Pekka Halosen alttaritaiteen äärellä Savon Pariisissa

Kääntelen kameraa ja koetan saada kattokruunun pois kuvasta. Ei onnistu. Laskeudun alas tuolilta ja siirrän hoippuvaa jalustaa taaksepäin vielä kerran. Viimein saan tummanpuhuvan alttaritaulun sopimaan kuvaan. Ensimmäisinä Pekka Halosen vuonna 1901 valmistuneesta taulusta silmiin pistävät etualalla hehkuvat paljaat, likaiset jalat. Ne kuuluvat yhdelle Jeesuksen opetuslapsista – oletettavasti Pietarille, jota hänen opettajansa on juuri lempeästi herättelemässä.

Nappaan muutamia kuvia pitkällä valotusajalla. Valot on sammutettu eikä sinivoittoista kirkkoa valaise kuin ikkunoista pilkistävä päivänkajo. Kuulen takaani suntion hengityksen. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa, että saan työni tehtyä. Kirkon hiljaisuudessa kameran suljin tuntuu laukeavan pistävän kovaäänisesti.

Hiljaista kirkossa on suntion mukaan muulloinkin. Edellisenä viikonloppuna Joroisten kyläkirkon jumalanpalvelukseen oli osallistunut 37 ihmistä. Suntio uskoo, että monet heistä tulevat rauhoittuakseen. Sitä ajatellen Halosen teos on ripustettu oikeaan paikkaan. Halusihan taiteilija omien sanojensa mukaan ilmentää alttaritauluissaan nimenomaan sopusointua ja rauhaa.

joroinen3

Pekka Halosen Getsemane-aiheinen “Herääminen” (1901) Joroisten kirkossa. Kuva: Nina Kokkinen

Äkkiä silmiini osuu jotain vaaleaa. Zoomailen kameralla lähemmäs Halosen maalausta. Suntio kiirehtii lisäämään valoja. Kierrämme alttarilla tauluun osuvia heijastuksia vältellen ja päädymme lopulta samaan lopputulokseen: sinistä yötaivasta vasten piirtyy vaaleahuippuinen vuori. Sitä en ole aiemmin huomannut alttaritaulusta otettuja kuvia katsellessani.

Himmeäksi kuluneen vuoren piirteet korostuivat aikoinaan, kun alttaritaulu oli vielä alkuperäisessä muodossaan, terävähuippuinen. Kun Joroisten kirkkoa vuonna 1915 remontoitiin, halusi töitä ohjaava arkkitehti Josef Stenbäck (1854 – 1929) muuttaa Halosen taulun muotoa paremmin suunnittelemaansa alttariin sopivaksi. Muutostyön mutkattomuus kertoo jotain taiteilijan ja arkkitehdin välisistä voima- ja valtasuhteista. Stenbäck oli aikansa tunnetuin kirkkoarkkitehti, jonka käsien kautta valtaosa tuon ajan kirkoista rakennettiin ja kunnostettiin. Halonen tunsi Stenbäckin koristemaalarina toimineen isänsä kautta ja naidessaan vuonna 1895 Stenbäckin sisaren tyttären, Maria Mäkisen (1873 – 1944), miehistä tuli sukulaisia. Halonen sai monet alttaritaulutilauksensa Stenbäckin myötävaikutuksella, mutta heidän välinen suhteensa ei ollut kitkaton. Kenties Halosen kykyjä aikoinaan epäilyt Stenbäck katsoi vielä Joroisten kirkkoa uudistaessaankin olevansa oikeutettu muuttamaan taiteilijan teosta sen suurempia miettimättä. Seurakunnan arkistossa säilyneet entisöintiasiakirjat kertovat alttaritaulun saaneen joitain vaurioitakin muutoksen yhteydessä.

vuori

Aiemmin huomaamatta jäänyt vuorimaisema. Yksityiskohta Pekka Halosen alttaritaulusta. Kuva: Nina Kokkinen

Kerään jalustan kasaan ja pakkaan reppuni. Luon katseeni vielä kerran kattokruunuun, johon aiemmin kolauttelin kameraa ja päätäni. Nyt huomaan siihen tehdyn merkinnän: ”1698 Nils Grotenfelt”. Sukunimi on tuttu. Halosen alttaritaulun mahdollistivat ja maksoivat aikoinaan Lowisa ja Aleksandra Grotenfelt. Aiemmin seurakunnan arkistoja tutkiessani törmäsin Grotenfeltin sukunimeen toistuvasti, muun muassa vuonna 1895 uusittuihin urkuihin liittyviä asiakirjoja selatessani.

