Haluatko väitöskirjatutkijaksi? Pohdi ainakin näitä asioita

”Rohkeus on mieleesi Crom, joten suo minulle yksi pyyntö. Suo minulle apurahaa! Ja jos et kuuntele, niin painu helvettiin!”

– Akateeminen mukaelma rukouksesta elokuvassa Conan: Barbaari (1982)

Tässä kirjoituksessa kerron yhden henkilön kokemuksia ja näkemyksiä väitöskirjatutkijan työstä. Ne eivät edusta mitään muuta tahoa, mutta peilaavat kylläkin myös monen kollegan tuntemuksia.

Näinä aikoina aloittelevia tutkijoita ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Kuten moni on varmasti huomannut, ura yliopistossa ei ole se kaikkein turvallisin valinta. Tämä on sääli, koska tieteellisen tutkimuksen teko itsessään on tärkeää ja parhaimmillaan todella mukavaa ja mielenkiintoista.

Taloudellinen turvallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa: tulojen riittävyyttä ja rahankäytön suunnittelun mahdollistavaa jatkuvuutta. Apurahatutkijan ura ei tarjoa usein kumpaakaan. Tulot jäävät monelle liian pieniksi ja ne voivat katketa nopeasti. Akateeminen köyhyys on nykytilanteessa lähes jokaiselle tuoreelle tutkijalle tuttu asia, ja toistuva apurahan haku on jatkuvaa taistelua elantonsa eteen. Kuten Anna Haapalainen blogikirjoituksessaan luonnehti, apurahatutkija joutuu hakemaan omaa ammattiaan ikään kuin uudestaan ja uudestaan, teletappien neuvoa seuraten. Samalla joutuu kilpailemaan ystäviään vastaan, mikä on se viimeinen kirsikka tunkion päällä. Minä olen etuoikeutettu, koska oman tutkijayhteisöni ilmapiiri on kannustava ja solidaarinen. Lisäksi olen saanut tutkimuksen tekemiseen ja apurahojen hakemiseen jatkuvaa tukea ohjaajiltani.

Tilanteen ollessa näin synkkä ei voi olla miettimättä, että kuka ihme Suomessa viitsii tieteellistä tutkimusta tulevina vuosikymmeninä takoa. Toivottavasti joku viitsii. Rohkenen veikata, että yliopistoon eksyisi nykyistäkin enemmän lahjakkaita ja omistautuneita ihmisiä, mikäli tutkijan ura lakkaisi olemasta synonyymi jonkinasteisen köyhyyden kanssa. Nyt yhä useampi tutkija on jättäytymässä leikistä pois, koska ei yksinkertaisesti jaksa päättymätöntä epävarmuutta.

Onko tutkijuus sitten kutsumus? Oma näkemykseni on, että ei ole. Kutsumusretoriikkaa tulee vastustaa, vaikka onkin varmasti niin, että moni päätyy myös taloudellisesti kannattamattomille aloille, koska vaakakupissa painavat muut asiat. Näin on myös omalla kohdallani, eikä tämä ei ole sinällään huono asia. Puhe kutsumuksesta on kuitenkin viime kädessä tieteellisesti kestämätöntä puhetta, joka auttaa lähinnä legitimoimaan sen näkemyksen, että sairaanhoitajien ja tutkijoiden ei tarvitse tienata erityisen paljoa.

Sen sjaan on ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat kutsuvat väitöskirjan tekemistä työksi alusta alkaen.

Oman alani väitöstutkijoita rahoittavia tahoja on noin 10-15, koostuen pääasiassa yksityisistä säätiöistä. Kuten Haapalainen jo elävästi kuvasi, hakemusten menemiseen menee rutkasti aikaa, eikä tämä työ välttämättä tuota tulosta. Apurahahakemus on tavallisesti paljon työläämpi kuin työhakemus.

Pisin saamani apurahakausi on ollut 8 kuukautta, muut tätä lyhyempiä. Näistä palasista on toimeentuloni koostunut vuodesta 2014 alkaen, ja olen luonnollisesti niistä hyvin kiitollinen. Yleensä ensimmäisen apurahan saaminen on kaikkein hankalinta, kun hakemisen salatiedettä ja hakujärjestelmien ja säätiöiden alakulttuuria vasta opetellaan. Kohtalon sormi voi toki tukkia rahahanan myös kesken parhaimman tutkimusputken. Kyseinen sormi voi sormeilla elantoasi aivan milloin tahansa.

Aika monen apurahatutkijan tärkein turvaverkko on, ei suinkaan valtio tai yhteiskunta, vaan vakavaraisempi puoliso. Olipa ihmisten pariutuminen miten hellyttävää tahansa, on tämä aika lannistava tieto. Kun kerran tv-ohjelma Ensitreffit alttarilla on jo tuonut järjestetyt avioliitot takaisin suomalaisten arkeen, ehkäpä olisi tilaa myös konseptille, jossa nuoret tutkijat pääsevät paritumaan haluamallaan tavalla vaikkapa sosiaalityöntekijöiden kanssa.

Vitsailut sikseen, koska pankissa ne ovat vähissä: puolison rahat eivät yleensä kaiken maailman Wahlrooseille riitä. Itse en edes suunnittele hakevani mitään asuntolainan kaltaistakaan vielä moneen, moneen vuoteen, jos sittenkään.

Kahden aikuisen kokoisesta taloudesta ei ole ollut ainakaan haittaa, kun nuoren tutkijan vaatimattomien tulojen pitäisi riittää. Sen sijaan perheellisillä tutkijoilla on varmasti ankeampaa talouspuolella. Saati heillä, jotka ovat virittyneitä vähän keskiluokkaisempaan arkeen.

