Kokemuksia Eläintutkimuksen ja uskontotieteen etäkonferenssista – yhteyttä vai etääntymistä?

Mirka Sarenius

Lähdin huhtikuussa opiskelija-avustajana mukaan kaksipäiväisille Eläintutkimuksen ja uskontotieteen päiville, jotka Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES) ja Suomen uskontotieteellinen seura (SUS) järjestivät yhteistyössä. Vaikka viimeisen vuoden aikana Zoomista on ehtinyt muodostua hyvinkin (lue: liiankin) tuttu kaveri luentojen seuraamiseen, jännitin tietoteknisen osaamiseni tasoa etukäteen.

Arkielämää jäsentäväksi normiksi vakiintuessaan on etätyöskentelyn ja kaikenlaisen ”etäilyn” hohto alkanut jo hiipua, kun aihetta on ehditty koronavuoden ajan pyöritellä niin julkisuudessa kuin kotiseinien sisällä – ehkä jopa kyllästymiseen asti, voisi joku sanoa. Tämänkin uhalla nostan teeman esiin vielä kerran, sillä konferenssi tarjoaa tapahtumana kiinnostavan taustan, jota vasten peilata etäilyn vaikutuksia. Asettaako etänä tapahtuva yhteydenpito armottomat rajoitteet konferenssin perimmäiselle eetokselle, joka nojaa sosiaaliselle tieteen tekemiselle?

Konferenssit lähtevät usein liikkeelle nimenomaan ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, jotka tarjoavat väylän verkostoitumiseen ja nostavat ajankohtaisen tutkimustiedon valtavan informaatiovyöryn alta esiin. Konferenssissa puhuja saa mahdollisuuden tuoda ajatuksensa varsin elävästi tähän aikaan – siis hetkeen, joka on irrallaan kirjan kansien rajoitteista, ja joka avaa väylän vuorovaikutteisuuteen puhujan ja kuulijan välillä.

Verkko tuo konferenssiin kuitenkin uudenlaista dynamiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Avustajan näkökulmasta konferenssia seuratessani huomasin ilokseni, ettei chat-kenttä jäänyt milloinkaan tyhjäksi. Kirjoitetussakin muodossa esitetyt kysymykset herättelivät keskustelua ja toivat esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toki kehonkielen ja äänenpainojen loistaessa poissaolollaan jouduin tulkitsijana suunnistamaan vajanaisten aistien varassa. Pimeä, kasvoton ruutu ei paljasta, kuinka moni koki kynnyksen esittää ajatuksensa ääneen liian korkeana. 

Oli kyseessä etäkonferenssi tai kohtaaminen fyysisessä tilassa, herättävät taidokkaasti rakennetut esitykset kuulijoissa epäilemättä laajan tunteiden ja ajatusten kirjon. Ehkäpä verkkotapahtumia varjostaakin jonkinlainen värittömyyden illuusio, kun kyseisten tunteiden vaihto katkeaa verkon mukanaan tuomaan kankeuteen. Syvemmän tason keskustelun luominen voi olla aidosti hankalaa tilassa, jossa puheenvuorot ovat katkonaisempia ja inhimillisyyden sävyt katoavat kasvottomien kysymysten ja vastausten tasaiseen vuorotteluun.

Ihmiskontaktit joutuvat mukautumaan tilallisesti ja ajallisesti ahtaampaan tilaan, kun epäviralliset kohtaamiset itse konferenssin ulkopuolella jäävät pois. Viedessään verkko kuitenkin myös antaa. Ruudun takana ihmiset ovat samalla viivalla, ja osalle sen tarjoama suoja voi itseasiassa helpottaa toisen lähestymistä ja puheenvuoron pyytämistä. Etäyhteydet mahdollistavat osallistujan näkökulmasta myös aivan uudenlaista vapautta: konferenssiin voi ottaa osaa vaikkapa lenkkipolulta. Yksilötason rinnalla liikkuvuus laajenee koskemaan ihmisiä myös globaalilla tasolla, sillä kuka vain toiselta puolen maailmaa voi osallistua Suomessa järjestettävään konferenssiin.

Hymynaamaisen emojin saattelemanakaan viesti chat-kentässä tuskin koskaan korvaa aitoa inhimillistä läsnäoloa. Jos laajemman viestinnällisen todellisuuden viitoittamaa tietä on kuitenkin uskominen, tulee myös konferenssien järjestäminen muotoutumaan yhä enemmän erilaisten hybridimuotojen ympärille. Osallistujina olemme yhdessä rakentamassa vuorovaikutteisuutta, jonka ”etiketti” ei ehkä vielä ole saanut vakiintuneita raamejaan.

Myös omassa mielessäni pyöri kysymyksiä laidasta laitaan. Onko kamera tarkoitus pitää päällä? Mikä on oikea aika pyytää puheenvuoroa? Mitä jos kukaan ei vastaa kysymykseeni? Taisipa joku mainita järjestelykokouksissamme hauskasti, että etänä järjestettävä konferenssi sisältää mukavasti ”sekoilupotentiaalia”. Jälkikäteen voin ainakin omasta puolestani todeta, ettei sekoilupotentiaali onneksi koskaan aktualisoitunut hienosti sujuneen etäkonferenssin aikana, joka onnistui tuomaan ihmisiä eri puolilta maailmaa yhteen keskustelemaan teemoista, jotka kietoivat eläintutkimuksen ja uskontotieteen leikkauspintoja kiinnostavalla tavalla yhteen.

Etätyöskentelyä. Kuva: Mirka Sarenius

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.

