lähteenä on ongelmallinen. Esimerkiksi historian professori Tiina Kinnunen kommentoi Kaleva-lehdessä (9.5.2018) näin:

Muistot ja muisti muuttuvat. (…) Historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat. Siihen muistitieto ei välttämättä luontevasti vastaa.

En ole lukenut Liukkosen väitöskirjaa enkä sitä siis tässä kommentoi, mutta tällainen kritiikki tulee hyvin lähelle näkemystä, jonka mukaan faktanäkökulma ja kulttuurinen jäsennys ovat menneet tutkijalta sekaisin, tai että niitä ei ole erotettu riittävän selkeästi.

Aineiston tyyppiin on siis ikään kuin sisäänrakennettuna se, millaisia kysymyksiä siltä on metodologisesti mielekästä kysyä. Muistitieto soveltuu erinomaisesti sen selvittämiseen, miten jokin ihmisjoukko muistaa jotain asiaa, ja miten tämä kytkeytyy vaikkapa jonkin yhteisön itsemäärittämiseen, tai mistä muusta seikasta asian muistamisen juuri tietyllä tavalla kertoo.

Normatiivinen – deskriptiivinen

 Tämä käsite-erottelu tuli minulle ensimmäisenä vastaan filosofian, tarkemmin etiikan parissa. Filosofisessa asiayhteydessä normatiivisella etiikalla tarkoitetaan etiikka, joka pyrkii kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin, ts. millainen toiminta on moraalista. Deskriptiivinen etiikka puolestaan viittaa ihmisten erilaisia moraalisia uskomuksia koskevaan empiiriseen tutkimukseen, joka ei ota kantaa itse kysymykseen oikeasta ja väärästä.

Tässä yhteydessä en tarkoita deskriptiivisyydellä pelkästään kuvailua, vaan myös analyysiä. Oleellista on eronteko normatiiviseen tutkimusotteeseen – maailmaan kajoamiseen.

Käsiteparista on iloa filosofian ulkopuolellakin. Omaa tutkimusasetelmaa muodostaessaan joutuu pohtimaan, että mikä oikeastaan on tutkimuksen tavoite. Haluanko vain selvittää asioita, vai samalla myös tehdä maailmasta paremman paikan? Haluanko esimerkiksi vain nähdä mitä valtarakenteet ovat ja miten ne vaikuttavat, vai haluanko myös purkaa niitä?

Tutkimus voi olla pääsisällöltään deskriptiivinen, mutta sisältää normatiivisen elementin, jolloin analyysi voi palvella työn normatiivisia tavoitteita. Työ voi omaksua esimerkiksi Max Horkheimerin kriittisen teorian vaatimuksen, jolloin sen tulisi olla yhtäaikaisesti selittävää, käytännöllistä ja normatiivista. Tutkimus osoittaisi mikä nykyisessä tilanteessa on ongelmallista, tunnistaisi ketkä muutoksen voisivat saada aikaa, ja tuottaisi konkreettiset muutostavoitteet. Monet oikeustieteelliset tutkimukset puolestaan pyrkivät ottamaan kantaa johonkin olemassa olevaan lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön, mutta tätä ennen on tietysti empiirisesti tutkittava, että mitä tuo lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö on.

Oman väitöskirjani kohdalla olen vältellyt normatiivista näkökulmaa. Tutkimuskohteeni on uskonnon pilkka oikeudellisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ja kuten arvata saattaa, hyvin monet aikaisemmista näkökulmista aiheeseen ovat kysyneet normatiivisia kysymyksiä. Tulisiko lainsäädäntöä muuttaa? Mitkä ovat sananvapauden rajat? Saako uskontoja pilkata? En ole omassa työssäni kiinnostunut vastamaan näihin kysymyksiin ollenkaan. Näiden sijasta tutkin millaisia jäsennyksiä ja intressejä ilmiöön liittyvät viranomaiskäytännöt ja poliittiset keskustelut kuvastavat.

