Osaamisen ongelma

Yliopistoissa koulutetaan asiantuntijoita. Yliopistoissa tuotetaan asiantuntijuutta. Näitä ajatuksia toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Oppiaineissa, laitoksilla ja tiedekunnissa järjestetään työelämävalmiuskursseja ja opetetaan opiskelijoita sekä jatko-opiskelijoita tunnistamaan omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Tätä kaikkea tarvitaan, varsinkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa monen valmistuvan ja jo valmistuneen työllistyminen on parhaimmillaankin epävarmaa.

Tässä kirjoituksessa yritän kartoittaa esimerkinomaisesti omaa osaamistani. Jälleen kerran teksti on yksin minun vastuullani, eikä edusta mitään virallista kantaa. Kirjoitus käsittelee rajatusti yliopistossa koulutuksensa saaneiden (erit. humanistit) työllistymisen haasteita yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolelle.

Lähtökohdat: Olen valitettavasti (ja monen muun kollegani ohella) jälleen tilanteessa, jossa tutkimukseni rahoitus on katkolla. Tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta on päästävä yli, joten päätin kirjoittaa auki ne taidot, joita olen hankkinut opintojeni, jatko-opintojeni ja työskentelyjaksojeni aikana. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Ongelma: Se osaaminen, jota esimerkiksi humanistisella alalla ihmisille kertyy on vaikeasti sanoitettavissa ja viestittävissä ulospäin. Keskeiset taidot, joita meillä humanisteilla on, ovat sellaisia, joita esimerkiksi yritysmaailmassa ei välttämättä osata kaivata. Jos puhumme yleisluontoisesti tiedonhaun ja -käsittelyn osaamisesta tai siitä, että osaamme kirjoittaa ja tuottaa tekstejä, puhumme vielä liian hämärillä käsitteillä. Potentiaalinen rekrytoija saattaa helposti ajatella, että kuka tahansa osaa googlata tai kirjoittaa – koulussahan viimeistään tuollaiset taidot opitaan. Monet meistä eivät myöskään ole päässeet opintojensa aikana työskentelemään niin sanotuissa “palkkatöissä”, joiden pohjalta voisimme konkreettisesti kertoa mitä olemme tehneet eli mitä osaamme. Asiantuntijuuden viestiminen on lähtökohtaisesti vieläkin vaikeampaa. Se, että tietää jostain asiasta paljon ei vielä välttämättä ole merkittävää tutkimuslaitosten ulkopuolella. Tästä pääsemme ongelmaan numero 2.

Ongelma numero 2: Yliopistot ovat tutkimusyksiköitä, joiden tehtäviin kuuluu opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi tutkimus. Kansainvälinen alakohtainen tiedeyhteisö on suhteellisen itseriittoinen ja omien lainalaisuuksiensa mukaisesti toimiva. Tällä en tarkoita sitä, ettei tutkimuksella olisi kontaktia muuhun ympäröivään todellisuuteen vaan sitä, että ne asiat, jotka ovat merkittäviä ja arvostettuja tiedeyhteisössä, eivät ole välttämättä sitä tiedeyhteisön ulkopuolella. Karkeasti sanottuna on aivan sama kuinka monta referee-arvioitua julkaisua henkilöllä on tilanteessa, jossa rekrytointiprosessissa vastassa 10 vuoden työelämäkokemuksella varustettu henkilö. Työelämäkokemus ei ole painavampaa tai arvokkaampaa sinänsä, mutta se on helpommin konkretisoitavissa ymmärrettäväksi osaamiseksi. Vaikka Turunkin yliopisto on nykyään “yrittäjyysyliopisto” ja yhteistyötä yritysten kanssa vahvistetaan, on yliopiston rakenne edelleen asiantuntijaorganisaation opetus- ja tutkimuspainotteinen – kuten sen kuuluukin olla. Tämänkaltaiseen organisaatioon ei voida vain liimata “yritysyhteistyötä” päälle, vaan tilanne olisi ajateltava toisin. Tutkimus- ja opetusinstituutioilla on sellaista pääomaa ja osaamista, joka monelta muulta alalta puuttuu. Asiantuntijaorganisaatiolla ei ole mitään syytä olla lakki kourassa yritys- ja talousmaailman suuntaan, kuten ei myöskään yliopistoista valmistuneilla asiantuntijoilla.

Miten sitten aukikirjoittaa se oma osaamiseni? Seuraavaksi yritän sitä keskittyen muutamaan laajempaan ammattilaisuuden osa-alueeseen.

Kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki: Erityisesti tutkijakoulutus perehdyttää kriittiseen ajatteluun. Kyseenalaistamisen arvo on siinä, ettei heti ensimmäiseksi “osta” mitä tahansa väitettä, asiaa tai oletusta. Osaa katsoa käsiteltäviä asioita useasta näkökulmasta ja terveesti epäillä. Tätä taitoa yritysmaailmassa tavataan kutsua riskienhallinnan osaamiseksi. Erityisen hyvä asia tämä on silloin, kun sitä osaa soveltaa myös omaan tekemiseen. Tutkijat ovat tottuneita jatkuvasti sekä arvioimaan omaa ja muiden suoriutumista että arvioituttamaan omia töitään. Katse tarkentuu, nahka paksunee ja sitä oppii käsittelemään kaikenlaisia asioita. Erinomaista osaamista työnantajien mielestä tämäkin.

Tiedonhaku, -hallinta ja -analyysitaidot: Tutkijat hakevat tietoa huomattavasti laajemmalla skaalalla kuin moni muu. Me tutkijat tiedämme yhtä jos toista tiedonhaunmenetelmistä, osaamme suvereenisti yhdistää eri tietokannoista haettuja aineistoja, arvioida eri tietolähteiden luotettavuutta ja painoarvoa. On hyvä muistuttaa rekrytoijaa esimerkiksi siitä, että kaikki saatavilla oleva tieto ei ole yhtä painoarvoista tai edes yhtä luotettavaa, sillä esimerkiksi nimen “scientific journal” alle mahtuu monta huijarijournaalia, joiden tunnistaminen asiaan perehtymättömälle on hyvin vaikeaa. Väärään tietoon perustuvat ratkaisut voivat tulla kalliiksi. Osaamme nopeasti koostaa luotettavan tietopoolin, jäsentää ja kategorisoida sen ja johtaa siitä uutta tietoa. Monen yrityksen markkinointikin saattaisi olla huomattavasti tehokkaampaa, kun asiakasmieltymyskartoituksia olisi ollut tekemässä muutama antropologi.

Projektien ja kokonaisuuksien hallinta: Opiskelu on projekti, jossa yliopisto tarjoaa kullekin opiskelijalle mahdollisuudet toteuttaa opintonsa itseohjautuvasti ja omannäköisesti. Tutkijakoulutus on tätä vielä korostetummin, sillä monet tutkijoista ovat itse vastuussa sekä omasta rahoituksestaan että oman tutkimuksensa läpiviemisestä alati muuttuvissa tilanteissa. Monet tutkijat ovat tavallaan yrittäjiä. Tämä olisi hyvä tehdä selväksi kaikille rekrytointiprosesseista vastaaville. Erityisesti humanistisilla aloilla, joissa tutkimus on useimmiten yhden ihmisen tekemää, olemme tottuneet vastaamaan projektiemme läpiviennistä alusta loppuun. Osaamme budjetoida, suunnitella, arvioida riskejä, kirjoittaa suunnitelmia, toteuttaa nämä suunnitelmat, tiedottaa tutkimuksestamme ja raportoida. Kovaa ammattitaitoa vaativia asioita kaikki. Tutkijat eivät vain nysvää kammioissaan täysin kykenemättöminä “käytännön töihin”, koska se mitä tutkijat suurimmaksi osaksi tekevät on juuri tuota “käytännön työtä”, jotta kokonaisuus (esimerkiksi tutkimus) tulisi alusta loppuun toteutetuksi kunnialla.

Kirjoittaminen: Humanistinen koulutus yliopistoissa keskittyy painottaen erilaisten tekstien kanssa työskentelemiseen. Luemme, arvioimme, käsittelemme, analysoimme ja tuotamme erilaisia tekstejä. Tutkimuskirjoittaminen on oma kirjoittamisen osa-alueensa, mutta yliopistokoulutuksessa keskitytään myös moneen muuhun kirjoittamisen alaan. Kirjoitamme suunnitelmia, asialistoja, pöytäkirjoja, raportteja, blogitekstejä, tiedotteita, tiivistelmiä, kommentteja, puheenvuoroja, artikkeleita, sanoma- ja aikakausilehtijuttuja ja yleistajuisia tekstejä. Yliopistokoulutetuilla on se etu puolellaan, että he todella tietävät mitä haluavat sanoa ja osaavat kirjoittaa ajatuksensa tarkasti. Väitän, että moni organisaatio hyötyisi tästä asiantuntijuudesta huomattavasti. Organisaatio- ja instituutiojargon on valitettavan yleistä, esimerkiksi monet julkishallinnon ohjeet, tiedonannot tai materiaalit tarvitsisivat kirjoittamisen ammattilaisen muokkaamaan tekstin omaksuttavampaan muotoon.

