Kutsumus?

research-390297_960_720Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Koordinoija kohtaa buddhalaismunkin

Ensimmäistä kertaa pappia kyydissä

Olen koordinoinut useita kursseja ja yhden kansainvälisen konferenssinkin. Mutta marraskuun viimeisellä viikolla vastasin ensimmäistä kertaa ei-akateemisen, joskin korkeasti koulutetun buddhalaisen munkin esityksen järjestelyistä. Tulku Dakpa Rinpochen luento “Buddhist Logic” oli yksi uskontotieteen oppiaineen järjestämästä Tibetan Buddhist Day -tapahtuman esityksistä.

Aamu oli viileän tuulinen. Kävelen Sirkkalan parkkialueella Kaivokadun puoleiselle portille. Siinä ei ole numeroa, ei kylttiä, ei mitään. Miten ulkopuolinen löytää parkkialueelle, Minerva-rakennukseen ja toisen kerroksen seminaarihuoneeseen? Laitan seiniin flyereitä paikkoihin, josta ne huomataan. Näkyvätkö viimeaikaiset kasarmin liikennejärjestelyt navigaattorissa? Sitä en ehtinyt tarkistaa. Seison pihalla miettien, miten tulijat tunnistavat minut,  kun Rinpochen kuljettaja soittaa, että he ovat paikalla minuutin kuluttua. Kerron olevani täysruskeissa vaatteissa ja seison vastassa portilla parkkikortti kädessäni. Siinä he jo ovatkin. Aivan ajoissa.

Auton ovi avautuu, en tiedä miten ja mihin käteni laittaisin, kun tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut munkki jo pitelee kättäni omissaan. Hänen kätensä ovat lämpimät. Tuntuu kuin hän sanoisi minulle tervetuloa, vaikka itse olen  häntä toivottamassa tervetulleeksi.

Kulttuurialan ammattilaisen tietotaitoa

Jokainen järjestettykin tapahtuma on omanlaisensa, erilaisten ihmisten kokoontuma, yllättävien yksityiskohtien ja ongelmanratkaisutilanteiden kooste. Koordinoimiseen sisältyy paljon ohjeistamatonta, mutta välttämätöntä tapahtumaa edeltävää toimintaa, joka pitää muistaa, ottaa huomioon ja  aloittaa ajoissa. Kun koordinoin Honko-konferenssin vuonna 2013, pyysin itselleni kolme opiskelijaa avustajiksi, jotka olivat läsnä jokaisessa tapahtuman järjestämisen vaiheessa. Tätä kun ei opi kuin tekemällä.

Koordinointi on tilaisuuden suunnittelua, sen esiintyjien kokoamista, asioiden sopimista ja toiveiden huomioimista. Se on kompromisseja ja uudelleenjärjestelyjä. Se on asioiden sumplimista niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Se on aikataulujen laatimista, jokaisen esiintyjän matka-aikataulun, ruokavalion ja erityistoiveiden tarkastamista. Se on huonevarauksia, virallisten vastausten lähettelyä ja leimojen etsintää. Se on lukuisien sähköpostien lähettelyä ja vastaanottamista ja niissä olevien yllättävienkin vastausten tai vastaamattomuuden tulkitsemista. Se on sen muistamista, mitä on tehnyt ja mitä on vielä tekemättä.

Se on tilaisuuden mainostamista. Se on tiedottamista, vastaanottajien tutkailua, sähköpostilistojen penkomista ja vakuuttelua itselle, että nyt tieto on mennyt perille mahdollisimman moneen ja otolliseen postilaatikkoon ja luukkuun. Eikä sähköpostimainonta ole täysin vielä korvannut julisteiden paikkaa ilmoitustaulujen satunnaisen ohikulkijan huomion herättäjänä.

Se on monen aiemmin oppimansa uudelleen käyttöönottoa. Olenkin onnitellut itseäni luokanopettajan työni kokemuksista. Siellä opin ainakin sen, ettei hermoilu auta yhtään mitään tai ketään. Stressi vain tarttuu muihinkin. Se tarkoittaa uusien, yleensä tietoteknisten asioiden oppimista ja kokemuksen lisääntymistä. Onneksi koordinoija voi pyytää apua. Kuten nyt buddhalaisuustapahtumassa flyerintekijältä.

Lähetin tekstin ja kuvan, hän hoiti muun. Tosin flyerin tekstiin pätee sama kuin moneen muuhunkin tekstilajiin: tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi valmiita julkaistavaksi. Buddhalaisuuspäivän flyerin tekstiä muokkasin ja korjasin noin kymmenisen kertaa, kun tietoa tuli lisää, kun ajat muuttuivat, kun tarkistin oikeinkirjoituksen useamman kerran, kun vain olin ollut aiemmin huomaamatta jotain, joka voisi olla toisella tavalla paljon parempi. Kun flyerin painattaminen ajallisesti painaa päälle, jossain vaiheessa se vain on annettava tekijälle. Mieluummin kun kaikki muutokset on tehty. Onneksi minulla oli kärsivällinen ja taitava flyeristi. Munkin mielestä flyer oli hieno.

