Mannertenvälistä ruokapuhetta

foodandreligion

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Tekstityöpajasta ja kahvista

Tämän blogin ensimmäisessä postauksessa mainittiin tekstityöpajan joululounas, jossa oppiaineen blogi nousi keskustelun kohteeksi ja jonka jälkeen se hetikohta myös toteutettiin.

Tekstityöpaja on uskontotieteen jatko-opiskelijoiden epävirallinen ja epämuodollinen, epäsäännöllisesti kokoontuva ryhmä, johon kaikki jatkokoulutettavat ovat tervetulleita. Emmekä heitä työpajalaisia ulos ryhmästä, vaikka he sattuisivat väittelemäänkin. Osallistuminen on täysin vapaaehtoista.

Tekstityöpaja ei olisi tekstityöpaja, ellei siellä joka kerran olisi tarjolla kahvia ja teetä sekä jotain kastettavaa. Joskus itsetehtyä tai matkoilta tuotua, useimmiten lähikaupasta kiireessä hankittua. Kahvin ja teen juonnin ohessa, keksejä tai kakkua mutustellessa, keskustellaan kirjoittamisesta ja teksteistä. Ja kuten tämän tekstin alusta kävi ilmi, käymme myös syömässä yhdessä. Joulu- ja kevätlounas kuuluvat perinteisiin. Toivottavasti myös piknikistä omenapuiden kukkiessa muodostuu traditio. Olemme myös tehneet ekskursion ulkomaille, Tarttoon, josta jäi erityisesti mieleen se, että söimme perinteikkäässä kahvilassa herkullisia leivonnaisia ja joimme koristeltua kahvia.

Tarto 067

Kaikesta kahvista huolimatta pääosassa ovat aina tekstit ja kirjoittaminen. Käsittelemme tekstejä teksteinä – kyse ei ole niinkään väitöskirjan ohjauksesta tai teoreettisista kysymyksistä, vaikka niitäkin aika ajoin sivutaan – ja joskus pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Luemme tekstejä sana ja välimerkki kerrallaan, luvuittain ja kappaleittain sekä kokonaisuutena. Kysymme, mikä toimii ja mikä ei. Mikä oli hienosti ilmaistu ja mikä jätti tulkinnan varaa tai aukkoja.

Ryhmässä olemme kaikki tasavertaisia ja arvostamme toisiamme kirjoittajina ja kommentoijina. Tämä tarkoittaa myös sitä, että voimme ystävällisesti vitsailla tekstiin sujahtaneista huolimattomuuksista, epätarkkuuksista, suoranaisista virheistä tai ylipitkistä weberiaanisista virkkeistä.

Katsomme kirjoittamista prosessina. Teksti on siinä vaiheessa kuin se on työpajaan tuotaessa. Sitä pitää ehkä tiivistää, ehkä jatkaa, sen rakenne ehkä pitää muokata kokonaan uusiksi.

Paitsi tekstejä käsittelemme myös itse kirjoittamista. Pohdimme, minkälaisia kirjoittajia olemme, minkälaista kirjoittajapolkua olemme kulkeneet, mitä esteitä ja kynnyksiä kirjoittamisellemme asetamme ja miten niitä ylitämme.

Vuoden lopulla asetamme itsellemme kirjoittamistavoitteet seuraavalle vuodelle, mutta emme rankaise, jos edellisen vuoden tavoitteet ovat jääneet toteutumatta.

Tämän lukuvuoden aikana olemme pohtineet paljon yleistajuista kirjoittamista. Tämä liittyy erityisesti syksyllä 2013 järjestettyyn studia generalia -luentosarjaan ja sen pohjalta toteutettavaan teokseen. Yleistajuiseen kirjoittamiseen tähtää myös tämä blogi. Tänne kirjoittamista eivät kahlitse vaatimukset lähdeviitteistä tai teoreettisesta viitekehyksestä. Kirjoittamisen aiheena voi olla mikä tahansa maan ja taivaan välillä – niin kuin uskontotieteessä yleensäkin.

“Multitaskaajat” ja organisatoriset velhot eli “Mitä sinä oikein teet siellä yliopistolla?”