Apurahan saaminen ei muodosta työsuhdetta mihinkään, joten työntekijän oikeudet ja mahdolliset edut loistavat myös enimmäkseen poissaolollaan. Jos lasin haluaa nähdä puoliksi täytenä, niin apurahatutkijalta puuttuvat myös työntekijän velvollisuudet. Väitöskirjan tekeminen itsessään muodostaa kuitenkin affiliaation johonkin yliopistoon. Jos ylipisto on järjestänyt apurahatutkijalle työhuoneen tai työpisteen, niin toisinaan on tapana, että apurahatutkija pitää yksittäisiä ilmaisia luentoja eräänlaisena vastapalveluksena – vaikka tähän ei tietysti mitään velvollisuutta olekaan. (Ks. Tiina Mahlamäen kirjoitus akateemisesta lahjataloudesta.)

Palkattuun satunnaiseen tuntiopetukseen tarjoutuu monelle jatko-opiskelijalle mahdollisuus, ja pestin vastaanottaminen on järkevää ainakin kolmesta syystä: lisätulot, opetuskokemus ja cv:n kasvattaminen. Opetus ja varsinkin opetuksen suunnittelu vievät kuitenkin paljon aikaa. Opetuksen suunnittelusta ei myöskään makseta, kuten ei tenttien tai esseiden korjaamisesta tai opiskelijoiden ohjaamisestakaan. Päätavoite, eli tutkimuksen tekeminen, täytyykin yrittää pitää kirkkaana mielessä ja kalendaarisessa priorisoinnissa korkealla.

Jos ilmaistyötä on kertymässä satunnaista enemmän, siitä tulee kieltäytyä. Tutkijoiden tekemä ilmaistyö vahingoittaa kaikkia tutkijoita, eikä se ole mitenkään vain apurahatutkijoiden piina. Omalla kohdallani en ole kokenut, että ilmaistyötä olisi vaadittu sopimattoman paljon. Mahdollisuuksia tähän on kuitenkin ollut paljon.

Väitöskirjan tekeminen muistuttaa hiukan gradun tekemistä, mutta kyseessä on aivan eri tasolla arvioitu ja laajuudeltaan paljon isompi kirjallinen työ. Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud toteavat Tohtoritakuu -kirjassaan, että väitöskirja on niille, jotka eivät saaneet gradusta tarpeekseen. Toisin kuin gradua, väitöskirjaa arvioidaan yleisten tieteellisten periaatteiden mukaisesti ilman pehmusteita. Työtä ei pidä mytologisoida, eikä magnum opus ole kovinkaan suositeltava tavoite, mutta varsin korkeat vaatimukset ja odotukset on silti tiedostettava.

Väitöskirja vaatii ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä, sillä tieteen tekeminen on hidasta. Kuten muutkin kirjat, väitöskirja syntyy vain kirjoittamalla. Kirjoittaminen taas pitää sisällään kirjoittamisprosessin, johon puolestaan sisältyy palautteen vastaanottamista ja tekstin jatkuvaa paremmaksi muokkaamista.

Jotkut saattavat kokea väitöskirjan tekemisen myös yksinäisenä, koska perinteinen, aamuisin kohdattava työyhteisö ei ole siihen väistämättä kuuluva itsestäänselvyys. Mahdollinen yliopistolla tai kirjastolla sijaitseva työpiste, sekä säännölliset tapaamiset samassa veneessä olevien kanssa auttavat soutamaan yhteisöllisemmille vesille.

Väitöskirjatyö on kokonaisuutena niin iso ja vaivalloinen, että aiheen valinnan täytyy osua nappiin. En suosittele päätäntävallan luovuttamista muiden käsiin, vaan väitöskirjan aihe kannattaa etsiä itsenäisesti ja huolellisesti. Juuri itselle sopivan aiheen purkaminen läpikotaisinhan on parhaimmillaan mahtavaa.

Aihevalinnassa tärkeintä on oma mielenkiinto, mutta on tietysti järkiperäistä pohtia myös sitä, että mistä rahoittajat ovat mahdollisesti kiinnostuneita. Yhteiskunnallisesti polttavat teemat ovat yleensä hyviä. Hyvä esimerkki uskontotieteen alalta on se, että siinä missä maahanmuuttajien islamia käsittelevää tutkimusta on varsin paljon – mikä on hieno asia – maahanmuuttajien kristinuskoa tarkastelevaa tutkimusta on melko vähän. Sillä, että tavanomaisena 2000-luvun vuonna kristittyjen osuus maahanmuuttajista on noin 50%, ei ole niin paljoa merkitystä kuin sillä, että kyseinen ryhmä on julkisuudessa lähes tuntematon. On siis vaikeampaa perustella rahoittajille, että miksi sitä pitäisi tutkia.

Toivottavasti en tällä kirjoituksella pelotellut ketään tarpeettomasti pois väitöskirjahaaveiden luota, mutta samalla kuitenkin toivon, että kukaan ei ryhdy tutkijaksi virheellisin odotuksin. Jokaisella työllä on plussia ja miinuksia, ja täysin taloudellisesti varmat vaihtoehdot alkavat olla yhä harvinaisempia. Kaikesta valittelusta huolimatta en kadu uravalintaani – ainakaan vielä.

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Osaamisen ongelma

Yliopistoissa koulutetaan asiantuntijoita. Yliopistoissa tuotetaan asiantuntijuutta. Näitä ajatuksia toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Oppiaineissa, laitoksilla ja tiedekunnissa järjestetään työelämävalmiuskursseja ja opetetaan opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita tunnistamaan omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Tätä kaikkea tarvitaan, varsinkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa monen valmistuvan ja jo valmistuneen työllistyminen on parhaimmillaankin epävarmaa.

Tässä kirjoituksessa yritän kartoittaa esimerkinomaisesti omaa osaamistani. Jälleen kerran teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista kantaa. Kirjoitus käsittelee rajatusti yliopistossa koulutuksensa saaneiden (erit. humanistit) työllistymisen haasteita yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolelle.