Emic – etic

Mikä on hautajaisten merkitys? Moni suomalainen todennäköisesti vastaisi, että kyseessä on vainajan kunniaksi ja tämän muistoksi järjestetty tilaisuus. Tämä on emic­-käsitys hautajaisista. Tutkija voisi kuitenkin lisätä, että ”kunniaa” ja ”muistoja” ei ole olemassa ilman elävää yhteisöä, ja että hautajaisrituaali esimerkiksi palvelee yhteisön ja sen elämänmuodon jatkuvuutta, koska se ylläpitää tiettyjä normeja ja käytäntöjä. Tämä on etic–käsitys.

Klassinen käsitepari emic ja etic kuvaa tutkittavan ja tutkijan näkökulmien ja käsitteistöjen eroa. Emic viittaa tutkimuskohteiden (uskontotieteessä vaikkapa uskonnollisten ihmisten) itsensä näkökulmiin, jäsenyksiin ja käsitteisiin. Etic puolestaan koskee tutkijan välineistöä: näkökulmia, ajatustapoja ja käsitteitä.

Emic-käsitteitä ovat muun muassa ehtoollinen, sunna, dharma, rabbi ja synti. Etic-käsitteitä taas ovat esimerkiksi rituaali, uskonnollinen ekspertti, kognitio, diskurssi ja emic – etic -käsitepari itsessään.

Kuilu arkisen ja tieteellisen käsitemaailman välillä on usein iso. Biologien mukaan vihanneksena tunnettu kurkku luokitellaan marjaksi, mutta monen ei-biologin korvaan tämä kuulostaa aika omituiselta. Samaan tapaan vaikkapa ehtoollisen kutsuminen rituaaliksi voi hartaan kristityn näkökulmasta tuntua jotenkin väärältä; eikö siinä kuitenkin tapahdu jotain enemmän?

Aina tämä eronteko ei ole suoraviivaista tutkijallekaan. Aika monesti esimerkiksi emic-käsitteistä jalostuu etic-käsitteitä. Antropologian sanakaanoniin päätynyt ”tabu” oli alkujaan tongankielinen termi, joka viittasi saastaisina pidettyihin ja välteltyihin asioihin (emic), ja se sai vasta myöhemmin analyyttisen merkityksensä tutkijoille (etic). Vastaavasti esimerkiksi ”uskonto” on alkujaan emic-käsite, mutta se voidaan halutessaan määritellä analyyttisesti viittamaan vaikkapa tietynlaiseen toimintaan tai asiaan, jolloin siitä tulee etic-käsite.

Moni arkikäsite – yhteisö, yksilö, toimija, rakenne, media, politiikka – saa erityismerkityksen tieteellisessä kielessä.

Tieteenalasta riippumatta jokaisen ihmisyhteisöjä tutkivan tulisi erilaisia käsitteitä käyttäessään olla hyvin selvillä siitä, että mitkä niistä lukeutuvat emic- ja mitkä etic-kategoriaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että tutkimusteksti on sisällöltään aina tutkijan valitsemaa, mukaan lukien tekstin emic-sisältö.

Tuomas Äystö

Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Ota vastuu stressistäsi! Miten vahingollista vastuuttaminen on.

Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.

Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”

Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:

”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”

Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.

Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuus, kutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.

Yksinäkökulmaisuus

Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.

Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.

Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.

Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.

Vastuuttaminen

Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.

Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.

Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.

Entä sitten?

Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.

 

Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.  