Suntio on siirtynyt järjestelemään virsikirjoja suorempiin riveihin. Kysyn häneltä Grotenfelteistä ja kartanoista, joista Joroinen on tunnettu. Niiden vuoksi aluetta kutsutaankin leikkisästi “Savon Pariisiksi”. Suntion mukaan kattokruunuun kirjailtu nimi viittaa Järvikylän Grotenfelteihin. Hän viittilöi kädellään ikkunan suuntaan ja selvittää mistä suunnasta suvun hautakivet löytyvät.  Kirkkopihaa koristi aikoinaan suvun kappelikin, josta on jäljellä enää takorautaiset aidat. Sen maanalinen osuus on jäänyt kylää halkovan tien alle.

Suvun kartanon suntio sen sijaan kertoo olevan yhä voimissaan. Löydän myöhemmin paikalliselta kirpputorilta opuksen, joka vahvistaa ja jatkaa suntion kertomusta. Ruotsin kuningas lahjoitti Järvikylän kartanon vuonna 1674 Grotenfelttien kantaisäksi nimetylle Nils Grothille – sille, jonka nimeä yritin epätoivoisesti häivyttää kuvasta Halosen alttaritaulua tallentaessani. Hänen jälkeensä kartanolla on ollut useita muitakin Nils-nimisiä isäntiä. Kartano vaurastui 1800-luvulla, jolloin Grotenfeltit alkoivat kehittää alueen maataloutta ja meijeritoimintaa. Vuosisadan puolivälissä sen mailla asui yli 400 ihmistä, ja siellä toimi myös kansakoulu. Nykyisin Järvikylän kartano tunnetaan kenties parhaiten salaateista ja yrteistään, joita löytyy monien markettien viherosastoilta.

jarvikyla

Grotenfeltien Järvikylän kartanon tuotantorakennus 1900-luvun alkupuolelta. Kuva: Nina Kokkinen

Kartanon vaurastuminen jätti jälkensä myös Joroisten kirkkoon. Haloselle Grotenfeltien suku tarjosi mahdollisuuden tehdä yhden kuudesta alttaritaulustaan, joita Suomen kirkoissa on säilynyt – Lowisan ja Aleksandran tosin kerrotaan kuuluneen Frugårdin kartanon Grotenfelteihin. Matkani jatkuu seuraavaksi kohti Mikkeliä ja Kotkaa, joihin Halonen maalasi alttaritaulut Joroisten taulun valmistumista edeltävinä vuosina. Pieni kylä, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen matkaani, jää kuitenkin erikoisine tarinoineen mieleeni. Kenties tällaisissa paikossa, joissa ei ole mitään ilmeistä nähtävää tai kuultavaa, etsii herkemmin pieniltä ja mitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia. Omaa mielikuvitustani Joroinen ruokki monessakin mielessä ja matka sinne oli ehdottomasti jokaisen kilometrin arvoinen – arkistojen pienten aarteiden, kylän ja taulun historiaa valottavien tarinoiden sekä sen himmeän vuoren vuoksi, joka päätyy lopulta osaksi oman väitöstutkimukseni tarinaa. Se on yksi pieni johtolanka niistä kirkollista kristillisyyttä vastaan hangoittelevista aatteista, joita Halonen piti oman alttaritaiteensa ohjenuorina.

Teksti on julkaistu myös Nina Kokkisen blogissa.

Advertisements

Alussa oli kuva – ja lopussa. Peter Greenaway Aboagorassa

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway oli kutsuttu vuoden 2014 Aboagora-symposiumin pääpuhujaksi. Symposiumin teemana oli Kaaos & Kosmos.

Greenawayn tuloa odotettiin kovasti – ja vähän jännitettiinkin, sillä alkukesän Sodankylän elokuvajuhlille hän ei odotuksista huolimatta ilmestynyt. Turkuun hän kuitenkin ilmestyi ja piti Sibelius-museoon kerääntyneen yleisön otteessaan yli kaksituntisen esityksensä ajan.

