Lähdin huhtikuussa opiskelija-avustajana mukaan kaksipäiväisille Eläintutkimuksen ja uskontotieteen päiville, jotka Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES) ja Suomen uskontotieteellinen seura (SUS) järjestivät yhteistyössä. Vaikka viimeisen vuoden aikana Zoomista on ehtinyt muodostua hyvinkin (lue: liiankin) tuttu kaveri luentojen seuraamiseen, jännitin tietoteknisen osaamiseni tasoa etukäteen.
Arkielämää jäsentäväksi normiksi vakiintuessaan on etätyöskentelyn ja kaikenlaisen ”etäilyn” hohto alkanut jo hiipua, kun aihetta on ehditty koronavuoden ajan pyöritellä niin julkisuudessa kuin kotiseinien sisällä – ehkä jopa kyllästymiseen asti, voisi joku sanoa. Tämänkin uhalla nostan teeman esiin vielä kerran, sillä konferenssi tarjoaa tapahtumana kiinnostavan taustan, jota vasten peilata etäilyn vaikutuksia. Asettaako etänä tapahtuva yhteydenpito armottomat rajoitteet konferenssin perimmäiselle eetokselle, joka nojaa sosiaaliselle tieteen tekemiselle?
Konferenssit lähtevät usein liikkeelle nimenomaan ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, jotka tarjoavat väylän verkostoitumiseen ja nostavat ajankohtaisen tutkimustiedon valtavan informaatiovyöryn alta esiin. Konferenssissa puhuja saa mahdollisuuden tuoda ajatuksensa varsin elävästi tähän aikaan – siis hetkeen, joka on irrallaan kirjan kansien rajoitteista, ja joka avaa väylän vuorovaikutteisuuteen puhujan ja kuulijan välillä.
Verkko tuo konferenssiin kuitenkin uudenlaista dynamiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Avustajan näkökulmasta konferenssia seuratessani huomasin ilokseni, ettei chat-kenttä jäänyt milloinkaan tyhjäksi. Kirjoitetussakin muodossa esitetyt kysymykset herättelivät keskustelua ja toivat esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toki kehonkielen ja äänenpainojen loistaessa poissaolollaan jouduin tulkitsijana suunnistamaan vajanaisten aistien varassa. Pimeä, kasvoton ruutu ei paljasta, kuinka moni koki kynnyksen esittää ajatuksensa ääneen liian korkeana.
Oli kyseessä etäkonferenssi tai kohtaaminen fyysisessä tilassa, herättävät taidokkaasti rakennetut esitykset kuulijoissa epäilemättä laajan tunteiden ja ajatusten kirjon. Ehkäpä verkkotapahtumia varjostaakin jonkinlainen värittömyyden illuusio, kun kyseisten tunteiden vaihto katkeaa verkon mukanaan tuomaan kankeuteen. Syvemmän tason keskustelun luominen voi olla aidosti hankalaa tilassa, jossa puheenvuorot ovat katkonaisempia ja inhimillisyyden sävyt katoavat kasvottomien kysymysten ja vastausten tasaiseen vuorotteluun.
Ihmiskontaktit joutuvat mukautumaan tilallisesti ja ajallisesti ahtaampaan tilaan, kun epäviralliset kohtaamiset itse konferenssin ulkopuolella jäävät pois. Viedessään verkko kuitenkin myös antaa. Ruudun takana ihmiset ovat samalla viivalla, ja osalle sen tarjoama suoja voi itseasiassa helpottaa toisen lähestymistä ja puheenvuoron pyytämistä. Etäyhteydet mahdollistavat osallistujan näkökulmasta myös aivan uudenlaista vapautta: konferenssiin voi ottaa osaa vaikkapa lenkkipolulta. Yksilötason rinnalla liikkuvuus laajenee koskemaan ihmisiä myös globaalilla tasolla, sillä kuka vain toiselta puolen maailmaa voi osallistua Suomessa järjestettävään konferenssiin.
Hymynaamaisen emojin saattelemanakaan viesti chat-kentässä tuskin koskaan korvaa aitoa inhimillistä läsnäoloa. Jos laajemman viestinnällisen todellisuuden viitoittamaa tietä on kuitenkin uskominen, tulee myös konferenssien järjestäminen muotoutumaan yhä enemmän erilaisten hybridimuotojen ympärille. Osallistujina olemme yhdessä rakentamassa vuorovaikutteisuutta, jonka ”etiketti” ei ehkä vielä ole saanut vakiintuneita raamejaan.
Myös omassa mielessäni pyöri kysymyksiä laidasta laitaan. Onko kamera tarkoitus pitää päällä? Mikä on oikea aika pyytää puheenvuoroa? Mitä jos kukaan ei vastaa kysymykseeni? Taisipa joku mainita järjestelykokouksissamme hauskasti, että etänä järjestettävä konferenssi sisältää mukavasti ”sekoilupotentiaalia”. Jälkikäteen voin ainakin omasta puolestani todeta, ettei sekoilupotentiaali onneksi koskaan aktualisoitunut hienosti sujuneen etäkonferenssin aikana, joka onnistui tuomaan ihmisiä eri puolilta maailmaa yhteen keskustelemaan teemoista, jotka kietoivat eläintutkimuksen ja uskontotieteen leikkauspintoja kiinnostavalla tavalla yhteen.
Graduni kertoo siitä, miten sekulaarin parisuhdeoppaan rakkauskäsitys muuttuu, kun siitä tehdään kristillinen versio. Mutta minkälaiset asiat sattuivat osumaan kohdilleen, jotta graduni lopulta latautui Turun yliopiston julkaisuarkistoon? Ja mitä sellaista graduprosessistani opin, josta voisi olla toisille opinnäytetyötä tekeville iloa?
(1) Yllättävien olosuhteiden keskellä voit ehkä tarttua johonkin, josta haaveilit nuorena
Jokin graduprosessia aina kehystää, halusimme tai emme. Vuosi 2016 taittoi monta kasvukäyrää elämässäni. Isäni kuoli, silloinen parisuhteeni kariutui, lähiomaiseni sairastui ja otin lopputilin ICT- ja laatuvastaavan hommista, joihin olin 15 vuoden aikana leipääntynyt. Kävin vuoden terapiassa, tukeuduin henkiseen harjoitukseen tärkeänä kainalosauvana ja jatkoin sitten elämän puhtaaksi raivaamalta pöydältä. Olin aina halunnut kirjoittaa, joten päätin vihdoin saattaa valmiiksi sen kuuluisan ikuisen opiskelijan gradun™. Työelämän teholinssien läpi katsoessani uskontotieteilijäksi valmistumisen merkitys oli aina kutistunut motivaation saavuttamattomiin. Mutta nyt olin näkökulmien suvannossa ja halusin soudella törmältä toiselle.
(2) Aseta aikaraja, jolla on sinua motivoivia sanktioita
Aikatauluttaminen on usein tärkeämpää kuin haluaisimme. Ainakin isojen projektien maaliin saattamisessa. Suuri apu oli kun kävin Jaana Kourin vastaanotolla syyslukukauden alussa, opintojani uudelleen käynnistellessäni. Hän auttoi minua tekemään yksityiskohtaisen aikataulun gradulleni. Hänen kokemusperäisen tietonsa pohjalta oivalsin, mitä minun piti tehdä ja milloin, jotta pääsen omaan tavoitteeseeni eli valmistun seuraavaksi kesäksi.
Monet tekevät gradun paljon minua nuorempana, muiden opintojen ohessa, mutta itse olin siirtynyt työelämään jo niin kauan sitten, että kesti useamman kuukauden ymmärtää, mistä tieteessä nykyään on kyse. Hyviäkin puolia tilanteessani oli: minulla oli rahoitus tehdä gradu ja muut kesken jääneet opinnot 10 kuukaudessa. Sanktiona oli se, että jos en saisi kaikkea tehtyä määräpäivään mennessä, joutuisin maksamaan osan rahoista takaisin. Tämä tuskin motivoi kaikkia ihmistyyppejä, mutta minut se sai vauhtiin. Vaikka kasailin elämäni kaarnan paloja lautaksi, minulla oli myös vakaa, pitkälti työelämäkokemukseen perustuva usko, että pystyn tähän. Nuorena olin epävarmempi. Mutta nyt olin mielestäni jo tehnyt paljon vaativampia asioita, ja sitä paitsi tämä oli erityisen kiva asia kaiken kaaoksen keskellä!