Verkostoituminen: Viimeistään tutkijakoulutus opettaa verkostoitumaan. Se yhteisö, jonka suuntaan tutkijat kommunikoivat on laaja, kansainvälinen ja muuttuva. Asiantuntijuus tällä työelämässäkin tärkeällä alueella kehittyy tehokkaasti yliopistokoulutuksen aikana. Verkostoitumisessa ei ole tärkeintä kontaktien määrä vaan ennemminkin niiden laatu: kontaktit ovat hyviä silloin, kun niistä aukeaa konkreettisia yhteistyömahdollisuuksia. Olemme erittäin hyviä arvioimaan näitä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti monet meistä kykenevät kommunikoimaan sujuvasti vähintään kolmella kielellä, moni useammallakin. Osaamme esiintyä, pitää presentaatioita, myydä ideoitamme, luoda yhteyksiä ja lyödä lukkoon sopimuksia. Me emme voi olla sosiaalisesti rajoittuneita, koska kaikki mitä teemme on sekä julkista että julkisesti arvioitavissa niissä verkostoissa, joiden jäseniä olemme. Viimeistään kansainvälissä konferensseissa opimme napakasti ja asiapitoisesti vastaamaan kritiikkiin, puolustamaan ajatuksiamme, mutta myös muuttamaan tarvittaessa kulkusuuntaamme. Tätä voisi kutsua ammattitaidoksi, jota määrittävät markkinointi-, yhteistyö- ja sopeutumiskyky.

Yliopistokoulutus tuottaa siis asiantuntijuutta, jossa ammattitaito ei ole sidoksissa vain tutkimuksen tekemiseen vaan sovellettavissa miltei minne tahansa. Kaikki puheet “liian teoreettisista tutkijoista”, “työelämässä tarvittavien taitojen puutteesta” tai “kortistoon valmistuvista humanisteista” saa unohtaa. Yliopistoista valmistuneet ihmiset ja heidän rautainen ammattitaitonsa on liian arvokasta ohitettavaksi tai heitettäväksi hukkaan.

Ja sinä, yliopistosta valmistunut tai valmistuva, lakki pois kourasta. Ota kynä käteen ja kirjoita – tiedän, että olet siinä ammattilainen – oma osaamisesi auki. 

 

 

Kutsumus?

Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Kirjoittamisen lajeista vaikeimmat – puhe ja se “toinen”

Lahja ystävän puutarhasta. Kuva: Anna Haapalainen

Loppukevät ja alkukesä ovat itseoikeutetusti juhla-aikaa. Ihmiset valmistuvat, puheita pidetään ja kuohuviinilasit kilahtelevat toisiaan vasten helkkyen. Juhlissa on tapana myös pitää puheita sekä kunniaksi että kiitokseksi. Kuten me kaikki varmasti tiedämme, puhe kirjoittamisen lajina on äärimmäisen vaikea.

Joskus jatko-opiskelija on niin onnellisessa asemassa, että saa apurahan väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Joskus jatko-opiskelija, joka apurahan on saanut, saa myös pyynnön pitää kiitospuhe apurahojen jakotilaisuudessa.

Hyvän puheen ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se ei ylitä pituudessaan viittä minuuttia. Tämä on toki subjektiivinen mielipide, mutta olen suhteellisen varma, että moni kykenee kyseisen mielipiteen allekirjoittamaan. Toinen tunnusmerkki on se, että vaikka puhe olisikin kirjoitettu sanasta sanaan, se on kirjoitettu puhuttavaksi ei luettavaksi paperista. Kolmas tunnusmerkki on se, että puhe muodostaa eheän ja tarinallisen kokonaisuuden. Puhe ei ole tieteellinen artikkeli, väitöskirja, mielipide, blogikirjoitus tai yleistajuinen artikkeli vaan se on hetkellinen ja ennen kaikkea viihdyttävä yhteinen matka.

Näistä edellämainituista syistä puheen kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa. On suunnaton haaste asettua ihmisten eteen ja pitää yllä heidän mielenkiintoaan tilanteessa, jossa puheita on parhaassa tapauksessa useita. Akateemisissa yhteyksissä pyöriessään sitä väkisinkin joutuu joskus tilanteeseen, jossa puhe on kirjoitettava ja pidettävä. Jokainen kerta on uusi harjoitus.

