Ota vastuu stressistäsi! Miten vahingollista vastuuttaminen on.

Gustave Doré [Public domain], via Wikimedia Commons.

Raahauduin illalla kotiin täysin uupuneena. Olin osallistunut päivän aikana neljään kokoukseen ja yhteen kahdenkeskiseen palaveriin. Viimeinen kokous loppui kahdeksan aikaan illalla. Keitettyäni teetä, istahdin sohvalle tekemään vielä muutaman työtehtävän, jotka olivat kokousten takia jääneet siltä päivältä tekemättä. Olin nukkunut hyvin, syönyt riittävästi ja kävellyt suurimman osan matkoista sen päivän aikana. Menin aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin ajoissa ja hyvin nukkuneena. Aamupalalla lehteä lukiessani silmiini osui Pippa Laukan kolumni ”Stressaava elämä on oma valinta – Kiireessä pitäisi ottaa mallia huippu-urheilijoiden superkompensaatiosta.”

Kolumnin keskeisen sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:

”On erikoista kuvitella, että kiire ja itsensä kaltoinkohtelu olisivat ainoastaan nyky-yhteiskunnan ja työnantajan vika. Sen sijaan stressaantunut voisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.”

Laukka tarjoaa ratkaisuksi stressiin sitä, että söisimme, liikkuisimme ja lepäisimme riittävästi, eli mistään suuresta innovaatiosta tässä ei ole kyse. Menemättä sen tarkemmin kolumnin heikkouksiin tai ansioihin, voin täysin avoimesti ilmaista olevani eri mieltä Laukan kanssa. Se mikä pätee huippu-urheilijoille, ei automaattisesti päde kaikkien muiden ihmisten erilaisissa työ- ja elämäntilanteissa.

Haluan tarttua kahteen itseäni eniten Laukan kirjoituksessa häirinneeseen asiaan: yksinäkökulmaisuus ja vastuuttaminen. En kuitenkaan käsittele kolumnia sen enempää, sillä se toimi ennemmin tämän kirjoituksen inspiraationa – yhtäläisyydet voitte itse tulkita halutessanne tutustumalla Laukan tekstiin. Olemme kollegani Tuomas Äystön kanssa kirjoittaneet tähän blogiin ennenkin tutkijan työstä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Käsittelyssä ovat olleet niin tutkijuus, kutsumus, tutkijaksi haluaminen, osaaminen ja raha. Nämä tekstit lukemalla voi saada suhteellisen rehellisen kuvan siitä, mitä väitöskirjaa tekevän tutkijan työarki on, mutta nyt haluan kirjoittaa siitä, miten vahingollista on väittää kaiken olevan lopulta vain itsestä kiinni.

Yksinäkökulmaisuus

Yksinäkökulmaisuudella tarkoitan tässä kirjoituksessa sellaista ajattelua, joka jättää huomiotta erilaisten toimijoiden vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintansa ja toimijuutensa olosuhteisiin. Se on positio, josta käsin kaikkien mahdollisuudet näyttävät yhdenvertaisilta ja privilegioita ei ole tavallaan olemassa tai niitä pidetään irrelevantteina. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta esimerkiksi hierarkkisten instituutioiden sisällä vaikuttavat verkostot tai yksittäisten ihmisten toimijuuden mahdollisuuksiin vaikuttavat valtarakenteet.

Kapea, ja paikon jopa olematon, näkökulma esimerkiksi työn kuormittavuuteen tai stressin syihin johtaa pahimmillaan tilanteisiin, joissa työtä tekevän ihmisen resurssit kulutetaan loppuun. Tiedeyhteisöissä tehdään paljon näkymätöntä ja palkatonta työtä. Tämän työn palkkio on merkintä ansioluetteloon, mikä saattaa myöhemmässä vaiheessa uraa olla ratkaiseva tekijä kilpailtaessa työpaikasta tai rahoituksesta. Akateemisessa maailmassa oppii nopeasti ajattelemaan, ei vain viittä vuotta eteenpäin, vaan kymmeniä vuosia eteenpäin. Tässä ja nyt tehty työ, ilmainenkin, saattaa tulla takaisin moninkertaisena tulevaisuudessa – tai sitten ei.

