Pitäisikö yhteiskunnallisen vaikuttamisen etiikasta keskustella enemmän?

Ainakin julkisessa keskustelussa tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on tapana puhua positiivisena, jopa olemuksellisesti hyvänä asiana. Päättäjien ja median käyttöön tutkittua tietoa! Yhteiskunta rahoittaa tutkimusta, joten tutkijoiden on annettava tietoa ja osaamista myös kotiinpäin!

Ilmeisesti ne tuhannet tutkijat, jotka osallistuivat ydinaseen kehittämiseen julkisrahoitteisessa Manhattan-projektissa 1940-luvulla, toteuttivat yliopiston kolmatta tehtävää erinomaisesti. Oli yhteiskunnallista – ja vähän muunkinlaista – vaikuttamista.

Esimerkki on anakronistinen, koska yliopiston kolmas tehtävä syntyi varsinaisessa nykymuodossaan vasta myöhempinä aikoina. Se tuo kuitenkin dramaattisesti esiin sen, että tutkimustiedon ja tutkimuksellisen osaamiseen laajempaan käyttöön voi tietenkin liittyä eettisiä ongelmia.

Yhdysvaltain asevoimat alkoivat 2000-luvun puolivälissä käyttää antropologeja ja muita ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä joukkojen mukana Irakissa ja Afganistanissa. Tämän tarkoituksena oli parantaa paikallisen väestön ja sen tapojen ja kulttuurin ymmärrystä: siis tuottaa sotilaskäyttöön operationalisoitavaa tietoa. Monet tahot, kuten American Anthropological Association, tyrmäsivät hankkeen epäeettisenä. Antropologit näkivät tietysti heti rinnastuksen oman alansa historialliseen suhteeseen siirtomaavaltaan.

Kaikki eettiset kysymykset eivät toki liity sodankäyntiin. Rauhan aikana ja meille tutummassa arkitodellisuudessa tutkijoille suodaan monenlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näiden joukossa on esimerkiksi määrittelyvalta.

Tutkijat pääsevät julkisuudessa ja erilaisissa asiantuntijaryhmissä vastaamaan esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin. Kuka on terroristi? Kuka on suomalainen? Mitä on transsukupuolisuus?

Toisaalta tutkijat pääsevät vastaamaan erilaisiin asiakysymyksiin haluamallaan tavalla ja näin luomaan todellisuudesta tietynlaista kuvaa.

Pitäisikö siis yhteiskunnallisen vaikuttamisen eettinen harkinta sisällyttää osaksi tutkimuseettistä pohdintaa?

Varsinkin ihmisiä tutkivat käyttävät jo nyt paljon aikaa pohtiakseen mitä tehdystä tutkimuksesta tutkimuskohteille mahdollisesti seuraa. Esimerkiksi yksityisyyden suojasta ollaan hyvin tarkkoja. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen on nyt nivelletty kiinteäksi osaksi tutkimusta ja se tulee aukikirjoittaa jokaisessa rahoitushakemuksessa, olisiko oikein selventää myös, että mitä tutkimuksen julkisesta käytöstä ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta toiminnasta laajemmin seuraa?

Advertisements

Lainsäädäntöä, hyviä käytäntöjä ja neljä hyvää – Etiikkailtapäivässä opittua. Osa II

Maanantaina 27.5.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti tutkimuksen eettisiä kysymyksiä käsittelevän iltapäiväseminaarin. Tässä toisessa tilaisuutta käsittelevässä blogikirjoituksessani käsittelen seminaarissa alustaneiden Arja Kuula-Luumin ja Helena Siipin sekä humanisteille tehdyn kyselyn tuloksia yhteen vetäneen Kaisa Ilmosen puheenvuoroja sekä niiden herättämiä ajatuksia.

Aineiston elinkaaren etiikka

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula-Luumin aiheena oli tutkimusaineiston säilytykseen ja jatkokäyttöön liittyvät kysymykset. Hän aloitti esittelemällä kaksi erityyppistä tutkimusta, joiden aineistojen jatkokäyttöön liittyi vahvoja eettisiä kysymyksiä.

