Tapaus Huhtasaari kirkossa

Untitled-2Viikko sitten Turun Mikaelinseurakunta järjesti keskustelutilaisuuden nimeltään Kirkko kohtaa perussuomalaiset, jossa vieraana olivat kansanedustajat Laura Huhtasaari ja Ville Tavio. Perussuomalaisten lehti Suomen Uutiset lähetti tilaisuuden suorana verkossa.

Keskustelussa käsiteltiin muun muassa perussuomalaisten politiikan ydintä, kirkon yhteiskunnallista asemaa, samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja tietenkin maahanmuuttoa. Tapahtumasta lähti leviämään kuitenkin erityisesti videokatkelma, jossa Huhtasaari toivoo kirkon puolustavan kristittyjä ja kristillisiä arvoja, koska ”muuten islam pyyhkii yli”, ja että ”sateenkaariaatetta”, islamia ja maahanmuuttoa ”saa ja pitää arvostella”. Yleisöltä Huhtasaari vastaanotti innokkaita aplodeja.

Kuten odottaa voi, tapatuma ja erityisesti kyseinen videopätkä herättivät monenlaisia kommentteja. Esimerkiksi mediahahmo Roope Salminen kirjoitti, että Huhtasaaren ”homofobinen rant järkyttää mua aivan vitusti”. Perustuslakiprofessori Elina Pirjatanniemi totesi, että seurakunnasta hänellä ei ole ikävää sanottavaa, mutta video voimallisine aplodeineen oli surullista katsottavaa. Mediatutkija Jukka-Pekka Puro puolestaan twiittasi, että Huhtasaari avustajineen ei ole sisäistänyt mitään ”kirkon perusopeista”, ja että heidän tulisi perustaa oma kirkko, koska luterilainen kirkko tunnustaa selkeästi eri arvoja.

Huhtasaari itse kommentoi, että ”Surullista, että Turun Mikaelinseurakunta on joutunut vihervasemmiston vihan kohteeksi. Ilta oli onnistunut ja sujui suunnitelmien mukaisesti, dialogia kävimme puolin ja toisin.”

Kuten niin ikään voi odottaa, asianomaiset ei-toivottuun valoon asettava kohu johtaa kriisiviestintään.  Mikaelinseurakunta julkaisi tiedotteen, jossa se korostaa videon antavan vääränlaisen kuvan tilaisuudesta kokonaisuudessaan, ja että Huhtasaaren mielipiteet eivät edusta seurakunnan kantaa. Twitter-tilillään se julkaisi videon, jossa esitellään seurakunnan maahanmuuttajatyötä.

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kommentoi kysymykseeni tapauksen mahdollisesta näkyvyydestä erotilastoissa, että tämä olisi surullista, koska Huhtasaari ”ei kaiketi kuulu kirkkoon” ja koska hän ”puhui ilmeisen epäluterilaisella & jopa antikristillisellä moodilla”.

Eroakirkosta.fi:n palvelun aikasarjan perusteella loppuviikkoa kohden näkyy pieni eropiikki. Muutaman sadan eroajan piikki on toki hyvin vaatimaton takavuosien tapauksiin verrattuna. Vuoden 2010 ”homoilta”, kristillisten nuorisojärjestöjen homoseksuaalisuutta vastustanut Älä alistu -kampanja vuonna 2011, ja Päivi Räsäsen rajut kommentit abortista vuonna 2013 saivat kukin tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä eroamaan. Esimerkki toisentyyppisestä eroamismotiivista on reagointi pakolaismyönteiseen linjaan vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen.  Luterilaisen kirkon jäsenyys on siis politisoitunut. Jäsenyyden ja toisaalta eroamisen avulla voidaan osoittaa tukea tai vastustusta tietynlaisille arvoille. Oleellisena tekijänä on toki myös se, että eroaminen verkossa on vaivatonta.

Huhtasaarelle itselleen tapauksessa ei ollut mitään muuta kuin voitettavaa. Hänen potentiaalisille ja aktuaalisille äänestäjilleen tämänkaltainen kritiikkisuma on lähinnä osoitus ”vihervasemmiston” harhaisuudesta ja yhteiskunnallisesta vallasta. Lisäksi se tarjoaa lisätodisteita ajatukselle, että ”evankelisluterilainen kirkko on menetetty”, kuten Jussi Halla-aho kirjoitti yli kymmenen vuotta sitten blogissaan. Jos perinteinen media asettuu Huhtasaarta vastaan, tämä näyttäytyy osoituksena median alennustilasta. Lisäksi populistinen politiikka elää valokeilasta, ja Huhtasaaren jatkuvat kömmähdykset julkisuudessa eivät näytä merkittävästi nakertavan hänen suosiotaan.

