Merhaba! Hei!

Suomessa ei tervehditä turhaan, vaan hein sanomista säästellään kuin viimeistä lomapäivää vuosilomasta. Pitää tuntea melkoisen hyvin ennen kuin kadulla vastaan tullessa tervehditään. Turkissa asia on melkein päinvastoin ja puolituttuja sekä ystävän ystäviä tervehditään ilman muuta. Kenttätöitä tehdessä on hyvä olla perillä muun muassa paikallisesta tervehtimiskulttuurista, koska siinä väärin toimiminen saattaa pahimmassa tapauksessa sulkea mahdollisuuksia havainnointiin tai haastatteluihin. Itselleni ei onneksi kuitenkaan ole koskaan näin käynyt, vaikka suomalaisen pihin tervehtimiskulttuurin kasvatille turkkilainen tervehtimiskulttuuri voi olla hetkittäin vaikeaa omaksua.

Turkissa on monia sanallisia tapoja tervehtiä. Voidaan esimerkiksi sanoa ”Merhaba, nasılsınız?” eli ”Hei, miten voitte?” tai puhekielisemmin ”Merhaba, naber?” eli ”Hei, mitä uutta?”. Näihin retorisiin kysymyksiin ei usein vastata mitään tai sitten vain esitetään kysyjälle sama kysymys. Myös ”Selâmün aleyküm” tervehtimistä käytetään paljon niin kuin monissa muslimimaissa ympäri maailman. Kun kotiin tulee vieraita, heitä tervehditään sanomalla ”Hoşgeldiniz!” eli ”Tervetuloa!” johon vastataan ”Hoşbulduk!” eli ”Tulin tervetulleeksi!”.

Sanojen kanssa yhtä tärkeää on se, että kotiin tulevia ihmisiä mennään aina ovelle asti tervehtimään, kun he tulevat sisään. En voi olla korostamatta sitä, että vieraita mennään vastaan ovelle, kun he saapuvat. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuonna 2006 olin kutsunut kotiini turkkilaisen vieraan ja hän soitti kerrostalon alaovelta minulle pyytääkseen minua avaamaan hänelle oven. Avasin asuntoni oven ja menin olohuoneeseen odottamaan, että hän tulisi sisään. Kun kuulin, että hän astui ovesta sisään, huusin olohuoneesta tervehdyksen ja pyynnön käydä peremmälle. Turkkilainen ystäväni käyttäytyi todella pidättyväisesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä ja ilmoitti pian lähtevänsä. Ihmettelin kovasti tätä ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pitänyt todella epäkohteliaana sitä, että en ollut odottanut häntä asuntoni ovella, kun hän tuli sisään.

En ole koskaan asunut Turkissa yksin, vaan olen aina jakanut asunnon vähintään kahden ihmisen kanssa. Kun jollekin asuinkumppaneistani on tullut vieraita, on ollut välillä vaikea muistaa, että on todella epäkohteliasta jättäytyä omaan huoneeseen. Vaikka en pitäisi vieraita omina vierairani, olen kuitenkin talon asukas ja on kohteliasta toivottaa heidät tervetulleeksi. Oma kokemukseni on, että turkkilaiset pitävät kotia hyvin, hyvin yksityisenä paikkana ja jos he kokevat olevansa luvatta toisen yksityisessä tilassa, he eivät pysty rentoutumaan. Siksi jokaisen asunnossa asuvan tervetulotoivotus on tärkeää, vaikka tulija olisikin tullut kutsuttuna sisään, koska tämä kertoo sen, että vieraat todella voivat nauttia rauhassa siellä olostaan. Näin ollen ovella tapahtuva tervehtimisrituaali on luvan antaminen sille, että ihminen voi tulla toisen yksityiselle alueelle.

Poskisuudelmia vaihdetaan Turkissa myös, mutta ei aina.  Olen antanut poskisuudelmia siten, että sen jälkeen turkkilainen on ihmetellyt tuttavallista tervehtimistapaani. Ja useammin kuin kerran olen kolauttanut pääni tervehtijän päähän, kun en ole tajunnut kummalta puolelta hän minua suukottaa ensin.