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

Ristisaatto saapuu Hoilolan kirkolle. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Ristisaatto lähestyy Korpiselän kirkonkylää. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

Pörtsämön kalmisto. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän kalmistot. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

Iltakahvit Saarivaaran nuorisoseuraintalolla. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Kanttori Olga Grinevich Saarivaaran tsasounassa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Piispa Arseni toimittaa liturgian Hoilolan ortodoksisessa kirkossa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

Saarivaaran tsasouna. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Vedenpyhitys, isä Vesa toimittaa palveluksen. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Panihida grobulla – Pörtsämön kalmistossa. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

Ristisaatto lähestyy Korpiselän kirkkoa, torni näkyy jo. Kuva: Jere Kyyrö

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

Ristisaatto Saarivaarasta Hoilolaan. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Veneristisaatto Hoilolasta Öllölän Pörtsämöön. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

Ristisaattoväki odottaa rajanylitystä. Kuva: Jere Kyyrö

Ristisaattoväki ylittää rajan. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Ristisaatto Korpiselälle johtavalla tiellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän hautausmaan osittain pystyyn nostettu hautakivi. Kuva: Teemu T. Mantsinen

Korpiselän luterilaisen kirkon alttarin kiviperusta. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Julkiset ja ”julkiset” aineistot: kun tieteellinen tutkimus muuttuu salapoliisityöksi

Eräs ihmistieteilijän perushaasteista liittyy pääsyn (access) kysymyksiin. Tutkimuskohteena saattaa olla sulkeutunut yhteisö, jonka luottamuksen ansaitseminen on vaikeaa. Vieraan maan byrokratian kanssa toimiminen voi olla hyvin kuluttavaa ja aikaa vievää. Tutkijaa voi kiusoitella myös esimerkiksi kuolleen henkilön historiallisesti mielenkiintoinen jäämistö, jonka perikunta pitää visusti lähipiirin tiedossa.

Ihmisille on tietenkin sallittava yksityisyys. Tutkimuseettisten kysymysten punninta onkin monen tutkijan arkipäivää. Arkaluontoiset asiat, kuten vaikkapa kahdenvälissä haastatteluissa selvitetyt uskonnolliset vakaumukset, nauttivat erityistä tietosuojaa. Tutkija näkee aina erikseen vaivaa pohtiakseen mistä asioista voi tehdä julkisia, koska häntä velvoittavat niin vaatimukset eettisyydestä, lainmukaisuudesta kuin tieteellisestä tarkoituksenmukaisuudesta.

Voisi siis kuvitella että tieteentekijät, joiden aineistona on lähtökohtaisesti julkinen materiaali, ovat onnellisessa asemassa. Erityisesti, jos tutkimusaihe sattuu liittymään Suomen kaltaiseen reiluun ja avoimeen yhteiskuntaan. Suomen lain mukaan viranomaistoiminta on julkista. Ellei asiakirjoja nimenomaisesti salata, ne ovat julkisia ja täten laillisesti kaikkien saatavilla.

Tutkimustyöni edetessä olen kuitenkin saanut huomata, että julkinen ei tarkoita aineistoa, johon välttämättä olisi helposti pääsy. Olen törmännyt esteisiin, jotka vaikuttavat aika kummallisilta yllä mainitun julkisuusperiaatteen näkökulmasta. Oman väitöskirjani aineisto koostuu nimenomaisesti julkisista viranomaisasiakirjoista, ja niiden saaminen myös käytännössä on kohdallani tutkimuksen tekemisen edellytys.

Hanna Nikkanen kertoo Long Play -lehdessä, miten suomalaiset viranomaiset piilottelevat julkisia asiakirjoja. Laatiessaan Fennovoimasta kertovaa juttua, Nikkanen lähetti kunnanjohtajille useita tietopyyntöjä liittyen hankkeesta tehtyihin riskianalyyseihin ja kannattavuuslaskelmiin. Yksikään kunnanjohtaja ei kuitenkaan toimittanut pyydettyjä dokumentteja. Lisäksi kaikki valtuutetutkaan eivät olleet päässeet näkemään asiakirjoja, joiden pitäisi lain mukaan olla julkisia.  Nikkasen mukaan viivyttely, pompottelu ja tahallinen väärinymmärtäminen ovat keinoja joita käytetään, ja jotka esimerkiksi toimittajien kohdalla valitettavan usein myös tepsivät.