Tässä oma harjoitukseni:

“12.5.2015
Turun Yliopistosäätiö
Snellmanin päivän juhla
Apurahansaajan kiitospuhe
Anna Haapalainen

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Hyvät juhlavieraat, Turun Yliopistosäätiön edustajat, apurahansaajat, yliopistolaiset. Kun olin pieni lapsi, sain lahjaksi Kaarina Helakisan kirjan Annan seitsemän elämää, jolla oli ja on edelleen suuri vaikutus valintoihini. Kirjassa Anna pyytää velholta seitsemää erilaista elämää, huolimatta siitä, että seitsemän ei lukuna kuulu ihmiselle. Anna sanoo velholle: ”Minä en halua pientä elämää. Haluan suuren. Mutta jos elämän on oltava pientä, olkoon niitä sitten monta. Niitä elämiä”. Tämä virke on aina ja uudestaan palannut ajatuksiini. Helakisan Anna on vapaa ja kahlitsematon. Anna on kuin Virginia Woolfin kirjoittama lause, jonka mukaan ei ole porttia, lukkoa tai salpaa, joka kahlitsisi ajatusten vapauden. Helakisan Anna on mieli, joka etsii ja löytää aina uusia polkuja; elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Olen usein ajatellut, että opiskelu ja tutkiminen ovat jatkuvaa polkujen etsimistä ja löytämistä. Umpikujat eivät ole umpikujia, vain kohtia, joissa pitää pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Jostain hetkellisen ryteikön keskeltä näkyy taas horisontti, jonne voi suunnata. Tällaisen mielen vaeltelun ja löytämisen edellytyksenä on vapaus. Vapaus valita ja tehdä, vapaus etsiä ja löytää. Tämän vapauden edellytyksenä on ”oma huone”. Se ei ole vain pöytä, tuoli ja tietokone, vaan myös perusturva, jonka avulla arjen konkreettisemmat asiat tulevat hoidetuksi.

Apurahatutkijan vuodenkierto jaksottuu rahoitushakujen mukaan. Tuloksia odotellaan, toiset jännittyneinä toiset ahdistuneina. Niin monta asiaa on tuloksista kiinni. Rahoitus on yhä kilpaillumpaa. Aina vaan useampi jää ilman rahoitusta. Me olemme onnekkaita. Meillä on mahdollisuus elää taas yksi pieni elämä tutkijuudessamme. Vaeltaa, etsiä, löytää, tavoitella.

Meille kaikille tässä juhlassa apurahan saaneille mahdollisuus työhön on nyt turvattu. Apuraha on kuitenkin paljon muutakin kuin palkka tehdystä työstä. Se on tunnustus. Se on osoitus siitä, että muutkin näkevät mielen vapaan löytämisen ja sen etsintöjen kohteen merkityksen. Tämä on ehkä vielä suurempi ja tärkeämpi asia. Tutkijan elämään kuuluu runsaasti epäilyä ja epävarmuutta siitä onko oma tutkimus, oma polku, se oikea ja perusteltu. Myönnetty apuraha on janoten odotettu varmistus suunnan ja päämäärän oikeellisuudesta.

En ole yksin kiittäessäni lämpimästi Turun yliopistosäätiötä siitä, että se myöntämällä rahoituksen on antanut meille oman huoneen sekä tunnistanut tekemämme työn merkityksen. Jokainen mieli tässä huoneessa on vapaa vaeltamaan olematta kuitenkaan eksyksissä, etsimään eri vaihtoehtoja tunnustellen ja löytämään yllättävistä paikoista taas uuden johtolangan, joka johdattaa horisontissa siintävään päämäärään.

Päämäärissä, kuten Annan seitsemässä elämässä, on ominaisuus, jonka mukaisesti ne eivät ole loppuja, vaikka ovatkin jonkin asian, tai elämän, loppuja. Apuraha kuljettaa meidät kohti jokaisen omaa päämäärää, mutta nämä päämäärät ovat taas uusia alkuja, uusia elämiä, joista avautuu aina ennennäkemätön horisontti. Jokin hyvin konkreettinen asia, kuten tutkimusrahoitus, asettuu näin aivan toisenlaiseen perspektiiviin. Se ei ole vain maitoa, leipää, vuokra, laskuja tai esikoisen uudet nappikset. Se on mahdollisuus elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Seitsemän elämää elettyään Anna lähti vuorille. Kukaan ei tiennyt minne. Sieltä Anna lähetti viestin, jossa luki: ”Elän”, Anna sanoo siinä ainoassa kirjelappusessa, jonka hän kuninkaalle lähettää. ”Et saa tietää, miten elän, mutta olet oikeassa: elän onnellisena elämäni loppuun saakka.”