Miehet koskettavat nykyään toistensa ohimoita päillään yleisimmin kuin antavat poskisuudelmia. Vuosia sitten, kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa Turkissa luonani, selitin miepuolisille turkkilaisille kavereilleni, että isäni ei ole tottunut siihen, että miehet antavat poskisuudelmia toisilleen. Pelkkä kättely riittäisi. Ystäväni muistivat tämän siihen saakka, kunnes vanhempani olivat lähdössä pois. Hyvästejä jättäessämme yksi ystävistäni kaappasi isäni puolihalaukseen ja suukotti häntä kumallekin poskelle kerran. En muistaa montaa kertaa, milloin olisin nähnyt isäni yhtä hämmentyneenä.

Kymmeneen vuoteen, joina olen turkkilaisen kulttuurin kanssa ollut tekemisissä, mahtuu monenlaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tervehdyksiä. Olen kuitenkin selvinnyt kaikesta ja useimmiten onnistun muuntautumaan saidasta tuhlaavaiseksi tervehtijäksi riippuen siitä olenko Suomessa vai Turkissa.

Advertisements

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Kirjoittamisen lajeista vaikeimmat – puhe ja se “toinen”

Lahja ystävän puutarhasta

Lahja ystävän puutarhasta. Kuva: Anna Haapalainen

Loppukevät ja alkukesä ovat itseoikeutetusti juhla-aikaa. Ihmiset valmistuvat, puheita pidetään ja kuohuviinilasit kilahtelevat toisiaan vasten helkkyen. Juhlissa on tapana myös pitää puheita sekä kunniaksi että kiitokseksi. Kuten me kaikki varmasti tiedämme, puhe kirjoittamisen lajina on äärimmäisen vaikea.

Joskus jatko-opiskelija on niin onnellisessa asemassa, että saa apurahan väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Joskus jatko-opiskelija, joka apurahan on saanut, saa myös pyynnön pitää kiitospuhe apurahojen jakotilaisuudessa.

Hyvän puheen ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se ei ylitä pituudessaan viittä minuuttia. Tämä on toki subjektiivinen mielipide, mutta olen suhteellisen varma, että moni kykenee kyseisen mielipiteen allekirjoittamaan. Toinen tunnusmerkki on se, että vaikka puhe olisikin kirjoitettu sanasta sanaan, se on kirjoitettu puhuttavaksi ei luettavaksi paperista. Kolmas tunnusmerkki on se, että puhe muodostaa eheän ja tarinallisen kokonaisuuden. Puhe ei ole tieteellinen artikkeli, väitöskirja, mielipide, blogikirjoitus tai yleistajuinen artikkeli vaan se on hetkellinen ja ennen kaikkea viihdyttävä yhteinen matka.

Näistä edellämainituista syistä puheen kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa. On suunnaton haaste asettua ihmisten eteen ja pitää yllä heidän mielenkiintoaan tilanteessa, jossa puheita on parhaassa tapauksessa useita. Akateemisissa yhteyksissä pyöriessään sitä väkisinkin joutuu joskus tilanteeseen, jossa puhe on kirjoitettava ja pidettävä. Jokainen kerta on uusi harjoitus.

Tässä oma harjoitukseni:

“12.5.2015
Turun Yliopistosäätiö
Snellmanin päivän juhla
Apurahansaajan kiitospuhe
Anna Haapalainen

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Hyvät juhlavieraat, Turun Yliopistosäätiön edustajat, apurahansaajat, yliopistolaiset. Kun olin pieni lapsi, sain lahjaksi Kaarina Helakisan kirjan Annan seitsemän elämää, jolla oli ja on edelleen suuri vaikutus valintoihini. Kirjassa Anna pyytää velholta seitsemää erilaista elämää, huolimatta siitä, että seitsemän ei lukuna kuulu ihmiselle. Anna sanoo velholle: ”Minä en halua pientä elämää. Haluan suuren. Mutta jos elämän on oltava pientä, olkoon niitä sitten monta. Niitä elämiä”. Tämä virke on aina ja uudestaan palannut ajatuksiini. Helakisan Anna on vapaa ja kahlitsematon. Anna on kuin Virginia Woolfin kirjoittama lause, jonka mukaan ei ole porttia, lukkoa tai salpaa, joka kahlitsisi ajatusten vapauden. Helakisan Anna on mieli, joka etsii ja löytää aina uusia polkuja; elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Olen usein ajatellut, että opiskelu ja tutkiminen ovat jatkuvaa polkujen etsimistä ja löytämistä. Umpikujat eivät ole umpikujia, vain kohtia, joissa pitää pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Jostain hetkellisen ryteikön keskeltä näkyy taas horisontti, jonne voi suunnata. Tällaisen mielen vaeltelun ja löytämisen edellytyksenä on vapaus. Vapaus valita ja tehdä, vapaus etsiä ja löytää. Tämän vapauden edellytyksenä on ”oma huone”. Se ei ole vain pöytä, tuoli ja tietokone, vaan myös perusturva, jonka avulla arjen konkreettisemmat asiat tulevat hoidetuksi.