Juuri työelämäkokemus ei ehkä kuitenkaan ollut olennaista. Olinhan saanut kandityöni aikanaan tehtyä. On toki avuksi, jos sinulla on elämänkokemusta ja itsetuntemusta, joihin voit luottaa, tai ystäviä, joilta saat realistista palautetta. Mutta gradua kirjoittaessasi pääset joka tapauksessa hankkimaan kokemusta ja kontakteja. Ehkä keksit jotain aivan muuta kuin minä, joka motivoi sinua priorisoimaan graduprosessia ja palkitsemaan itseäsi siitä? JP Jakosen kirjaa Stressivapaa johtaja tulee mieleen suositella. Se on täynnä käytännöllisiä elämäntapa- ja asennevinkkejä, joiden keskiössä on elinympäristön ja sisäisen elämän järjestäminen sekä priorisoiminen siten, että pystyy käyttämään aikansa siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.
(3) Uskalla valita itseäsi innostava aihe, vaikka se olisi täysin tuntematon tai “nolo”
Nuorena opiskelijana olin tavattoman samaistunut kirjoituksiini ja intresseihini, ajattelin niiden osoittavan, millainen ja varsinkin miten erityinen Minä olen. Se asenne kylmäsi mahdollisuuteni löytää jotain uutta, koska olin liiaksi kiinni keksityssä imagossa, jota huomaamattani ruokin. Nyt elämäni oli sopivasti niin levällään, että oli turha uskotella edes itselleni, että olin juuri tehnyt täydellisen V-tyylin alastulon.
Olin tehnyt kandini Matti Kamppisen ohjauksessa vuonna 1997, ja hän sattui hoitamaan professorin virkaa, kun palasin gradua tekemään. Minulla ei ollut mitään valmista aihetta, joten Matti ystävällisesti ehdotti muun muassa transhumanismia. Pyörittelin Matin ehdottamaa lähdekirjaluetteloa pari päivää. Aihepiiri tuntui tutulta, mutta myös äärimmäisen tylsältä, kuivalta, “samalta”. Huomasin haluavani haastaa itseäni tutkimaan jotain, mitä en ollut aiemmin tutkinut, ehkä jopa lähteä etnografian polulle. Meninkin paikalliskirjastoon ja katsoin, löytyisikö sieltä mitään kiinnostavaa. Huomasin piilottavani poveeni parisuhdeoppaita!
Kun seuraavassa seminaaritapaamisessa esittelin aihettani, “Parisuhdevalmennusten ihmiskuvat: kumppanien välisen tavoitetilan metaforat ja niiden taustalla olevat ihmiskäsitykset”, Matti piti sitä yllättävänä vetona. Niin pidin minäkin. Ideapaperissani luki, “minua kiinnostaa millaista parisuhdevalmennusta nykyään annetaan, millaisiin ihmiskuviin valmennukset pohjautuvat ja etenkin millaisena kumppanien välinen tavoitetila tai parisuhdeonnellisuus nähdään”. Minulle oli jo syntynyt sisäinen aistimus, että tästä aihepiiristä näköjään lähden liikkeelle, ja katson miten käy tai ei käy. Kannustin itseäni, että teen vain niin hyvin kuin osaan ja siirryn sitten seuraavaan asiaan.
Prosessia tietysti helpottaa, jos kandityön aihe edelleen puhuttelee ja pääsee hyödyntämään aiempia tutkimuksiaan. Joillekin graduprosessi on suoraviivaisesti läpi opintojen kehkeytyvä jatkumo. Voi olla, että he ovat osuneet kerralla riittävän merkitykselliseen aiheeseen. Ja meitähän on moneksi: joillekin gradu on lähinnä välttämätön paha esimerkiksi matkalla siihen opettajan unelma-ammattiin. Silloin innostavin ja paras aihe saattaa olla se kaikkein ”tylsin”, johon ei tule tuhlattua yhtään ylimääräistä minuuttia.
(4) Kerää alusta asti kiinnostavia teoreettisia näkökulmia, vaikka ne olisivatkin vanhoja
Matti sanoi myös, että tutkimussuunnitelmani perusteella valitsemaani aihetta kannattaa tutkia. Hän ja seminaarilaiset auttoivat minua etsimään kiinnepisteitä aiemmasta tutkimuksesta, erilaisten parisuhdeorganisaatioiden yhteystietoja ja niin edelleen. Kuunneltuaan sekavia ensihahmotelmiani teoreettisesta lähestymistavasta Matti suositteli George Lakoffin ja Mark Johnsonin klassikkokirjaa Metaphors We Live By. Olin sen aikoinaan lukenut ja se tuntui kestäneen aikaa hyvin, joten otin sen ensimmäiseksi teoreettiseksi apuvälineekseni. Vanhat hyvät ideat voi usein asettaa kehityskeskusteluun uudemman tutkimuksen kanssa, kuten myöhemmin huomasin.
(5) Käy kylillä hakemassa kosketuspintaa
Kirjoitan tätä koronapandemian vallittua melkein vuoden, joten tiedä sitten miten virtuaalisia kylät tulevaisuudessa ovat, mutta seuraava askel minun prosessissani oli tutustua aiheeseeni liittyviin toimijoihin ja verkostoihin. Merkittäväksi toimijaksi parisuhdevalmennusten kentällä osoittautui Parisuhdekeskus Kataja ry, jonka järjestämille Parisuhdepäiville lähdin naisystäväni kanssa. Kenttäkokemukseni perusteella parisuhdemaailmaan kytkeytyvien vertaistukiryhmien loputon verkosto vaikutti entistä mielenkiintoisemmalta tutkimuskohteelta. Tilaisuudessa esimerkiksi Terhi Ketola-Huttunen kertoi Sue Johnsonin tunnekeskeisen parisuhdeterapiamallin pohjalta aiheesta “Riitelyn kehältä aitoon kohtaamiseen”. En siihen silloin vielä tarttunut, mutta sain asiaan konkreettista kosketuspintaa, joka ehkä myöhemmin osaltaan vaikutti aihevalintani tarkentumiseen.
Kirkon tarjontaa parisuhdepäivillä
(6) Anna idean elää ja kehittyä
Haaveilin siis pääseväni kysymään asioita ihmisiltä itseltään. Niinpä aiheeni sai muodon “Parisuhde ja henkisyys: parisuhteen ja henkisen polun tavoitteisiin liittyvät metaforat”. Tutkimussuunnitelmassani luki, että “tarkoitukseni on tutkia sitä, millaisena toisaalta (a) parisuhteen tavoitteet ja toisaalta (b) henkiset tavoitteet sekä niiden keskinäinen suhde ilmenevät sellaisten ihmisten puheessa, jotka katsovat olevansa jollakin henkisellä polulla”. Tein haastattelurungon ja kolme koehaastattelua. Ne olivat hienoja jaettuja hetkiä, joissa oltiin jonkin äärellä. Mutta en ollut ihan varma minkä. Kokeilinpa kuitenkin, jokin sisälläni huusi innoissaan!
Ei varmaan kannata huvikseen koluta kaikkia mahdollisia lähestymistapoja, mutta jos et yhtään tiedä, miten ideasi toteuttaisit — ja jos aikaa ja energiaa riittää — on parempi kokeilla jotain kuin vain pohtia. Sen kun aina itse muistaisin!
(7) Luovu ideoista, joilla et pääse perille
Purkaessani haastatteluja tajusin, että olin paikoittain kysellyt liian abstrakteja ja ympäripyöreitä. En edes tarvinnut kenenkään muun mielipidettä nähdäkseni, että tällä menetelmällä en löytäisi perille vievää polkua. Tai siis ehkäpä olisin löytänyt, mutten asettamani aikataulun puitteissa. Palasin ajatukseen, että aineistonani toimivat kirjalliset parisuhdeoppaat. Tuntui, että pitäydyin innostavan ideani äärellä, mutta päästin irti lankakerästä, jota purkaessa se oleellisin eli punainen uhkasi hukkua.