Lähtökohdat: Olen valitettavasti (ja monen muun kollegani ohella) jälleen tilanteessa, jossa tutkimukseni rahoitus on katkolla. Tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta on päästävä yli, joten päätin kirjoittaa auki ne taidot, joita olen hankkinut opintojeni, jatko-opintojeni ja työskentelyjaksojeni aikana. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Ongelma: Se osaaminen, jota esimerkiksi humanistisella alalla ihmisille kertyy on vaikeasti sanoitettavissa ja viestittävissä ulospäin. Keskeiset taidot, joita meillä humanisteilla on, ovat sellaisia, joita esimerkiksi yritysmaailmassa ei välttämättä osata kaivata. Jos puhumme yleisluontoisesti tiedonhaun ja -käsittelyn osaamisesta tai siitä, että osaamme kirjoittaa ja tuottaa tekstejä, puhumme vielä liian hämärillä käsitteillä. Potentiaalinen rekrytoija saattaa helposti ajatella, että kuka tahansa osaa googlata tai kirjoittaa – koulussahan viimeistään tuollaiset taidot opitaan. Monet meistä eivät myöskään ole päässeet opintojensa aikana työskentelemään niin sanotuissa “palkkatöissä”, joiden pohjalta voisimme konkreettisesti kertoa mitä olemme tehneet eli mitä osaamme. Asiantuntijuuden viestiminen on lähtökohtaisesti vieläkin vaikeampaa. Se, että tietää jostain asiasta paljon ei vielä välttämättä ole merkittävää tutkimuslaitosten ulkopuolella. Tästä pääsemme ongelmaan numero 2.

Ongelma numero 2: Yliopistot ovat tutkimusyksiköitä, joiden tehtäviin kuuluu opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi tutkimus. Kansainvälinen alakohtainen tiedeyhteisö on suhteellisen itseriittoinen ja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti toimiva. Tällä en tarkoita sitä, ettei tutkimuksella olisi kontaktia muuhun ympäröivään todellisuuteen vaan sitä, että ne asiat, jotka ovat merkittäviä ja arvostettuja tiedeyhteisössä, eivät ole välttämättä sitä tiedeyhteisön ulkopuolella. Karkeasti sanottuna on aivan sama kuinka monta referee-arvioitua julkaisua henkilöllä on tilanteessa, jossa rekrytointiprosessissa vastassa 10 vuoden työelämäkokemuksella varustettu henkilö. Työelämäkokemus ei ole painavampaa tai arvokkaampaa sinänsä, mutta se on helpommin konkretisoitavissa ymmärrettäväksi osaamiseksi. Vaikka Turunkin yliopisto on nykyään “yrittäjyysyliopisto” ja yhteistyötä yritysten kanssa vahvistetaan, on yliopiston rakenne edelleen asiantuntijaorganisaation opetus- ja tutkimuspainotteinen – kuten sen kuuluukin olla. Tämänkaltaiseen organisaatioon ei voida vain liimata “yritysyhteistyötä” päälle, vaan tilanne olisi ajateltava toisin. Tutkimus- ja opetusinstituutioilla on sellaista pääomaa ja osaamista, joka monelta muulta alalta puuttuu. Asiantuntijaorganisaatiolla ei ole mitään syytä olla lakki kourassa yritys- ja talousmaailman suuntaan, kuten ei myöskään yliopistoista valmistuneilla asiantuntijoilla.

Miten sitten aukikirjoittaa se oma osaamiseni? Seuraavaksi yritän sitä keskittyen muutamaan laajempaan ammattilaisuuden osa-alueeseen.

Kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki: Erityisesti tutkijakoulutus perehdyttää kriittiseen ajatteluun. Kyseenalaistamisen arvo on siinä, ettei heti ensimmäiseksi “osta” mitä tahansa väitettä, asiaa tai oletusta. Osaa katsoa käsiteltäviä asioita useasta näkökulmasta ja terveesti epäillä. Tätä taitoa yritysmaailmassa tavataan kutsua riskienhallinnan osaamiseksi. Erityisen hyvä asia tämä on silloin, kun sitä osaa soveltaa myös omaan tekemiseen. Tutkijat ovat tottuneita jatkuvasti sekä arvioimaan omaa ja muiden suoriutumista että arvioituttamaan omia töitään. Katse tarkentuu, nahka paksunee ja sitä oppii käsittelemään kaikenlaisia asioita. Erinomaista osaamista työnantajien mielestä tämäkin.

Tiedonhaku, -hallinta ja -analyysitaidot: Tutkijat hakevat tietoa huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin moni muu. Me tutkijat tiedämme yhtä jos toista tiedonhaunmenetelmistä, osaamme suvereenisti yhdistää eri tietokannoista haettuja aineistoja, arvioida eri tietolähteiden luotettavuutta ja painoarvoa. On hyvä muistuttaa rekrytoijaa esimerkiksi siitä, että kaikki saatavilla oleva tieto ei ole yhtä painoarvoista tai edes yhtä luotettavaa, sillä esimerkiksi nimen “scientific journal” alle mahtuu monta huijarijournaalia, joiden tunnistaminen asiaan perehtymättömälle on hyvin vaikeaa. Väärään tietoon perustuvat ratkaisut voivat tulla kalliiksi. Osaamme nopeasti koostaa luotettavan tietopoolin, jäsentää ja kategorisoida sen ja johtaa siitä uutta tietoa. Monen yrityksen markkinointikin saattaisi olla huomattavasti tehokkaampaa, kun asiakasmieltymyskartoituksia olisi ollut tekemässä muutama antropologi.