Apurahatutkijan vuodenkierto jaksottuu rahoitushakujen mukaan. Tuloksia odotellaan, toiset jännittyneinä toiset ahdistuneina. Niin monta asiaa on tuloksista kiinni. Rahoitus on yhä kilpaillumpaa. Aina vaan useampi jää ilman rahoitusta. Me olemme onnekkaita. Meillä on mahdollisuus elää taas yksi pieni elämä tutkijuudessamme. Vaeltaa, etsiä, löytää, tavoitella.

Meille kaikille tässä juhlassa apurahan saaneille mahdollisuus työhön on nyt turvattu. Apuraha on kuitenkin paljon muutakin kuin palkka tehdystä työstä. Se on tunnustus. Se on osoitus siitä, että muutkin näkevät mielen vapaan löytämisen ja sen etsintöjen kohteen merkityksen. Tämä on ehkä vielä suurempi ja tärkeämpi asia. Tutkijan elämään kuuluu runsaasti epäilyä ja epävarmuutta siitä onko oma tutkimus, oma polku, se oikea ja perusteltu. Myönnetty apuraha on janoten odotettu varmistus suunnan ja päämäärän oikeellisuudesta.

En ole yksin kiittäessäni lämpimästi Turun yliopistosäätiötä siitä, että se myöntämällä rahoituksen on antanut meille oman huoneen sekä tunnistanut tekemämme työn merkityksen. Jokainen mieli tässä huoneessa on vapaa vaeltamaan olematta kuitenkaan eksyksissä, etsimään eri vaihtoehtoja tunnustellen ja löytämään yllättävistä paikoista taas uuden johtolangan, joka johdattaa horisontissa siintävään päämäärään.

Päämäärissä, kuten Annan seitsemässä elämässä, on ominaisuus, jonka mukaisesti ne eivät ole loppuja, vaikka ovatkin jonkin asian, tai elämän, loppuja. Apuraha kuljettaa meidät kohti jokaisen omaa päämäärää, mutta nämä päämäärät ovat taas uusia alkuja, uusia elämiä, joista avautuu aina ennennäkemätön horisontti. Jokin hyvin konkreettinen asia, kuten tutkimusrahoitus, asettuu näin aivan toisenlaiseen perspektiiviin. Se ei ole vain maitoa, leipää, vuokra, laskuja tai esikoisen uudet nappikset. Se on mahdollisuus elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Seitsemän elämää elettyään Anna lähti vuorille. Kukaan ei tiennyt minne. Sieltä Anna lähetti viestin, jossa luki: ”Elän”, Anna sanoo siinä ainoassa kirjelappusessa, jonka hän kuninkaalle lähettää. ”Et saa tietää, miten elän, mutta olet oikeassa: elän onnellisena elämäni loppuun saakka.”

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Tahdon nyt puheeni lopuksi kiittää Turun yliopistosäätiötä apurahasta ja siitä, että tuo tunnustus mahdollistaa Annan seitsemän elämää. Se mahdollistaa kahlitsemattomien ajatusten lennon ja löytämisen ilon. Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, joita ihmiselle voi antaa. Kiitos.”

***

Niin, ja se “toinen”. Se on tietenkin se väitöskirja, jonka takia puheen joutui pitämään.

Joulusta ja sen sellaisesta

IMG_0407_FotorHerään aamulla. Tiedän, että tänään on se päivä. Joulusiivous. Kahvia, aamupala, lehti hätäisesti läpi, imuria kaivetaan jo kaapista. Vatsanpohjaa kipristelee stressi, saunakin pitää pestä. Pyykit viikkaamatta. Rätti käteen ja keittiötä pesemään – puoliso imuroi kirjat. Ei tule joulu muuten.