Kun kenttä tulee kylään

Puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua hain vesikannun ja lasit, avasin tietokoneen ja laskin tuoleja. Useamman viikon olin miettinyt, onko seminaarihuone liian pieni ja pitäisikö pöydät poistaa. Useassa buddhalaisten omissa  tilaisuuksissa ihmiset ovat halunneet istua lattialla. Pitäisikö munkin istua muita korkeammalla? Nyt ei ole kynttilöitä, ei suitsukkeita, ei tankoja seinillä. Mietin miten voin ilmaista akateemista vieraanvaraisuuttamme. Sillä, että osoitamme olevamme kiinnostuneita hänen puheestaan,  arvostamme hänen läsnäoloaan omalla tavallamme. Paikalla oli lisäkseni yksi ihminen. Nyt mietin onko huone liian suuri.

Kun tulen pihalta Tulku Dakpa Rinpochen kanssa seminaarisaliin, vain kaksi yleisön tuolia on vapaana, josta toiseen istun itse ja toiselle hetkeä myöhemmin myöhässä tulija. Tupa on täysi. Professori Matti Kamppinen lausuu tervetuliaissanat. Esittelen pääpuhujamme yleisölle englanniksi, joka kohta tuntuu kuin toiselta kotimaiselta, kun esiintyjien puheissa vilahtelevat myös tiibetinkieliset termit ja nimet. Osa munkin luennon sisällöstä menee ohitse korvieni, tarkkailen yleisöä ja puhujaa kuin turvamies, kaiken huomioiden, kaikkeen varautuen. Hetki jää mieleeni muistoksi, joka on siihen “syysuhteessa, de byung’brel, kuin savu tuleen, ei pysyvä”, puhujaa lainatakseni.

Tulku Dakpa Rinpoche. Kuva: http://tulkudakpa.org/album.htm

Tulku Dakpa Rinpoche on valmistunut Mindrollingin luostarin korkeakoulusta päteväksi sutristen ja tantristen opetusten haltijaksi. Hän on vieraillut vuodesta 1999 lähtien Euroopan eri maissa eri dharmakeskusten ja oppilaidensa kutsumana. Hän asettui suomalaisten oppilaidensa pyynnöstä ensimmäisenä tiibetinbuddhalaisena lamana asumaan pysyvästi Suomeen vuonna 2006. Nykyään hän toimii Helsingin Danakoshan Dharmakeskuksen hengellisenä johtajana.

Luennon jälkeen Rinpoche istuu vieressäni,  juo teetä ja syö kasvispiirasta. Yleisöstä käy ihmisiä tervehtimässä häntä ja pohtimassa vielä luennon herättämiä kysymyksiä. Koordinaattorin kohokohta: asiat ovat sujuneet hyvin, yleisö tuntuu tyytyväiseltä. Vielä muutama virallinen paperi ja munkki lähtee kotimatkalle. Me jäämme jatkamaan seuraaviin esityksiin.

Takaisin seminaarihuoneeseen ja  maisemiin maailman katolla

Toisena puhujana oli osalle uskontotieteilijöistä jo tuttu luentosarjoja oppiaineessamme pitänyt Albion Butters. Hän avasi kuulijoille Nyigma-koulukunnan historiallista ja opillista taustaa. Albion on tehnyt väitöskirjansa 1300-luvulla eläneen ko. koulukunnan oppineesta yogista, Longchen Rabjamista. Hän on myös opiskellut monien Nyigma-lamojen ohjaamana. Hän on erinomainen tulkkaamaan, kotoistamaan ja tekemään ymmärrettäväksi buddhalaista viisautta ja historiallista kontekstia länsimaiselle kuuntelijalle.

Kalsang Wangdu, turkulainen tiibettiläinen opiskelijamme, kertoi puheenvuorossaan tiibettiläisten  koulutusjärjestelmästä Intiassa, etenkin tiibetinbuddhalaisen kulttuurin osuudesta opetuksessa. Hän on itse syntynyt paimentolaisperheeseen Tiibetissä, opiskellut Yhdysvalloissa  ja työskennellyt tiibetiläisten koulutusjärjestelmässä kymmenen vuotta Intiassa. Nyt hän tekee kasvatustieteen väitöskirjaa aiheesta Turun yliopistossa. Kalsangin luento herätti yleisössä ajatuksia uskonnollisen kasvatuksen osuudesta ja erityisesti meditaation tai mielenrauhan tekniikoiden opettamisen tärkeydestä myös suomalaisissa koulussa.

Himalaja 2011. Kuva: Jaana Kouri.