Ymmärrän hyvin Mikaelinseurakunnan motiivit päästä keskusteluyhteyteen kansanosan kanssa, joka näyttää etääntyneen siitä. Jo tilaisuuden nimi Kirkko kohtaa perussuomalaiset viesti, että heissä on jotain kohdattavaa, eli siis ulkopuolisista. Olisi kuitenkin ollut hyödyllistä huomioida puhujavalinta Huhtasaaren esiintymishistoria, tämän melko radikaalit poliittiset näkemykset, ja varsin sektarianistiset kristinuskon tulkinnat. Mikaelinseurakunnalta olikin melko naiivia ajatella, että tapauksessa tulisi käymään jollain toisella tavalla.

Kuten uskonnontutkijat tietävät, maallistuneen ja liberaalin tapaluterilaisuuden ohella kristillisissä piireissä – myös luterilaisen kirkon seurakunnissa – on melko runsaasti islamvastaisuutta, salaliittomaista ajattelua ”islamisaation” uhasta, ja konservatiivista homoseksuaalien oikeuksien vastustusta. Näin siellä on myös kaikupohjaa Huhtasaaren ja perussuomalaisten edustamalle politiikalle. Julkista keskustelua esimerkiksi kristillisestä islamvastaisuudesta ei kuitenkaan ole paljoa käyty. Tätä ei myöskään luterilaisen kirkon viestinnässä juurikaan käsitellä.

Taustalla kummittelee myös luterilaisen kirkon sisäinen konservatiivit vastaan tapaluterilaiset -asetelma. Kärjistäen ilmaistuna tapaluterilaiset tarjoavat verotulot, konservatiivit jumalanpalvelusten vakiokävijät. Luterilaisen kirkon ja sen edustajien julkisia ulostuloja onkin kiinnostava tarkastella tämä mielessä; kenelle mikäkin viesti on suunnattu?

Toisaalta äärioikeisto on aktiivisesti hyödyntänyt kristinuskon symbolista arvoa Euroopassa, koska se mahdollistaa tehokkaan vastakkainasettelun rakentamisen islamin ja eurooppalaisten välille. Tilaisuutta kansallisessa kirkossa puhumiseen tuskin siis jätettäisiin käyttämättä. Esimerkiksi ranskalainen Marine Le Pen, joskin hänen suhteensa katoliseen kirkkoon on monimutkainen, kertoo edustavan kulttuurista kristillisyyttä islamin uhkaa vastaan, ja hänen puolueensa on käyttänyt katolista kansallissankari Jeanne d’Arcia maskottinaan. Kollega Jere Kyyrö kirjoitti blogissa aiemmin, miten Britain First -puolue on järjestänyt nk. kristillisiä partioita Britannian alueille, joissa asuu paljon muslimeja, kuljettaen ristiä kulkueensa kärjessä. Suomessa taas esimerkiksi Rajat kiinni -mielenosoitus on käyttänyt ristisymbolia, mitä luterilainen kirkko puolestaan kritisoi.

Tuomas Äystö

Advertisements

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.

Paneelikeskustelu uskonnon ja median suhteista

Suomen Uskontotieteellisen Seuran perinteinen jatkokoulutusseminaari järjestettiin 12.12.2013 poikkeuksellisesti Turun yliopiston Sirkkalan kampuksella (yleensä seminaari on järjestetty vuosittain Helsingin yliopiston Tvärminnen tutkimusasemalla Hangossa). Syynä poikkeukselliseen järjestelyyn oli seuran 50-vuotisjuhlat, jotka olivat myös Turun yliopistolla seuraavana päivänä.

Jatkokoulutusseminaari alkoi uskonnon, uskontotieteen ja median suhteita ruotivalla paneelikeskustelulla, jonne oli kutsuttu tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Aikataulumuutosten takia median edustajaa ei ollut tällä kertaa paikalla. Paneelisteina olivat uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko.

Paneelikeskustelun videotaltiointia pääsee seuraamaan tästä linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=zFmMa4AYlsc

Paneelin teemoja esitellään tiiviimmässä muodossa täällä: http://uskontojournalismi.blogspot.fi/2013/12/uskonnollisilla-yhteisoilla-erilaisia.html.

– Jere Kyyrö