Projektien ja kokonaisuuksien hallinta: Opiskelu on projekti, jossa yliopisto tarjoaa kullekin opiskelijalle mahdollisuudet toteuttaa opintonsa itseohjautuvasti ja omannäköisesti. Tutkijakoulutus on tätä vielä korostetummin, sillä monet tutkijoista ovat itse vastuussa sekä omasta rahoituksestaan että oman tutkimuksensa läpiviemisestä alati muuttuvissa tilanteissa. Monet tutkijat ovat tavallaan yrittäjiä. Tämä olisi hyvä tehdä selväksi kaikille rekrytointiprosesseista vastaaville. Erityisesti humanistisilla aloilla, joissa tutkimus on useimmiten yhden ihmisen tekemää, olemme tottuneet vastaamaan projektiemme läpiviennistä alusta loppuun. Osaamme budjetoida, suunnitella, arvioida riskejä, kirjoittaa suunnitelmia, toteuttaa nämä suunnitelmat, tiedottaa tutkimuksestamme ja raportoida. Kovaa ammattitaitoa vaativia asioita kaikki. Tutkijat eivät vain nysvää kammioissaan täysin kykenemättöminä “käytännön töihin”, koska se mitä tutkijat suurimmaksi osaksi tekevät on juuri tuota “käytännön työtä”, jotta kokonaisuus (esimerkiksi tutkimus) tulisi alusta loppuun toteutetuksi kunnialla.

Kirjoittaminen: Humanistinen koulutus yliopistoissa keskittyy painottaen erilaisten tekstien kanssa työskentelemiseen. Luemme, arvioimme, käsittelemme, analysoimme ja tuotamme erilaisia tekstejä. Tutkimuskirjoittaminen on oma kirjoittamisen osa-alueensa, mutta yliopistokoulutuksessa keskitytään myös moneen muuhun kirjoittamisen alaan. Kirjoitamme suunnitelmia, asialistoja, pöytäkirjoja, raportteja, blogitekstejä, tiedotteita, tiivistelmiä, kommentteja, puheenvuoroja, artikkeleita, sanoma- ja aikakausilehtijuttuja ja yleistajuisia tekstejä. Yliopistokoulutetuilla on se etu puolellaan, että he todella tietävät mitä haluavat sanoa ja osaavat kirjoittaa ajatuksensa tarkasti. Väitän, että moni organisaatio hyötyisi tästä asiantuntijuudesta huomattavasti. Organisaatio- ja instituutiojargon on valitettavan yleistä, esimerkiksi monet julkishallinnon ohjeet, tiedonannot tai materiaalit tarvitsisivat kirjoittamisen ammattilaisen muokkaamaan tekstin omaksuttavampaan muotoon.

Verkostoituminen: Viimeistään tutkijakoulutus opettaa verkostoitumaan. Se yhteisö, jonka suuntaan tutkijat kommunikoivat on laaja, kansainvälinen ja muuttuva. Asiantuntijuus tällä työelämässäkin tärkeällä alueella kehittyy tehokkaasti yliopistokoulutuksen aikana. Verkostoitumisessa ei ole tärkeintä kontaktien määrä vaan ennemminkin niiden laatu: kontaktit ovat hyviä silloin, kun niistä aukeaa konkreettisia yhteistyömahdollisuuksia. Olemme erittäin hyviä arvioimaan näitä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti monet meistä kykenevät kommunikoimaan sujuvasti vähintään kolmella kielellä, moni useammallakin. Osaamme esiintyä, pitää presentaatioita, myydä ideoitamme, luoda yhteyksiä ja lyödä lukkoon sopimuksia. Me emme voi olla sosiaalisesti rajoittuneita, koska kaikki mitä teemme on sekä julkista että julkisesti arvioitavissa niissä verkostoissa, joiden jäseniä olemme. Viimeistään kansainvälissä konferensseissa opimme napakasti ja asiapitoisesti vastaamaan kritiikkiin, puolustamaan ajatuksiamme, mutta myös muuttamaan tarvittaessa kulkusuuntaamme. Tätä voisi kutsua ammattitaidoksi, jota määrittävät markkinointi-, yhteistyö- ja sopeutumiskyky.

Yliopistokoulutus tuottaa siis asiantuntijuutta, jossa ammattitaito ei ole sidoksissa vain tutkimuksen tekemiseen vaan sovellettavissa miltei minne tahansa. Kaikki puheet “liian teoreettisista tutkijoista”, “työelämässä tarvittavien taitojen puutteesta” tai “kortistoon valmistuvista humanisteista” saa unohtaa. Yliopistoista valmistuneet ihmiset ja heidän rautainen ammattitaitonsa on liian arvokasta ohitettavaksi tai heitettäväksi hukkaan.

Ja sinä, yliopistosta valmistunut tai valmistuva, lakki pois kourasta. Ota kynä käteen ja kirjoita – tiedän, että olet siinä ammattilainen – oma osaamisesi auki. 

 

 

Ei voi syödä ja säästää

Aamukahvipöytä on minulle se hetki, jossa ajatukset versoavat. Hiljaiset sunnuntaiaamut ovat maailmatuskan kiteytymisen hetkistä otollisimpia ja sunnuntain Hesari antaa yleensä riittävästi polttoainetta turhautumiselle. Tänä aamuna useampi asia yhdistyi ajatuksissani kokonaisuudeksi: Veikka Lahtisen blogikirjoitus talousasiantuntija Terhi Majasalmen neuvoista, Hesarin artikkeli asioista, jotka yhdistävät menestyneitä naisia, Hesarin Sunnuntailiitteen artikkeli professorien “kapinasta” ja opetusministerin sekä muutaman professorin mielipidekirjoitus. Jälleen kerran on sanottava, että tämä teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista tai kollegiaalista kantaa.

Kaikki kiertää lopulta takaisin rahaan

Aiemmin peräänkuulutin rahasta puhumista, sitä että meidän pitäisi reippaasti puhua siitä millaisilla tuloilla kukin elää ja missä ovat ne loukut, joihin iso osa ihmisistä tippuu. Kyllähän rahasta puhutaan. Siitä puhuvat yleensä ne, joilla sitä on, mutta he eivät puhu omista rahoistaan vaan muiden rahoista. Jakavat neuvoja siitä miten vaivaisella 200 euron kuukausittaisella säästöllä voi päästä osinkotulojen saajaksi. Turvatuilla kuukausituloilla on helppoa huudella muille miten heidän tulisi varojaan käyttää. Nämä keskustelut kiinnittyvät ajatukseen, jossa varallisuus ja toimeentulo ovat aina yksilöistä itsestään riippuvaisia.