Osaamisen ongelma

Yliopistoissa koulutetaan asiantuntijoita. Yliopistoissa tuotetaan asiantuntijuutta. Näitä ajatuksia toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Oppiaineissa, laitoksilla ja tiedekunnissa järjestetään työelämävalmiuskursseja ja opetetaan opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita tunnistamaan omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Tätä kaikkea tarvitaan, varsinkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa monen valmistuvan ja jo valmistuneen työllistyminen on parhaimmillaankin epävarmaa.

Tässä kirjoituksessa yritän kartoittaa esimerkinomaisesti omaa osaamistani. Jälleen kerran teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista kantaa. Kirjoitus käsittelee rajatusti yliopistossa koulutuksensa saaneiden (erit. humanistit) työllistymisen haasteita yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolelle.

Lähtökohdat: Olen valitettavasti (ja monen muun kollegani ohella) jälleen tilanteessa, jossa tutkimukseni rahoitus on katkolla. Tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta on päästävä yli, joten päätin kirjoittaa auki ne taidot, joita olen hankkinut opintojeni, jatko-opintojeni ja työskentelyjaksojeni aikana. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Ongelma: Se osaaminen, jota esimerkiksi humanistisella alalla ihmisille kertyy on vaikeasti sanoitettavissa ja viestittävissä ulospäin. Keskeiset taidot, joita meillä humanisteilla on, ovat sellaisia, joita esimerkiksi yritysmaailmassa ei välttämättä osata kaivata. Jos puhumme yleisluontoisesti tiedonhaun ja -käsittelyn osaamisesta tai siitä, että osaamme kirjoittaa ja tuottaa tekstejä, puhumme vielä liian hämärillä käsitteillä. Potentiaalinen rekrytoija saattaa helposti ajatella, että kuka tahansa osaa googlata tai kirjoittaa – koulussahan viimeistään tuollaiset taidot opitaan. Monet meistä eivät myöskään ole päässeet opintojensa aikana työskentelemään niin sanotuissa “palkkatöissä”, joiden pohjalta voisimme konkreettisesti kertoa mitä olemme tehneet eli mitä osaamme. Asiantuntijuuden viestiminen on lähtökohtaisesti vieläkin vaikeampaa. Se, että tietää jostain asiasta paljon ei vielä välttämättä ole merkittävää tutkimuslaitosten ulkopuolella. Tästä pääsemme ongelmaan numero 2.

Ongelma numero 2: Yliopistot ovat tutkimusyksiköitä, joiden tehtäviin kuuluu opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi tutkimus. Kansainvälinen alakohtainen tiedeyhteisö on suhteellisen itseriittoinen ja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti toimiva. Tällä en tarkoita sitä, ettei tutkimuksella olisi kontaktia muuhun ympäröivään todellisuuteen vaan sitä, että ne asiat, jotka ovat merkittäviä ja arvostettuja tiedeyhteisössä, eivät ole välttämättä sitä tiedeyhteisön ulkopuolella. Karkeasti sanottuna on aivan sama kuinka monta referee-arvioitua julkaisua henkilöllä on tilanteessa, jossa rekrytointiprosessissa vastassa 10 vuoden työelämäkokemuksella varustettu henkilö. Työelämäkokemus ei ole painavampaa tai arvokkaampaa sinänsä, mutta se on helpommin konkretisoitavissa ymmärrettäväksi osaamiseksi. Vaikka Turunkin yliopisto on nykyään “yrittäjyysyliopisto” ja yhteistyötä yritysten kanssa vahvistetaan, on yliopiston rakenne edelleen asiantuntijaorganisaation opetus- ja tutkimuspainotteinen – kuten sen kuuluukin olla. Tämänkaltaiseen organisaatioon ei voida vain liimata “yritysyhteistyötä” päälle, vaan tilanne olisi ajateltava toisin. Tutkimus- ja opetusinstituutioilla on sellaista pääomaa ja osaamista, joka monelta muulta alalta puuttuu. Asiantuntijaorganisaatiolla ei ole mitään syytä olla lakki kourassa yritys- ja talousmaailman suuntaan, kuten ei myöskään yliopistoista valmistuneilla asiantuntijoilla.

Miten sitten aukikirjoittaa se oma osaamiseni? Seuraavaksi yritän sitä keskittyen muutamaan laajempaan ammattilaisuuden osa-alueeseen.

Kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki: Erityisesti tutkijakoulutus perehdyttää kriittiseen ajatteluun. Kyseenalaistamisen arvo on siinä, ettei heti ensimmäiseksi “osta” mitä tahansa väitettä, asiaa tai oletusta. Osaa katsoa käsiteltäviä asioita useasta näkökulmasta ja terveesti epäillä. Tätä taitoa yritysmaailmassa tavataan kutsua riskienhallinnan osaamiseksi. Erityisen hyvä asia tämä on silloin, kun sitä osaa soveltaa myös omaan tekemiseen. Tutkijat ovat tottuneita jatkuvasti sekä arvioimaan omaa ja muiden suoriutumista että arvioituttamaan omia töitään. Katse tarkentuu, nahka paksunee ja sitä oppii käsittelemään kaikenlaisia asioita. Erinomaista osaamista työnantajien mielestä tämäkin.