Joskus tarvitsisin astrolabin navigoidakseni töitteni keskellä. Kuva: Anna Haapalainen

Joskus tarvitsisin astrolabin navigoidakseni töitteni keskellä. Kuva: Anna Haapalainen

Usein huomaan olevani tilanteessa, jossa minulta kysytään mitä teen työkseni ja aivan yhtä usein en oikein tiedä mitä vastaisin. “Olen yliopistolla” tuntuu jotenkin vajaalta ja johtaa usein lisäkysymyksiin. Tarkemmat määrittelyt “Opetan parissa seminaarissa”, “Koordinoin yhtä symposiumia” tai “Teen väitöskirjaa” eivät kuitenkaan välitä todellisuutta aivan sellaisena kuin sen haluaisin välittyvän. Lienee siis aika kertoa omasta työstäni yliopistolla. On kuitenkin huomioitava, että jokaisen yliopistolla työskentelevän henkilön työnkuva on yksilöllinen, joskin yhteneväisyyksiä omaan työhön voi tästäkin tekstistä löytää. Mitä siis teen siellä yliopistolla?

Koordinointia ja kahvia

Olen Aboagora – Between Arts and Sciences -symposiumin sekä Falling Walls Lab Turku -karsinnan koordinaattori. Mitä koordinointi sitten on? Se on järjestelemistä, lankojen käsissä pitämistä, hakemusten tekemistä, sähköpostiliikenteen ja budjetin hallintaa sekä palavereja ja sopimusten solmimista. Koordinointi on järjestyksen luomista luovaan kaaokseen. Se on mahdollistamista.

Opetusta ja kahvia

Opetan ja ohjaan graduseminaarissa, gradutyöpajassa ja omalla “Pyhää Ruokahalua” -kurssillani. Opiskelijat näkevät opettajan keskimäärin pari tuntia viikossa. Tuon parin tunnin valmistelemiseen (materiaalien valinta, kysymysten laatiminen, tunnin suunnittelu, opiskelijoiden tekstien lukeminen ja diashown koostaminen) sekä erilaisten käytännön asioiden hoitoon (kuten salivaraukset, neuvonta, arvosanojen ja arviointien lähettäminen, skannaaminen, kopiointi, puhelut tekniseen tukeen, kun moodle tai kone jumittaa sekä sähköpostiliikenteen hallinta) menee kuitenkin moninkertainen aika. Opettaminen on  oppimista. Oppimista, joka tapahtuu ajatusten vuorovaikutuksessa, mutta myös oman ajanhallinnan oppimista.

Väitöskirjatutkimusta ja kahvia

Väitöskirja on tohtorikoulutettavien ensisijainen työ. Tilanteessa, jossa ei turvattua rahoitusta ole on oma tutkimus rahoitettava muilla keinoin. Minä rahoitan tutkimukseni tekemällä töitä eli koordinoimalla ja opettamalla. Mitä tämä väitöskirjan tekeminen sitten on? Se on haastattelunauhoitteiden litterointia, lukemista, ajattelua, kaavioiden piirtämistä, esitelmiä, konferenssiosallistumisia, kirjoittamista, haastatteluja, havainnointia, lukemattomia merkintöjä tutkimuspäiväkirjaan ja pitkiä käytäväkeskusteluja muiden jatko-opiskelijoiden kanssa, ja kyllä, sähköpostiliikenteen hallintaa. Väitöskirjatutkimus on intohimo.

Ja oliko vielä muuta? Entä oliko kahvia?

Edelliset jaottelut on tehty työnimikkeiden mukaan, mutta todellisuus on toki aivan toinen. Kuvitteellinen, mutta silti totuudenmukainen kuvaus päivästäni voisi olla seuraava:

Herään, tarkistan sähköpostin ja vastaan aamukahvi koneen vieressä kiireellisiin sähköposteihin, jotka liittyvät sekä opetukseen että koordinointiin. Aamutoimet ja bussilla yliopistolle. Aamukokous ja kahvia. Keskustellaan ja päätetään asioista. Työhuoneelle ja sähköposti auki. Kiireellinen budjettiselvitys, pari kansainvälistä sähköpostia, printtaan ulos pari opiskelijan työtä ja tungen ne kassin (katson kotona). HAH! Ehdin litteroida 40 minuuttia. Lounas kollegoiden kanssa. Sekoitus pähkähullua keskustelua ja syvää sisällöllistä pohdintaa. KAHVIA. Opiskelijatapaaminen. IltapäiväKAHVI eli ns. tauko, jonka aikana puhutaan töistä. Opetusta. Työhuoneelle. Sähköpostit. Tiedottamista ja kutsujen lähettämistä. Kotiin kaupan kautta. Pyykit, tiskit – kissalla on nälkä. Löydän nuhjaantuneet opiskelijoiden tekstit kassista. Keitän kahvia, luen ja kommentoin. Sähköposti auki, koordinointia, tiedotteiden kirjoittamista ja tutkimuskysymysten muotoilua. Rahoitushakemusten deadline lähestyy. Tsekkaan CV:n ja työsuunnitelman kuntoon. Vielä hetki aikaa oman konferenssiesitelmän kirjoittamiselle – ei enää kahvia.

