Osaamisen ongelma

IMG_0981Yliopistoissa koulutetaan asiantuntijoita. Yliopistoissa tuotetaan asiantuntijuutta. Näitä ajatuksia toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Oppiaineissa, laitoksilla ja tiedekunnissa järjestetään työelämävalmiuskursseja ja opetetaan opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita tunnistamaan omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Tätä kaikkea tarvitaan, varsinkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa monen valmistuvan ja jo valmistuneen työllistyminen on parhaimmillaankin epävarmaa.

Tässä kirjoituksessa yritän kartoittaa esimerkinomaisesti omaa osaamistani. Jälleen kerran teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista kantaa. Kirjoitus käsittelee rajatusti yliopistossa koulutuksensa saaneiden (erit. humanistit) työllistymisen haasteita yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolelle.

Lähtökohdat: Olen valitettavasti (ja monen muun kollegani ohella) jälleen tilanteessa, jossa tutkimukseni rahoitus on katkolla. Tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta on päästävä yli, joten päätin kirjoittaa auki ne taidot, joita olen hankkinut opintojeni, jatko-opintojeni ja työskentelyjaksojeni aikana. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Ongelma: Se osaaminen, jota esimerkiksi humanistisella alalla ihmisille kertyy on vaikeasti sanoitettavissa ja viestittävissä ulospäin. Keskeiset taidot, joita meillä humanisteilla on, ovat sellaisia, joita esimerkiksi yritysmaailmassa ei välttämättä osata kaivata. Jos puhumme yleisluontoisesti tiedonhaun ja -käsittelyn osaamisesta tai siitä, että osaamme kirjoittaa ja tuottaa tekstejä, puhumme vielä liian hämärillä käsitteillä. Potentiaalinen rekrytoija saattaa helposti ajatella, että kuka tahansa osaa googlata tai kirjoittaa – koulussahan viimeistään tuollaiset taidot opitaan. Monet meistä eivät myöskään ole päässeet opintojensa aikana työskentelemään niin sanotuissa “palkkatöissä”, joiden pohjalta voisimme konkreettisesti kertoa mitä olemme tehneet eli mitä osaamme. Asiantuntijuuden viestiminen on lähtökohtaisesti vieläkin vaikeampaa. Se, että tietää jostain asiasta paljon ei vielä välttämättä ole merkittävää tutkimuslaitosten ulkopuolella. Tästä pääsemme ongelmaan numero 2.

Ongelma numero 2: Yliopistot ovat tutkimusyksiköitä, joiden tehtäviin kuuluu opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi tutkimus. Kansainvälinen alakohtainen tiedeyhteisö on suhteellisen itseriittoinen ja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti toimiva. Tällä en tarkoita sitä, ettei tutkimuksella olisi kontaktia muuhun ympäröivään todellisuuteen vaan sitä, että ne asiat, jotka ovat merkittäviä ja arvostettuja tiedeyhteisössä, eivät ole välttämättä sitä tiedeyhteisön ulkopuolella. Karkeasti sanottuna on aivan sama kuinka monta referee-arvioitua julkaisua henkilöllä on tilanteessa, jossa rekrytointiprosessissa vastassa 10 vuoden työelämäkokemuksella varustettu henkilö. Työelämäkokemus ei ole painavampaa tai arvokkaampaa sinänsä, mutta se on helpommin konkretisoitavissa ymmärrettäväksi osaamiseksi. Vaikka Turunkin yliopisto on nykyään “yrittäjyysyliopisto” ja yhteistyötä yritysten kanssa vahvistetaan, on yliopiston rakenne edelleen asiantuntijaorganisaation opetus- ja tutkimuspainotteinen – kuten sen kuuluukin olla. Tämänkaltaiseen organisaatioon ei voida vain liimata “yritysyhteistyötä” päälle, vaan tilanne olisi ajateltava toisin. Tutkimus- ja opetusinstituutioilla on sellaista pääomaa ja osaamista, joka monelta muulta alalta puuttuu. Asiantuntijaorganisaatiolla ei ole mitään syytä olla lakki kourassa yritys- ja talousmaailman suuntaan, kuten ei myöskään yliopistoista valmistuneilla asiantuntijoilla.

Miten sitten aukikirjoittaa se oma osaamiseni? Seuraavaksi yritän sitä keskittyen muutamaan laajempaan ammattilaisuuden osa-alueeseen.

Kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki: Erityisesti tutkijakoulutus perehdyttää kriittiseen ajatteluun. Kyseenalaistamisen arvo on siinä, ettei heti ensimmäiseksi “osta” mitä tahansa väitettä, asiaa tai oletusta. Osaa katsoa käsiteltäviä asioita useasta näkökulmasta ja terveesti epäillä. Tätä taitoa yritysmaailmassa tavataan kutsua riskienhallinnan osaamiseksi. Erityisen hyvä asia tämä on silloin, kun sitä osaa soveltaa myös omaan tekemiseen. Tutkijat ovat tottuneita jatkuvasti sekä arvioimaan omaa ja muiden suoriutumista että arvioituttamaan omia töitään. Katse tarkentuu, nahka paksunee ja sitä oppii käsittelemään kaikenlaisia asioita. Erinomaista osaamista työnantajien mielestä tämäkin.

Tiedonhaku, -hallinta ja -analyysitaidot: Tutkijat hakevat tietoa huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin moni muu. Me tutkijat tiedämme yhtä jos toista tiedonhaunmenetelmistä, osaamme suvereenisti yhdistää eri tietokannoista haettuja aineistoja, arvioida eri tietolähteiden luotettavuutta ja painoarvoa. On hyvä muistuttaa rekrytoijaa esimerkiksi siitä, että kaikki saatavilla oleva tieto ei ole yhtä painoarvoista tai edes yhtä luotettavaa, sillä esimerkiksi nimen “scientific journal” alle mahtuu monta huijarijournaalia, joiden tunnistaminen asiaan perehtymättömälle on hyvin vaikeaa. Väärään tietoon perustuvat ratkaisut voivat tulla kalliiksi. Osaamme nopeasti koostaa luotettavan tietopoolin, jäsentää ja kategorisoida sen ja johtaa siitä uutta tietoa. Monen yrityksen markkinointikin saattaisi olla huomattavasti tehokkaampaa, kun asiakasmieltymyskartoituksia olisi ollut tekemässä muutama antropologi.

Projektien ja kokonaisuuksien hallinta: Opiskelu on projekti, jossa yliopisto tarjoaa kullekin opiskelijalle mahdollisuudet toteuttaa opintonsa itseohjautuvasti ja omannäköisesti. Tutkijakoulutus on tätä vielä korostetummin, sillä monet tutkijoista ovat itse vastuussa sekä omasta rahoituksestaan että oman tutkimuksensa läpiviemisestä alati muuttuvissa tilanteissa. Monet tutkijat ovat tavallaan yrittäjiä. Tämä olisi hyvä tehdä selväksi kaikille rekrytointiprosesseista vastaaville. Erityisesti humanistisilla aloilla, joissa tutkimus on useimmiten yhden ihmisen tekemää, olemme tottuneet vastaamaan projektiemme läpiviennistä alusta loppuun. Osaamme budjetoida, suunnitella, arvioida riskejä, kirjoittaa suunnitelmia, toteuttaa nämä suunnitelmat, tiedottaa tutkimuksestamme ja raportoida. Kovaa ammattitaitoa vaativia asioita kaikki. Tutkijat eivät vain nysvää kammioissaan täysin kykenemättöminä “käytännön töihin”, koska se mitä tutkijat suurimmaksi osaksi tekevät on juuri tuota “käytännön työtä”, jotta kokonaisuus (esimerkiksi tutkimus) tulisi alusta loppuun toteutetuksi kunnialla.

Kirjoittaminen: Humanistinen koulutus yliopistoissa keskittyy painottaen erilaisten tekstien kanssa työskentelemiseen. Luemme, arvioimme, käsittelemme, analysoimme ja tuotamme erilaisia tekstejä. Tutkimuskirjoittaminen on oma kirjoittamisen osa-alueensa, mutta yliopistokoulutuksessa keskitytään myös moneen muuhun kirjoittamisen alaan. Kirjoitamme suunnitelmia, asialistoja, pöytäkirjoja, raportteja, blogitekstejä, tiedotteita, tiivistelmiä, kommentteja, puheenvuoroja, artikkeleita, sanoma- ja aikakausilehtijuttuja ja yleistajuisia tekstejä. Yliopistokoulutetuilla on se etu puolellaan, että he todella tietävät mitä haluavat sanoa ja osaavat kirjoittaa ajatuksensa tarkasti. Väitän, että moni organisaatio hyötyisi tästä asiantuntijuudesta huomattavasti. Organisaatio- ja instituutiojargon on valitettavan yleistä, esimerkiksi monet julkishallinnon ohjeet, tiedonannot tai materiaalit tarvitsisivat kirjoittamisen ammattilaisen muokkaamaan tekstin omaksuttavampaan muotoon.