Tiedonhaku, -hallinta ja -analyysitaidot: Tutkijat hakevat tietoa huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin moni muu. Me tutkijat tiedämme yhtä jos toista tiedonhaunmenetelmistä, osaamme suvereenisti yhdistää eri tietokannoista haettuja aineistoja, arvioida eri tietolähteiden luotettavuutta ja painoarvoa. On hyvä muistuttaa rekrytoijaa esimerkiksi siitä, että kaikki saatavilla oleva tieto ei ole yhtä painoarvoista tai edes yhtä luotettavaa, sillä esimerkiksi nimen “scientific journal” alle mahtuu monta huijarijournaalia, joiden tunnistaminen asiaan perehtymättömälle on hyvin vaikeaa. Väärään tietoon perustuvat ratkaisut voivat tulla kalliiksi. Osaamme nopeasti koostaa luotettavan tietopoolin, jäsentää ja kategorisoida sen ja johtaa siitä uutta tietoa. Monen yrityksen markkinointikin saattaisi olla huomattavasti tehokkaampaa, kun asiakasmieltymyskartoituksia olisi ollut tekemässä muutama antropologi.

Projektien ja kokonaisuuksien hallinta: Opiskelu on projekti, jossa yliopisto tarjoaa kullekin opiskelijalle mahdollisuudet toteuttaa opintonsa itseohjautuvasti ja omannäköisesti. Tutkijakoulutus on tätä vielä korostetummin, sillä monet tutkijoista ovat itse vastuussa sekä omasta rahoituksestaan että oman tutkimuksensa läpiviemisestä alati muuttuvissa tilanteissa. Monet tutkijat ovat tavallaan yrittäjiä. Tämä olisi hyvä tehdä selväksi kaikille rekrytointiprosesseista vastaaville. Erityisesti humanistisilla aloilla, joissa tutkimus on useimmiten yhden ihmisen tekemää, olemme tottuneet vastaamaan projektiemme läpiviennistä alusta loppuun. Osaamme budjetoida, suunnitella, arvioida riskejä, kirjoittaa suunnitelmia, toteuttaa nämä suunnitelmat, tiedottaa tutkimuksestamme ja raportoida. Kovaa ammattitaitoa vaativia asioita kaikki. Tutkijat eivät vain nysvää kammioissaan täysin kykenemättöminä “käytännön töihin”, koska se mitä tutkijat suurimmaksi osaksi tekevät on juuri tuota “käytännön työtä”, jotta kokonaisuus (esimerkiksi tutkimus) tulisi alusta loppuun toteutetuksi kunnialla.

Kirjoittaminen: Humanistinen koulutus yliopistoissa keskittyy painottaen erilaisten tekstien kanssa työskentelemiseen. Luemme, arvioimme, käsittelemme, analysoimme ja tuotamme erilaisia tekstejä. Tutkimuskirjoittaminen on oma kirjoittamisen osa-alueensa, mutta yliopistokoulutuksessa keskitytään myös moneen muuhun kirjoittamisen alaan. Kirjoitamme suunnitelmia, asialistoja, pöytäkirjoja, raportteja, blogitekstejä, tiedotteita, tiivistelmiä, kommentteja, puheenvuoroja, artikkeleita, sanoma- ja aikakausilehtijuttuja ja yleistajuisia tekstejä. Yliopistokoulutetuilla on se etu puolellaan, että he todella tietävät mitä haluavat sanoa ja osaavat kirjoittaa ajatuksensa tarkasti. Väitän, että moni organisaatio hyötyisi tästä asiantuntijuudesta huomattavasti. Organisaatio- ja instituutiojargon on valitettavan yleistä, esimerkiksi monet julkishallinnon ohjeet, tiedonannot tai materiaalit tarvitsisivat kirjoittamisen ammattilaisen muokkaamaan tekstin omaksuttavampaan muotoon.

Verkostoituminen: Viimeistään tutkijakoulutus opettaa verkostoitumaan. Se yhteisö, jonka suuntaan tutkijat kommunikoivat on laaja, kansainvälinen ja muuttuva. Asiantuntijuus tällä työelämässäkin tärkeällä alueella kehittyy tehokkaasti yliopistokoulutuksen aikana. Verkostoitumisessa ei ole tärkeintä kontaktien määrä vaan ennemminkin niiden laatu: kontaktit ovat hyviä silloin, kun niistä aukeaa konkreettisia yhteistyömahdollisuuksia. Olemme erittäin hyviä arvioimaan näitä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti monet meistä kykenevät kommunikoimaan sujuvasti vähintään kolmella kielellä, moni useammallakin. Osaamme esiintyä, pitää presentaatioita, myydä ideoitamme, luoda yhteyksiä ja lyödä lukkoon sopimuksia. Me emme voi olla sosiaalisesti rajoittuneita, koska kaikki mitä teemme on sekä julkista että julkisesti arvioitavissa niissä verkostoissa, joiden jäseniä olemme. Viimeistään kansainvälissä konferensseissa opimme napakasti ja asiapitoisesti vastaamaan kritiikkiin, puolustamaan ajatuksiamme, mutta myös muuttamaan tarvittaessa kulkusuuntaamme. Tätä voisi kutsua ammattitaidoksi, jota määrittävät markkinointi-, yhteistyö- ja sopeutumiskyky.

Yliopistokoulutus tuottaa siis asiantuntijuutta, jossa ammattitaito ei ole sidoksissa vain tutkimuksen tekemiseen vaan sovellettavissa miltei minne tahansa. Kaikki puheet “liian teoreettisista tutkijoista”, “työelämässä tarvittavien taitojen puutteesta” tai “kortistoon valmistuvista humanisteista” saa unohtaa. Yliopistoista valmistuneet ihmiset ja heidän rautainen ammattitaitonsa on liian arvokasta ohitettavaksi tai heitettäväksi hukkaan.

Ja sinä, yliopistosta valmistunut tai valmistuva, lakki pois kourasta. Ota kynä käteen ja kirjoita – tiedän, että olet siinä ammattilainen – oma osaamisesi auki. 