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Tahdon nyt puheeni lopuksi kiittää Turun yliopistosäätiötä apurahasta ja siitä, että tuo tunnustus mahdollistaa Annan seitsemän elämää. Se mahdollistaa kahlitsemattomien ajatusten lennon ja löytämisen ilon. Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, joita ihmiselle voi antaa. Kiitos.”

***

Niin, ja se “toinen”. Se on tietenkin se väitöskirja, jonka takia puheen joutui pitämään.

Tekstityöpajasta ja kahvista

Tämän blogin ensimmäisessä postauksessa mainittiin tekstityöpajan joululounas, jossa oppiaineen blogi nousi keskustelun kohteeksi ja jonka jälkeen se hetikohta myös toteutettiin.

Tekstityöpaja on uskontotieteen jatko-opiskelijoiden epävirallinen ja epämuodollinen, epäsäännöllisesti kokoontuva ryhmä, johon kaikki jatkokoulutettavat ovat tervetulleita. Emmekä heitä työpajalaisia ulos ryhmästä, vaikka he sattuisivat väittelemäänkin. Osallistuminen on täysin vapaaehtoista.

Tekstityöpaja ei olisi tekstityöpaja, ellei siellä joka kerran olisi tarjolla kahvia ja teetä sekä jotain kastettavaa. Joskus itsetehtyä tai matkoilta tuotua, useimmiten lähikaupasta kiireessä hankittua. Kahvin ja teen juonnin ohessa, keksejä tai kakkua mutustellessa, keskustellaan kirjoittamisesta ja teksteistä. Ja kuten tämän tekstin alusta kävi ilmi, käymme myös syömässä yhdessä. Joulu- ja kevätlounas kuuluvat perinteisiin. Toivottavasti myös piknikistä omenapuiden kukkiessa muodostuu traditio. Olemme myös tehneet ekskursion ulkomaille, Tarttoon, josta jäi erityisesti mieleen se, että söimme perinteikkäässä kahvilassa herkullisia leivonnaisia ja joimme koristeltua kahvia.

Kaikesta kahvista huolimatta pääosassa ovat aina tekstit ja kirjoittaminen. Käsittelemme tekstejä teksteinä – kyse ei ole niinkään väitöskirjan ohjauksesta tai teoreettisista kysymyksistä, vaikka niitäkin aika ajoin sivutaan – ja joskus pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Luemme tekstejä sana ja välimerkki kerrallaan, luvuittain ja kappaleittain sekä kokonaisuutena. Kysymme, mikä toimii ja mikä ei. Mikä oli hienosti ilmaistu ja mikä jätti tulkinnan varaa tai aukkoja.

Ryhmässä olemme kaikki tasavertaisia ja arvostamme toisiamme kirjoittajina ja kommentoijina. Tämä tarkoittaa myös sitä, että voimme ystävällisesti vitsailla tekstiin sujahtaneista huolimattomuuksista, epätarkkuuksista, suoranaisista virheistä tai ylipitkistä weberiaanisista virkkeistä.

Katsomme kirjoittamista prosessina. Teksti on siinä vaiheessa kuin se on työpajaan tuotaessa. Sitä pitää ehkä tiivistää, ehkä jatkaa, sen rakenne ehkä pitää muokata kokonaan uusiksi.

Paitsi tekstejä käsittelemme myös itse kirjoittamista. Pohdimme, minkälaisia kirjoittajia olemme, minkälaista kirjoittajapolkua olemme kulkeneet, mitä esteitä ja kynnyksiä kirjoittamisellemme asetamme ja miten niitä ylitämme.

Vuoden lopulla asetamme itsellemme kirjoittamistavoitteet seuraavalle vuodelle, mutta emme rankaise, jos edellisen vuoden tavoitteet ovat jääneet toteutumatta.

Tämän lukuvuoden aikana olemme pohtineet paljon yleistajuista kirjoittamista. Tämä liittyy erityisesti syksyllä 2013 järjestettyyn studia generalia -luentosarjaan ja sen pohjalta toteutettavaan teokseen. Yleistajuiseen kirjoittamiseen tähtää myös tämä blogi. Tänne kirjoittamista eivät kahlitse vaatimukset lähdeviitteistä tai teoreettisesta viitekehyksestä. Kirjoittamisen aiheena voi olla mikä tahansa maan ja taivaan välillä – niin kuin uskontotieteessä yleensäkin.