Väitöskirjaa tekevät tutkijat ovat usein hyvin valmiita tekemään varsinaisen työnsä ohella myös töitä, joista maksetaan näkyvyydellä tai painoarvoisella merkinnällä ansioluetteloon. Tavallaan voidaan ajatella sen olevan valinta, omaehtoinen päätös, johon eivät vaikuta mitkään muut asiat kuin henkilön halu, mutta tämä on yksinäkökulmaista. Väitöskirjaa tekeville apurahatutkijoille on hyvin selvää se, että jos he haluavat edetä urallaan, on heidän tehtävä mahdollisimman paljon erilaisia palkattomiakin töitä. Toki kukin voi valita toisin, mutta se saattaa tarkoittaa oman urakehityksen pysähtymistä. Tutkijat oppivat myös nopeasti pitämään hallussaan useiden erilaisten projektien ja työtehtävien lankoja, aikatauluttamaan ja priorisoimaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aika ajoin työmäärä olisi suhteeton yhdelle ihmiselle. Tässä mielessä ajatus siitä, että kaikki voivat vaikuttaa työstä aiheutuvan stressin määrään on jokseenkin laiska ja löysä, koska on olemassa tilanteita, joissa ihmisten pitää valita omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan vastaan.

Tämä näkymättömän työn aiheuttama työkuorman suhteeton kasvu ei luonnollisestikaan kohdistu vain apurahatutkijoihin, vaan (ja varsinkin koulutusleikkausten jälkeen) myös palkattuun henkilökuntaan. Yliopistot ovat olleet jatkuvan muutoksen kourissa jo vuosia. Erityisen raskaaksi muutoksen tekee se, että samaan aikaan, kun resursseja pienennetään, edellytetään oppiaineilta ja tiedekunnilta muun muassa osallistumista erilaisiin strategisiin ja painopistealueuudistuksiin. Tämä tarkoittaa usein sitä, että työryhmiä ja valmisteluelimiä perustetaan vuosittain, mikä tarkoittaa sitä, että eri oppiaineiden henkilökunnan tulee osallistua lukuisiin kokouksiin kuukausittain – pahimmillaan viikoittain. En suinkaan tarkoita, että uudistukset olisivat kategorisesti väärin, vaan haluan kiinnittää huomion siihen, että jokainen kokouksissa vietetty tunti on pois opetuksesta ja tutkimuksesta – pois yliopiston keskeisistä tehtävistä. Kokoustaminen, palaverit ja valmistelutyö ovat pakollista ja edellytettyä työtä, jonka määrään ja kuormittavuuteen yksittäiset työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan. Yksinäkökulmaisuus jättää huomiotta sellaiset rakenteet, joihin työntekijöillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta jotka pakottavat tekemään näkymätöntä työtä. Ei siis ole perusteetonta sanoa, että työstä aiheutuvan stressin määrää voi vähentää terveellisillä elämäntavoilla, mutta on perusteetonta väittää, että työn kuormittavuus ja siitä aiheutuva stressi ei olisi työteon olosuhteista ja mahdollisuuksista kiinni. Vähän laajemmalla näkökulmalla tulevat myös rakenteet näkyville.

Vastuuttaminen

Viime aikoina puhe yksilön vastuusta on lisääntynyt huomattavasti. Tämä näkyy muun muassa julkisessa keskustelussa työttömyydestä, mutta myös keskustelussa stressistä. Kuten aiemmin sanoin, on perusteltua sanoa, että riittävä lepo, liikunta ja tasapainoinen ravinto kasvattavat yksilöiden mahdollisuuksia käsitellä stressiä, mutta tälläkin kolikolla on toinen puolensa. Kiinnittämällä huomion siihen mitä yksittäisten ihmisten pitää tehdä, jotta he olisivat tehokkaampia ja tuottavampia, sivuutetaan esimerkiksi edellä kuvattujen rakenteiden vaikutukset ihmisten mahdollisuuksiin suhtautua stressiä aiheuttaviin asioihin.