Olisin halunnut ottaa vertailuun parisuhdeoppaita erilaisista henkisistä perinteistä, kuten buddhalaisuudesta, mutta Tiina Mahlamäki neuvoi minua viisaasti, etten millään ehtisi kontekstualisoida montaa eri perinnettä asettamassani ajassa. Hän ja Jaana Kouri kyllä tarjosivat yhteyshenkilöt, joiden avulla olisin sitä halutessani voinut yrittää. Mutta kun yritin sovitella kudelmaani 80 sivuun, ymmärsin, että he olivat oikeassa. Homma vain näyttäisi roisilta, jos yrittäisin kutoa yhteen liian monta lankaa eri väriskaaloista. Niinpä jätin sivuun kaikki Aro gTér -perinteen mahdolliset ja mahdottomat oppaat aurinkoineen kuineen.
(8) Etsi aineisto, jonka avulla ideasi on helppo ja selkeä toteuttaa
Okei, tiesin kuitenkin kokemuksesta, että olen sinnikäs, tarkka ja suhteellisen nopea vertailemaan kirjallisia aineistoja. Niinpä kun törmäsin parisuhdeaiheiseen self help -kirjaan, josta kirjoittaja itse oli myöhemmin tehnyt kristillisen version, ideoiden metsästäjän vaistoni heräsi. Kyseessä oli tunnekeskeisen pariterapian kehittäjän Sue Johnsonin kirja Created for Connection. Olin pari vuotta aiemmin lukenut hänen kirjansa Kunpa sinut tuntisin paremmin ja nyt tajusin hänen tehneen samasta kirjasta uuden version nimenomaan kristillisille pariskunnille. Tietokoneella luettavan e-kirjan sai ostettua netistä saman tien, ja pian oli selvää, että kirjaversioiden väliset muutokset olivat riittävän suuria, jotta niistä saisi tutkimuksen aikaan. Yllättävän paljon oli myös säilytetty täysin muuttamatta, mikä teki työstä helpompaa, koska ei tarvinnut kahta täysin erilaista kirjaa vertailla. Argumentteihin oli usein melko kepeän tuntuisesti vain lisätty Jumala jonkinlaiseksi henkisen tason alkusyyksi — alkuperäistä tieteellistä argumenttia muuttamatta. En ollut ajatellut tutkia kristinuskoa, mutta mieleeni nousi asetelma, joka oli mielestäni selkeä, helppo ja nopea toteuttaa. Siinä olivat edelleen läsnä myös alkuperäisen ideani ainekset: parisuhdeneuvonta sekä henkisyyden vaikutus siihen.
(9) Lyö aihe lukkoon, kun muutkin ymmärtävät mitä aiot tehdä
Vuoden vaihteessa Turun uskontotieteen professoriksi nimitettiin Terhi Utriainen. Sattumalta olin juuri lukenut hänen kirjansa Enkeleitä työpöydällä, jossa sivuttiin monia kiinnostuksen kohteitani, kuten nyt henkisyyden ja terapian välistä vuorovaikutusta. Terhi luki tutkimussuunnitelmani, mutta olin sittemmin jo luopunut haastattelusta tutkimusmenetelmänä. Muistan elävästi, kuinka rohkenin yhden seminaarikerran viimeisillä minuuteilla esittää Terhille ideani vertailla juuri löytämiäni Sue Johnsonin kirjoja. Terhin mielestä idea oli toimiva ja kiinnostava, ja hän kannusti minua toteuttamaan sen. Hymyillen hän arvuutteli jokohan vihdoin päätän aiheeni. Olinhan sanonut graduni olevan valmis kesään mennessä. Tämä oli mielestäni yksi kriittisiä hetkiä ja päätöksiä, joiden ansiosta graduni tuli tehtyä. Olin löytänyt tarvittavat ainekset ja saanut ohjaajan hyväksynnän. Vaikka materiaali ei ollut mielestäni superhyperkiinnostavaa, suunnilleen kaikki osat minussa huusivat, että tällä tavalla saat työn tehtyä ja pääset sanomaan edes jotain sinua kiinnostavasta asiasta.
(10) Tee kova ydin ensin: se millä pääset läpi ja mitä ilman et pääse
Meinasin heti karata kehittelemään teoreettisia näkökulmia aiheeseeni. Terhi neuvoi kuitenkin ensin tutustumaan aineistoon kunnolla ja tekemään kirjojen vertailun mahdollisimman huolella. Ja katsomaan vasta sitten mitä löydän. Vietin pari viikkoa kotiarestissa kumppanini keittiön pöydän ääreen kahlittuna. Kahlasin kahta kirjaa vieri vierekkäin: joka kappaleen, lauseen ja sanan. Kirjasin kaikki muutokset läppärilleni. Tuskastuttavan hitaasti sain vertailun aikaan ja esitin sen seminaarissa gradulukuna. Sain palautetta, että vertailuni toimii, mutta että seuraavaksi tarvitaan enemmän analyysiä, tulkintaa. Joka tapauksessa minulla oli nyt valmiina graduni ydinosio, kahden kirjan vertailu. Tiesin, että sitä hieman jalostamalla pääsen läpi. Kaikki muu on plussaa. Stressitaso laski merkittävästi.
Vertailua tekemässä
(11) Pyydä apua avainartikkelien etsimisessä
Terhi vinkkasi Helen Cowien ja Michael A. Hayesin artikkelista Psychology and Religion: Mapping the Relationship, jonka avulla sain asemoitua tutkimukseni laajempien ilmiöiden kenttään. Käytin sitä johdantoluvussa ja se oli hyvä lähtölaukaus kohti aineistoni syvempää tulkintaa. Graduprosessin loppuvaiheessa artikkelin näkemykset alkoivat ilokseni vaikuttaa epävarmemmilta. Mutta oivallusmatka olisi jäänyt tekemättä, ellen olisi saanut jostain ajoissa riittävän selkeää hahmotelmaa maastosta, josta kokonaiskuvaa saattoi alkaa kaivella.
(12) Teoria on vain näkökulma, valitse jotain mikä sopii tarpeeseesi
Syyslukukaudella törmäsin terapiakulttuurin käsitteeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjassa Parisuhde ja ero. Se hämmensi minua samoin kuin ajatus yhteiskunnan psykologisoitumisesta. En millään ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Niinpä luin aiheesta suuntaan jos toiseen. En tiedä oliko se hyväksi graduni valmistumisen kannalta. Pikemminkin väänsin viimeiseen asti itseni kanssa siitä, onko mitään “terapiakulttuuria” olemassa ja mitä tulkintavoimaa sillä teoreettisena käsitteenä voisi olla. Keskustelin aiheesta Terhin kanssa useamman kerran ja hän intoutui aina paholaisen asianajajaksi, joka esitti erilaisia mahdollisia näkökulmia, kommentoi omia tulkintojani, ja antoi minun sitten ihan itse muodostaa omat mielipiteeni.
Teoreettisten käsitteiden väsymätön vatvominen ei ole välttämätöntä gradua tehdessä. Kirjoitin jo yhden version käyttämällä Arlie Hochschildin tunnetyön käsitettä, mikä toimi kohtuullisesti, mutta se tuntui minusta liian itsestään selvältä näkökulmalta aineistoon. Omaksi prioriteetikseni nousi tuossa kohden tarve löytää tuoreempi näkökulma aiheeseen. Jälkikäteen ajattelen, että vähemmälläkin teoreettisella väännöllä olisi syntynyt ihan kelpo gradu.
(13) Vaivaudu avaamaan millaista menetelmää käytät, millä perusteella tulkitset
Jokin selkeä näkökulma tutkimuksella kuitenkin täytyy olla. Muuten vain toistat sen mitä aineistosi jo sanoo. Jotain menetelmää joka tapauksessa tulet käyttäneeksi, joten kannattaa nähdä vaivaa ja avata, mitä tutkimuksen tekeminen omalla kohdallasi käytännössä sisältää. Näin minua ohjeistettiin.