Aivan näin räikeään pimittämiseen en ole törmännyt, vaan oma kokemukseni sijoittuu harmaammalle alueelle. Joitain vuosia sitten erään uskonnollisen yhteisön pyhättö yritettiin tuhopolttaa, ja asiasta suoritettiin poliisitutkinta. Koska väitöskirjani kytkeytyy uskontoon liittyviin viharikoksiin, luonnollisesti kiinnostuin ja pyysin poliisilta esitutkintapöytäkirjaa tutkimuskäyttöön. Minua kehotettiin aluksi hankkimaan tutkimuslupa. Laadin ja postitin siis lupahakemuksen liitteineen. Kun kuukauteen ei kuulunut mitään, lähestyin poliisia uudelleen. Nyt vastaus olikin, että koko tapauksesta ei ole edes tehty esitutkintapöytäkirjaa.

Jätin yhteydenotot tapauksen osalta sikseen. On mahdoton sanoa oliko kyseessä vilpitön kömpelyys vai haluttomuus vastata tietopyyntöön. Tutkijan vaihtoehdot olivat joka tapauksessa vähissä.

Myös tuomioistuinten pöytäkirjat ovat minulle tärkeää tutkimusaineistoa. Pöytäkirjoissa on kerrottu, mistä rikoksista epäiltyjä on tuomittu ja millaisin perustein. Valitettavasti niiden saaminen on usein käytännössä vaikeaa ja joskus lähes mahdotonta. Erityisen haastava tilanne on tietyn rikostyypin tutkijoille, joihin itse lukeudun.

Mikäli tutkija tai muu kiinnostunut haluaa saada tuomioistuinratkaisun kopion käräjäoikeudesta, on tiedossa oltava tavallisesti vastaajan nimi tai ratkaisun arkistoinnissa käytetty diaarinumero. Näitä ei kuitenkaan ole juuri ikinä mainittu esimerkiksi tuomioita käsittelevissä uutisissa. Tietopyynnön tekijä saattaa siis joutua umpikujaan heti kättelyssä.

Olen monesti keskustellut käräjäoikeuden kanslistin kanssa, joka ei pysty tai suostu toimittamaan kopiota tuomioistuinratkaisusta, vaikka tiedossani olisi ollut tuomionantopäivämäärä ja käytetyt rikosnimikkeet. Ilmeisesti ongelma liittyy osin tietojärjestelmään, jonka avulla tuomioistuimien päätöksiä haetaan. Joka tapauksessa tilanne on kestämätön ja omituinen. Vaikka tieto päätöksestä on olemassa ja sitä koskeva asiakirja on julkinen, sitä ei voi kuitenkaan saada käyttöönsä.

Toinen ongelmakohta on silkassa tiedottamisen puutteessa. Esimerkiksi käräjäoikeuksien tekemiä päätöksiä ei ole listattu minnekään selattavan paikkaan. Tuomioistuimista riippumaton Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti laatii raportteja eri rikosnimikkeiden käytöstä käräjäoikeuksissa vuosittain, mutta niiden avulla ei vielä voi kohdistaa tietopyyntöjä: Suomessa on sentään 27 käräjäoikeutta.

Oikeustieteen emeritusprofessori Jyrki Virolainen onkin useasti kritisoinut suomalaisten tuomioistuimien tiedostusta alkeelliseksi. Ainoastaan korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus hyödyntävät nettisivuja tiedottamisessaan jollain tasolla. Virolaisen mukaan tiedottaminen olisi kuitenkin oleellista julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta.