Vaikka itsekin usein sanon kysyjille stressin johtuvan työmäärästä ja kiireestä, on se silti yksinkertaistus kokonaistilanteesta. Asiantuntijaorganisaatioissa työtään tekevät ihmiset ovat usein suhteellisen taitavia aikatauluttamaan omaa työtään. Jo muutaman vuoden työkokemuksella oppii arvioimaan tarkasti, kuinka kauan aikaa menee esimerkiksi oikolukuun, taittamiseen, valmistelutyöhön tai raporttien kirjoittamiseen. Kokemuksen kerääntyessä oppii myös sietämään paremmin akateemisen työn poukkoilevuutta: joinain kuukausina ei ehdi pitämään vapaapäiviä lainkaan ja joinain kuukausina on mahdollista levätä vähän enemmän. Tietotyö on usein projektiluontoista ja sen luonteeseen kuuluu työtahdin kiristyminen kalmanlinjojen lähentyessä. Katsoisin kuitenkin, että yksi tärkeimmistä syistä stressin taustalla on kokemus siitä, että itsellä ei ole aika ajoin mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työmääräänsä. Tämä liittyy aiemmin tässä tekstissä kuvattuun näkymättömään työhön. Superkompensaatio eli riittävän levon, liikunnan ja ravinnon yhdistelmä ei ratkaise rakenteellisia ongelmia. Superkompensaatio auttaa yksittäisiä henkilöitä jaksamaan paremmin, mutta se ei poista työkuorman vinoumaa.

Jos keskitymme vain siihen, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä stressin vähentämiseksi, keskitymme vain osaongelmaan. Stressaava elämä ei ole todellakaan vain yksilön oma valinta, sillä valintoja tehdään osana erilaisia valtarakenteita. On tunnustettava, että jokainen voi toki valita vastaan – päättää olla osallistumatta näkymättömän tai palkattoman työn tekemiseen – mutta sillä on seurauksensa. Jos minä en ole valmis tekemään työtä, joka on edellytyksenä urakehitykselleni, voin miltei heti kättelyssä heittää hyvästit uralleni. Vastuu ei siis ole yksin minun. Tämän tiedostaminen on myös yksi syy stressin lisääntymiselle. Yksilöiden stressi lisääntyy ja sen käsittelykyky heikkenee siitä, että valitsee tehdä omaa hyvinvointiaan vastaan ja tiedostaa tekevänsä niin. Stressi lisääntyy entisestään siitä, kun kuulee itse olevansa vastuussa omasta stressistään. Tätä on vahingollinen vastuuttaminen.

Entä sitten?

Ihan alkajaisiksi voisimme lopettaa puhumisen vain yksilöiden vastuusta ja laajentaa näkökulmaa. Toiseksi voisimme ajatella, että se mikä on minulle tuttua ja hyvä tapa toimia, ei välttämättä ole sitä muille. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessa akateeminen työ näyttäytyy suhteellisen negatiivisessa valossa, on muistettava myös sen yksilöiden hyvinvointia tukevat piirteet, jotka liittyvät työn ”imuun” ja kiinnostavuuteen. Itse en voisi kuvitella tekeväni mitään muuta, mutta mikään määrä superkompensaatiota ei lisää alati väheneviä resursseja tai vähennä työkuormaa oppiaineissa, laitoksissa, tiedekunnissa ja yliopistoissa. Itselläni stressiä vähentää jonkin verran se, että hahmotan kirkkaasti omat mahdollisuuteni vaikuttaa osaan työmäärästäni niiden rakenteiden sisällä, joihin en voi vaikuttaa, ei se, että minua vastuutetaan omasta stressistäni. Pahaa ei myöskään tee ajoittainen suklaa tai kollegoiden kanssa vietetty kriittinen after work Hämeenkadun anniskeluravintolassa.