Rahasta puhutaan yleensä riittämättömyyden kontekstissa erityisesti silloin, kun käsitellään isoja, jopa monelle täysin käsittämättömiä, summia: valtion budjettia, instituutioiden taseita tai yliopistojen saamia rahoja. 200 euroa on asia, jonka jokainen meistä ymmärtää. Se on monelle köyhälle kuukauden ruokabudjetti ja useampi välttämätön lasku. Taas 500 miljoonaa tai 5,2 miljardia ovat käsittämättömiä summia. Harvalla, jos kellään, meistä on mitään kokemusta tällaisista summista. Isot summat ovat abstrakteja ja tämä abstraktius luo illuusion siitä, että summissa on ilmaa – kiristämisen varaa. Tähän hallituksen koulutuspolitiikka sopeuttamisineen tukeutuu. Käsittämättömiä summia heitellessä on helpompi sanoa, että leikkauksia tarvitaan kuin, jos puhuttaisiin siitä, mistä nämä summat muodostuvat. Kuinka monen ihmisen vuosityötulojen verran on leikattava. Sellainen puhe tekisi summista konkreettisia – käsitettäviä.

Keskiössä on se, että rahasta ei puhuta suoraan. Pienituloisten ääni ei pääse kuuluville samansuhtaisesti kuin niiden, jotka pienituloisten asioista päättävät. Opiskelijat nostivat aivan aiheellisesti kritiikin kohteeksi opintotukiuudistuksen. Tilanteessa, jossa vielä yksilön taustoista riippumatta on ollut mahdollisuus tasavertaiseen korkeakoulutukseen ja “luokkaretkeen” on helppo esittää, että opiskelija-aika on henkilökohtainen sijoitus, joka pitää rahoittaa lainarahalla. Ei meillä ole vielä kokemusta siitä mihin hallituksen selvitysmiehen ehdottama linja johtaisi; miltä yhteiskunta näyttäisi ehdotettujen uudistusten ja niiden seurausten jälkeen.

Opiskelijat ovat kuitenkin etuoikeutettuja. Heillä on koulutuksensa tuomaa itsevarmuutta,  vahvoja etujärjestöjä ja kyky argumentoida tasavertaisella kielellä. Olen opiskelijoiden kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, että ehdotetut kurjistukset ovat vastutettavia ja vaarallisia, mutta monet yhtä pienillä tuloilla selviävät ihmisryhmät jäävät kuulematta. Heidän puolestaan ja heidän ohitseen puhutaan, koska heitä ei edes oteta saman pöydän ääreen.

Kaikki palaa yksilöön ja yhteisöön

Toinen sumuverho on epälooginen pallottelu yksilö- ja yhteisönäkökulmien välillä. Silloin kun kyse on “menestymisestä” tai “saavutuksista”, on vallitsevan jargonin mukaan kyse yksilön tavoitteellisuudesta ja toiminnasta. Uusliberalistinen eetos painottaa yksilöiden omia mahdollisuuksia parantaa omaa asemaansa. Säästät 200 euroa kuukaudessa ja nautit osinkotuloista 10 vuoden päästä, sijoitat omaan tulevaisuuteesi lainarahalla tai teet ilmaista työtä, jotta osaamisesi tulisi tunnistetuksi ja saisit mahdollisuuden edetä urallasi. Kaikki on itsestäsi kiinni. Instituutioiden tasolla samankaltainen keskustelu koskee ns. “huippuyksiköitä” ja “huippututkimusta”. Huippua on se, mitä erilliset tutkimusryhmät tai -yksiköt tekevät aivan kuin ne olisivat irrallaan kokonaisuudesta. Aivan kuin säästämällä ne ja ajamalla alas kokonaisuuden voisimme taianomaisesti säilyttää etulyöntiaseman jossain imaginaarisessa kilpailutilanteessa.

Yhteisöistä puhutaan silloin, kun halutaan luodan näennäinen yhteenkuuluvuuden ja samankaltaisuuden tunne erilaisten toimijoiden välille. “Kaikkien on osallistuttava talkoisiin” tai “Olemme samassa veneessä kaikki” ovat lauseita, joilla hetkellisesti rakennetaan yksityiskohtaisempaa tarkastelua kestämätön perustelu esimerkiksi leikkauksille, jotka eivät todellakaan kosketa kaikkia. Ikään kuin olisi olemassa taianomainen “me”, johon kaikki kiinnittyisivät tasa-arvoisesti. Valtion tai “kansan” jäsenet eivät ole kuitenkaan tässä nimetyssä “yhteisössä” tasaveroisia toimijoita. Valta jakaantuu epätasaisesti ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat suurimmalla osalla olemattomat.

Se miten ihmiset menestyvät elämässään on useimmiten kiinni muista ihmisistä. Se on myös kiinni sattumasta, yllättävistä kohtaamisista ja omituisista kiertopoluista. Jokainen kuitenkin tekee omia asioitaan osana niitä rakenteita, joiden alaisuudessa on. On huomattavasti helpompi menestyä, jos olet jo valmiiksi sisällä esimerkiksi yliopistorakenteissa: pääset tapaamaan ihmisiä, joilla on vaikutusvaltaa tai herätät jonkun asioista päättävän henkilön kiinnostuksen. Ihmiset auttavat toisia ihmisiä eteenpäin. Ihmiset myös estävät toisten ihmisten menestymisen. Jos olet toimeentulotukijärjestelmän alaisuudessa on näiden merkittävien kohtaamisten määrä huomattavasti vähäisempi. On huomattava, että rakenteet ja järjestelmät eivät kuitenkaan ole kiinteärajaisia yhteisöjä vaan verkostoja, joissa vaikutussuhteet risteilevät miltei mielivaltaisesti. Kaikki ei lopulta ole yksilöstä itsestään kiinni. Toiset meistä ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – myös erilaisten järjestelmien sisällä, ei vain niiden välillä.