 

 

Etsinkö vastauksia varjosta vai valosta?

Suomen Lähi-idän instituutti, Helsingin yliopisto ja Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI järjestivät 24.–25.4.2015 kollokvion Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksesta. Kollokvion pääpuhuja, Yhdysvaltojen Wake Forestin valtio-opin apulaisprofessori Michaelle Browers kertoi kollokvion toisena päivänä Lisa Anderssonin vitsin, joka kuvaa amerikkalaisten politiikan tutkijoiden Lähi-idän tutkimusta:

Eräänä iltana ohikulkija kadulla näkee toisen etsivän kadonnutta kotiavaintaan katuvalon alta. Tarjotakseen apuaan ohikulkija kysyy etsijältä mihin hän pudotti avaimensa. ”Kadulle”, vastaa etsijä. ”Miksi sitten etsit sitä kadun vierestä?” ”Koska katulampun alla on enemmän valoa.”

Anderssonin mukaan se, että tutkijat ovat etsineet Lähi-idän politiikasta universaaleja yleistyksiä demokratian näkökulmasta, ei ole auttanut politiikan eikä Lähi-idän tutkimusta kovin paljon. Keskittymällä liiaksi demokratian tarkasteluun amerikkalaisesta näkökulmasta, tutkijat ovat Andersonin mukaan jättäneet tarkastelun ulkopuolelle muita tärkeitä asioita. Anderson esittää, että tarkastelemalla esimerkiksi imperialismin ja kansainvälisen kilpailun vaikutusta Lähi-itään tai talouden ja kansallisvaltioiden suhdetta voitaisiin Lähi-idän politiikkaa ymmärtää paremmin.

Kollokvion pääpuhuja, Browers, esitti yhtenä näkökulmana Lähi-idän tutkimukseen visuaalisuuden tarkastelun. Vaikka en omassa tutkimuksessani varsinaisesti tarkastelekaan aiheeni visuaalista rakentumista, aloin pohtia kuinka tutkimusaiheeni visualisoituu. Tarkastelen väitöskirjatutkimuksessani uskonnon ja sekulaarin välistä suhdetta turkkilaisessa koulutusjärjestelmässä turkkilaisuuden ja muslimiuden avulla. Kaivelin valokuva-arkistoani ja poimin sieltä Istanbulissa ja Ankarassa syksyllä 2014 ottamiani kuvia, joissa turkkilainen koulutusjärjestelmä näkyy.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön (alevit) rakennusta (cemev) vastapäätä.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

Näitä satunnaisia kuviakin katselemalla tulin pohtineeksi sitä, että neuvottelu uskonnon ja sekulaarin paikasta näkyy myös kaduilla eikä pelkästään koulutusjärjestelmään liittyvissä teksteissä, kuten opetussuunnitelmissa. Tutkimusaineistostani kiistanalaisina aiheina ovat nousseet esiin muun muassa Imam Hatip -koulujen ja alevien asema koulutusjärjestelmässä. Turkkilaisuus ja Atatürk ovat ainakin toistaiseksi saaneet säilyttää vuosikymmeniä kestäneen etuoikeutetun asemansa. Kuvista tulee esille kuitenkin myös näkökulma, jota en toistaiseksi ole havainnut teksteistä: talouden, koulutusjärjestelmän ja uskonnonopetuksen yhdistäminen. Vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt pitävät uutta koulutusjärjestelmää kapitalistisena ja kokevat sen painostavan oppilaita uskonnollisiin Imam Hatip -kouluihin. Uskonto ja talous nähdään helposti toisilleen vastakkaisina, koska talous nähdään nimenomaan kuuluvaksi sekulaariin elämänalueeseen. Mutta jos uskontoa ja taloutta ei rajatakaan tiukasti toisistaan erilleen, vaan tarkastellaan niiden välistä suhdetta, voidaan myös ymmärtää paremmin miten asiat rajataan uskonnollisiksi ja sekulaareiksi. Kuten Lisa Anderssonkin artikkelissaan esittää, pahimmilta ennakkoasenteilta voidaan välttyä, kun tiedostetaan valot ja varjot ja etsitään vastauksia molemmista.

Lisa Anderson (2006) ”Searching Where the Light Shines: Studying Democratization in the Middle East” Annu. Rev. Polit. Sci. 9:189–214.

Isoäidit kunniaan

Uskontososiologi Abby Day piti erittäin kiinnostavan keynote-luennon Tartossa järjestetyssä Old Religion, New Spirituality -konferenssissa. Hän kuvasi kenttätyötään Anglikaanisen kirkon parissa viihtyvien vapaaehtoistyötä tekevien naisten joukossa. Tämä isoäitien sukupolvi on vähän arvostettu ja sen  antamaa vahvaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa ei ole huomioitu.

  
Tilastojen valossa ja jo itsestäänselvänä pidetyn mantran mukaan naiset ovat miehiä uskonnollisempia. Vanhat ovat nuoria uskonnollisempia, ja kaikkein uskonnollisempia ovat vanhat naiset. Ajatus on niin itsestäänselvä, ettei juuri kukaan ole välittänyt tutkia asiaa tarkemmin.

Abby Day lähti vanhimman aktiivisen sukupolven, 1920-30-luvuilla syntyneiden naisten pariin. Siivosi heidän kanssaan kirkkoa, osallistui lounaille, teehetkiin, kahvinkeittoon ja tiskaukseen. Viikko-ohjelmaan kuului myös jumalanpalveluksia, ehtoollista ja muita kirkollisia tapahtumia. Hän oli ensin osallistuva havainnoija, sitten havainnoiva osallistuja ja lopuksi vain osallistuja, joka unohti havainnoida. Tutkimuksen aineisto syntyi naisten kanssa yhdessä ollen, puuhailen ja keskustellen. Varsinaisia haastatteluja Day teki lähinnä seurakuntien työntekijöiden parissa.