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia vuodelta 2002 käsittelee homoseksuaalien elämää aikana, jolloin se oli leimattu sekä rikolliseksi että sairaaksi. Ihmisten seksuaalinen suuntautuminen määritellään jo lainsäädännön mukaan arkaluontoiseksi asiaksi, jota ei saa tutkimuksessa käsitellä ilman henkilön suostumusta. Aiheesta ei ollut olemassa arkistoaineistoja, eikä haastateltavia ollut helppo löytää tai suostutella haastateltavaksi. Yllättävää sen sijaan oli se, että haastateltavaksi suostuneet eivät rajoittaneet mitenkään aineiston tulevaa käyttöä. He antoivat luvan niin aineiston arkistoimiseen kuin käyttöön niin tulevissa tutkimuksissa kuin tiedotusvälineissä.

Juvosen väitöskirjan aineistonmuodostusprosessia käsittelevä luku on aivan esimerkillinen ja olen itsekin luetuttanut sitä gradun- ja väitöskirjantekijöillä. Siinä pohditaan hyvin huolellisesti aineiston eri osien muodostumista ja niihin liittyviä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Se, että arkaluontoista aihetta on käsitelty vahvan eettisellä otteella, ei ole tehnyt tutkimuksesta mitäänsanomatonta tai liian karkeistettua, päinvastoin, tuloksena on rikas ja koskettava kuva marginaaliin jääneistä miehistä ja naisista.

Toinen Kuula-Luumin esille nostama tutkimus oli Erkki Kujalan Sodan pojat, jota varten oli haastateltu iäkkäitä miehiä, joita yhdisti – tutkimuksen kirjoittajan tavoin – kokemus sodanaikaisesta lapsuudesta. Myös tässä tutkimuksessa oli vaikea tavoittaa haastateltavia. Hyvin harva halusi muistella lapsuuden kipeitä kokemuksia. Ne haastateltavat, jotka suostuivat tutkimukseen keskustelivat vanhemmuudesta, hoivasta, perheistä ja huolenpidosta – yleensä hyvin naiserityisinä nähdyistä teemoista.

Tulevan tutkimuksen kannalta onkin traagista, että haastattelija oli sopinut haastateltaviensa kanssa, että aineistoja käytetään vain tähän tutkimukseen. Hän ei myöskään ollut valmis ottamaan vielä elossa oleviin haastateltaviin yhteyttä ja kysymään lupaa aineiston arkistointiin – siitäkään huolimatta, että usea haastateltava oli korostanut, miten tärkeää on tämän vaietun aiheen tutkiminen. Tutkija piti epäeettisenä muistuttaa haastateltaviaan raskaasta ja tunteikkaasta haastattelutilanteesta, joka usein päättyi kyyneliin.

Arja Kuula-Luumi korosti tässä menetelmällisen tutkimusetiikan (arkistointiin pyydetään haastateltavien lupa yms) ja tutkimussuhteen etiikan eroa. Tutkijalle saattaa muodostua ajatus tutkimussuhteesta intiiminä, salattuna ja yksityisenä, jonakin joka ei saa vuotaa muille. Tämä oletus on yleinen, mutta usein totta ainoastaan tutkijan mielessä. Haastateltaville kyse ei ole mistä tahansa kahden vertaisen intiimistä keskustelusta, vaan institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa kohdataan tutkija ja tuotetaan aineistoa tutkimuksen tarpeisiin.

Tietoarkistossa on useinkin kysytty jälkikäteen eri tutkimuksiin osallistuneilta haastateltavilta lupaa aineistojen arkistointiin. 98 prosenttia tavoitetuista haastateltavista on antanut luvan aineistonsa arkistointiin. Osa on ollut vihaisia tajutessaan, että aineisto oli alunperin tarkoitettu vain kertakäyttöiseksi.

Tutkimuksissa olisikin aina kysyttävä haastateltavien omaa näkemystä aineistojen arkistoinnista ja jatkokäytöstä, eikä tehtävä olettamuksia, joiden nojalla ainutlaatuiset aineistot on lainmukaisesti hävitettävä.