Tiedän aivan hyvin, että joulu tulisi ilman kaikkea tätä. Joulunalusaikaan liittyy ääretön määrä erilaisia “pakkoja”. On pakko siivota, pakko leipoa, pakko lähettää kortteja, pakko polttaa tunnelmallisesti kynttilöitä ja pakko juoda glögiä. Kaakelinsaumoja kuuratessani mietin näitä pakkoja.

Joulu on monelle merkittävä juhla riippumatta uskonnollisen vakaumuksen asteesta. Siihen liitetään hyvin paljon latautuneita merkityksiä. Kuvitelmia, toiveita ja illuusioita siitä miten perhe kerääntyy yhteen, syö täydellisesti onnistuneen aterian puhtaassa kodissa ja avaa lahjoja, jotka ovat pelkästään onnistuneita. Erilaiset pakot tavallaan varmistelevat toiveiden toteutumista. Jos nämä kalkkijäljet nyt lähtevät kaakeleista, olen askeleen lähempänä täydellistä joulua.

IMG_0406_FotorPakot alkavat hiipiä hiljalleen ihmisten elämään viimeistään siinä vaiheessa, kun saadaan omia lapsia. Joulu on lasten juhla. Lapsia varten nämä verhot pestään ja ikkunat. Todellisuudessa lapset eivät vähääkään välitä ovatko ikkunat puhtaat vai eivät. Syvimmälle vajosin saatuani Mysi Lahtisen Joulu, sen historia, askareet ja herkut -kirjan lahjaksi. Mankeloin pellavapyyhkeitä yön pimeinä tunteina ja juoksin kaupungilla etsimässä “juuri oikeanlaisia pähkinöitä” tarjolle laitettavaksi. Tavallaan nautin kaikesta valmisteluista, mutta jouluaattona olin niin väsynyt, että koko juhla meni minulta miltei kokonaan ohi.

Viime vuosina olen oppinut hellittämään. Ainoa pakko on edelleen joulusiivous, tosin sen intensiteetti on laskenut roimasti. Haluan edelleen joulukuusen, piparkakkutalon ja puhtaan kodin, mutta en yritä pakonomaisesti varmistella joulutunnelmaa siirtämällä raskaita kodinkoneita ja pesemällä niiden taustoja.

Nyt joulusiivouksen jälkeen istun sohvalla, kuusi on paikoillaan ja lasissa on punaviiniä. Minulla on palkittu olo. Siivous on hinta, jonka koen tarpeelliseksi maksaa siitä, että saan rentoutua. Kuinka järjetöntä. Vaikka tajuan tämän, en silti pysty tekemään toisin. Hyvä ihminen, kunnollinen äiti, aikuinen maksaa “synneistään” – hetkistä, jolloin ei tee mitään tuottavaa – suorittamalla yli sietokyvyn muina aikoina.

IMG_0405_FotorSytytän kynttilän – omasta halusta, en pakosta. Huolimatta raadollisista pohdinnoistani, olen silti iloinen joulun tulosta. Odotan aattoaamun puuron keittoa, saunaa ja lahjojen avaamisesta koituvaa sekasortoa ja hälinää. Odotan aattoyön hetkeä, jolloin televisiosta ei tule muuta kuin Pietarinkirkon jouluyön messu. Hetkeä jolloin makaan sohvalla villasukissa ja yöpaidassa kaikessa rauhassa. Joulu on kuitenkin joulu. Se on osittain päätön, sekasortoinen, hämmentävä, ylensyöntiin rohkaiseva, kohtuuton juhla ja siksi niin rakas. Jouluun liittyy tiettyä kaoottisuutta sekä rajojen ylittämisiä. Kaaos tulee kuitenkin valmistella pedantisti ja järjestelmällisesti. Paradoksi naurattaa ja sytytän toisenkin kynttilän.

Toivotan kaikille juuri itselle sopivaa joulua, riittävissä määrin kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia rentoutua!

Ihanaa Joulua!