Osallistuminen oli niin täysipainoista, että kentältä lähtö, näiden naisten ja tuon lähikirkon jättäminen tuntui mahdottomalta. Hän osallistuukin edelleen ajoittain seurakunnan toimintaan. Ei kenttää tarvitsekaan jättää. Kysehän on ihmissuhteista, joita tutkimustyön aikana on rakentunut. Ei niitä voi noin vain katkaista, kun tutkimus on kirjoitettu valmiiksi. Projekti on toki laajempi ja siihen liittyy kenttätyötä eri puolilla maailmaa.

Projektin aikana kysymys, miksi naiset ovat miehiä uskonnollisempia, alkoi tuntua hänestä turhalta ja väärältä. Myös kysymykseen annetut vastaukset tuntuivat menevän ohi asian ytimen. Dayn oma vastaus on, että institutionaalisen uskonnon ja kirkon kehyksessä naiset käyttäytyvät aivan samoin kuin he käyttäytyvät muissakin sosiaalisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Uskonnollinen toiminta ja sitoutuminen ei eroa muusta toiminnasta tai sitoutumisesta. Tätä ajatusta pitää vielä miettiä tarkemmin ja myös sitä, miten se soveltuu muunlaisen uskonnollisuuden kehyksiin.

Abby Dayn tutkimat naiset eivät olleet kirkon toiminnassa sen hurskaampia tai pyhempiä kuin muuallakaan. He pitivät hauskaa, tekivät samoja asioita kuin kodeissaan, heille oli tärkeä tavata toisiaan, kuunnella ja puhua. He ylläpitivät ja välittivät paikan, paikkakunnan ja lähiyhteisön muistia ja historiaa, joten heitä voisi pitää myös bellahilaisena muistin yhteisönä.

Mikä oli kiinnostavaa, nämä sodan kokeneet, kansakuntaa rakentaneet naiset eivät onnistuneet välittämään tyttärilleen kaikkea omaksumansa tietotaitoa, erityisesti mitä tulee yhteisöllisyyden ja kuulumisen rakentamiseen ja ylläpitoon. Heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat tyttärensä kapinoivat kaikkia äitiensä arvoja vastaan, katkaisivat muistin ja kuulumisen ketjun ja jättivät puolestaan omat tyttärensä, x-sukupolven nuoret naiset irralleen historiastaan ja kulttuuristaan, erityisesti mitä tulee uskontoon.

  
Abby Day on vangitseva, karismaattinen esiintyjä, jota on ilo kuunnella. Siksi olikin sääli, että muutamaa minuuttia ennen alustuksen loppua meidän oli kiiruhdettava kotimatkalle – siksi myös loppuhuipennus ja tarkempi x-sukupolven analyysi jäi kuulematta. Pitänee odottaa aiheesta ilmestyvää julkaisua.

  
Jäin jälkeen päin miettimään omaa paikkaani oman lähiyhteisöni naisten ketjussa sekä sitä, missä määrin Abby Dayn kenttäkokemukset ovat sovellettavissa Suomen olosuhteisiin. Meillä aktiiviset naiset eivät ehkä toimi vapaaehtoisina seurakunnissa vaan muissa, kolmannen sektorin yhteisöissä: Punaisen Ristin ystävätoiminnassa, Martoissa, Syöpäyhdistyksessä, epämuodollisissa yhteisöissä, kuten lukupiireissä, liikuntavuoroissa tai käsityökerhoissa. Näin toimii oma äitini, joka tosin on Abby Dayn tutkimia naisia nuorempi. Anoppini sen sijaan on hänen tutkittaviensa kanssa samaa sukupolvea. Häntäkään ei kirkossa näy, vaikka onkin henkinen ihminen. Kasvissyönti ja joogaharrastus yhdistävät häntä vahvemmin seuraaviin sukupolviin. 

Omalla kohdallani kuuluminen ja yhteisöllisyys olivat vahvimmillaan nuoruusvuosina, joskin ne painottuivat elävää musiikkia edistävien, ympäristöarvoja kannattavien ja ydinvoimaa vastustavien yhdistysten suuntaan. Vaikka aktiivisuus on vähentynyt, samat arvot – ainakin jossain määrin – kulkevat edelleen mukana. Ehkä sitten isoäitinä minustakin tulee aktiivisempi.

Enkeleistä ja ihmisistä

Kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään keskittyvän Images of afterlife -konferenssin  järjesti tutkimusprojekti Mind and the Other, jonka johtaja, professori Marja-Liisa Honkasalo piti avauspäivän ensimmäisen puheenvuoron. Janus-sali oli miltei täynnä kiinnostuneita kuulijoita lukuisista maista ja useilta eri tieteenaloilta.

Post-sekulaarissa länsimaisessa yhteiskunnassa uskonto ei ole enää entisensä. Se on vahvasti näkyvillä, mutta uusissa paikoissa ja uusilla tavoilla. Yhä useammat kiistävät olevansa uskonnollisia ja kuvailevat itseään pikemmin henkisiksi, spirituaalisiksi. Uskonnottomuuden ja uskonnollisen välinpitämättömyyden muodot ovat kasvussa.