Rukousliput Himalajan ylängöllä. Kuva: Jaana Kouri

Tapahtuman viimeisenä esiintyjänä oli uskontotieteen tohtorikoulutettava Johanna Jylhä, joka kertoi vuosi sitten tekemästään matkasta Tiibettiin. Johanna oli tehnyt esityksensä matkakertomuksen muotoon, jossa kuvat ja matkalla pohdituttaneet kysymykset vuorottelivat. Ne toivat näyn kansan hartaasta buddhalaisesta omistautuneisuudesta ja huolen maan perinteisen kulttuurin säilymisestä ja ankkuroivat myös edellisten esiintyjien puheiden sisältöä tämänhetkiseen maan vaikeaan tilanteeseen. Ne toivat mieleeni saman suuntaiset ajatukseni muutama vuosi sitten tekemäni Tiibetin matkan ajoilta. Harkitsin ennen lähtöäni, onko eettisesti oikein, että matkustan maahan, jossa sen omat kansalaiset kärsivät alistetussa asemassa ja turistina viemäni tulot menevät kiinalaiselle matkatoimistolle. Muistan silloin lukeneeni jostain Dalai laman sanoneen, että menkää ja palatkaa kertomaan millaista siellä on.

Buddhalaisen päivän päätyttyä olin entistä varmempi siitä, että oppiaineemme tehtävä on tuoda esille erilaisten kulttuurien ja uskontojen näkemyksiä ja niiden kannattajien tämän hetkisiä tilanteita niistä kiinnostuneille yliopistolaisille ja myös akatemian ulkopuoliselle yleisölle.

Otsikkokuva: Elina Karola.

 

Aikalisä

Yksi äitini jämäköistä elämänviisauksista oli, että mitään muuta pakkoa ei ihmisellä ole kuin kuolla. Nykyihminen ei usko kuoleman olevan lopullinen tai pakollinen loppukohta. Viimeistä hetkeä voi siirtää tehden sopimuksia, vedoten muuhun pakolliseen tekemiseen tai olemalla hiljaa, jos kuolinlinjan asettaja ei näin huomaa myöhästymistä.

Tieteen ja taiteen tekijöiden arkipäivää ovat deadlinet. Itsenäisen työskentelyn, niin sanotun taiteen tai tieteen vapauden elinehtona on ajan järjestely, aikatauluttaminen. Se tehdään usein kalenteriin vuositasolla, viikkotasolla, päivätasolla ja lopulta minuuttiaikatauluttamisella. Rajapyykkeinä ovat tieteessä tekstien ja anomusten palauttamisten viimeiset päivämäärät. Myös kevään ja syksyn säätiöiden apuraha-anomusten tekoviikot vievät arvioiden mukaan noin kolmanneksen vuosittaisesta työajasta. Ne ovat neuvotteluja tulevaisuuden elinehdoista, leivästä.

Jaan työhuoneeni kuuden muun tutkijan kanssa. Koneen syksyn hakemusten viimeisenä päivänä nettipalvelu jumittui viimeisen tunnin aikana. Säätiön tekniseen palveluosoitteeseen lähettämäni viestit tiedottivat yhteisestä hätätilanteestamme kuin avaruusaluksen viimeiset sanat. Kerjäsin armoa, jotta hakemuksemme huomioitaisiin, vaikkeivat ne tulisi määräajassa. Illalla sain henkilökohtaisen viestin, joka kertoi, että nettipalvelun jumittumisen takia määräaikaa oli siirretty iltayhdeksään asti, jotta “sinäkin nyt saat varmasti hakemuksesi lähetettyä”.

Kuolinlinjan toiselta puolelta vastattiin.

Nyt olen päässyt sen toiselle puolelle. Toimitan monien kirjoittajien kirjaa, jossa deadlinet ovat toimituskuntamme laupeudesta siirtyneet jo useamman kerran. Vapaaehtoinen, joskin sitova projekti kätkikin sisäänsä kirjoittamisen vastuun. Vihonviimeisen kuolinlinjan jälkeen olen kuunnellut ei-palautettujen tekstien tekijöiden selityksiä myöhästelyistä. Jokaisen äänessä tunnistan kipeästi oman tutkija-opettaja-perheenjäsenen elämäntilanteeni. Mutta mitä jos deadlinen asettajallakin on kuolinlinjansa ja sen asettaja? Mitä jos aika loppuu?

Veteen piirretty viiva. Öljyntorjuntaa saaristossa 2103.Kuva: Jaana Kouri.

Veteen piirretty viiva. Öljyntorjuntaa saaristossa 2013. Kuva: Jaana Kouri.

Nykyihminen ei usko ajan loppuvan. Globaalin suurperheemme ilmastonmuutoskokousten asettamista deadlinesta vähät välitetään. Jää sulaa, ilma loppuu ja juomavettä ei kohta ole. Eräänä päivänä aurinko ei ehdi/viitsi/osaa/halua/voi nousta, mutta joku tekee sopimuksen ja neuvottelee lisäaikaa. Missä olisi äiti, joka sanoisi nykyihmiselle, miten asiat ovat?