Olen seurannut usean ystäväni graduprosessia sivusta ja huomannut, että hankalin, tylsin ja samalla suorastaan mystisin asia on monille juuri teorian ja menetelmän kuvaaminen. Harva tuntuu tietävän, mitä teoriaa “pitäisi” käyttää tai mitä “menetelmä” pitää sisällään. Osittain syynä lienee se, että parhaimmillaan tiede on avoin kysymys, johon pyrimme oman kokemuksemme ja hyviksi havaitsemiemme menetelmien pohjalta perustellusti vastaamaan. Se on iso kysymys ja haaste. Tämä heijastuu mielestäni myös menetelmäkirjallisuuteen. Osa menetelmäkirjallisuudesta on niin yleisluontoista ja teoreettista, että on vaikea nähdä, miten se liittyy oman tutkimuksen aiheeseen, miten sen saisi valjastettua käytäntöön. Kulttuurin tulkinnassa on toki vääjäämättä mukana omakohtaisen oivaltamisen elementti, jota ei voi tiivistää mihinkään yleispätevään kaavaan, mutta ei se ole sen enempää rakettitiedettä kuin rakettitiedekään mitään mitä ei voisi halutessaan oppia.
En olisi itsekään millään viitsinyt kirjoittaa, mitä laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi omassa gradussani käytännössä tarkoittavat. Saati selittää, miten voin kuvitella, että toimintatapani tuottaa perusteltuja tuloksia. Terhi joutuikin sanomaan, että kirjoita nyt edes jotain menetelmistäsi. Vaikeus tuntui olevan siinä, että jouduin venyttämään tavanomaisen ajatteluni rajoja kattamaan sitä, mitä oman ajatteluni käyttöteoria oikeastaan sisältää.
Kun sitten luin Pertti Alasuutarin artikkelin tutkimuksen tiimalasimallista (Theorizing in Qualitative Research), huomasin, että tämähän on aika kiinnostavaa ja selkeyttää sitä, miten minun kannattaa toimia. Ensin perustelen, miksi tutkimukseni kannattaa tehdä ja mitä tarkalleen ottaen tutkin. Mitä teoriaa ja menetelmää aineistooni sovellan? Tutkimusideaani sisältyy luultavasti jokunen oletus, joita testaan aineistoani vasten.
Minun perusoletukseni oli niinkin yksinkertainen, että jotain oleellista muuttuu, kun sekulaarista parisuhdeoppaasta tehdään kristillinen versio. Teoreettisen kehyksen muutoksen hahmottamiselle löysin Ole Riisin ja Linda Woodheadin kirjasta A Sociology of Religious Emotion, jossa puhuttiin emotionaalisista regiimeistä tai tunteiden hallintojärjestelmistä. En kuitenkaan löytänyt aiempia sovelluksia teoriasta, joten sain itse keksiä, miten sitä voi käyttää. Tämä rohkaisi minua yhdistelemään teoreettiseen arsenaaliin myös muita näkökulmia.
Teoreettisemmalle kielelle puettuna oletin, että parisuhdeoppaasta voi löytää tunneohjelman, joka tarjoaa keinoja mukautua tunteiden hallintojärjestelmään intiimisuhteiden alueella. Kristillistetyssä versiossa oletin tämän näkyvän esimerkiksi siinä, että jumalasuhdetta koskevaa ohjeistusta lisätään tai muokataan. Oletin myös, että muun muassa ohjeistuksen luonteesta voi yrittää päätellä, millaisesta kristinuskosta kirjassa on kyse. Näistä lähtökohdista muodostui tutkimusstrategiani eli tiimalasin ylempi kuppi.
Seuraavassa tutkimusvaiheessa valutin aineiston kehittelemäni tutkimuslinssin – tiimalasin keskellä olevan ”teorian rajoittaman” kapeuman – läpi ylemmästä kupista alempaan. Tein tämän mahdollisimman tarkkaavaisesti, avoimin mielin ja monisyisesti, ja kirjasin muistiin, mitä kaikkea oikeasti löysin — myös asiat, jotka eivät tukeneet oletuksiani. Listasin siis minkälaisia eroavaisuuksia kirjojen tunneohjelmissa mielestäni oli. Lopuksi asetuin tiimalasin alemman kupin äärelle pohtimaan, mitä kaikkea löytyi ja mitä tästä opin.
Alempaan kuppiin päästyään voi olla tarpeen viilata ennakkoluulojaan ja miettiä, miten löydökset oikeastaan kannattaisi tulkita, mitä tiimalasin hiekasta voi perustellusti sanoa, ja olisiko jokin toinen lähestymistapa voinut olla hyödyllisempi. Kun tutkimuskohteenani olivat nimenomaan tunnekeskeiseen parisuhdeajatteluun pohjautuvat kirjat, niiden analysoiminen tunneohjelmina osoittautui onnekseni toimivaksi.
Tutkimuksen tiimalasimalli
(14) Juttele ihmisten kanssa ja tee jotain muuta välillä
Uskontotieteen laitoksen henkilökunnasta oli minulle suuri apu, ei pelkästään graduun suoraan liittyvissä asioissa, vaan myös muista asioista rupatellessa. Muiden seminaarilaisten graduprosessien seuraaminen ja niihin osallistuminen ruokki olennaisesti omaa työtäni. Keskeisin tuki ja peili aineistoni ihmettelyssä ja erilaisten teorioiden pohtimisessa oli naisystäväni. Hän myös vei minut sopivin väliajoin pois graduni kimpusta, etten jumittunut sen sumppuun ihan kokonaan. Hänelle tästä kaikesta suuri kiitos! Ilman häntä graduni olisi paljon tiukkapipoisempi ja kankeampi. Kaikilla ystävillä ja läheisillä on usein oma tärkeä roolinsa, joten heidän kanssaan kannattaa turista sekä arvostaa heidän apuaan.
(15) Aina voi sanoa jotain kvantitatiivistakin jos siltä tuntuu
Jos pelkkä laadullinen tutkimus ahdistaa, voit aina kokeilla laskea joidenkin keskeisten asioiden määriä, ja pohtia kertoisivatko ne jostain oleellisesta. Omassa aineistossani informatiivisia lukuja olivat mielestäni vaikkapa vertailtavien kirjojen sivumäärät kappaleittain. Niitä laskiessani huomasin, että traumoja käsittelevä kappale oli saanut tehdä tilaa Jumalasta kertovalle täysin uudelle kappaleelle. Laskeskelin myös eri metaforien käyttömääriä, mikä ei sinänsä tuottanut tulosta. Mutta siinä samalla huomasin, että sanat, joilla kutakin metaforaa määriteltiin, olivat usein vaihtuneet merkittävällä tavalla. Alkuperäisessä kirjassa kumppanit “virittäytyvät” toistensa syvempiin tunteisiin ja löytävät siten kukoistavan parisuhteen. Kristillisessä versiossa alkuperäinen “virittäjä” on Jumala ja kumppanien välisen yhteyden syvyys vaikuttaa suoraan myös jumalasuhteen laatuun. Virittäytymis-metafora saa siis paljon laajemman merkityksen.
Selvitin myös montako Raamatun lainausta kustakin testamentista ja kirjasta/kirjeestä oli käytetty. Se oikeastaan esti minua tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä kirjassa ilmenevän kristinuskon luonteesta. Mielenkiintoisimpia määrään perustuvia tuloksia löysin, kun laskin kirosanoja ja seksuaalisuuteen liittyviä sanoja. Kristillistetystä versiosta oli esimerkiksi poistettu kaikki viittaukset englannin sanaan “gay”, mikä osaltaan perusteli väitettä, että arvoperusta oli liikkunut kohti konservatiivisempaa.
Jos mitään kiinnostavaa ei kvantitatiivisella analyysillä löydy, tulet kuitenkin haravoineeksi ja kasvattaneeksi ainakin istumalihaksiasi. Ehkä aineistosi komposti samalla muuttuu ilmavammaksi ja tutummaksi. Käsin en lähtisi mitään massiivisia laskutoimituksia tekemään — ellei se sitten ole tutkimuksesi nimenomainen menetelmä tai aihe. Oman työni teki helpommaksi se, että minulla oli molemmista kirjoista tietokoneella selattava versio, joista saatoin haeskella yhtäkään fyysistä sivua kääntämättä.