Verkostoituminen: Viimeistään tutkijakoulutus opettaa verkostoitumaan. Se yhteisö, jonka suuntaan tutkijat kommunikoivat on laaja, kansainvälinen ja muuttuva. Asiantuntijuus tällä työelämässäkin tärkeällä alueella kehittyy tehokkaasti yliopistokoulutuksen aikana. Verkostoitumisessa ei ole tärkeintä kontaktien määrä vaan ennemminkin niiden laatu: kontaktit ovat hyviä silloin, kun niistä aukeaa konkreettisia yhteistyömahdollisuuksia. Olemme erittäin hyviä arvioimaan näitä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti monet meistä kykenevät kommunikoimaan sujuvasti vähintään kolmella kielellä, moni useammallakin. Osaamme esiintyä, pitää presentaatioita, myydä ideoitamme, luoda yhteyksiä ja lyödä lukkoon sopimuksia. Me emme voi olla sosiaalisesti rajoittuneita, koska kaikki mitä teemme on sekä julkista että julkisesti arvioitavissa niissä verkostoissa, joiden jäseniä olemme. Viimeistään kansainvälissä konferensseissa opimme napakasti ja asiapitoisesti vastaamaan kritiikkiin, puolustamaan ajatuksiamme, mutta myös muuttamaan tarvittaessa kulkusuuntaamme. Tätä voisi kutsua ammattitaidoksi, jota määrittävät markkinointi-, yhteistyö- ja sopeutumiskyky.

Yliopistokoulutus tuottaa siis asiantuntijuutta, jossa ammattitaito ei ole sidoksissa vain tutkimuksen tekemiseen vaan sovellettavissa miltei minne tahansa. Kaikki puheet “liian teoreettisista tutkijoista”, “työelämässä tarvittavien taitojen puutteesta” tai “kortistoon valmistuvista humanisteista” saa unohtaa. Yliopistoista valmistuneet ihmiset ja heidän rautainen ammattitaitonsa on liian arvokasta ohitettavaksi tai heitettäväksi hukkaan.

Ja sinä, yliopistosta valmistunut tai valmistuva, lakki pois kourasta. Ota kynä käteen ja kirjoita – tiedän, että olet siinä ammattilainen – oma osaamisesi auki. 

 

 

Koordinoija kohtaa buddhalaismunkin

Ensimmäistä kertaa pappia kyydissä

Olen koordinoinut useita kursseja ja yhden kansainvälisen konferenssinkin. Mutta marraskuun viimeisellä viikolla vastasin ensimmäistä kertaa ei-akateemisen, joskin korkeasti koulutetun buddhalaisen munkin esityksen järjestelyistä. Tulku Dakpa Rinpochen luento “Buddhist Logic” oli yksi uskontotieteen oppiaineen järjestämästä Tibetan Buddhist Day -tapahtuman esityksistä.

Aamu oli viileän tuulinen. Kävelen Sirkkalan parkkialueella Kaivokadun puoleiselle portille. Siinä ei ole numeroa, ei kylttiä, ei mitään. Miten ulkopuolinen löytää parkkialueelle, Minerva-rakennukseen ja toisen kerroksen seminaarihuoneeseen? Laitan seiniin flyereitä paikkoihin, josta ne huomataan. Näkyvätkö viimeaikaiset kasarmin liikennejärjestelyt navigaattorissa? Sitä en ehtinyt tarkistaa. Seison pihalla miettien, miten tulijat tunnistavat minut,  kun Rinpochen kuljettaja soittaa, että he ovat paikalla minuutin kuluttua. Kerron olevani täysruskeissa vaatteissa ja seison vastassa portilla parkkikortti kädessäni. Siinä he jo ovatkin. Aivan ajoissa.

Auton ovi avautuu, en tiedä miten ja mihin käteni laittaisin, kun tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut munkki jo pitelee kättäni omissaan. Hänen kätensä ovat lämpimät. Tuntuu kuin hän sanoisi minulle tervetuloa, vaikka itse olen  häntä toivottamassa tervetulleeksi.

Kulttuurialan ammattilaisen tietotaitoa

Jokainen järjestettykin tapahtuma on omanlaisensa, erilaisten ihmisten kokoontuma, yllättävien yksityiskohtien ja ongelmanratkaisutilanteiden kooste. Koordinoimiseen sisältyy paljon ohjeistamatonta, mutta välttämätöntä tapahtumaa edeltävää toimintaa, joka pitää muistaa, ottaa huomioon ja  aloittaa ajoissa. Kun koordinoin Honko-konferenssin vuonna 2013, pyysin itselleni kolme opiskelijaa avustajiksi, jotka olivat läsnä jokaisessa tapahtuman järjestämisen vaiheessa. Tätä kun ei opi kuin tekemällä.