Häiritsevät lomakkeet?

Usein tutkijat eivät halua antaa tutkittavilleen pitkiä ja monimutkaisia lomakkeita luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Onkin totta, että tutkittavat eivät välttämättä halua lukea pitkiä tekstejä, vaan pitävät lomakkeiden olemassaoloa osoituksena tutkimuksenteon asianmukaisuudesta. Lain mukaan tutkittavia on kuitenkin informoitava niin tutkimuksesta kuin aineiston jatkokäytöstä. Siksi lomakkeita edelleen pitää tehdä, mutta ne pitäisi saada mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helppolukuisiksi.

Tietoarkiston sivuilta löytyy esimerkki tutkittavien informaatiolomakkeesta. Siitä – kuten muustakin Tietoarkiston sivujen materiaaleista – voi ottaa mallia omaan tutkimukseensa.

Tutkimussuhteen häirinnän uhallakin tutkittavia on informoitava ja aineistot tulisi arkistoida – avoimuus on yksi tieteentekemisen keskeinen ominaisuus. Tätä edellyttää yhä useampi tutkimusrahoittaja. Esimerkiksi Suomen Akatemia suosittelee tutkimusaineistojen säilyttämistä oman tieteenalan kansallisissa tai kansainvälisissä arkistoissa. Samaa vaatii yhä useampi tiedejulkaisu. Kannattaa muistaa myös se, että tutkimusaineistojen tuottaminen kartuttaa tutkijan ansioluetteloa.

Niin tutkijoilla kuin tutkittavilla voi olla huoli siitä, miten arkistoituja aineistoja tulevaisuudessa voidaan käyttää. Tyypillinen huoli on se, että tutkittava voidaan tutkimuksista tunnistaa. Tässä ja muissakin huolissa pitää luottaa tulevien tutkijoiden ammattitaitoon sekä arkistojen tiukkoihin käyttöehtoihin. Ihmistieteilijät ovat pääosin sisäistäneet tutkimuksenteon eettiset periaatteet niin, että sekä haastattelujen antaminen että niiden arkistoiminen on täysin turvallista.

Tutkimusetiikan neljä hyvää

Filosofi Helena Siipi käsitteli iltapäivässä jo aiemmin tarkasteltuja teemoja uudesta näkökulmasta – joka sai minutkin miettimään, josko olisi aika rakentaa tutkimusetiikkaluento uudella tavalla.

Siipi määritteli tutkimusetiikan neljän hyvän toteutumisella: tieteen hyvä, tutkijan hyvä, tutkimuskohteen hyvä sekä yhteiskunnan ja ympäristön hyvä. Kun ne kaikki toteutuvat, kyseessä on eettinen tutkimus. Tai ehkä realistisemmin: kun pyritään ottamaan ne kaikki huomioon, syntyy eettisesti kestävää tutkimusta.

Tieteen hyvä syntyy noudattamalla hyvän tieteellisen tutkimuksen käytäntöjä. Hyvin ja huolellisesti tehty tutkimus on myös eettistä tutkimusta. Tällöin lopputuloksena on tieteellisen tiedon päämäärän mukaista uutta tietoa. Hyvien tieteellisten käytäntöjen loukkaaminen – esimerkiksi plagiointi – eivät sellaista tuota.

Myös huono tutkimus saattaa olla eettisesti kestävää. Tärkeää on tällöin tutkijan intentio: hän on pyrkinyt tekemään hyvää tutkimusta ja toteuttanut tutkimuksen niin hyvin kuin osaa, pyrkii tekemään eettistä tutkimusta. Hyväksi tutkijaksi tullaan vain tekemällä, oppimalla ja harjaantumalla. Uran tai koulutuksen alkuvaiheissa saattaa tulla virheitä, mutta niistä opitaan, eikä niitä toisteta.

Tieteen ja tutkijan hyvä eivät tietenkään ole irrallaan toisistaan. Tutkijan hyvä liittyy niihin asioihin, joita tutkijana haluamme saavuttaa. Haluamme tehdä hyvää tutkimusta mutta myös saavuttaa tohtorin tutkinnon tai dosentuurin, saada mainetta, kunniaa, rahoitusta ja työpaikkoja – ja näiden pitäisi tietysti tulla juuri niiden tutkijoiden osaksi, jotka ne ansaitsevat.