Laskemista voi harrastaa gradun valmistuttuakin, kuten graduprosessista kertovaa esitelmää varten tein. Oheisesta viivakaaviosta selviää ehkä, mikä hyötysuhteeni on luovaa työtä tehdessäni. Tai toivottavasti ei. 😊
Gradun sivumäärät kuukausittain
(16) Kun jokin takkuaa liiaksi, kilauta kaverille ja käytä oljenkorsi
Surffaillessani retoriikkaan liittyviä tutkimuksia törmäsin Cathryn Hillin väitöskirjaan metaforista ja retoriikasta parisuhdeoppaissa. Se oli toisaalta lottovoitto, koska saatoin käyttää sitä validoimaan omaan aineistooni perustuvia havaintoja parisuhdemaailman metaforista. Mutta minulla oli myös suuria vaikeuksia päästä Hillin näkökulman ulkopuolelle. Painin pitkään sen kanssa, teenkö Hillin tavoin retorista analyysiä eli onko metafora teoriassani kielellinen keino… Vai onko metafora itse asiassa minulle teoreettinen käsite, maailmankuvaan liittyvä kulttuurinen malli, mihin lopulta päädyin. Terhin ja Matin kysymykset auttoivat hahmottamaan, mitä minun piti itselleni selvittää.
Terapiakulttuurin käsite tosiaan osoittautui liian laajaksi, jotta olisin voinut itse perata sitä kovin monipuolisesti. Pelastuksen toi Suvi Salmenniemen ja Mariya Voronan artikkeli self help -kirjallisuudesta Venäjällä, mitä vasten sain kuin varkain esiteltyä aiheeni kannalta olennaisimmat näkökulmat terapiakulttuuriin.
(17) Yritä etsiä riittävän samankaltaisia vertailupisteitä, joita vasten voit peilata löydöksiäsi
Hillin väitöskirjasta olin saanut lihaksia sanoa jotain self help -parisuhdeoppaissa yleensä käytetyistä metaforista. Kun “yksilötason” ilmiöt — eli kahden kirjaversion erilaisuudet — oli analysoitu, yritin etsiä pohdinnalle jotain seuraavaa tasoa, joka ei jäisi terapiakulttuurin monihaaraisen mörköpuun varjoon. Pakotie löytyi kulttuurisosiologiasta.
Rebecca Hazledenin artikkelit parisuhdeoppaiden rakkauskäsityksistä ja niiden mahdollisesta emansipatorisesta vaikutuksesta tarjosivat valmiiksi paloitellun tavan peilata Johnsonin näkemyksiä muihin kulttuurissa lipuviin parisuhdeideaaleihin. Hazleden sattui vieläpä lähestymään parisuhdeoppaita siitä näkökulmasta, minkälaisia rakkauden patologioita niissä nähdään, mikä vastasi täysin Johnsonin tapaa käsitellä asiaa. Näin sain ikään kuin ilmaiseksi liitettyä Johnsonin näkemykset aiempaan tutkimukseen. Sen kun jatkoin Hazledenin artikkelia omaan aineistooni perustuvilla havainnoilla. Samalla pääsin sosiologisen analyysin tasolle, irti vain siitä yhdestä parisuhdeopasparista, jota varsinaisesti tutkin.
Aivan viime metreillä löysin terapiakulttuurin käsitettä purkamaan Robert N. Bellahin ja kumppanien Habits of the Heart -klassikon. Olin jo vakuuttunut, että parisuhdehulluus ja moni muukin hulluus länsimaisessa kulttuurissa on paikallistettavissa jonkinlaiseen oletusindividualismiin, joka jää ajattelumme sokeaan pisteeseen. Habits tarjosi individualismista tasoanalyysin, jonka avulla pystyin edes jotenkin käsitteellistämään, mistä kulttuurimme keskeinen ristiriitaisuus mielestäni nousee. Ne muutamat sivut, jotka aiheesta kirjoitin, olivat itselleni kaikkein merkityksellisimmät. Tunsin saaneeni kiinni terapiakulttuurin käsitteen takana piilevästä varsinaisesta aiheesta.
(18) Muista vetää oman tieteenalasi johtopäätökset selkeästi
Kulttuurisosiologiset ja filosofiset pohdinnat kiinnostivat minua suuresti, mutta siinä samalla melkein unohdin tekeväni uskontotieteen gradua. Esitarkastuskommenteissaan Terhi ja Matti kannustivat ilmaisemaan vielä selkeämmin, millaista uskontoa Johnson itse asiassa konstruoi ja mikä rooli Jumalalla parisuhdeauvon kolmantena pyöränä on. Taustakankaaksi löytyi Linda Woodheadin mainio artikkeli Five Concepts of Religion, jonka väripaletilla sain vedosteltua esiin Johnsonin käsitysten taustalla piilevän jumalakuvan. Millainen tuo parisuhdetta rakastava Jumala Jumalana sitten on? Vertailupohjana muihin jumalakuviin käytin Steven Bramsin kirjaa Superior Beings, jota Matti suositteli. Ilman näitä lyhyitä, mutta keskeisiä analyysejä graduni uskontotieteellinen anti olisi jäänyt huomattavasti laihemmaksi.
(19) Oma teksti ei ole pyhää
Hillin esimerkkiä seuraten kirjoitin myös 10 sivun analyysin siitä, mitä Johnsonin kirjojen kansikuvista voidaan päätellä. Terhi kysyi, mitä tämä osio toi analyysiini. No, ei mitään, totesin myöhemmin itsekseni, ja poistin osion. Samoin jouduin hylkäämään monta ideaa, jotka kiinnostivat minua suuresti, mutta jotka eivät tuoneet graduni tutkimukselliseen juoneen mitään oleellista lisäarvoa: tunteiden kuluttaminen ja elämysteollisuus, uhriutuminen, persoonallisuuden käsitteen yhteys terapiakulttuuriin…
Kirjoitin myös monta yksityiskohtaista liitettä, joita en lopulta liittänyt graduuni. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkästään harhapolkuja, vaan oleellinen osa suunnistusta kohti asian ydintä. Ne toivat minulle varmuuden, että hallitsen aineistoni ja siksi uskallan esittää muutaman kokoavan väitteen.
(20) Esitarkastuksen jälkeenkin on elämää
Jätin gradun esitarkastukseen ajatellen, että heipparallaa, nyt kesälaitumille. Sain kuitenkin Matilta ja Terhiltä yhteensä parisen kymmentä vinkkiä, miltä osin voisin tutkielmaani kehittää. Sain myös kuukauden lisäaikaa, koska graduja ei ollutkaan sumaksi asti tarkastettavana, joten viimeinen aikarajaani riittävä palautuspäivä siirtyi. Olin aika puhki jo, mutta samalla innostuin, kun pääsin toteuttamaan vielä muutaman kerroksen kakkuuni. Vastasin jollain tavalla jokaiseen saamaani parannusehdotukseen, ja siihen se kuukausi menikin. Toiseksi viimeisenä päivänä tein vielä suomenkielisen tiivistelmän, jonka oikolukemiseen sain onneksi apua ystävältäni. Aivoni eivät nimittäin enää tajunneet juuri mistään mitään, mutta mitäs siitä, tämä seikkailu oli seikkailtu ja työ oli valmis!
Sain luettavaksi uunituoreen artikkelikokoelman: Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa (Gaudeamus 2020). Takakansitekstin mukaan kirja tarkastelee suomalaistenkin suosioon nousseita ilmiöitä ”uskontotieteen näkökulmasta, pohtii niiden kristillisiä sovelluksia ja selvittää, kuinka kokemuksellisuus on korostunut yhtenä henkisyyden tuntomerkkinä”.
Henkisyyttä ja mielenrauhaa -teoksen kansi kustantaja Gaudeamuksen sivulta.
Kaivauduin nojatuoliin lukemaan. Kiinnostavaa nähdä, millaisen dialogin uskontotiede ja teologia virittävät, kun tutkitaan ei-kristillisiä aasialaistaustaisia uskontoja ja niiden suosiota.