Ei voi syödä ja säästää

Lauseen voi ymmärtää konkreettisesti suhteessa talousneuvojan harhaisiin oppeihin. Valinta on pienituloiselle älytön. Lauseen voi ymmärtää suhteessa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin. Yliopistolaitosta ei voida kokonaisuutena ajaa alas ja samalla säilyttää huippututkimusasema kansallisella ja kansainvälisellä tieteen kentällä. Koulutuksellista tasavertaisuuden ideaa ei voi tuhota ja silti olettaa, että näin pienen maan rahaeliitin ja hyvätuloisten joukosta löytyisivät ne tulevaisuuden huippututkijat. Oppiaineita ja tiedekuntia ei voi hävittää ja silti ajatella, että sivistystaso säilyisi muuttumattomana.

Valtio ei ole yritys. Yliopistot eivät ole yrityksiä. Niiden ei ole tarkoitus tuottaa rahallista voittoa “omistajilleen”. Yliopistojen pääoma on ihmisissä, ei omistuksissa tai tileillä. Yliopistojen omistajia ovat kaikki – ihan jokainen meistä – me omistamme oikeuden sivistykseen. Jos joku näissä koulutusleikkauspäätöksissä mukana oleva ihminen ei ymmärrä mitä hyötyä on assyrologiasta tai taiteen tutkimuksesta, ei se todellakaan tarkoita sitä, että nämä alat olisivat hyödyttömiä. Kaikkea ei voi eikä todellakaan pidä mitata rahassa.

Valtio koostuu erilaisista toimijoista ja toiminnoista. Osa toimijoista tarvitsee enemmän tukea, mahdollisesti läpi koko elämänsä ja osa toimijoista on maksajapuolella, mahdollisesti läpi koko elämänsä. Ei kuitenkaan ole olemassa, eikä tule olemaan, mitään sellaista aktuaalista uusliberalistista ideaaliyhteiskuntaa, joka koostuisi pelkästään menestyneistä yksilöistä ja yliopistot pelkistä “huippututkimusyksiköistä”. Koko ajatus on mieletön, kuitenkin hallituksen leikkauspolitiikka ja yhteiskuntakeskustelujargon välittävät ajatusta siitä, että nyt säästämällä pääsemme tilanteeseen, jossa voimme vain syödä. Itseasiassa kyse ei ole minkään “loistavan tulevaisuuden” mahdollistamisesta vaan hyvinvointiyhteiskunnan ja sivistyksen järjestelmällisestä rapauttamisesta. Sivistykseen kuuluu perustutkimuksen ylläpitäminen ja mahdollisimman laaja tutkimuksellinen variaatio. Sivistykseen kuuluu myös niistä heikommassa asemassa olevista huolehtiminen.

Se mitä jokainen meistä voi tehdä, on olla merkittävä linkki jollekin ihmiselle verkostossa. Yliopistomaailmassa sellaisia linkkejä usein kutsutaan mentoreiksi, henkilöiksi, jotka omia verkostojaan ja omaa osaamistaan hyväksikäyttäen tasoittavat tietä muille ihmisille. Mentorointia ei kuitenkaan pidä rajata vain urakehityksen alueelle. Kannustava sana, rohkaisu, konkreettinen avustaminen, ruokakassin antaminen ihmiselle, jolla ei ole mitään – ne voivat kaikki olla mentoroinnin muotoja. Meistä jokainen on solmukohta monelle verkostolle. Tunnistakaa ne, käyttäkää niitä hyväksi, auttakaa muita. Kaikki ei ole vain yksilöistä itsestään kiinni, emmekä me kaikki ole “samassa veneessä”.

 

 

 

Kutsumus?

Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Uskonnonopetuskeskustelua Saksanmaalla

Vaikutelmia

Vietin maaliskuun alussa kolme päivää pohjoissaksalaisessa Hannoverin kaupungissa, josta en nähnyt juuri mitään.

Näin hotellin, raitiovaunun, kolme ruokaravintolaa, pari rautatieasemaa sekä lentoaseman. Hannover tai se vähä, jonka siitä onnistuin näkemään, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Harmaa, likainen kaupunki. Ajankohta, varhainen kevät, ei ollut paras mahdollinen. Mikään ei ollut vielä lähtenyt kunnolla kasvamaan.

Talojen seinissä ja kivijaloissa, aidoissa ja silloissa oli yllättävän paljon graffiteja. Mieleen jäi graffiteilla päällystetty, vallattu talo sekä valtava tasainen puistoalue.

Koska Saksa on minulle ennalta outo paikka, ylipäätään se, että olin Saksassa, tuntui oudolta. Saksan historia, monenlaisine hyvine ja pahoine puolineen ja piirteineen, oli läsnä, tavalla tai toisella, sanoittakin. Yliopisto, jossa tilaisuus järjestettiin, on omistettu filosofi Leibnizille. Monet tutut ja itsestään selvät asiat, kuten vaikka dosentti-instituutio tai humboldtilainen ymmärrys yliopistosta, ovat saksalaista alkuperää. Seminaari järjestettiin teologian ja uskontotieteen laitoksella. Samassa rakennuksessa sijaitsivat muun muassa Max Planck -instituutti ja Albert Einstein -tutkimuskeskus. Tieteenhistoria oli siis monin tavoin läsnä.

Matkalla lounaalle ohitimme vallatun talon.

Konteksti

Suurimman osan ajasta vietin valkoisenharmaassa seminaarihuoneessa, jonka lattiaa peitti ruskea kokolattiamatto. Lamput olivat säästeliäästi päällä, mutta valoa huoneeseen toi pitkä ikkunarivistö, jonka lävitse näkyi harmaa – ajoittain sininen – taivas ja viereisen hautausmaan yläpuolella liitelevät haukat (tai kotkat erään osallistujan mukaan, mutta osallistujat olivat uskonnontutkijoita, eivät biologeja, joten asia jäi avoimeksi).