Tutkijan hyvä liittyy myös toisiin tutkijoihin, muiden tutkijoiden hyvän kunnioittamiseen. Nämä mainitaan myös tutkimuksenteon hyvien käytäntöjen osana: toisiin tutkijoihin tulee asianmukaisesti viitata, toisille tutkimuksille ja tutkijoille tulee antaa se arvo, joka heille kuuluu. Tutkimusetiikan loukkauksia ovat tässä yhteydessä muiden tutkijoiden vähättely sekä puutteellinen tai epäasiallinen viittaaminen. Sitä voi olla myös tekijyyden manipulointi, omien ansioiden paisuttelu tai monenlainen epäasiallinen toisten tutkijoiden työn vaikeuttaminen. Meillä on vastuita ja velvoitteita myös toisia tutkijoita kohtaan. Tosin on vaikea sanoa, miten milloinkin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa huomaisi kollegan toimivan väärin. Joskus myös oman jaksamisen rajat saattavat tulla vastaan tilanteissa, jossa toinen tutkija kaipaa apua tai tukea.

Tutkimuskohteen hyvä tarkoittaa tutkimuskohteen kunnoittamista. Siihen liittyy paitsi oikeanlainen toiminta myös oikeanlainen asenne. Mitä kunnioittava kohtelu milloinkin tarkoittaa, riippuu tietysti tutkimuskohteen ominaislaadusta ja erityispiirteistä. Joskus – esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa – tutkimuskohteen hyvä saattaa olla ristiriidassa tieteen ja tutkijan hyvän kanssa.

Kun tutkimuskohde on ihminen, riippuu pitkälti ihmisestä itsestään, mikä on hänen käsityksensä siitä, mikä on hänelle hyvää. On kunnioitettava tutkittavan omaa näkemystä, hänen itsemääräämisoikeuttaan, yksityisyyttään ja tietosuojaansa. Luonnollisesti on pyrittävä välttämään tutkimuskohteen vahingoittamista. Joskus eettisiä kysymyksiä tulee esiin myös ei-ihmisiä, esineitä tutkittaessa: kirjeet, hautalöydöt, päiväkirjat, uskonnollinen esineistö. Niilläkin on vahva yhteys ihmisiin, joten on mietittävä, kenen hyvää pyrimme suojelemaan ja ketä kunnioittamaan.

Neljäntenä kohtana Helena Siipi nosti esiin yhteiskunnan ja ympäristön hyvän. Ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä, mitä ne ovat. Mikä on tutkimuksen paikka yhteiskunnassa? MIkä on hyvä ympäristö? Minkälainen on hyvä yhteiskunta? Käsityksemme saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Dia: Helena Siipi

Dia: Helena Siipi

Siipi nosti tässä yhteydessä esiin sen, että tutkimuslupa tutkittavilta ja eettisen toimikunnan lupa tutkimukselle on asianmukaisesti hankittu. Erilaiset sidonnaisuudet esimerkiksi rahoittajaan ilmoitetaan tutkittaville ja julkaistavissa tutkimuksissa. Itse näkisin tässä yhteydessä tärkeäksi huomioida myös erilaiset henkilökohtaiset sidonnaisuudet ja paikantumiset, joiden avaaminen on keskeinen osa ihmistieteiden tutkimusetiikkaa – vaikka siihen ei tämän päivän tilaisuudessa puututtukaan.

Rahoittajien vallasta puhutaan yllättävän vähän ihmistieteissä. Rahoittaminen tai rahoittamatta jättäminen nähdään usein toimeentulokysymyksinä. Ilman rahaa jäänyt joutuu etsimään toimeentulonsa muualta ja rahoitettu ryhtyy innolla tekemään tutkimusta. Suuri osa yliopistossa tehtävää tutkimusta tapahtuu ulkopuolisella rahoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että Suomen Akatemia ja erilaiset säätiöt käytännössä päättävät, minkälaista tutkimusta yliopistoissa tehdään – puhun tässä siis lähinnä humanistisesta tutkimuksesta, joka ei juurikaan saa rahoitusta yrityksiltä tai muilta rahoittajatahoilta. Rahoittajilla on siis suuri vastuu – myös eettinen vastuu – siitä, mitä Suomessa tutkitaan ja mitä ei.