Kirjassa on johdannon lisäksi kuusi lukua ja epilogi. Johdannossa työnjako uskontotieteen ja teologian välillä ilmaistaan näin: ”[e]nsimmäiset kolme lukua on kirjoitettu uskontotieteellisestä näkökulmasta, josta käsin tarkastellaan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Kolme seuraavaa lukua lähtevät liikkeelle teologisen tutkimuksen perinteestä, joten niissä pohditaan uusien ilmiöiden avaamia merkityksiä, haasteita ja mahdollisuuksia”.
Uskontotiede siis kuvataan ilmiöiden tarkasteluksi ja teologia (tässä teoksessa) noiden samojen ilmiöiden merkitysten, haasteiden ja mahdollisuuksien pohdinnaksi. Mitä tämä tarkemmin ottaen tarkoittaa, kysyin itseltäni ja luin eteenpäin.
Johdannon mukaan kirja lähtee liikkeelle uskontotieteellisesti ja etenee aasialaisperäisten ilmiöiden kristillisiin teologisiin pohdintoihin ja sovelluksiin. Tarkemmin ottaen teologisissa luvuissa 1) peilataan kristillistä teologiaa hindulaisia ja buddhalaisia valaistumiskäsityksiä vasten, 2) pohditaan kristillisen mystiikan ja uudenlaisen spiritualiteetin suhdetta sekä 3) etsitään ekumeenisesta teologiasta toisen uskonnon pyhän kohtaamisen käsitteellisiä apuvälineitä.
Epilogi on yhden pitkän linjan ”kulkijan” vapaamuotoisesti kirjoitettu kokemuskertomus, jossa kuvataan yksilön polveileva tie Aasian uskontoihin kohdistuvasta kiinnostuksesta kristinuskon huomaan.
Vuoden vaihtumisen juhlintaa vietnamin-buddhalaisessa temppelissä Turussa. Kuva: Tiina Mahlamäki
Paketti osoittautui monin tavoin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi painotuksia ja kirjoittajaääniä. Erityisesti minua kiinnosti kuitenkin se, millainen kuva oli muodostunut uskontotieteen ja teologian näkökulmien ja lähestymistapojen keskinäisistä suhteista kun olin sulkenut kirjan kannet.
Uskontotieteilijöiden kirjoittamat luvut ovat periaatteessa itsenäisesti luettavissa olevia kokonaisuuksia, jotka pyrkivät käsittelemään kohdettaan (joogaa, mindfulnessia ja esoteriaa) kuvaillen, eritellen ja kontekstualisoiden. Kirjan kokonaiskehyksessä ne kuitenkin ikään kuin asettuvat vakaumuksellisen kristillisen teologisen tiedonintressin palvelukseen. Näin siksi, että johdannon, teologisten lukujen ja epilogin yhteinen intressi kytkeytyy vahvasti kristinuskoon sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kiinnostuksiin ja huolenaiheisiin.
Näitä kiinnostuksia ja huolenaiheita ovat käsiteltyjen ilmiöiden kasvava suosio paitsi kirkosta eronneiden, myös kirkkoon kuuluvien piirissä. Kirkon parissa ymmärrettävästi mietitään, mitä tälle seikalle olisi mahdollista tehdä, ja kehitetään luovia opillisia ja rituaalisia ratkaisuja käsillä olevaan tilanteeseen.
Ainakin minun luennassani näyttäisi siltä kuin uskontotieteellistä tietoa ei-kristillisistä uskontoperinteistä ja niiden suosiosta käytettäisiin kirjassa pitkälti apuvälineinä Evankelisluterilaisen kirkon kannatukseen ja teologisiin tulkintoihin kohdistuvien huolten kohtaamisessa ja ratkaisemisessa. Aasialaistaustaisia ei-kristillisiä uskontoja toki pyritään myös teologien kirjoittamissa luvuissa ”tarkastelemaan suopeasti”, kuten johdannossa todetaan. Jo tämä ilmaisuvalinta kuitenkin kertoo tiedonintressistä, joka sitoo kirjan kehyskertomuksen kristilliseen vakaumukseen ja lähinnä vain siitä käsin avautuvasta ja motivoituvasta kiinnostuksesta ei-kristillistä uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan.
Hengen ja tiedon messut tarjoaa monenlaisia tuotteita ja palveluita aasialaisesta henkisyydestä ja esoteriasta kiinnostuneille. Kuva: Tiina Mahlamäki
Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa uskontotieteen enemmän kuin (vakaumuksellisen) teologian erityisiä ja moninaisia tiedonintressejä: kaikilla on omat historiansa, paikkansa ja tehtävänsä. Kirja tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden esittää kysymyksiä siitä, millaisiin suhteisiin uskontotiede ja teologia on mahdollista ja perusteltua asettaa. Mahdollisuuksia voi olla monia ja niistä keskusteleminen kiinnostavaa ja tärkeää ainakin uskontotieteilijöille.
Millä tavoin tieteenalojen on mahdollista ja mielekästä milloinkin kehystää toisiaan? Entä ovatko eri tieteenalojen väliset erot tärkeitä vai toivotaanko että olisi olemassa lähinnä yhtä ja yhtäläistä uskonnontutkimusta?
Miten näihin kysymyksiin suhtautuvat yksittäiset tutkijat ja miten tutkimuksen ympärillä toimivat rakenteet ja instituutiot? Millaisia perusteluja eri kannoille on löydettävissä?
Omasta uskontotieteilijän näkökulmastani katsoen uskontotieteen ja teologian suhteiden asettaminen jää tässä kirjassa läpinäkymättömäksi ja epätasapainoiseksi. Ymmärrän toki myyvän otsikoinnin tarpeen, mutta kirjan laajasti kuvaileva otsikko (Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa) antoi ainakin minun odottaa jossain määrin toisenlaista teosta sekä tieteenalojen yhteistyötä ja dialogia kuin mikä kansien välistä löytyi.
Toteutunutta kokonaisuutta olisi ehkä asiallisemmin kuvannut esimerkiksi sellainen otsikointi kuin: ”Aasian uskonnollisuus ja henkisyys länsimaissa: miten kristinusko voisi vastata niiden suosion asettamaan haasteeseen?” – Mutta millaisia lukutapoja ja -kokemuksia muilla on ollut? Mihin suuntiin keskustelu voisi tämän kirjan pohjalta kulkea?
Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?
Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.
Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.
Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili
Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.
Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.
Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.
Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.
Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.
Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö
Kodeistaan ja kotimaistaan pakenevat ihmiset, joista osa on kulkenut läpi Euroopan aina Suomeen asti, herättävät surua ja myötätuntoa inhimillisestä hädästä ja maailmassa vallitsevasta pahuudesta. Suuressa joukossa suomalaisia on herännyt yhtäläinen halu tehdä konkreettisesti jotakin, lahjoittaa vaatteita ja muuta tavaraa, kutoa lämpimiä neuleita, lajitella lahjoituksia ja työskennellä vapaaehtoisina ääriään myöten täyttyneissä ja nopeasti perustetuissa vastaanottokeskuksissa.
Vastaanottokeskukset tarjoavat lakisääteiset palvelut turvapaikanhakijoille: majoituksen, ruuan tai ruuanlaittomahdollisuuden, terveystarkastukset, mutta ei juuri muuta. Vastaanottokeskuksissa työskentelevät ihmiset toimivat äärirajoillaan, eikä heillä ole juurikaan mahdollisuuksia kehittää vapaa-ajantoimintaa, kielikoulutusta tai ajanvietettä vastaanottokeskuksissa pitkiäkin aikoja oleskeleville turvapaikanhakijoille. Siihen tarvitaan vapaaehtoisia. Niin Suomen Punainen Risti, seurakunnat kuin monet yhdistykset tai yksityiset ovat jalkautuneet vastaanottokeskuksiin. Tämän blogin otsikon sanat ovat Turun Mikaelinseurakunnan nuorisopappi Jonathan Westergårdin, joka on aloittanut muun muassa kahvilatoiminnan Pansion vastaanottokeskuksessa.