Seminaarisalin ilmapiirissä ei harmaudesta ollut jälkeäkään. Tilaisuus, johon osallistuin, oli EASR:n työryhmän “Religion in Secular Education” tapaaminen, jota organisoivat Wanda Alberts ja Tim Jensen. Seminaarihuoneeseen kokoontui 15 uransa eri vaiheessa olevaa, uskonnonopetuksesta kiinnostunutta uskonnontutkijaa Saksasta, Sveitsistä, Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta – sekä minä ainoana suomalaisena.

Keskustelujen aiheena oli: Mitä ja minkälaista on uskontotieteen pohjalta toteutettu uskonnonopetus? Minkälaista olisi uskontotieteen pohjalta toteutettu opettajankoulutus sekä uskonnondidaktiikka? Miten uskonnonopetusta, oppikirjoja ja opettajankoulutusta voidaan uskontotieteen näkökulmasta ja välinein tutkia? Miksi tällaista tutkimusta on tarpeen tehdä?

Tärkeää oli myös pohtia niitä eroja, joita uskonnonopetuksen järjestämisessä eri maissa on ja mitä erot merkitsevät? Puhummeko samoista asioista käyttäessämme samoja käsitteitä? Mitkä käsitteet olisi tärkeä erikseen määritellä? Oli huojentavaa huomata, miten samankaltaisten ongelmien ja haasteiden parissa eri maissa kamppailtiin – en olekaan yksin näiden kysymyksieni kanssa.

Puitteet olivat karut, mutta ilmapiiri lämmin ja keskustelu intensiivistä.

Keskeisiä kysymyksiä

Seminaarin tärkeintä antia olivatkin oikeastaan esitetyt ja keskustelujen myötä syntyneet tärkeät kysymykset, joiden pohjalta keskustelua, pohtimista ja kirjoittamista voi jatkaa – yksin ja yhdessä ryhmän kanssa.

Koska itse olin puhumassa elämänkatsomustiedon näkökulmasta, erityisesti sekulaarin ja myös kaikille yhteisen, integroidun katsomusopetuksen mallit ja erityiskysymykset kiinnostivat. Opetetaanko elämänkatsomustiedossa uskonnottomuutta, uskonnottomuudesta vai uskonnottomuuteen? Mitä voisi olla uskonnottomuuden didaktiikka?

Mitä neutraalius ja obejktiivisuus tunnustuksettoman katsomusopetuksen yhteydessä tarkoittavat? Mitä tarkoittavat suvaitsevaisuus ja kunnioitus? Voivatko ne olla samanaikaisesti läsnä kun annetaan uskontotieteeseen perustuvaa katsomusopetusta? Pitääkö oppilaita opettaa “pois” esimerkiksi vanhempien “vääränlaisista” arvoista ja käsityksistä?

Myös opettajankoulutukseen kytkeytyi monenlaisia haasteita: Miten opettaa tieteellinen näkökulma uskontotieteeseen/uskontoon (lyhyessä ajassa, esimerkiksi luokanopettajille)? Keskeisinä teemoina nähtiin se, että kuvataan traditioiden moninaisuutta, sitä että jokaisella on oma tapansa tehdä uskontoa, tällöin myös stereotypiat tulisi kyseenalaistettua. Toinen, kaikille tärkeä asenne on kriittinen ja epäluuloinen lukutapa – erityisesti Tim Jensenin näkökulma katsomusopetukseen on hyvin poliittinen ja jyrkkä.

Oppikirjatutkimus

Seminaarissa esiteltiin muutamia uskonnon oppikirjojen tutkimuksia. Oppikirjat näyttävät eri maissa olevan periaatteessa samankaltaisia kuin Suomessa. Myös uskontotieteellinen oppikirjatutkimus näyttää olevan hyvin samankaltaista meillä kuin muualla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielmien oppikirjoihin liittyvät tulokset ovat aivan vertailtavissa kansainvälisiin tutkimuksiin.

Esimerkiksi Bengt-Ove Andreassen esitteli tutkimustaan, jossa hän tarkasteli sitä, miten norjalaisissa uskonnon oppikirjoissa käsiteltiin uususkonnollisuutta, uushenkisyyttä ja New Age -uskonnollisuutta. Tulokset ovat aivan samansuuntaisia kuin Riikka Kelloniemen tekemässä uskontotieteen pro gradu -tutkielmassa. Uususkonnollisia liikkeitä ei pidetty “oikeana” uskonnollisuutena, niihin suhtauduttiin epäillen, epäluuloisesti ja toiseuttaen. Uususkonnollisuuden harjoittajat tai liikkeiden jäsenet nähtiin kokeilijoina, ei tosissaan olevina. Norjan kontekstissa okkultismia ja magiaa käsiteltiin suhteessa kirkonpolttoihin, mutta suomalaisissakin oppikirjoissa puhuttiin saatananpalvonnasta ja mustista messuista.

Eri tutkimustulosten vertailtavuutta rajoittaa luonnollisesti se, että harvat ulkomaalaiset tutkijat lukevat suomenkielisiä tutkimuksia. Olisikin tärkeää julkaista artikkeleita meillä tehdyistä oppikirjoja ja uskonnonopetusta käsittelevistä tutkimuksista myös englanniksi tai ruotsiksi.

Tärkeää on myös se, että katsomusaineiden oppikirjoja tutkitaan myös ja nimenomaan uskontotieteen näkökulmasta ja käsittein. Toinen norjalaistutkija, Sissel Undheim, tarkasteli sitä, miten islamia kuvitettiin oppikirjoissa ja miten kuvitus on muuttunut. Erityisesti hän keskittyi siihen, miten kuvataan ihmishahmoja? Hän löysi selvän eron siihen, miten kuvia oli käytetty ennen Tanskan Muhammad-pilakuvakriisiä ja sen jälkeen. Ero muiden uskontojen kuvittamiseen kasvoi entisestään.