Nämä ovat piirteitä, joista on vaikea syyttää mitään yksittäistä henkilöä tai tahoa. Ongelmat ovat paljolti rakenteellisia: hakujärjestelmiin, rajallisiin resursseihin, vakiintuneisiin käytäntöihin ja avoimuuden kulttuuriin – tai sen puutteeseen – liittyviä. Lisäksi korostan, että yhteistyöni useimpien viranomaisten kanssa on sujunut ongelmitta. Suurimpaan osaan tietopyynnöistäni on reagoitu asianmukaisesti. Ongelmallisia piirteitä on kuitenkin olemassa siinä määrin, että ne heikentävät viranomaistoiminnan julkisuutta ja täten esimerkiksi tieteellistä tutkimusta, ja niistä tulisi siksi keskustella nykyistä laajemmin.

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?

 

 

Ei voi syödä ja säästää

Aamukahvipöytä on minulle se hetki, jossa ajatukset versoavat. Hiljaiset sunnuntaiaamut ovat maailmatuskan kiteytymisen hetkistä otollisimpia ja sunnuntain Hesari antaa yleensä riittävästi polttoainetta turhautumiselle. Tänä aamuna useampi asia yhdistyi ajatuksissani kokonaisuudeksi: Veikka Lahtisen blogikirjoitus talousasiantuntija Terhi Majasalmen neuvoista, Hesarin artikkeli asioista, jotka yhdistävät menestyneitä naisia, Hesarin Sunnuntailiitteen artikkeli professorien “kapinasta” ja opetusministerin sekä muutaman professorin mielipidekirjoitus. Jälleen kerran on sanottava, että tämä teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista tai kollegiaalista kantaa.

Kaikki kiertää lopulta takaisin rahaan

Aiemmin peräänkuulutin rahasta puhumista, sitä että meidän pitäisi reippaasti puhua siitä millaisilla tuloilla kukin elää ja missä ovat ne loukut, joihin iso osa ihmisistä tippuu. Kyllähän rahasta puhutaan. Siitä puhuvat yleensä ne, joilla sitä on, mutta he eivät puhu omista rahoistaan vaan muiden rahoista. Jakavat neuvoja siitä miten vaivaisella 200 euron kuukausittaisella säästöllä voi päästä osinkotulojen saajaksi. Turvatuilla kuukausituloilla on helppoa huudella muille miten heidän tulisi varojaan käyttää. Nämä keskustelut kiinnittyvät ajatukseen, jossa varallisuus ja toimeentulo ovat aina yksilöistä itsestään riippuvaisia.

Rahasta puhutaan yleensä riittämättömyyden kontekstissa erityisesti silloin, kun käsitellään isoja, jopa monelle täysin käsittämättömiä, summia: valtion budjettia, instituutioiden taseita tai yliopistojen saamia rahoja. 200 euroa on asia, jonka jokainen meistä ymmärtää. Se on monelle köyhälle kuukauden ruokabudjetti ja useampi välttämätön lasku. Taas 500 miljoonaa tai 5,2 miljardia ovat käsittämättömiä summia. Harvalla, jos kellään, meistä on mitään kokemusta tällaisista summista. Isot summat ovat abstrakteja ja tämä abstraktius luo illuusion siitä, että summissa on ilmaa – kiristämisen varaa. Tähän hallituksen koulutuspolitiikka sopeuttamisineen tukeutuu. Käsittämättömiä summia heitellessä on helpompi sanoa, että leikkauksia tarvitaan kuin, jos puhuttaisiin siitä, mistä nämä summat muodostuvat. Kuinka monen ihmisen vuosityötulojen verran on leikattava. Sellainen puhe tekisi summista konkreettisia – käsitettäviä.

Keskiössä on se, että rahasta ei puhuta suoraan. Pienituloisten ääni ei pääse kuuluville samansuhtaisesti kuin niiden, jotka pienituloisten asioista päättävät. Opiskelijat nostivat aivan aiheellisesti kritiikin kohteeksi opintotukiuudistuksen. Tilanteessa, jossa vielä yksilön taustoista riippumatta on ollut mahdollisuus tasavertaiseen korkeakoulutukseen ja “luokkaretkeen” on helppo esittää, että opiskelija-aika on henkilökohtainen sijoitus, joka pitää rahoittaa lainarahalla. Ei meillä ole vielä kokemusta siitä mihin hallituksen selvitysmiehen ehdottama linja johtaisi; miltä yhteiskunta näyttäisi ehdotettujen uudistusten ja niiden seurausten jälkeen.