 

Tämän kirjoituksen mielipiteet ovat tyystin omiani eivätkä missään nimessä edusta oppiaineen virallista linjaa. Haluan myös kiittää kollegoitani niistä monista keskusteluista, jotka ovat käsitelleet kirjoituksessa esille tulleita asioita sekä pyytää heiltä anteeksi kiihkeitä ränttäyksiäni.  

Ei voi syödä ja säästää

Aamukahvipöytä on minulle se hetki, jossa ajatukset versoavat. Hiljaiset sunnuntaiaamut ovat maailmatuskan kiteytymisen hetkistä otollisimpia ja sunnuntain Hesari antaa yleensä riittävästi polttoainetta turhautumiselle. Tänä aamuna useampi asia yhdistyi ajatuksissani kokonaisuudeksi: Veikka Lahtisen blogikirjoitus talousasiantuntija Terhi Majasalmen neuvoista, Hesarin artikkeli asioista, jotka yhdistävät menestyneitä naisia, Hesarin Sunnuntailiitteen artikkeli professorien “kapinasta” ja opetusministerin sekä muutaman professorin mielipidekirjoitus. Jälleen kerran on sanottava, että tämä teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista tai kollegiaalista kantaa.

Kaikki kiertää lopulta takaisin rahaan

Aiemmin peräänkuulutin rahasta puhumista, sitä että meidän pitäisi reippaasti puhua siitä millaisilla tuloilla kukin elää ja missä ovat ne loukut, joihin iso osa ihmisistä tippuu. Kyllähän rahasta puhutaan. Siitä puhuvat yleensä ne, joilla sitä on, mutta he eivät puhu omista rahoistaan vaan muiden rahoista. Jakavat neuvoja siitä miten vaivaisella 200 euron kuukausittaisella säästöllä voi päästä osinkotulojen saajaksi. Turvatuilla kuukausituloilla on helppoa huudella muille miten heidän tulisi varojaan käyttää. Nämä keskustelut kiinnittyvät ajatukseen, jossa varallisuus ja toimeentulo ovat aina yksilöistä itsestään riippuvaisia.

Rahasta puhutaan yleensä riittämättömyyden kontekstissa erityisesti silloin, kun käsitellään isoja, jopa monelle täysin käsittämättömiä, summia: valtion budjettia, instituutioiden taseita tai yliopistojen saamia rahoja. 200 euroa on asia, jonka jokainen meistä ymmärtää. Se on monelle köyhälle kuukauden ruokabudjetti ja useampi välttämätön lasku. Taas 500 miljoonaa tai 5,2 miljardia ovat käsittämättömiä summia. Harvalla, jos kellään, meistä on mitään kokemusta tällaisista summista. Isot summat ovat abstrakteja ja tämä abstraktius luo illuusion siitä, että summissa on ilmaa – kiristämisen varaa. Tähän hallituksen koulutuspolitiikka sopeuttamisineen tukeutuu. Käsittämättömiä summia heitellessä on helpompi sanoa, että leikkauksia tarvitaan kuin, jos puhuttaisiin siitä, mistä nämä summat muodostuvat. Kuinka monen ihmisen vuosityötulojen verran on leikattava. Sellainen puhe tekisi summista konkreettisia – käsitettäviä.

Keskiössä on se, että rahasta ei puhuta suoraan. Pienituloisten ääni ei pääse kuuluville samansuhtaisesti kuin niiden, jotka pienituloisten asioista päättävät. Opiskelijat nostivat aivan aiheellisesti kritiikin kohteeksi opintotukiuudistuksen. Tilanteessa, jossa vielä yksilön taustoista riippumatta on ollut mahdollisuus tasavertaiseen korkeakoulutukseen ja “luokkaretkeen” on helppo esittää, että opiskelija-aika on henkilökohtainen sijoitus, joka pitää rahoittaa lainarahalla. Ei meillä ole vielä kokemusta siitä mihin hallituksen selvitysmiehen ehdottama linja johtaisi; miltä yhteiskunta näyttäisi ehdotettujen uudistusten ja niiden seurausten jälkeen.