Koordinointi on tilaisuuden suunnittelua, sen esiintyjien kokoamista, asioiden sopimista ja toiveiden huomioimista. Se on kompromisseja ja uudelleenjärjestelyjä. Se on asioiden sumplimista niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Se on aikataulujen laatimista, jokaisen esiintyjän matka-aikataulun, ruokavalion ja erityistoiveiden tarkastamista. Se on huonevarauksia, virallisten vastausten lähettelyä ja leimojen etsintää. Se on lukuisien sähköpostien lähettelyä ja vastaanottamista ja niissä olevien yllättävienkin vastausten tai vastaamattomuuden tulkitsemista. Se on sen muistamista, mitä on tehnyt ja mitä on vielä tekemättä.

Se on tilaisuuden mainostamista. Se on tiedottamista, vastaanottajien tutkailua, sähköpostilistojen penkomista ja vakuuttelua itselle, että nyt tieto on mennyt perille mahdollisimman moneen ja otolliseen postilaatikkoon ja luukkuun. Eikä sähköpostimainonta ole täysin vielä korvannut julisteiden paikkaa ilmoitustaulujen satunnaisen ohikulkijan huomion herättäjänä.

Se on monen aiemmin oppimansa uudelleen käyttöönottoa. Olenkin onnitellut itseäni luokanopettajan työni kokemuksista. Siellä opin ainakin sen, ettei hermoilu auta yhtään mitään tai ketään. Stressi vain tarttuu muihinkin. Se tarkoittaa uusien, yleensä tietoteknisten asioiden oppimista ja kokemuksen lisääntymistä. Onneksi koordinoija voi pyytää apua. Kuten nyt buddhalaisuustapahtumassa flyerintekijältä.

Lähetin tekstin ja kuvan, hän hoiti muun. Tosin flyerin tekstiin pätee sama kuin moneen muuhunkin tekstilajiin: tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi valmiita julkaistavaksi. Buddhalaisuuspäivän flyerin tekstiä muokkasin ja korjasin noin kymmenisen kertaa, kun tietoa tuli lisää, kun ajat muuttuivat, kun tarkistin oikeinkirjoituksen useamman kerran, kun vain olin ollut aiemmin huomaamatta jotain, joka voisi olla toisella tavalla paljon parempi. Kun flyerin painattaminen ajallisesti painaa päälle, jossain vaiheessa se vain on annettava tekijälle. Mieluummin kun kaikki muutokset on tehty. Onneksi minulla oli kärsivällinen ja taitava flyeristi. Munkin mielestä flyer oli hieno.

Kun kenttä tulee kylään

Puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua hain vesikannun ja lasit, avasin tietokoneen ja laskin tuoleja. Useamman viikon olin miettinyt, onko seminaarihuone liian pieni ja pitäisikö pöydät poistaa. Useassa buddhalaisten omissa  tilaisuuksissa ihmiset ovat halunneet istua lattialla. Pitäisikö munkin istua muita korkeammalla? Nyt ei ole kynttilöitä, ei suitsukkeita, ei tankoja seinillä. Mietin miten voin ilmaista akateemista vieraanvaraisuuttamme. Sillä, että osoitamme olevamme kiinnostuneita hänen puheestaan,  arvostamme hänen läsnäoloaan omalla tavallamme. Paikalla oli lisäkseni yksi ihminen. Nyt mietin onko huone liian suuri.

Kun tulen pihalta Tulku Dakpa Rinpochen kanssa seminaarisaliin, vain kaksi yleisön tuolia on vapaana, josta toiseen istun itse ja toiselle hetkeä myöhemmin myöhässä tulija. Tupa on täysi. Professori Matti Kamppinen lausuu tervetuliaissanat. Esittelen pääpuhujamme yleisölle englanniksi, joka kohta tuntuu kuin toiselta kotimaiselta, kun esiintyjien puheissa vilahtelevat myös tiibetinkieliset termit ja nimet. Osa munkin luennon sisällöstä menee ohitse korvieni, tarkkailen yleisöä ja puhujaa kuin turvamies, kaiken huomioiden, kaikkeen varautuen. Hetki jää mieleeni muistoksi, joka on siihen “syysuhteessa, de byung’brel, kuin savu tuleen, ei pysyvä”, puhujaa lainatakseni.