Naakat ja yhteisöllisyys

Naakat ovat sosiaalisia lintuja. Ne etsivät ruokaa parvissa ja kerääntyvät etenkin syksyisin suuriin yöpymisparviin metsiköihin ja puistoihin. Parvia esiintyy ympäri vuoden. Parvissa on tarkka arvojärjestys, jonka mukaan ne sekä ruokailevat että valitsevat yöpymis- ja pesimäpaikan. Laji on luottavainen ihmiseen etenkin alueilla, jossa sitä ei ole vainottu. Koska naakka on pariuskollinen, ne liikkuvat usein pareittain parvissakin.

[…]

Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin kesyjen naakkojen käyttäytyvän eri lailla, kun paikalla oleva ihminen katsoo niitä, verrattuna tilanteeseen, jossa paikalla oleva ihminen ei katso niitä. Muilla eläimillä vastaavaa ei ole todettu ennen tätä. Käyttäytymisen muuttuminen johtui nimenomaan paikalla olleen ihmisen silmien asennosta, ei pään asennosta. Naakat ovat sosiaalisia lintuja ja todennäköisesti käyttävät silmiään kommunikoidessaan, samaan tapaan kuin ihmiset.

(Wikipedia, “Naakka”)

Kävelin pari päivää sitten Aurajoen rantatöyräällä, ja tielleni sattui naakkaparvi, joka oli laskeutunut niitylle ja sen reunaa kulkevalle kävelytielle. Naakkoja oli hyvin monta, ehkä sata. Ne eivät juurikaan häiriintyneet siitä, että ulkoilevat ihmiset kävelivät parven läpi — ne vain hypähtivät hieman kauemmaksi ja pysyttelivät noin metrin päässä tietä kulkevista ihmisistä. Naakat nokkivat maata ja toiminta näytti ainakin linnuista sen enempää tietämättömälle melko turhalta, mitään ravinnon runsautta maassa ei näyttänyt olevan. Juuri kun olin kulkenut parven läpi, ne pyrähtivät lentoon ja parvi siirtyi joen ylitse. Ilmassa parvi jakautui kerran kahtia ja palautui sitten yhteen.

Naakkaparven kohtaaminen sai minut pohtimaan yhteisöllisyyttä. Mikä oli saanut parven laskeutumaan niitylle? Mikä oli se ärsyke, joka sai ne pyrähtämään kuin yhteisestä sopimuksesta ilmaan? Mikseivät ne tehneet niin silloin kun ihmisiä käveli parven läpi? Näihin kysymyksiin vastaaminen vaatisi parempaa naakka-tietämystä, miksi siirränkin pohdintani koskemaan yhteisöllisyyttä yleisemmällä tasolla. En kuitenkaan ajattele naakkaparven olevan vain metafora ihmisyhteisölle, vaan mielestäni molemmat ovat yhtä lailla yhteisöjä, joilla on toki omat erityispiirteensä.

Yhteisön järjestäytyminen

Ruokaa etsimään laskeutuvalla, lentävällä tai yöpyvällä naakkaparvella voidaan ajatella olevan keskus, joka määrittyy sen mukaan, mikä on parven toiminnan tarkoitus milläkin hetkellä – keskus siis vaihtaa paikkaa. Keskuksen sijaintiin eri hetkillä voi vaikuttaa monet erilaiset tekijät: ravinnon löytyminen, ilmavirtaukset, petolinnun saapuminen, hämärtyminen, lämpötilan lasku, hierarkiassa ylempien naakkojen toiminta jne. Erilaiset objektit ja olosuhteet vaikuttavat siis siihen, miten parvi järjestäytyy eri tilanteissa. Itse asiassa lienee turha edes ajatella naakkayhteisöä irrallisena näistä objekteista, ne ovat pikemminkin osa sitä.