Opiskelijat ovat kuitenkin etuoikeutettuja. Heillä on koulutuksensa tuomaa itsevarmuutta,  vahvoja etujärjestöjä ja kyky argumentoida tasavertaisella kielellä. Olen opiskelijoiden kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että ehdotetut kurjistukset ovat vastutettavia ja vaarallisia, mutta monet yhtä pienillä tuloilla selviävät ihmisryhmät jäävät kuulematta. Heidän puolestaan ja heidän ohitseen puhutaan, koska heitä ei edes oteta saman pöydän ääreen.

Kaikki palaa yksilöön ja yhteisöön

Toinen sumuverho on epälooginen pallottelu yksilö- ja yhteisönäkökulmien välillä. Silloin kun kyse on “menestymisestä” tai “saavutuksista”, on vallitsevan jargonin mukaan kyse yksilön tavoitteellisuudesta ja toiminnasta. Uusliberalistinen eetos painottaa yksilöiden omia mahdollisuuksia parantaa omaa asemaansa. Säästät 200 euroa kuukaudessa ja nautit osinkotuloista 10 vuoden päästä, sijoitat omaan tulevaisuuteesi lainarahalla tai teet ilmaista työtä, jotta osaamisesi tulisi tunnistetuksi ja saisit mahdollisuuden edetä urallasi. Kaikki on itsestäsi kiinni. Instituutioiden tasolla samankaltainen keskustelu koskee ns. “huippuyksiköitä” ja “huippututkimusta”. Huippua on se, mitä erilliset tutkimusryhmät tai -yksiköt tekevät aivan kuin ne olisivat irrallaan kokonaisuudesta. Aivan kuin säästämällä ne ja ajamalla alas kokonaisuuden voisimme taianomaisesti säilyttää etulyöntiaseman jossain imaginaarisessa kilpailutilanteessa.

Yhteisöistä puhutaan silloin, kun halutaan luodan näennäinen yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden tunne erilaisten toimijoiden välille. “Kaikkien on osallistuttava talkoisiin” tai “Olemme samassa veneessä kaikki” ovat lauseita, joilla hetkellisesti rakennetaan yksityiskohtaisempaa tarkastelua kestämätön perustelu esimerkiksi leikkauksille, jotka eivät todellakaan kosketa kaikkia. Ikään kuin olisi olemassa taianomainen “me”, johon kaikki kiinnittyisivät tasa-arvoisesti. Valtion tai “kansan” jäsenet eivät ole kuitenkaan tässä nimetyssä “yhteisössä” tasaveroisia toimijoita. Valta jakaantuu epätasaisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat suurimmalla osalla olemattomat.

Se miten ihmiset menestyvät elämässään on useimmiten kiinni muista ihmisistä. Se on myös kiinni sattumasta, yllättävistä kohtaamisista ja omituisista kiertopoluista. Jokainen kuitenkin tekee omia asioitaan osana niitä rakenteita, joiden alaisuudessa on. On huomattavasti helpompi menestyä, jos olet jo valmiiksi sisällä esimerkiksi yliopistorakenteissa: pääset tapaamaan ihmisiä, joilla on vaikutusvaltaa tai herätät jonkun asioista päättävän henkilön kiinnostuksen. Ihmiset auttavat toisia ihmisiä eteenpäin. Ihmiset myös estävät toisten ihmisten menestymisen. Jos olet toimeentulotukijärjestelmän alaisuudessa on näiden merkittävien kohtaamisten määrä huomattavasti vähäisempi. On huomattava, että rakenteet ja järjestelmät eivät kuitenkaan ole kiinteärajaisia yhteisöjä vaan verkostoja, joissa vaikutussuhteet risteilevät miltei mielivaltaisesti. Kaikki ei lopulta ole yksilöstä itsestään kiinni. Toiset meistä ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – myös erilaisten järjestelmien sisällä, ei vain niiden välillä.