Oppikirjojen tekstejä ja kuvia tarkasteltaessa nouseekin esiin tärkeitä kysymyksiä: Mitä jätetään sanomatta tai kuvaamatta? Mitä oppilaiden ei “tarvitse” tietää? Kenen äänet nostetaan esiin? Mitkä kuvat nähdään jotain tiettyä uskontoa edustavina? Miten traditioiden moninaisuus nostetaan näkyviin? Nämä kysymykset eivät koske vain islamia; myös kristinuskon kuvauksista jätetään pois asioita, joita pidetään epämukavina.

Suomalaisen järjestelmän edut ja ongelmat

Suomalainen katsomusopetus on – Wanda Albertsin käsitteitä käyttäen – erottelevaa ja tunnustuksetonta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mitä tunnustuksettomuudella milloinkin tarkoitetaan. Suomen kohdalla kyse on siitä, että oppitunneilla ei harjoiteta uskontoa, eikä opettajan tarvitse olla opettamansa uskonnon harjoittaja. Tunnustuksettomuuden ihanne toteutuu paremmin tai huonommin riippuen opettajasta, mutta ongelmallista se on erityisesti pienryhmäisten uskontojen kohdalla.

Suomalaisesta opettajankoulutusjärjestelmästä sain kyllä olla ylpeä. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä, että opettajankoulutus on yhtenäistä, yhdenmukaista ja osa korkeakoulujärjestelmää. Näin ei kuitenkaan kaikkialla ole. Me voimme myös valita parhaat hakijoista, sillä opettajankoulutukseen haluaa aina useampi hakija kuin on mahdollista ottaa sisään. Meidän opettajamme ovat siis lähtökohtaisesti hyviä ja motivoituneita. Myös kansallinen opetussuunnitelma on hyvä ratkaisu.

Ongelmana on luonnollisesti oppilaiden erotteleminen eri luokkiin uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden perusteella. Pätevien pienryhmäisten uskonnonopettajien puute sekä siitä johtuva opetuksen epätasaisuus. Myös elämänkatsomustietoa tai pienryhmäisiä uskontoja opiskelevat oppilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan, sillä tunnit on usein sijoitettu koulupäivän alkuun tai loppuun ja he saattavat joutua matkustamaan muihin kouluihin opetusta saadakseen.

Mitä jäin miettimään

Tutkija Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta herätti paljon ajatuksia, huolta ja pohdittavaa. Hän pohti sitä, minkälainen suhde on tunnustuksettomalla uskonnon/katsomusopetuksella ja uskontotieteellä. Miten uskontotiede suhteutuu opetussuunnitelmiin ja niiden tavoitteisiin – kuten vaikkapa suvaitsevaisuuteen ja positiiviseen monikulttuurisuuteen? Mitä uskontotieteen teorioita ja menetelmiä opettajat voivat käyttää vaikkapa lisätäkseen ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta?

Ja miten monenlaisia saattavat olla opiskelijoiden tavoitteet – opiskelijat eivät välttämättä opiskele uskontotiedettä tullakseen suvaitseviksi kansalaisiksi, vaan voivat esimerkiksi hyödyntää oppimaansa vaikkapa politiikassa tai maahanmuuttokriittisessä keskustelussa.

Miten uskontotieteilijät osallistuvat kansallisiin ja kansainvälisiin uskonnonopetusta koskeviin keskusteluihin? Minkälainen suhde tieteentekijöillä on koulumaailmaan?

Miten poliittiset voimasuhteet voivat vaikuttaa siihen, minkälaista katsomusopetusta maassa annetaan?

Lopuksi

Loppukeskustelua varten Wanda Alberts oli koonnut käsitteitä, kysymyksiä ja ajatuksia, joita seminaaripäivien ja -iltojen aikana oli herännyt.

Wanda Albertsin keskustelujen herättämien ajatusten ja kysymysten pohjalta koostama taulu

Taulun keskeinen sanoma on siinä, että yksinkertaisia käsitteitä ei ole.Aina pitää tarkentaa, mitä milläkin käsitteellä tarkoitetaan. Työryhmän tavoitteena onkin tuottaa käsikirja, jossa uskonnonopetuksen kriittisiä ja keskeisiä käsitteitä tarkasteltaisiin uskontotieteen näkökulmasta.

Keskusteluissa uskonnot nähdään usein jotekin ylempinä ja ylevämpinä kuin muut. Mutta onko niin aina? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun ajattelemme uskonnon käsitettä laajemmin, uskontotieteen näkökulmasta? Mitä voimme oppia uskonnosta, kun uskonnolla tarkoitetaan vaikkapa satanismia/natsismia/uuspakanuutta tai muuta uskonnonkaltaista tai uususkonnollista liikettä? Emme ehkä mitään, mutta voimme oppia niistä tehdyistä tutkimuksista.

Tulisiko meidän neuvotella tai tehdä kompromisseja uskontojen/uskonnollisten ihmisten kanssa? Tim Jensen vastaa jyrkästi: ei. Jos uskontotieteen näkökulma poikkeaa vaikkapa opseista tai muista dokumenteista, meidän tulee sanoa se ääneen. Hänen mielestään uskontotieteen tai uskonnonopetuksen tehtävänä ei myöskään ole huolehtia oppilaiden/opiskelijoiden uskonnollisesta vakaumuksesta. Opetuksen tehtävä on opettaa oppilaille asioita, joita he eivät kodissaan tai kirkossaan opi.

Tim Jensen kiteytti uskontotieteen tehtävän: “We can provide tools for students (becoming teachers) to do informed choices.”

Keskustelu jatkuu Erfurtissa, elokuussa 2015 järjestettävässä IAHR:n kongressissa.

Mannertenvälistä ruokapuhetta

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.