Meidän humanistien pitäisi ehkä entistä tarkemmin miettiä – paitsi edellä mainittuja hyviä – omien tutkimuksiemme tuottaman tiedon merkitystä. Mihin tuottamaamme tietoa käytetään? Mitä vaikutusta tuottamallamme tiedolla on? Mitä me voimme tai emme voi tutkia? Mitä meidän täytyisi, mitä meidän olisi velvollisuus tutkia? Lisäävätkö vai vähentävätkö tutkimuksemme eriarvoisuutta ja syrjintää? Keiden hyvää tutkimuksemme edistävät?

Eettiset yllätykset

Tutkija Kaisa Ilmonen kysyi Turun yliopiston humanisteilta, mitä tutkimuseettisiä ongelmia tai yllätyksiä he ovat työssään kohdanneet. Vastauksia tuli erittäin vähän, mikä saattoi johtua kyselyn ajoittumisesta juuri pääsiäisen alle. Toisaalta vastaamattomuus kuvaa tiedekunnan sisäistä jakautumista tutkimuseettisten kysymysten suhteen. Toisilla tieteenaloilla tutkimuseettisiä kysymyksiä ei pohdita käytännössä ollenkaan, toisilla ne taas ovat jokapäiväisen pohdinnan kohteena (jolloin niissä ei välttämättä ole mitään “yllättävää”).

Ilmosen vastaanottamat tutkimuseettiset pohdinnat liittyivät samoihin teemoihin, joita etiikkaseminaarissa oli jo käsitelty. Niissä pohdittiin vähemmistöjä koskevaa tutkimusta, lapsia ja nuoria koskevaa tietoa sekä eettiseen tutkimuskirjoittamiseen ja tiedontuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Ne olivat siis ihmistieteellisen tutkimuksen arkeen ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä.

Ilmonen nosti esiin verkostakin löytyvän tuoreen Riikka Taavetin tutkimuksenOlis siistiä jos ei tarvis määritellä – kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus, jossa eettisiä sukupuoleen, seksuaalisuuteen, nuoruuteen, alaikäisyyteen ja vähemmistöihin liittyviä eettisiä kysymyksiä pohditaan tarkasti.

Yleisökeskustelussa nostettiin esiin myös eettisen pohdinnan pakollisuus myös sellaisissa tutkimuksissa tai rahoitushakemuksissa, joissa se ei tutkijan itsensä mielestä olisi välttämättömyys. Eettisestä pohdinnasta tulee tällöin performanssi, mikä tarkoittaa sitä, että se vain mekaanisesti suoritetaan, kun tutkimuseettisen pohdinnan tulisi olla osa tutkimuksen teon prosessia: suunnittelua, toteutusta, aineiston käsittelyä, kirjoittamista ja tiedon välittämistä.

Humanistisen tutkimuksen Janus-kasvoista – Etiikkailtapäivässä opittua. Osa I

Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti 27.4.2015 iltapäiväseminaarin tärkeästä aiheesta: tutkimusetiikasta. Puhujiksi oli pyydetty aiheen ammattilaisia: Veikko Launis, Arja Kuula ja Helena Siipi pitivät kukin erittäin asiantuntevan ja valaisevan puheenvuoron. Lopuksi tutkija Kaisa Ilmonen kokosi yhteen laitoksen henkilökunnalle lähetetyn eettisiä ongelmia koskeneen kyselyn tuloksia. Iltapäivän puhetta johti professori Susanna Paasonen. Tilaisuus oli virkistävä, informatiivinen ja antoi paljon uutta ajateltavaa, vaikka tutkimuseettiset kysymykset eivät uskontotieteilijälle olleet ennestäänkään vieraita.