Ei voi syödä ja säästää

Lauseen voi ymmärtää konkreettisesti suhteessa talousneuvojan harhaisiin oppeihin. Valinta on pienituloiselle älytön. Lauseen voi ymmärtää suhteessa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Yliopistolaitosta ei voida kokonaisuutena ajaa alas ja samalla säilyttää huippututkimusasema kansallisella ja kansainvälisellä tieteen kentällä. Koulutuksellista tasavertaisuuden ideaa ei voi tuhota ja silti olettaa, että näin pienen maan rahaeliitin ja hyvätuloisten joukosta löytyisivät ne tulevaisuuden huippututkijat. Oppiaineita ja tiedekuntia ei voi hävittää ja silti ajatella, että sivistystaso säilyisi muuttumattomana.

Valtio ei ole yritys. Yliopistot eivät ole yrityksiä. Niiden ei ole tarkoitus tuottaa rahallista voittoa “omistajilleen”. Yliopistojen pääoma on ihmisissä, ei omistuksissa tai tileillä. Yliopistojen omistajia ovat kaikki – ihan jokainen meistä – me omistamme oikeuden sivistykseen. Jos joku näissä koulutusleikkauspäätöksissä mukana oleva ihminen ei ymmärrä mitä hyötyä on assyrologiasta tai taiteen tutkimuksesta, ei se todellakaan tarkoita sitä, että nämä alat olisivat hyödyttömiä. Kaikkea ei voi eikä todellakaan pidä mitata rahassa.

Valtio koostuu erilaisista toimijoista ja toiminnoista. Osa toimijoista tarvitsee enemmän tukea, mahdollisesti läpi koko elämänsä ja osa toimijoista on maksajapuolella, mahdollisesti läpi koko elämänsä. Ei kuitenkaan ole olemassa, eikä tule olemaan, mitään sellaista aktuaalista uusliberalistista ideaaliyhteiskuntaa, joka koostuisi pelkästään menestyneistä yksilöistä ja yliopistot pelkistä “huippututkimusyksiköistä”. Koko ajatus on mieletön, kuitenkin hallituksen leikkauspolitiikka ja yhteiskuntakeskustelujargon välittävät ajatusta siitä, että nyt säästämällä pääsemme tilanteeseen, jossa voimme vain syödä. Itseasiassa kyse ei ole minkään “loistavan tulevaisuuden” mahdollistamisesta vaan hyvinvointiyhteiskunnan ja sivistyksen järjestelmällisestä rapauttamisesta. Sivistykseen kuuluu perustutkimuksen ylläpitäminen ja mahdollisimman laaja tutkimuksellinen variaatio. Sivistykseen kuuluu myös niistä heikommassa asemassa olevista huolehtiminen.

Se mitä jokainen meistä voi tehdä, on olla merkittävä linkki jollekin ihmiselle verkostossa. Yliopistomaailmassa sellaisia linkkejä usein kutsutaan mentoreiksi, henkilöiksi, jotka omia verkostojaan ja omaa osaamistaan hyväksikäyttäen tasoittavat tietä muille ihmisille. Mentorointia ei kuitenkaan pidä rajata vain urakehityksen alueelle. Kannustava sana, rohkaisu, konkreettinen avustaminen, ruokakassin antaminen ihmiselle, jolla ei ole mitään – ne voivat kaikki olla mentoroinnin muotoja. Meistä jokainen on solmukohta monelle verkostolle. Tunnistakaa ne, käyttäkää niitä hyväksi, auttakaa muita. Kaikki ei ole vain yksilöistä itsestään kiinni, emmekä me kaikki ole “samassa veneessä”.

 

 

 

Joulusta ja sen sellaisesta

Herään aamulla. Tiedän, että tänään on se päivä. Joulusiivous. Kahvia, aamupala, lehti hätäisesti läpi, imuria kaivetaan jo kaapista. Vatsanpohjaa kipristelee stressi, saunakin pitää pestä. Pyykit viikkaamatta. Rätti käteen ja keittiötä pesemään – puoliso imuroi kirjat. Ei tule joulu muuten.

