Kirjoittajat: Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki
Kodeistaan ja kotimaistaan pakenevat ihmiset, joista osa on kulkenut läpi Euroopan aina Suomeen asti, herättävät surua ja myötätuntoa inhimillisestä hädästä ja maailmassa vallitsevasta pahuudesta. Suuressa joukossa suomalaisia on herännyt yhtäläinen halu tehdä konkreettisesti jotakin, lahjoittaa vaatteita ja muuta tavaraa, kutoa lämpimiä neuleita, lajitella lahjoituksia ja työskennellä vapaaehtoisina ääriään myöten täyttyneissä ja nopeasti perustetuissa vastaanottokeskuksissa.
Vastaanottokeskukset tarjoavat lakisääteiset palvelut turvapaikanhakijoille: majoituksen, ruuan tai ruuanlaittomahdollisuuden, terveystarkastukset, mutta ei juuri muuta. Vastaanottokeskuksissa työskentelevät ihmiset toimivat äärirajoillaan, eikä heillä ole juurikaan mahdollisuuksia kehittää vapaa-ajantoimintaa, kielikoulutusta tai ajanvietettä vastaanottokeskuksissa pitkiäkin aikoja oleskeleville turvapaikanhakijoille. Siihen tarvitaan vapaaehtoisia. Niin Suomen Punainen Risti, seurakunnat kuin monet yhdistykset tai yksityiset ovat jalkautuneet vastaanottokeskuksiin. Tämän blogin otsikon sanat ovat Turun Mikaelinseurakunnan nuorisopappi Jonathan Westergårdin, joka on aloittanut muun muassa kahvilatoiminnan Pansion vastaanottokeskuksessa.
Neulontataitoiset valmistavat turvapaikanhakijoille syys- ja talvikeleillä tarpeellisia villasukkia ja muita neuleita
”Kohtaaminen on tärkeämpää kuin pelkääminen”
Näin totesi yliopisto-opettaja Niina Repo Turun yliopiston luovan kirjoittamisen järjestämässä avoimessa Turvapaikanhakijoiden tarinat – kokemuksia maahanmuuttajien kanssa toimimisesta -seminaarissa joulukuussa 2015. Seminaarin tarkoituksena oli saada tietoa ja työkaluja turvapaikanhakijoiden kanssa toimimiseen selvittämällä, mitä voimme oppia konkareiden kokemuksista työskentelystä turvapaikanhakijoiden parissa.
Yhtenä alustajista oli Katja Keisala, kulttuurien välisten kohtaamisten tutkija Tampereen yliopistosta. Hän esitti aluksi yleisiä fakkiutuneita ajatusmalleja ja -tapoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Ensinnäkin, kulttuurit eivät törmää, vaan todellisuudessa ihmiset kohtaavat, ainakin jotkut, ainakin toisinaan. Toiseksi puhumme vieraasta ihmisestä monesti yhteisöllisenä toimijana ja hänen erilaisuuttaan selitämme sillä, että se ”kuuluu hänen kulttuuriinsa”. Kulttuurin nähdään selittävän hänen käyttäytymistään. Tätä Keisala kutsui kulttuurismiksi, rinnastaen sen rasismiin. Todellisuudessa ei missään kulttuurissa tai maassa toimita vain yhdellä tavalla.
Keisala antoi ohjeita turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen: Oleta, ettet tiedä mitään ihmisestä, jonka kanssa olet tekemisissä – ennen kuin hän on itse sen kertonut. Tunne itsesi, tulkintasi, tunteesi. Kehitä tunnetaitojasi; ole kohdatessa valpas. Et tarvitse niinkään kulttuurista tietoa, vaan vuorovaikutustaitoja. Kysy, kuuntele oppiaksesi, kerro näkemyksesi suoraan, kunnioita jokaista. Kyseenalaista se, että omat tapasi ja ajatuksesi ovat ainoita oikeita näkökulmia tai mahdollisuuksia toimia. Unohda small talk – opettele meta talk (se miten tulkitset tilanteen, jossa olette, miten sen oletetaan etenevän jne. ääneen puhuttuna). Se on neuvottelua, kyseenalaistamista. Pidä omia näkemyksiäsi vain hypoteeseina, älä manipuloi tai suostuttele toista.
Nämä ohjeet ovat kuin suoraan etnografian oppaista, kulttuurien tutkimuksen ammattilaisten tietotaitoa siitä, miten valmistaudut esimerkiksi haastatteluun. Vaikka nämä ohjeet kuulostavat itsestään selviltä, jokainen kohtaaminen on erilaisesta, niin maailmanlaajuisesta kuin paikallisesta, tilanteesta lähtöisin ja siihen kiinnittyvä. Ja silti, kulttuurintutkijoiden keskeisinä kiinnostuksen kohteina ovat olleet aina aiheet – kulttuurin ja uskonnon lisäksi esimerkiksi muisti ja kansallisuus – jotka nyt puhuttavat kaikkia. Tosin on hyvä ymmärtää, että oleellisinta ei ole se, mitä puhutaan vaan se, miksi puhutaan.
Mitä kulttuurintutkija, ja erityisesti uskontotieteilijä, voisi tehdä tässä tilanteessa? Meillä on koulutuksemme ansiosta välineitä sekä kohdata turvapaikanhakijoita että informoida tai kouluttaa suomalaisia uudenlaisessa tilanteessa. Kyse ei ole ainoastaan oppineisuudesta, sivistys on muutakin: koulutuksemme antaa välineitä ja muokkaa asennettamme kohdata toisia, toisenlaisista olosuhteista tulleita, toisenlaisia kokemuksia kohdanneita, toisilla tavoilla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Erilaisissa kohtaamisissa saamme myös hyvää, kokemuksen mukana kasvavaa taitoa. Mitä me voimme oppia muilta?