Eri oppiaineiden erilaiset suhtautumiset

Yllättävää olikin todeta, miten eri tavoin tiedekunnan eri oppiaineissa eettisiä kysymyksiä käsiteltiin. Kulttuurien tutkimuksessa ja eritoten uskontotieteessä eettisiä asioita mietitään päivittäin, ne ovat elimellinen osa kaikkea tutkimuksen tekoa.

Taiteiden tutkimukseen eettiset kysymykset ovat viime vuosina nousseet keskustelunaiheeksi uudenlaisten tutkimusasetelmien ja aineistojen myötä sekä rahoittajien vaatimuksesta – edellyttäähän esimerkiksi Suomen Akatemia tutkimusrahoitusta hakevia pohtimaan tutkimuksensa eettistä problematiikkaa. Jokaisen tutkijan olisi opittava artikuloimaan tutkimuseettisiä kysymyksiä.

Kieliaineissa eettiset kysymykset tuntuivat olevan pääosin vieraita, mutta sinnekin eettisesti problemaattiset tutkimusasetelmat ovat tulollaan. Kuten Susanna Paasonen tiivisti: tutkimuseettiset kysymykset koskevat kaikkia.

Kenen etiikkaa?

Eri oppiaineiden erilainen etiikkasuhde on ymmärrettävä, jos tutkimusetiikan ajatellaan liittyvän nimenomaan tutkijan ja informantin väliseen vuorovaikutukseen ja informantin anonymiteetin suojeluun – mitä se usein onkin. Mutta kun nähdään tutkimusetiikka laajemmin, niin kuin sen tulisikin nähdä, huomataan, että eettiset kysymykset kulkevat läpi koko tutkimustyön prosessin.

Eettistä tutkimusta tehdään noudattamalla hyvän tieteellisen käytännön periaatteita, jotka Tutkimuseettinen neuvottelukunta on uudistanut vuonna 2012. Tutkimusetiikan kulmakiviä on viittaamiskäytäntö, toisten tutkijoiden työn asianmukainen kunnioittaminen. Ja itsestään selvästi siihen kuuluu sellaisten toimien kuin anastaminen ja plagiointi välttäminen.

Tarkemmat, ihmistieteitä koskevat eettiset ohjeet on myös uudistettu muutama vuosi sitten ja niihin meidän kaikkien tulisi huolella perehtyä. Nykyisin jokaisesta yliopistosta löytyy toimikunta, joka pyydettäessä arvioi ei-lääketieteellisten tutkimussuunnitelmien eettisyyden. Jos suunnitteilla olevaan tutkimukseen osallistuminen saattaa aiheuttaa tutkittaville joko suoraa tai välillistä vahinkoa, on toimikunnalta pyydettävä lausuntoa – pro gradu -tutkielmien kohdalla ohjaaja on pääosin vastuussa tutkimuseettisten kysymyksien huomioonotosta. Monet rahoittajat ja yhä useammin myös tieteelliset julkaisut edellyttävät toimikunnan lausuntoa.

Iltapäivässä puhunut professori Veikko Launis on TY:n eettisen toimikunnan puheenjohtaja. Seuraavassa kirjoitan pääosin hänen esityksensä pohjalta.

Janus-kasvoinen tutkimusetiikka

Professori Launiksen mukaan tutkimusetiikalla on kahdet eri suuntiin katsovat kasvot. Tällä hän tarkoitti kahta tutkimuseettisen katsomisen tapaa, kahdenlaisia kysymyksiä joita tutkimusetiikan alla tehdään. ,

Ensimmäiset kasvot katsovat tutkimuksen tekemisen etiikkaan eli tutkimuksen tekoon liittyviin metodologisiin kysymyksiin. Ne liittyvät tutkimuksenteon prosessiin kokonaisuudessaan mutta myös tutkimustulosten kirjoittamiseen, tulosten julkistamiseen ja mahdollisesti jopa tutkimustuloksista puhumiseen julkisuudessa. Näihin eettisiin kysymyksiin vastaukset linjataan hyvän tieteellisen käytännön ohjeistuksissa. Teemoista puhui erityisesti Helena Siipi, jonka alustukseen palaan myöhemmässä kirjoituksessani.