Samalla suhde kuolemaan on muutoksessa. Näkemykset siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu sekä erityisesti suremisen tavat ja muodot ovat muuttumassa. Uskonnottomat hautajaiset alkavat yleistyä ja tunnustuksellisissakin hautajaisissa korostuu vainajan persoonallisuus ja elämä kristillisen taivaskuvan sijaan. Virtuaaliset sururituaalit ovat  uusimpia suremisen muotoja ja erilaiset sosiaalinen media tarjoavaa mahdollisuuden virtuaaliseen kuolemanjälkeiseen elämään.

Honkasalo esitteli alustuksessaan suomalaisia kuoleman kuvia. Tässä yksi tunnetuimmista, Akseli Gallén-Kallelan Tuonelan virta. Juseliuksen mauseleumi, Pori.

Muutokset taivaskäsityksissä

Konferenssin ensimmäinen keynote-luennoitsija oli professori Tony Walter Bathin yliopistosta, Britanniasta. Hän paljasti alustuksessaan, miksi nykypäivän kuolleista tulee yhä useammin enkeleitä.

Innostavan luennon alkuun Walter soitti Abban “I have a dream” -kappaletta. Ja rakenteellisesti mainion esityksen lopuksi selvisi, miksi.

Jotta ymmärtäisi tämän päivän käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, on palattava historiaan. Erinomainen johdatus tähän on Colleen McDannellin & Bernhard Langin Heaven. A History -teos. Se osoittaa mm. sen, miten ruotsalaisen mystikon Emanuel Swedenborgin kirjoitusten jälkeen taivas ei ollut entisellään.

Walter toi esiin kristinuskon taivaskäsitykset, jossa alussa keskeistä on ollut ruumiin ylösnousemus, mutta josta on siirrytty sielukeskeisempään taivaskuvaan. Tästäkin on olemassa kaksi mallia: jumalakeskeinen (taivaassa autuaat sielut ylistävät Jumalaa) ja ihmiskeskeinen (taivaassa kohtaa edesmenneet rakkaat).

Walterin mukaan 1900-luvulla länsimaissa vahvistui näkemys siitä, että kuolleet menevät taivaaseen sukulaistensa seuraan. Tulkinta taivastapaamisesta on Walterin näkemyksen mukaan syntynyt aikana, jolloin ihmisten elinikä alkoi pidentyä, mutta avioerot olivat vielä harvinaisia. Tällöin pitkän elämän päättyessä takana saattoi olla vuosikymmeniä avioliittoa. Leskeä lohdutti tällöin ajatus siitä, että oman kuoleman kohdatessa muutaman vuoden sisällä, puolisot taas kohtaisivat taivaan iloissa. Taustalla oli romanttinen ajatus ikuisesta rakkaudesta puolisoiden sekä lasten ja vanhempien välillä – joka siis jatkuisi myös kuoleman jälkeen.

Miksi kuolleista tulee enkeleitä?

Nykypäivänä elää edelleen ajatus siitä, että kuoleman jälkeen läheiset kohtaavat, mutta yhä useammin ajatellaan, että ihmisistä tulee kuollessaan enkeleitä. Erityisesti tämä koskee vauvoina, lapsina tai nuoruudessaan menehtyneitä, mutta myös isovanhempia tai vanhempia. Walter ei muista nähneensä, että puolisoista tulisi kuollessaan enkeleitä.

Sen enempää kristinuskon opetuksista kuin 1980-1990-lukujen enkelibuumin teoksista ei voida löytää tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen muuttuisi kuollessaan enkeliksi. Päin vastoin. Enkeli on olemukseltaan ihmisestä täysin poikkeava olio. Raamattu ja enkelikirjallisuus osoittavat selvästi, ettei ihmisestä voi missään olosuhteissa tulla enkeliä. (Joissain elokuvissa on esitetty tulkintoja siitä, miten enkeli haluaisi muuttua ihmiseksi. Koskettavimpana Berliinin taivaan alla/Wings of Desire, vuodelta 1987.)

Mistä enkeliajatus on sitten oikein opittu?

Walter esittää tulkinnan, jonka mukaan kyse on siitä, miten pitkään jälleennäkemistä joutuu odottamaan. Iäkkäänä puolison menettäneen odotus ei kestä kauaa, mutta lapsen tai nuoruudenystävän menettänyt elää vielä vuosikymmeniä jälleennäkemistoivossaan. Odotus on pitkä.

Tällöin onkin äärimmäisen lohduttavaa ajatus siitä, että menetetty lapsi onkin enkelinä toisten enkelien kanssa ja seuraa suojellen vanhempiensa maanpäällistä elämää. Enkelisukulaisten oletetaan huolehtivan vielä elävistä perheenjäsenistään. Erityisesti tämä koskee kuolleita äitejä ja isoäitejä, joiden oletetaan katsovan lastensa ja lastenlastensa perään enkelihahmossaan.

Vauvaenkeleitä

Enkeliajatus ylläpitää sukulaisten välistä sidettä, siihen asti kunnes he jälleen tapaavat taivaassa.

Hyvin swedenborgilaista on näkemys siitä, että enkelit jatkavat maallisia toimiaan ja säillyttävät persoonansa myös kuolemanjälkeisessä elämässä: lapset jatkavat leikkejään, äidit huolehtivat edelleen lapsistaan, iloiset tarinankertojat hauskuuttavat muita enkeleitä.

Tarinoitakertovaa tai huolenpitäjäenkeliä on vaikea yhdistää kristinuskon kuvaan ylösnousevasta ruumiista, joka viettää aikaansa taivaassa Jeesuksen ja Jumalan läheisyydessä.