Tulku Dakpa Rinpoche. Kuva: http://tulkudakpa.org/album.htm

Tulku Dakpa Rinpoche on valmistunut Mindrollingin luostarin korkeakoulusta päteväksi sutristen ja tantristen opetusten haltijaksi. Hän on vieraillut vuodesta 1999 lähtien Euroopan eri maissa eri dharmakeskusten ja oppilaidensa kutsumana. Hän asettui suomalaisten oppilaidensa pyynnöstä ensimmäisenä tiibetinbuddhalaisena lamana asumaan pysyvästi Suomeen vuonna 2006. Nykyään hän toimii Helsingin Danakoshan Dharmakeskuksen hengellisenä johtajana.

Luennon jälkeen Rinpoche istuu vieressäni,  juo teetä ja syö kasvispiirasta. Yleisöstä käy ihmisiä tervehtimässä häntä ja pohtimassa vielä luennon herättämiä kysymyksiä. Koordinaattorin kohokohta: asiat ovat sujuneet hyvin, yleisö tuntuu tyytyväiseltä. Vielä muutama virallinen paperi ja munkki lähtee kotimatkalle. Me jäämme jatkamaan seuraaviin esityksiin.

Takaisin seminaarihuoneeseen ja  maisemiin maailman katolla

Toisena puhujana oli osalle uskontotieteilijöistä jo tuttu luentosarjoja oppiaineessamme pitänyt Albion Butters. Hän avasi kuulijoille Nyigma-koulukunnan historiallista ja opillista taustaa. Albion on tehnyt väitöskirjansa 1300-luvulla eläneen ko. koulukunnan oppineesta yogista, Longchen Rabjamista. Hän on myös opiskellut monien Nyigma-lamojen ohjaamana. Hän on erinomainen tulkkaamaan, kotoistamaan ja tekemään ymmärrettäväksi buddhalaista viisautta ja historiallista kontekstia länsimaiselle kuuntelijalle.

Kalsang Wangdu, turkulainen tiibettiläinen opiskelijamme, kertoi puheenvuorossaan tiibettiläisten  koulutusjärjestelmästä Intiassa, etenkin tiibetinbuddhalaisen kulttuurin osuudesta opetuksessa. Hän on itse syntynyt paimentolaisperheeseen Tiibetissä, opiskellut Yhdysvalloissa  ja työskennellyt tiibetiläisten koulutusjärjestelmässä kymmenen vuotta Intiassa. Nyt hän tekee kasvatustieteen väitöskirjaa aiheesta Turun yliopistossa. Kalsangin luento herätti yleisössä ajatuksia uskonnollisen kasvatuksen osuudesta ja erityisesti meditaation tai mielenrauhan tekniikoiden opettamisen tärkeydestä myös suomalaisissa koulussa.

Himalaja 2011. Kuva: Jaana Kouri.

Rukousliput Himalajan ylängöllä. Kuva: Jaana Kouri

Tapahtuman viimeisenä esiintyjänä oli uskontotieteen tohtorikoulutettava Johanna Jylhä, joka kertoi vuosi sitten tekemästään matkasta Tiibettiin. Johanna oli tehnyt esityksensä matkakertomuksen muotoon, jossa kuvat ja matkalla pohdituttaneet kysymykset vuorottelivat. Ne toivat näyn kansan hartaasta buddhalaisesta omistautuneisuudesta ja huolen maan perinteisen kulttuurin säilymisestä ja ankkuroivat myös edellisten esiintyjien puheiden sisältöä tämänhetkiseen maan vaikeaan tilanteeseen. Ne toivat mieleeni saman suuntaiset ajatukseni muutama vuosi sitten tekemäni Tiibetin matkan ajoilta. Harkitsin ennen lähtöäni, onko eettisesti oikein, että matkustan maahan, jossa sen omat kansalaiset kärsivät alistetussa asemassa ja turistina viemäni tulot menevät kiinalaiselle matkatoimistolle. Muistan silloin lukeneeni jostain Dalai laman sanoneen, että menkää ja palatkaa kertomaan millaista siellä on.

Buddhalaisen päivän päätyttyä olin entistä varmempi siitä, että oppiaineemme tehtävä on tuoda esille erilaisten kulttuurien ja uskontojen näkemyksiä ja niiden kannattajien tämän hetkisiä tilanteita niistä kiinnostuneille yliopistolaisille ja myös akatemian ulkopuoliselle yleisölle.

Otsikkokuva: Elina Karola.