Neulontataitoiset valmistavat turvapaikanhakijoille syys- ja talvikeleillä tarpeellisia villasukkia ja muita neuleita
”Kohtaaminen on tärkeämpää kuin pelkääminen”
Näin totesi yliopisto-opettaja Niina Repo Turun yliopiston luovan kirjoittamisen järjestämässä avoimessa Turvapaikanhakijoiden tarinat – kokemuksia maahanmuuttajien kanssa toimimisesta -seminaarissa joulukuussa 2015. Seminaarin tarkoituksena oli saada tietoa ja työkaluja turvapaikanhakijoiden kanssa toimimiseen selvittämällä, mitä voimme oppia konkareiden kokemuksista työskentelystä turvapaikanhakijoiden parissa.
Yhtenä alustajista oli Katja Keisala, kulttuurien välisten kohtaamisten tutkija Tampereen yliopistosta. Hän esitti aluksi yleisiä fakkiutuneita ajatusmalleja ja -tapoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Ensinnäkin, kulttuurit eivät törmää, vaan todellisuudessa ihmiset kohtaavat, ainakin jotkut, ainakin toisinaan. Toiseksi puhumme vieraasta ihmisestä monesti yhteisöllisenä toimijana ja hänen erilaisuuttaan selitämme sillä, että se ”kuuluu hänen kulttuuriinsa”. Kulttuurin nähdään selittävän hänen käyttäytymistään. Tätä Keisala kutsui kulttuurismiksi, rinnastaen sen rasismiin. Todellisuudessa ei missään kulttuurissa tai maassa toimita vain yhdellä tavalla.
Keisala antoi ohjeita turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen: Oleta, ettet tiedä mitään ihmisestä, jonka kanssa olet tekemisissä – ennen kuin hän on itse sen kertonut. Tunne itsesi, tulkintasi, tunteesi. Kehitä tunnetaitojasi; ole kohdatessa valpas. Et tarvitse niinkään kulttuurista tietoa, vaan vuorovaikutustaitoja. Kysy, kuuntele oppiaksesi, kerro näkemyksesi suoraan, kunnioita jokaista. Kyseenalaista se, että omat tapasi ja ajatuksesi ovat ainoita oikeita näkökulmia tai mahdollisuuksia toimia. Unohda small talk – opettele meta talk (se miten tulkitset tilanteen, jossa olette, miten sen oletetaan etenevän jne. ääneen puhuttuna). Se on neuvottelua, kyseenalaistamista. Pidä omia näkemyksiäsi vain hypoteeseina, älä manipuloi tai suostuttele toista.
Nämä ohjeet ovat kuin suoraan etnografian oppaista, kulttuurien tutkimuksen ammattilaisten tietotaitoa siitä, miten valmistaudut esimerkiksi haastatteluun. Vaikka nämä ohjeet kuulostavat itsestään selviltä, jokainen kohtaaminen on erilaisesta, niin maailmanlaajuisesta kuin paikallisesta, tilanteesta lähtöisin ja siihen kiinnittyvä. Ja silti, kulttuurintutkijoiden keskeisinä kiinnostuksen kohteina ovat olleet aina aiheet – kulttuurin ja uskonnon lisäksi esimerkiksi muisti ja kansallisuus – jotka nyt puhuttavat kaikkia. Tosin on hyvä ymmärtää, että oleellisinta ei ole se, mitä puhutaan vaan se, miksi puhutaan.
Mitä kulttuurintutkija, ja erityisesti uskontotieteilijä, voisi tehdä tässä tilanteessa? Meillä on koulutuksemme ansiosta välineitä sekä kohdata turvapaikanhakijoita että informoida tai kouluttaa suomalaisia uudenlaisessa tilanteessa. Kyse ei ole ainoastaan oppineisuudesta, sivistys on muutakin: koulutuksemme antaa välineitä ja muokkaa asennettamme kohdata toisia, toisenlaisista olosuhteista tulleita, toisenlaisia kokemuksia kohdanneita, toisilla tavoilla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Erilaisissa kohtaamisissa saamme myös hyvää, kokemuksen mukana kasvavaa taitoa. Mitä me voimme oppia muilta?
Kuivista lehdistä haravoitu sydän turvapaikanhakijaperheitä majoittavassa leirikeskuksessa marraskuussa 2015
”Kulttuuri ei ole lasia, se ei mene rikki”
Näin Irakin Kurdistanissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo useita vuosia Suomessa asunut runoilija Chiman Karim tiivisti seminaarissa kokemuksiaan arkaluontoisten asioiden puheeksi ottamisesta ja siitä, mitkä asiat ovat arkaluontoisia.
Jotkin yksittäiset SPR:n ohjeet siitä, mitä puhua tai kysyä kohtaamisen tilanteessa, ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. Yksi kyseenalaisista aiheista on uskonto. Ristiriitaisia tunteita ovat herättäneet myös turvapaikanhakijoiden traumaattiset kokemukset, jotka ovat johtaneet lähtöön kotimaasta tai se, mitä he ovat kohdanneet matkan varrella.
SPR on valmennustapaamisissaan kehottanut olemaan puhumatta näistä arkaluontoisista teemoista ollenkaan – ainakaan, jos turvapaikanhakijat eivät ota niitä itse puheeksi. Seminaarissa Westergård taasen kertoi joidenkin turvapaikanhakijoiden tulleen mielellään kristilliseen jumalanpalvelukseen ja ottaneen jopa vastaan siunauksia. Käännyttämiseen ei tietenkään vapaaehtoistyössä kenenkään tule ryhtyä.
Osa seminaarin puheenvuoroista taas kannatti uskontojen unohtamista keskusteluissa. Monessa tilanteessa se onkin tarpeen. Mutta jos taas osa kohtaajista haluaa keskustella uskonnoista, tärkeää on olla avoin myös niistä puhumiselle.
Luovan kirjoittamisen tarinaryhmä osaltaan haluaisi ymmärtää, mitä tehdä ikävälle, joka näyttää olevan turvapaikanhakijoilla suuri. Miten kuunnella, mitä kysyä, miten ymmärtää? Ehkä juuri näihin kysymyksiin vastasivat seminaarissa parhaiten monikielisen runohankkeen edustajina Karim ja tuottaja Marja Mäenpää.
Neljä vuotta kestäneessä Runokohtauksia-projektissa suomalaiset runoilijat käänsivät Suomessa asuvien maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä keskinäisissä tapaamisissa. Joissakin käännöstyöryhmissä oli mukana myös kulttuuritulkki. Tapaamisissa pohdittiin varmaan myös sitä, miten tärkeää on tietää runoilijan tausta ja miten runot ovat ylirajaisia ja yleisinhimillisiä. Karim kuvasi tilannetta seuraavasti: ”Tavallisesti käännettäessä kukasta tulee muovikukka, mutta kun kääntäjänä on runoilija, kukka myös tuoksuu”.
Projekti tuotti yhdeksänosaisen radio-ohjelmasarjan, näyttelyn, joka kiersi Varsinais-Suomen kirjastoissa, työtavan levittämiskiertueen Joensuuhun, Ouluun, Tampereelle, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan sekä lukuisia esiintymisiä runofestivaaleilla, kirjamessuilla ja kirjastoissa. Runokohtauksia-antologia julkistettiin kesällä 2015.
Niin turvapaikanhakijat kuin me suomalaiset olemme uudessa tilanteessa, jonka käsikirjoitus kirjoitetaan yhteisissä kohtaamisissa. Osa uskontotieteen oppiaineen piirissä toimivista on suunnittelemassa pakettia, jonka avulla voisimme osaltamme kertoa turvapaikanhakijoille Suomen uskonnollisesta kentästä: miksi suomalaiset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja miten paljon tai vähän se heidän elämässään merkitsee; miten monimuotoinen Suomen uskonnollinen kenttä on; minkälaisia muotoja suomalaisten henkisyys saa ja myös siitä, miten paljon ja minkälaisia muslimeja Suomessa elää. Paketin avulla voi kuka tahansa uskontotieteen opiskelija tai tutkija – Punaisen Ristin koordinoimilla tavoilla – vierailla vastaanottokeskuksissa ja kohdata siellä asuvia.