Greenawayn esitys oli paitsi pitkä myös polveileva, kuten alustuksen otsikkokin antoi odottaa: “The Cinema is Dead, Long Live the Cinema: Taming the Shrew of Chaos: Ordering the Frame & the Narrative”. Hän puhui vapaasti, ilman muistiinpanoja, mutta esitys pysyi leveälle asetettujen raamiensa sisällä.

Raamit tai kehykset olivat yksi tärkeä Greenawayn käsittelemä teema. Kehykset – taideteosten tai valkokankaan ympärillä – rajaavat näkemäämme, vangitsevat meitä katsomaan vain eteemme, vain esitystä. Hän halusi räjäyttää kehykset ja esitteli tapoja, joilla itse oli pyrkinyt eroon kehysten kahleista.

Greenaway suhtautui skeptisesti elokuvaan ja toisti mantranomaisesti ajatusta: elokuva on kuollut. Hän piti elokuvia pääosin vain tekstien kuvittamisena – Harry Potterit ja Sormusten herrat perustuvat kirjoihin – tekstipohjaisina ja siten rajoittuneina esityksinä.

Suhtautuminen käsikirjoittajiin ja näyttelijöihin oli myös hyvin ankara: käsikirjoittajat tulisi viedä saunan taa ja lopettaa; näyttelijät ovat henkilöitä, jotka on opetettu teeskentelemään, ettei heitä katsota. No, ehkä hän tässä ei ollut aivan vakavissaan…

Vaikka ja koska elokuva on kuollut, se tulisi keksiä aina uudelleen. Greenawayn mukaan elokuvan tulisi perustua kuvaan – in the beginning there was image & image always has the last word, olivat iskulauseita, joiden hän halusi tarttuvan kuulijoidensa mieliin. Hänen taidemaalarin taustansa ja koulutuksensa kulkivat esityksen pinnassa koko ajan. Hänestä parhaissa elokuvissa – jotka ilmeisesti olivat hänen itsensä tekemiä – on jotain samaa kuin taidehistorian parhaissa maalauksissa.

Greenaway esitteli muutaman lyhytelokuvan, jossa hän toteutti ajatuksiaan elokuvan tulevaisuudesta, rakenteen ja sisällön suhteesta sekä erityisesti elokuvan ja maalaustaiteen dialogista. Tällaisia dialogi-elokuvia on jo muutama tehty. Projekti jatkuu muun muassa Jackson Pollockin ja Picasson töillä. Huipentumana on muutaman vuoden päästä toteutuva Michelangelon Viimeinen tuomio.

Peter Greenaway kuvasi työskentelyään Rembrandtin Yövartion parissa

Peter Greenaway kuvasi työskentelyään Rembrandtin Yövartion parissa

Projektin yhteydessä taideteokset kuvataan digitaalisesti sentti sentiltä, jonka jälkeen kuvaa ja sen osia pystyy tietokoneella käsittelemään millä tavoin tahansa. Rembrandtin Yövartiota kuvattiin osuvasti öisin, museovieraiden lähdettyä. Alankomaalaiset arvostivat Greenawayn tulkintaa niin, että hänen lompakostaan löytyy kortti, joka takaa pääsyn Rijksmuseumiin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.Tosin taidepiirien tiukkapipoisimmat ovat pitäneet joitain hänen tulkintojaan melko lailla hatusta vedettyinä.

Greenaway näytti Aboagoran yleisölle tulkintansa Paulo Veronesen Kaanaan häistä sekä da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta. Tulkinta löytyy myös YouTubesta täältä ja täältä.

Tunne Greenawayn luennon ainutlaatuisuudesta haihtuikin hyvin nopeasti tutustuessani YouTuben valikoimiin Greenawayn luennoista ja lyhytelokuvista. Tänään näkemämme ja kuulemamme esitys ei ollut ainoa laatuaan – ehkä se siksi olikin niin sujuva ja luonteva – mutta kokemuksena se tuntui ainutlaatuiselta. Koska Greenawayn tuotanto ja projektit eivät olleet minulle tuttuja, kaikki mitä hän kertoi ja näytti teki suuren vaikutuksen. Ehkä näin pitäisikin kohdata taiteilijat ja taide: vailla ennakkotietoja ja ennakko-odotuksia, alttiina ja vastaanottavaisena?

paolo-veronese-le-nozze-di-cana