Opiskelijat ovat kuitenkin etuoikeutettuja. Heillä on koulutuksensa tuomaa itsevarmuutta,  vahvoja etujärjestöjä ja kyky argumentoida tasavertaisella kielellä. Olen opiskelijoiden kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että ehdotetut kurjistukset ovat vastutettavia ja vaarallisia, mutta monet yhtä pienillä tuloilla selviävät ihmisryhmät jäävät kuulematta. Heidän puolestaan ja heidän ohitseen puhutaan, koska heitä ei edes oteta saman pöydän ääreen.

Kaikki palaa yksilöön ja yhteisöön

Toinen sumuverho on epälooginen pallottelu yksilö- ja yhteisönäkökulmien välillä. Silloin kun kyse on “menestymisestä” tai “saavutuksista”, on vallitsevan jargonin mukaan kyse yksilön tavoitteellisuudesta ja toiminnasta. Uusliberalistinen eetos painottaa yksilöiden omia mahdollisuuksia parantaa omaa asemaansa. Säästät 200 euroa kuukaudessa ja nautit osinkotuloista 10 vuoden päästä, sijoitat omaan tulevaisuuteesi lainarahalla tai teet ilmaista työtä, jotta osaamisesi tulisi tunnistetuksi ja saisit mahdollisuuden edetä urallasi. Kaikki on itsestäsi kiinni. Instituutioiden tasolla samankaltainen keskustelu koskee ns. “huippuyksiköitä” ja “huippututkimusta”. Huippua on se, mitä erilliset tutkimusryhmät tai -yksiköt tekevät aivan kuin ne olisivat irrallaan kokonaisuudesta. Aivan kuin säästämällä ne ja ajamalla alas kokonaisuuden voisimme taianomaisesti säilyttää etulyöntiaseman jossain imaginaarisessa kilpailutilanteessa.

Yhteisöistä puhutaan silloin, kun halutaan luodan näennäinen yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden tunne erilaisten toimijoiden välille. “Kaikkien on osallistuttava talkoisiin” tai “Olemme samassa veneessä kaikki” ovat lauseita, joilla hetkellisesti rakennetaan yksityiskohtaisempaa tarkastelua kestämätön perustelu esimerkiksi leikkauksille, jotka eivät todellakaan kosketa kaikkia. Ikään kuin olisi olemassa taianomainen “me”, johon kaikki kiinnittyisivät tasa-arvoisesti. Valtion tai “kansan” jäsenet eivät ole kuitenkaan tässä nimetyssä “yhteisössä” tasaveroisia toimijoita. Valta jakaantuu epätasaisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat suurimmalla osalla olemattomat.

Se miten ihmiset menestyvät elämässään on useimmiten kiinni muista ihmisistä. Se on myös kiinni sattumasta, yllättävistä kohtaamisista ja omituisista kiertopoluista. Jokainen kuitenkin tekee omia asioitaan osana niitä rakenteita, joiden alaisuudessa on. On huomattavasti helpompi menestyä, jos olet jo valmiiksi sisällä esimerkiksi yliopistorakenteissa: pääset tapaamaan ihmisiä, joilla on vaikutusvaltaa tai herätät jonkun asioista päättävän henkilön kiinnostuksen. Ihmiset auttavat toisia ihmisiä eteenpäin. Ihmiset myös estävät toisten ihmisten menestymisen. Jos olet toimeentulotukijärjestelmän alaisuudessa on näiden merkittävien kohtaamisten määrä huomattavasti vähäisempi. On huomattava, että rakenteet ja järjestelmät eivät kuitenkaan ole kiinteärajaisia yhteisöjä vaan verkostoja, joissa vaikutussuhteet risteilevät miltei mielivaltaisesti. Kaikki ei lopulta ole yksilöstä itsestään kiinni. Toiset meistä ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – myös erilaisten järjestelmien sisällä, ei vain niiden välillä.