Tutkimusetiikan toiset kasvot katsovat tutkimuskohteeseen ja tämän oikeuksiin. Tutkimuksen kohteena voi olla alue, eläin, esine, ihminen, kuollut ihminen, kulttuuri, kieli, tapa, käytäntö, lainsäädäntö tai monenlainen muu seikka. Tutkimuskohteilla on omanlaisensa moraalinen status. Jos tutkimuskohteen moraalinen status on korkea, tarvitaan eettistä ennakkoarviointia. Se ei liity siis pelkästään yksittäisten ihmisten tutkimiseen, vaan myös monenlaisen inhimillisen toiminnan tutkiminen edellyttää eettistä hereilläoloa. Maailman muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi eettiset kysymykset lisääntyvät ja monimutkaistuvat nekin.

Tutkimuksen teon keskeiset eettiset periaatteet. Dia: Veikko Launis

Tutkimuksen teon keskeiset eettiset periaatteet. Dia: Veikko Launis

Voiko humanistinen tutkimus tappaa?

Professori Launis nosti esiin keskeiset tutkimuseettiset periaatteet, joiden mukaan niin ihmiselämää kuin ihmisarvoakin on aina kunnioitettava. Lisäksi on huolehdittava tutkittavien autonomiasta, heidän itsemääräämisoikeudestaan.

Tutkimuksenteon ehdoton lähtökohta on se, että tutkittavien elämä ei saa millään tavoin vaarantua, mutta on olemassa hauraita ja haavoittuvia ihmisryhmiä tai tiukkarajaisia ja hierarkkisia yhteisöjä, joihin kohdistuvat tutkimukset saattavat suoraan tai välillisesti vahingoittaa tutkittavia henkisesti tai fyysisesti. Esimerkiksi naisten asema saattaa yhteisössä olla niin rajoitettu, että tutkimukseen osallistuminen tai tutkijalle esitetyt näkemykset saattavat johtaa yhteisön sisällä rangaistukseen. Traumaattisten muistojen käsittely voi ravistella haastateltavan mieltä tai aiheuttaa ahdistusta.

Vakavasti sairaiden, hyvin iäkkäiden, traumaattisia asioita kokeneiden ihmisten, kidutettujen tai muuten heikkojen tai haavoitettujen ihmisten tutkiminen voi haurastuttaa entisestään tutkittavien fyysistä tai henkistä terveyttä. Myös tutkija saattaa olla vaarassa tutkiessaan esimerkiksi rikollisuutta, monikulttuurisuutta tai vaikkapa Muhammad-pilakuvia. Monet tutkijat varovatkin puhumasta julkisuudessa pelätessään sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa raivoa ja loanheittoa, joka saattaa myös konkretisoitua arjessa.

Ajatus siitä, että humanistinen tutkimus vahingoittaisi tutkittavia, on intuitiivisesti vieras. Mutta kun asiaa pohtii lähemmin, erityisesti uskontotieteen kohdalla, ei ajatus olekaan täysin mahdoton.

Tutkijan vastuu

Vaikka informanteille tuleekin tehdä selväksi, että heidän tutkimukseen osallistumisensa on vapaaehtoista, on vastuu viime kädessä aina tutkijalla. Tutkijan on huolehdittava tutkittaviensa hyvinvoinnista tutkimuksen aikana, ja pohdittava, mitä mahdollista haittaa tutkimukseen osallistumisesta tutkittavalle on tutkimuksen jälkeen. Usein tämä liittyy esimerkiksi siihen, millä tavoin tutkittavat anonymisoidaan tutkimusjulkaisuissa, ettei heidän henkilöllisyytensä ole vaarassa paljastua.

Erityisen varovainen pitää olla edellä mainittuja haavoittuvia ryhmiä tutkittaessa. Haavoittuvina ryhminä voidaan lisäksi nähdä vaikkapa lapset, raskaana olevat naiset, sairaat, vangit, turvapaikanhakijat, varusmiehet, vanhukset ja jo aiemmin haavoittuneet, joita tutkijalla ei ole lupa uudelleen haavoittaa. He saattavat myös olla tilassa tai tilanteessa, joka tekee hankalaksi tutkimuksesta kieltäytymisen. Jokainen meistä on jossain elämämme vaiheessa haavoittuva.