Enkelit ovat voimakkaita ja positiivisia hahmoja. Enkeleillä on toimijuutta. He voivat ottaa yhteyttä ihmisiin. He voivat ja haluavat sekä auttaa että suojella. Enkelit eivät myöskään ole juuttuneita taivaaseen, vaan voivat olla missä vaan ja kaikkialla – missä heitä ikinä tarvitaankaan.

Professori Tony Walter sekä piirros isovanhemmasta lapsenlapsiaan suojelevana enkelinä

Facebook-enkelit

Parhaiten nykyenkelit löytyvät netistä, erityisesti Facebookissa, jossa kuolleen henkilön sivustot muuttuvat tämän muistoa ylläpitäviksi yhdessä suremisen paikoiksi.

Menehtyneen läheiset, ystävät ja “kaverit” kirjoittavat kuolleen Facebook-seinälle viestejään, joissa hyvin usein viitataan siihen, että kuollut on nyt enkelinä, iloisena toisten enkelien joukossa, jatkaen ehkä itselle rakkaita harrastuksiaan.

Walterin mukaan mettiviestit ottaneet perinteisten rukousten paikan ja funktion. Facebook-sivuille lähetetään viestejä, kuin oletettaisiin, että kuolleet kävisivät niitä edelleen lukemassa. Viesteissä saatetaan esimerkiksi pyytää apua, tukea tai peräänkatsomista.

Facebookissa (tai vastaavissa sosiaalisen median ohjelmissa) voi ottaa yhteyttä kuolleisiin missä ja koska tahansa,. Enää ei tarvitse mennä hautausmaalle.

Uskontoa, henkisyyttä vai jotain muuta?

Enkelikuvasto ja -tulkinnat eivät siis liity kristinuskoon eikä uushenkisyyden kenttään, vaan voidaan asemoida osaksi kansanomaista uskonnollisuutta, vernacular religion, josta esimerkiksi Marion Bowman ja Ülo Valk ovat ansiokkaasti kirjoittaneet.

2000-luvun enkelit voidaan tulkita myös verkossa leviäviksi kuviksi, meemeiksi, joita osa verkon käyttäjistä ja verkossa surijoista käyttää ja kehittää. Enkeli on resurssi, jota ihmiset käyttävät surussaan.

Kuten Abban “I have a dream” -kappaleessa enkeleihin uskotaan, vaikka tiedetäänkin, että ne ovat fantasiaa. Ne kuitenkin auttavat kulkemaan läpi todellisuuden.

Alussa oli kuva – ja lopussa. Peter Greenaway Aboagorassa

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway oli kutsuttu vuoden 2014 Aboagora-symposiumin pääpuhujaksi. Symposiumin teemana oli Kaaos & Kosmos.

Greenawayn tuloa odotettiin kovasti – ja vähän jännitettiinkin, sillä alkukesän Sodankylän elokuvajuhlille hän ei odotuksista huolimatta ilmestynyt. Turkuun hän kuitenkin ilmestyi ja piti Sibelius-museoon kerääntyneen yleisön otteessaan yli kaksituntisen esityksensä ajan.

Greenawayn esitys oli paitsi pitkä myös polveileva, kuten alustuksen otsikkokin antoi odottaa: “The Cinema is Dead, Long Live the Cinema: Taming the Shrew of Chaos: Ordering the Frame & the Narrative”. Hän puhui vapaasti, ilman muistiinpanoja, mutta esitys pysyi leveälle asetettujen raamiensa sisällä.

Raamit tai kehykset olivat yksi tärkeä Greenawayn käsittelemä teema. Kehykset – taideteosten tai valkokankaan ympärillä – rajaavat näkemäämme, vangitsevat meitä katsomaan vain eteemme, vain esitystä. Hän halusi räjäyttää kehykset ja esitteli tapoja, joilla itse oli pyrkinyt eroon kehysten kahleista.

Greenaway suhtautui skeptisesti elokuvaan ja toisti mantranomaisesti ajatusta: elokuva on kuollut. Hän piti elokuvia pääosin vain tekstien kuvittamisena – Harry Potterit ja Sormusten herrat perustuvat kirjoihin – tekstipohjaisina ja siten rajoittuneina esityksinä.

Suhtautuminen käsikirjoittajiin ja näyttelijöihin oli myös hyvin ankara: käsikirjoittajat tulisi viedä saunan taa ja lopettaa; näyttelijät ovat henkilöitä, jotka on opetettu teeskentelemään, ettei heitä katsota. No, ehkä hän tässä ei ollut aivan vakavissaan…

Vaikka ja koska elokuva on kuollut, se tulisi keksiä aina uudelleen. Greenawayn mukaan elokuvan tulisi perustua kuvaan – in the beginning there was image & image always has the last word, olivat iskulauseita, joiden hän halusi tarttuvan kuulijoidensa mieliin. Hänen taidemaalarin taustansa ja koulutuksensa kulkivat esityksen pinnassa koko ajan. Hänestä parhaissa elokuvissa – jotka ilmeisesti olivat hänen itsensä tekemiä – on jotain samaa kuin taidehistorian parhaissa maalauksissa.

Greenaway esitteli muutaman lyhytelokuvan, jossa hän toteutti ajatuksiaan elokuvan tulevaisuudesta, rakenteen ja sisällön suhteesta sekä erityisesti elokuvan ja maalaustaiteen dialogista. Tällaisia dialogi-elokuvia on jo muutama tehty. Projekti jatkuu muun muassa Jackson Pollockin ja Picasson töillä. Huipentumana on muutaman vuoden päästä toteutuva Michelangelon Viimeinen tuomio.