Ei voi syödä ja säästää

Lauseen voi ymmärtää konkreettisesti suhteessa talousneuvojan harhaisiin oppeihin. Valinta on pienituloiselle älytön. Lauseen voi ymmärtää suhteessa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Yliopistolaitosta ei voida kokonaisuutena ajaa alas ja samalla säilyttää huippututkimusasema kansallisella ja kansainvälisellä tieteen kentällä. Koulutuksellista tasavertaisuuden ideaa ei voi tuhota ja silti olettaa, että näin pienen maan rahaeliitin ja hyvätuloisten joukosta löytyisivät ne tulevaisuuden huippututkijat. Oppiaineita ja tiedekuntia ei voi hävittää ja silti ajatella, että sivistystaso säilyisi muuttumattomana.

Valtio ei ole yritys. Yliopistot eivät ole yrityksiä. Niiden ei ole tarkoitus tuottaa rahallista voittoa “omistajilleen”. Yliopistojen pääoma on ihmisissä, ei omistuksissa tai tileillä. Yliopistojen omistajia ovat kaikki – ihan jokainen meistä – me omistamme oikeuden sivistykseen. Jos joku näissä koulutusleikkauspäätöksissä mukana oleva ihminen ei ymmärrä mitä hyötyä on assyrologiasta tai taiteen tutkimuksesta, ei se todellakaan tarkoita sitä, että nämä alat olisivat hyödyttömiä. Kaikkea ei voi eikä todellakaan pidä mitata rahassa.

Valtio koostuu erilaisista toimijoista ja toiminnoista. Osa toimijoista tarvitsee enemmän tukea, mahdollisesti läpi koko elämänsä ja osa toimijoista on maksajapuolella, mahdollisesti läpi koko elämänsä. Ei kuitenkaan ole olemassa, eikä tule olemaan, mitään sellaista aktuaalista uusliberalistista ideaaliyhteiskuntaa, joka koostuisi pelkästään menestyneistä yksilöistä ja yliopistot pelkistä “huippututkimusyksiköistä”. Koko ajatus on mieletön, kuitenkin hallituksen leikkauspolitiikka ja yhteiskuntakeskustelujargon välittävät ajatusta siitä, että nyt säästämällä pääsemme tilanteeseen, jossa voimme vain syödä. Itseasiassa kyse ei ole minkään “loistavan tulevaisuuden” mahdollistamisesta vaan hyvinvointiyhteiskunnan ja sivistyksen järjestelmällisestä rapauttamisesta. Sivistykseen kuuluu perustutkimuksen ylläpitäminen ja mahdollisimman laaja tutkimuksellinen variaatio. Sivistykseen kuuluu myös niistä heikommassa asemassa olevista huolehtiminen.

Se mitä jokainen meistä voi tehdä, on olla merkittävä linkki jollekin ihmiselle verkostossa. Yliopistomaailmassa sellaisia linkkejä usein kutsutaan mentoreiksi, henkilöiksi, jotka omia verkostojaan ja omaa osaamistaan hyväksikäyttäen tasoittavat tietä muille ihmisille. Mentorointia ei kuitenkaan pidä rajata vain urakehityksen alueelle. Kannustava sana, rohkaisu, konkreettinen avustaminen, ruokakassin antaminen ihmiselle, jolla ei ole mitään – ne voivat kaikki olla mentoroinnin muotoja. Meistä jokainen on solmukohta monelle verkostolle. Tunnistakaa ne, käyttäkää niitä hyväksi, auttakaa muita. Kaikki ei ole vain yksilöistä itsestään kiinni, emmekä me kaikki ole “samassa veneessä”.