Tärkeää on, että eettisiä kysymyksiä pohditaan ennen tutkimukseen ryhtymistä, jotta vahingot tai haitat jäisivät mahdollisimman pieniksi. Kaikkea ei voi ennakoida, mutta monenlaisiin asioihin voi ja pitää varautua.

Professori Veikko Launiksen dia ihmiselämän kunnioittamisesta

Professori Veikko Launiksen dia ihmiselämän kunnioittamisesta

Onko kuolleella ihmisarvoa?

Keskeinen ihmistieteellinen lähtökohta on ihmisarvon kunnioittaminen. Iltapäivässä käytiin keskustelua edesmenneiden ihmisten tutkimuksesta – jota historiassa, mutta myös muissa oppiaineissa luonnollisesti tehdään päivittäin. Missä vaiheessa ihmisen kuolemasta on kulunut niin kauan aikaa, että hänen kirjeitään ja muita yksityisiä tekstejään voidaan käyttää tutkimuksen aineistona? Nauttivatko kuolleet yksityisyyden suojasta? Saako heidän kunniaansa loukata?

Missä vaiheessa voimme tutkimuksessa kertoa ikäviä asioita edesmenneistä tutkittavistamme? Kriittisesti aineistoihin suhtautuvan tutkimuksen tehtävänä on myös sanoa asioita, joista tutkittavat eivät ole samaa mieltä. Mutta kun kuvaamme kriittisesti henkilöitä, jotka eivät voi enää puolustautua? Miten vetää raja eettisen ihmisarvon kunnioituksen ja mahdollisen asioiden poislakaisun tai salailun välille?

Tutkittavilla on itsemääräämisoikeus, mikä tarkoittaa oikeutta suostua tai olla suostumatta tutkittavaksi. Siihen kuuluu myös oikeus vetäytyä tutkimuksesta ilmoittamatta syytä. Tutkittava voi myös itse valita, mitä asioita hän kertoo tutkijalle, mitä jättää kertomatta. Vastuu on viime kädessä kuitenkin tutkijalla. Mielestäni tämän vastuun pitäisi koskea myös tutkimusta, jota tehdään jo edesmenneistä. Siinäkin ihmisarvon kunnioituksen tulisi olla etusijalla.

Velvollisuus tutkia?

Joskus tutkija voi jättää tutkimatta jotain tärkeäksi katsomaansa aihetta, koska on liian varovainen eettisessä pohdinnassaan. Launis nosti esiin omissioharhan käsitteen: kun ei tee mitään, ei myöskään tee virheitä. Emme voi varmuuden vuoksi jättää tekemättä tutkimusta sen takia, että joku saattaa siitä pahoittaa mielensä. Monet tutkimuksista ovat sellaisia, että joku pahoittaa mielensä. Silti tutkiminen jatkuu.

Jos vaarana on, että tutkimus vahingoittaa tutkittavia, on tutkimuksen haittoja ja hyötyä pohdittava tarkasti. Jos jätämme tutkimatta pelätessämme tutkittavien vahingoittamista, voi olla että heitä mahdollisesti paljon hyödyttävä tai voimauttava tutkimus jääkin tekemättä.

Tutkijalla on eettinen velvollisuus tutkia ja tuottaa uutta tietoa, vaikeistakin aiheista, haavoittuvistakin ihmisryhmistä. Myös tutkimuksen tuottamaa hyötyä voi arvioida etukäteen. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta tietoa. Se voi tavalla tai toisella hyödyttää tutkittavia. Lisäksi se voi omalta pieneltä osaltaan parantaa maailmaa: lisätä oikeudenmukaisuutta, kasvattaa tietoisuutta maailman ongelmista, vähentää köyhyyttä, syrjäytymistä tai eriarvoisuutta, säilyttää kulttuurisia arvoja tai kasvattaa tietoa kulttuurillisesta monimuotoisuudesta.