Tiedän aivan hyvin, että joulu tulisi ilman kaikkea tätä. Joulunalusaikaan liittyy ääretön määrä erilaisia “pakkoja”. On pakko siivota, pakko leipoa, pakko lähettää kortteja, pakko polttaa tunnelmallisesti kynttilöitä ja pakko juoda glögiä. Kaakelinsaumoja kuuratessani mietin näitä pakkoja.

Joulu on monelle merkittävä juhla riippumatta uskonnollisen vakaumuksen asteesta. Siihen liitetään hyvin paljon latautuneita merkityksiä. Kuvitelmia, toiveita ja illuusioita siitä miten perhe kerääntyy yhteen, syö täydellisesti onnistuneen aterian puhtaassa kodissa ja avaa lahjoja, jotka ovat pelkästään onnistuneita. Erilaiset pakot tavallaan varmistelevat toiveiden toteutumista. Jos nämä kalkkijäljet nyt lähtevät kaakeleista, olen askeleen lähempänä täydellistä joulua.

Pakot alkavat hiipiä hiljalleen ihmisten elämään viimeistään siinä vaiheessa, kun saadaan omia lapsia. Joulu on lasten juhla. Lapsia varten nämä verhot pestään ja ikkunat. Todellisuudessa lapset eivät vähääkään välitä ovatko ikkunat puhtaat vai eivät. Syvimmälle vajosin saatuani Mysi Lahtisen Joulu, sen historia, askareet ja herkut -kirjan lahjaksi. Mankeloin pellavapyyhkeitä yön pimeinä tunteina ja juoksin kaupungilla etsimässä “juuri oikeanlaisia pähkinöitä” tarjolle laitettavaksi. Tavallaan nautin kaikesta valmisteluista, mutta jouluaattona olin niin väsynyt, että koko juhla meni minulta miltei kokonaan ohi.

Viime vuosina olen oppinut hellittämään. Ainoa pakko on edelleen joulusiivous, tosin sen intensiteetti on laskenut roimasti. Haluan edelleen joulukuusen, piparkakkutalon ja puhtaan kodin, mutta en yritä pakonomaisesti varmistella joulutunnelmaa siirtämällä raskaita kodinkoneita ja pesemällä niiden taustoja.

Nyt joulusiivouksen jälkeen istun sohvalla, kuusi on paikoillaan ja lasissa on punaviiniä. Minulla on palkittu olo. Siivous on hinta, jonka koen tarpeelliseksi maksaa siitä, että saan rentoutua. Kuinka järjetöntä. Vaikka tajuan tämän, en silti pysty tekemään toisin. Hyvä ihminen, kunnollinen äiti, aikuinen maksaa “synneistään” – hetkistä, jolloin ei tee mitään tuottavaa – suorittamalla yli sietokyvyn muina aikoina.

Sytytän kynttilän – omasta halusta, en pakosta. Huolimatta raadollisista pohdinnoistani, olen silti iloinen joulun tulosta. Odotan aattoaamun puuron keittoa, saunaa ja lahjojen avaamisesta koituvaa sekasortoa ja hälinää. Odotan aattoyön hetkeä, jolloin televisiosta ei tule muuta kuin Pietarinkirkon jouluyön messu. Hetkeä jolloin makaan sohvalla villasukissa ja yöpaidassa kaikessa rauhassa. Joulu on kuitenkin joulu. Se on osittain päätön, sekasortoinen, hämmentävä, ylensyöntiin rohkaiseva, kohtuuton juhla ja siksi niin rakas. Jouluun liittyy tiettyä kaoottisuutta sekä rajojen ylittämisiä. Kaaos tulee kuitenkin valmistella pedantisti ja järjestelmällisesti. Paradoksi naurattaa ja sytytän toisenkin kynttilän.

Toivotan kaikille juuri itselle sopivaa joulua, riittävissä määrin kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia rentoutua!

Ihanaa Joulua!