Ihmis- (ja luultavasti myös naakkayhteisöissä) myös tietoisuudella toisista yksilöistä ja näiden muodostamasta yhteisöstä (joka on enemmän kuin osiensa summa) on vaikutusta yhteisön järjestäytymiseen: nämä tietoisuuden muodot ovat myös yhteisöä muokkaavia objekteja. Émile Durkheimille tietoisuus yhteisöstä uudistetaan yhteisön kokoontuessa rituaaliin. Hänen Uskontoelämän alkeismuodoissa tarkastelema Arunta-heimo oli osan vuodesta hajaantuneena pienempiin joukkoihin ja tietyssä vaiheessa vuotta koko heimo kokoontui yhteen. Durkheimin tulkinnan mukaan edellinen oli heimolle profaania ja jälkimmäinen pyhää aikaa (pyhää on Durkheimille se, mikä on lähtöisin yhteisöstä). Yhteen kokoontumista luonnehtii sosiaalinen poreilu. Samankaltaisesta ilmiöstä lienee kyse muuttolintujen, kuten kurkien kohdalla: muuttoaikaan kurjet muodostavat valtavia parvia ja kommunikoivat äänekkäästi, pesimäaikaan ne taas liikkuvat pääosassa pareittain (ja luultavasti ovat hiljaisempiakin?). Koolla olevan yhteisön samanaikainen läsnäolo ja tietoisuus siitä, että muutkin ovat tietoisia toisista ja tästä yksilöiden muodostamasta yhteisöstä saavat yksilöt käyttäytymään sosiaalisesti. Kokevatko naakat tai kurjet parvensa pyhänä? – Vaikea sanoa, mutta jos unohdamme kokemuksen ja katsomme parven toimintaa ohjaavia periaatteita, voidaan niiden nähdä nousevan juuri “parvitietoisuuden” pohjalta, joka määrittää toimintaa tietynlaiseksi, jolloin toisenlainen toiminta ei ole suotavaa. Jos taas pyhää ajatellaan tarttuvuuden ja energian kautta, se voidaan määritellä liittyväksi niihin objekteihin, jotka pitävät parven koossa.

Yhteisöä jakavat tekijät ja niiden ylittäminen

Naakkaparvista löytyy sisäisiä jakoja: esimerkiksi naakkaparit ovat pareja, vaikka liikkuvat parvessa. Voitaneen sanoa, että ihmisyhteisöissä sosiaalisia jakoja on enemmän: ihmiset kuuluvat perheisiin, parisuhteisiin, kaveriporukoihin, työ- ja harrastusyhteisöihin, kansallisiin, ylirajaisiin tai uskonnollisiin ryhmiin ja kokoontuvat eri tilanteissa erilaisiksi muodostelmiksi, joissa ei ole välttämättä yksilöiden välisiä henkilökohtaisia siteitä (esim. käynti kaupassa). Tällöin herää kysymys siitä, mikä on tietylle ihmiselle tärkein yhteisömuoto? – Kaveriporukka vai kansakunta? Kysymyksenasettelu on nähdäkseni harhaanjohtava. Eri tilanteissa ihminen kokee olevansa (ja on) osa erilaisia yhteisöjä: esimerkiksi televisioitua jääkiekko-ottelua katsoessaan hän voi olla yhdessä kaveriporukan kanssa, mutta samalla samaistua kansakuntaan, jota jääkiekkojoukkue edustaa. Pitäisikin kysyä, että miten tietty kuulumisen kohde (yhteisö) pystytään tekemään relevantiksi, eli toisin sanoen, miten yhteisön keskus otetaan haltuun? Silloin kun johtava naakka saa muun parven seuraamaan perässään tai kotona vierähtää kyynel Suomen jääkiekkojoukkueen ollessa haastateltavana televisiossa, tässä ollaan onnistuttu. Onnistuminen vaatii yhteisöä jakavien erojen ylittämistä. Ehkä juuri tästä johtuu se, miten kiehtovalta lentävä naakkaparvi näyttää. Aivan kuin se olisi elävä organismi, jolla välillä näyttää olevan päämäärä, jonka se välillä kadottaa ja joka välillä on jakautumassa osiin, kunnes taas yhdistyy yhdeksi kokonaisuudeksi. Toki kriittisen tutkijan on kyettävä myös ylittämään haltioitumisensa ja osattava kysyä, millaisia vaihtoehtoja yhteisön järjestäytymiselle on, kuin juuri se, mikä vallitsee tiettynä hetkenä.

Lähteet

Durkheim, Émile (1980 [1912]) Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi. Suom. Seppo Randell. – 1921. Les formes élémentaires de la vie religieuse.

”Naakka.” Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Naakka

”Western Jackdaw.” Wikipedia. http://en.wikipedia.org/wiki/Western_Jackdaw

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

IMG_0065

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!