Toisaalta päivä voi olla myös tällainen:

Herätys, sähköpostit ja aamukahvi. Villasukat, verskat ja shaali. Omaan tutkimukseen liittyvä artikkelitiedosto auki. Kirjoittamista, viilailua ja muutama puhelu ohjaajille. Kahvia. Koordinointiin ja opetukseen liittyvien asioiden hoitoa. Lounas – yhä edelleen yöpaidassa. Lisää kirjoittamista. Ajankohtainen omaan tutkimukseen liittyvä kirja ja kissa kainaloon. Sohvalle – yöpaidassa. Lukemista ja juoksevien asioiden hoitoa. Perhe tulee kohta kotiin. Pikainen suihku, ruoan valmistamista ja kahvia – feikkaan pukeutuneeni päivävaatteisiin jo aamulla. Lisää lukemista, kirjoittamista ja muiden töiden hoitoa – ei ulkona kertaakaan koko päivänä.

Edellisten kuvausten perusteella on ymmärrettävää, että kysymykseen “Mitä sinä oikein teet siellä yliopistolla?” on aavistuksen vaikea vastata tyhjentävästi. “Juon hirvittävät määrät kahvia” lienee lähimpänä totuutta.

Paneelikeskustelu uskonnon ja median suhteista

Suomen Uskontotieteellisen Seuran perinteinen jatkokoulutusseminaari järjestettiin 12.12.2013 poikkeuksellisesti Turun yliopiston Sirkkalan kampuksella (yleensä seminaari on järjestetty vuosittain Helsingin yliopiston Tvärminnen tutkimusasemalla Hangossa). Syynä poikkeukselliseen järjestelyyn oli seuran 50-vuotisjuhlat, jotka olivat myös Turun yliopistolla seuraavana päivänä.

Jatkokoulutusseminaari alkoi uskonnon, uskontotieteen ja median suhteita ruotivalla paneelikeskustelulla, jonne oli kutsuttu tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Aikataulumuutosten takia median edustajaa ei ollut tällä kertaa paikalla. Paneelisteina olivat uskontotieteen dosentit Teemu Taira Turun yliopistosta ja Tuomas Martikainen Åbo Akademista, mediatutkimuksen dosentti Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta, kasvatuksen teologi Kari Kanala Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymästä, pastori Ari Vehosmaa Uusipesula-seurakunnasta sekä Suomen Buddhalaisen unionin edustaja Ari Vuokko.

Paneelikeskustelun videotaltiointia pääsee seuraamaan tästä linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=zFmMa4AYlsc

Paneelin teemoja esitellään tiiviimmässä muodossa täällä: http://uskontojournalismi.blogspot.fi/2013/12/uskonnollisilla-yhteisoilla-erilaisia.html.

– Jere Kyyrö

Turun yliopiston uskontotietelijät aloittivat bloggaamisen

Tiina Mahlamäen jatko-opiskelijoille vetämä tekstityöpaja kokoontui tiistaina 17.12. lopettamaan kirjoitusvuotta lounaalle. Jo kaksivuotiseksi perinteeksi muodostuneella lounaalla oli tarkoitus summata kulunutta vuotta ja suunnitella tulevan vuoden kirjoitustavoitteita, mutta ravintolan kovan hulinan takia se ei ollut tällä kertaa kovin systemaattista. Moni meistä oli kuitenkin kirjannut tavoitteekseen kirjoittaa blogia. Syntyi ajatus aloittaa uskontotieteen yhteinen epävirallinen blogi (tämä blogi ei siis ole oppiaineen virallinen tiedotuskanava), jossa oppiaineemme henkilökunta ja tutkijat voivat kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oppiainetta koskevista ajankohtaisista tapahtumista.

– Jere Kyyrö