Kuivista lehdistä haravoitu sydän turvapaikanhakijaperheitä majoittavassa leirikeskuksessa marraskuussa 2015
”Kulttuuri ei ole lasia, se ei mene rikki”
Näin Irakin Kurdistanissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo useita vuosia Suomessa asunut runoilija Chiman Karim tiivisti seminaarissa kokemuksiaan arkaluontoisten asioiden puheeksi ottamisesta ja siitä, mitkä asiat ovat arkaluontoisia.
Jotkin yksittäiset SPR:n ohjeet siitä, mitä puhua tai kysyä kohtaamisen tilanteessa, ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. Yksi kyseenalaisista aiheista on uskonto. Ristiriitaisia tunteita ovat herättäneet myös turvapaikanhakijoiden traumaattiset kokemukset, jotka ovat johtaneet lähtöön kotimaasta tai se, mitä he ovat kohdanneet matkan varrella.
SPR on valmennustapaamisissaan kehottanut olemaan puhumatta näistä arkaluontoisista teemoista ollenkaan – ainakaan, jos turvapaikanhakijat eivät ota niitä itse puheeksi. Seminaarissa Westergård taasen kertoi joidenkin turvapaikanhakijoiden tulleen mielellään kristilliseen jumalanpalvelukseen ja ottaneen jopa vastaan siunauksia. Käännyttämiseen ei tietenkään vapaaehtoistyössä kenenkään tule ryhtyä.
Osa seminaarin puheenvuoroista taas kannatti uskontojen unohtamista keskusteluissa. Monessa tilanteessa se onkin tarpeen. Mutta jos taas osa kohtaajista haluaa keskustella uskonnoista, tärkeää on olla avoin myös niistä puhumiselle.
Luovan kirjoittamisen tarinaryhmä osaltaan haluaisi ymmärtää, mitä tehdä ikävälle, joka näyttää olevan turvapaikanhakijoilla suuri. Miten kuunnella, mitä kysyä, miten ymmärtää? Ehkä juuri näihin kysymyksiin vastasivat seminaarissa parhaiten monikielisen runohankkeen edustajina Karim ja tuottaja Marja Mäenpää.
Neljä vuotta kestäneessä Runokohtauksia-projektissa suomalaiset runoilijat käänsivät Suomessa asuvien maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä keskinäisissä tapaamisissa. Joissakin käännöstyöryhmissä oli mukana myös kulttuuritulkki. Tapaamisissa pohdittiin varmaan myös sitä, miten tärkeää on tietää runoilijan tausta ja miten runot ovat ylirajaisia ja yleisinhimillisiä. Karim kuvasi tilannetta seuraavasti: ”Tavallisesti käännettäessä kukasta tulee muovikukka, mutta kun kääntäjänä on runoilija, kukka myös tuoksuu”.
Projekti tuotti yhdeksänosaisen radio-ohjelmasarjan, näyttelyn, joka kiersi Varsinais-Suomen kirjastoissa, työtavan levittämiskiertueen Joensuuhun, Ouluun, Tampereelle, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan sekä lukuisia esiintymisiä runofestivaaleilla, kirjamessuilla ja kirjastoissa. Runokohtauksia-antologia julkistettiin kesällä 2015.
Niin turvapaikanhakijat kuin me suomalaiset olemme uudessa tilanteessa, jonka käsikirjoitus kirjoitetaan yhteisissä kohtaamisissa. Osa uskontotieteen oppiaineen piirissä toimivista on suunnittelemassa pakettia, jonka avulla voisimme osaltamme kertoa turvapaikanhakijoille Suomen uskonnollisesta kentästä: miksi suomalaiset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja miten paljon tai vähän se heidän elämässään merkitsee; miten monimuotoinen Suomen uskonnollinen kenttä on; minkälaisia muotoja suomalaisten henkisyys saa ja myös siitä, miten paljon ja minkälaisia muslimeja Suomessa elää. Paketin avulla voi kuka tahansa uskontotieteen opiskelija tai tutkija – Punaisen Ristin koordinoimilla tavoilla – vierailla vastaanottokeskuksissa ja kohdata siellä asuvia.
Meillä kulttuurintutkijoilla, uskontotieteilijöillä, humanisteilla on myös tärkeää tehtävää vastaanottokeskusten ulkopuolella. Voimme puuttua rasismiin ja vihapuheeseen sitä kohdatessamme, mutta myös vierailla vaikkapa työpaikoilla ja oppilaitoksissa kertomassa rasismista, monikulttuurisuudesta ja islamista.
Tieto lisää ymmärrystä ja toivottavasti vähentää tietämättömyyteen perustuvaa pelkoa ja vihaa. Niin kuin seminaarissa näytetyssä Niina Oisalon dokumenttielokuvassa Vapauden valtakunta (King of Freedom, FI, UK, 2010) ruotsalaisen Alsiken nunnaluostarin – joka on tarjonnut suojaa Ruotsista karkotetuille turvapaikanhakijoille – sisar katsoo kameraan ja sanoo: ”Haava sisällämme on sama”.
Turun yliopiston Turvapaikanhakijoiden tueksi -toiminnasta [intranet]
Tietoa Suomen Punaisen Ristin Varsinais-Suomen Piirin monikulttuurisuustoiminnasta
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 