Peter Greenaway kuvasi työskentelyään Rembrandtin Yövartion parissa

Projektin yhteydessä taideteokset kuvataan digitaalisesti sentti sentiltä, jonka jälkeen kuvaa ja sen osia pystyy tietokoneella käsittelemään millä tavoin tahansa. Rembrandtin Yövartiota kuvattiin osuvasti öisin, museovieraiden lähdettyä. Alankomaalaiset arvostivat Greenawayn tulkintaa niin, että hänen lompakostaan löytyy kortti, joka takaa pääsyn Rijksmuseumiin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.Tosin taidepiirien tiukkapipoisimmat ovat pitäneet joitain hänen tulkintojaan melko lailla hatusta vedettyinä.

Greenaway näytti Aboagoran yleisölle tulkintansa Paulo Veronesen Kaanaan häistä sekä da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta. Tulkinta löytyy myös YouTubesta täältä ja täältä.

Tunne Greenawayn luennon ainutlaatuisuudesta haihtuikin hyvin nopeasti tutustuessani YouTuben valikoimiin Greenawayn luennoista ja lyhytelokuvista. Tänään näkemämme ja kuulemamme esitys ei ollut ainoa laatuaan – ehkä se siksi olikin niin sujuva ja luonteva – mutta kokemuksena se tuntui ainutlaatuiselta. Koska Greenawayn tuotanto ja projektit eivät olleet minulle tuttuja, kaikki mitä hän kertoi ja näytti teki suuren vaikutuksen. Ehkä näin pitäisikin kohdata taiteilijat ja taide: vailla ennakkotietoja ja ennakko-odotuksia, alttiina ja vastaanottavaisena?

Mannertenvälistä ruokapuhetta

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Toteemeja ja tabuja ruokakaupassa

Ruokaa ja uskontoa käsittelevä Donner instituutin symposium alkoi tänään. Ensimmäisenä keynote-luennoitsijana oli itseoikeutetusti professori Ben Zeller Lake Forest Collegesta, USA:sta. Itseoikeutetusti ehkä sen vuoksi, että hän on ollut ensimmäisiä, jotka ovat institutionalisoineet ruuan ja uskonnon tutkimuksen.

Benjamin Zeller

Zeller tarkasteli alustuksessaan erilaisia itsevalittuja ruokavalioita – gluteeniton, kivikautinen, kasvisruoka, lähiruoka, luomuruoka, vegaaninen ruoka yms. – kvasiuskonnollisina ilmiöinä.

Kun uskonto ymmärretään  konstruoiduksi, myös ruokavaliot voivat olla uskontoja. Esimerkiksi ihminen voi kääntymysprosessin myötä  valita vegaaniruokavalion, joka määrittelee mitä hän syö ja juo, minkälaisia tuotteita kuluttaa ja minkälaisia vaatteita käyttää. Ruokavalio voi olla myös henkistä luonteeltaan ja antaa merkitystä elämälle.

Erityisesti, jos uskontoa lähestyy funktionaalisesta näkökulmasta, itsevalitulla ruokavaliolla saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä uskonnollisuuden kanssa. Tiukat ruokavaliot tarjoavat järjestystä elämään, määritellessään hyvnkin tarkkaan, mitä voi syödä ja mitä ei. Enää ei tarvitse tuntea epävarmuutta erilaisten kananmunavaihtoehtojen äärellä – haluanko onnellisten vai vapaiden kanojen munia? Ne voi jättää kokonaan pois ruokavaliosta ja tulla itse onnelliseksi ja  vapaaksi.

Ruokavalioita mainostetaan ja niistä keskustellaan usein hyvin uskonnollissävytteisesti. Tietyllä tavalla syömällä ihminen tulee terveeksi, puhtaaksi, onnelliseksi. Toiset ruokavaihtoehdot taas nähdään syntisinä, saastuttavina, väärinä ja pahoina.

Zeller käyttikin Freudin toteemi ja tabu -jaottelua kuvittaessaan ruokavalioiden kvasiuskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi kasvikset ovat vegaanin toteemi, keskeinen identiteetin ja yhteisön symboli. Liha tai eläinperäiset ruuat taas ovat tabuja, epäpyhiä, likaisia, hylättäviä ja vältettäviä.

Ruokavalio toimiikin yhä useammin identiteetin ja yhteisön rakentajana. Vaikka päätökset tehdään yksilöllisesti, ehkä median tai verkkokeskustelun ohjaamina, yhteisöllisyyttä rakennetaan usein sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Uusi tabu on gluteeni. Gluteenitonta ruokaa myydään terveille ihmisille, sillä gluteeni nähdään pahana ja vaarallisena. Itsevalittu gluteeniton ruokavalio edustaa moraalisuutta, hyveitä, terveyttä ja hyvinvointia. Gluteeniton ruokavalio pelastaa ja suojelee.

Erilaisten ruokavalioiden puolustajat ja vastustajat puolustavat omia valintojaan ja vastustavat toisten valintoja usein erittäin raivokkaasti. Suuri osa gluteenittoman ruokavalion puolustajista (tai vastustajista) ei edes tiedä, mitä gluteeni tarkalleen ottaen on. Mutta se ei olekaan tärkeää. Ei uskonnossa tarvitsekaan tietää.

Ruokavaliosta on tullut ihmisen identiteetin merkitsijä. Ihminen syö itselleen identiteetin.

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

 

Kirjoittaja on ollut niin pitkään kala-kasvissyöjä, ettei muista enää minkä tähden alunalkaen on ruokavalioonsa päätynyt.

• Ben Zellerin toimittama ruuan ja uskonnon tutkimuksen bibliografia: www.rel-food.org
• Religion and Food Symposium