Meillä kulttuurintutkijoilla, uskontotieteilijöillä, humanisteilla on myös tärkeää tehtävää vastaanottokeskusten ulkopuolella. Voimme puuttua rasismiin ja vihapuheeseen sitä kohdatessamme, mutta myös vierailla vaikkapa työpaikoilla ja oppilaitoksissa kertomassa rasismista, monikulttuurisuudesta ja islamista.
Tieto lisää ymmärrystä ja toivottavasti vähentää tietämättömyyteen perustuvaa pelkoa ja vihaa. Niin kuin seminaarissa näytetyssä Niina Oisalon dokumenttielokuvassa Vapauden valtakunta (King of Freedom, FI, UK, 2010) ruotsalaisen Alsiken nunnaluostarin – joka on tarjonnut suojaa Ruotsista karkotetuille turvapaikanhakijoille – sisar katsoo kameraan ja sanoo: ”Haava sisällämme on sama”.
Uskontososiologi Abby Day piti erittäin kiinnostavan keynote-luennon Tartossa järjestetyssä Old Religion, New Spirituality -konferenssissa. Hän kuvasi kenttätyötään Anglikaanisen kirkon parissa viihtyvien vapaaehtoistyötä tekevien naisten joukossa. Tämä isoäitien sukupolvi on vähän arvostettu ja sen antamaa vahvaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa ei ole huomioitu.
Tilastojen valossa ja jo itsestäänselvänä pidetyn mantran mukaan naiset ovat miehiä uskonnollisempia. Vanhat ovat nuoria uskonnollisempia, ja kaikkein uskonnollisempia ovat vanhat naiset. Ajatus on niin itsestäänselvä, ettei juuri kukaan ole välittänyt tutkia asiaa tarkemmin.
Abby Day lähti vanhimman aktiivisen sukupolven, 1920-30-luvuilla syntyneiden naisten pariin. Siivosi heidän kanssaan kirkkoa, osallistui lounaille, teehetkiin, kahvinkeittoon ja tiskaukseen. Viikko-ohjelmaan kuului myös jumalanpalveluksia, ehtoollista ja muita kirkollisia tapahtumia. Hän oli ensin osallistuva havainnoija, sitten havainnoiva osallistuja ja lopuksi vain osallistuja, joka unohti havainnoida. Tutkimuksen aineisto syntyi naisten kanssa yhdessä ollen, puuhailen ja keskustellen. Varsinaisia haastatteluja Day teki lähinnä seurakuntien työntekijöiden parissa.
Osallistuminen oli niin täysipainoista, että kentältä lähtö, näiden naisten ja tuon lähikirkon jättäminen tuntui mahdottomalta. Hän osallistuukin edelleen ajoittain seurakunnan toimintaan. Ei kenttää tarvitsekaan jättää. Kysehän on ihmissuhteista, joita tutkimustyön aikana on rakentunut. Ei niitä voi noin vain katkaista, kun tutkimus on kirjoitettu valmiiksi. Projekti on toki laajempi ja siihen liittyy kenttätyötä eri puolilla maailmaa.
Projektin aikana kysymys, miksi naiset ovat miehiä uskonnollisempia, alkoi tuntua hänestä turhalta ja väärältä. Myös kysymykseen annetut vastaukset tuntuivat menevän ohi asian ytimen. Dayn oma vastaus on, että institutionaalisen uskonnon ja kirkon kehyksessä naiset käyttäytyvät aivan samoin kuin he käyttäytyvät muissakin sosiaalisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Uskonnollinen toiminta ja sitoutuminen ei eroa muusta toiminnasta tai sitoutumisesta. Tätä ajatusta pitää vielä miettiä tarkemmin ja myös sitä, miten se soveltuu muunlaisen uskonnollisuuden kehyksiin.
Abby Dayn tutkimat naiset eivät olleet kirkon toiminnassa sen hurskaampia tai pyhempiä kuin muuallakaan. He pitivät hauskaa, tekivät samoja asioita kuin kodeissaan, heille oli tärkeä tavata toisiaan, kuunnella ja puhua. He ylläpitivät ja välittivät paikan, paikkakunnan ja lähiyhteisön muistia ja historiaa, joten heitä voisi pitää myös bellahilaisena muistin yhteisönä.
Mikä oli kiinnostavaa, nämä sodan kokeneet, kansakuntaa rakentaneet naiset eivät onnistuneet välittämään tyttärilleen kaikkea omaksumansa tietotaitoa, erityisesti mitä tulee yhteisöllisyyden ja kuulumisen rakentamiseen ja ylläpitoon. Heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat tyttärensä kapinoivat kaikkia äitiensä arvoja vastaan, katkaisivat muistin ja kuulumisen ketjun ja jättivät puolestaan omat tyttärensä, x-sukupolven nuoret naiset irralleen historiastaan ja kulttuuristaan, erityisesti mitä tulee uskontoon.
Abby Day on vangitseva, karismaattinen esiintyjä, jota on ilo kuunnella. Siksi olikin sääli, että muutamaa minuuttia ennen alustuksen loppua meidän oli kiiruhdettava kotimatkalle – siksi myös loppuhuipennus ja tarkempi x-sukupolven analyysi jäi kuulematta. Pitänee odottaa aiheesta ilmestyvää julkaisua.
Jäin jälkeen päin miettimään omaa paikkaani oman lähiyhteisöni naisten ketjussa sekä sitä, missä määrin Abby Dayn kenttäkokemukset ovat sovellettavissa Suomen olosuhteisiin. Meillä aktiiviset naiset eivät ehkä toimi vapaaehtoisina seurakunnissa vaan muissa, kolmannen sektorin yhteisöissä: Punaisen Ristin ystävätoiminnassa, Martoissa, Syöpäyhdistyksessä, epämuodollisissa yhteisöissä, kuten lukupiireissä, liikuntavuoroissa tai käsityökerhoissa. Näin toimii oma äitini, joka tosin on Abby Dayn tutkimia naisia nuorempi. Anoppini sen sijaan on hänen tutkittaviensa kanssa samaa sukupolvea. Häntäkään ei kirkossa näy, vaikka onkin henkinen ihminen. Kasvissyönti ja joogaharrastus yhdistävät häntä vahvemmin seuraaviin sukupolviin.
Omalla kohdallani kuuluminen ja yhteisöllisyys olivat vahvimmillaan nuoruusvuosina, joskin ne painottuivat elävää musiikkia edistävien, ympäristöarvoja kannattavien ja ydinvoimaa vastustavien yhdistysten suuntaan. Vaikka aktiivisuus on vähentynyt, samat arvot – ainakin jossain määrin – kulkevat edelleen mukana. Ehkä sitten isoäitinä minustakin tulee aktiivisempi.
Olen nyt vajaan viikon tarkkaillut antroposofian ytimessä Goetheanumissa liikkuvia ihmisiä ja löytänyt monenlaisia yhdistäviä tekijöitä heidän välillään. Olen oppinut tunnistamaan antroposofin ulkonäöltä. Antroposofit itse todennäköisesti ovat aina tunnistaneet toisensa pienistä vihjeistä, eleistä tai sanoista. Yhtäkkiä herännyt ymmärrykseni ei siis ole uutta tietoa laajemmin, mutta uutta tietoa minulle – ja ehkä jollekulle lukijoista.
Seuraava ei perustu keneenkään yksittäiseen henkilöön vaan on enemmänkin prototyyppinen, osin kärjistetty kuvaus, joka pohjautuu näkemiini ihmisiin sekä niihin tiloihin – kuten kauppoihin ja ravintoloihin – joissa olen käynyt.
Antroposofia on hengentiedettä, joten suurin osa antroposofiasta sijaitsee ihmisen mielessä, jonne meillä ei ole pääsyä kuin sanojen kautta. Mutta kuten Goetheanumin ulkonäkö ja muotokieli heijastavat sitä antroposofista ajattelua ja toimintaa jota sen sisällä tapahtuu, samoin antroposofin ruumis ja vaatetus heijastavat sisäpuolella vaikuttavaa mieltä.
Antroposofi on joko eläkeiässä tai lähellä sitä – ellei hän ole päiväkoti-ikäinen lapsi. Koululaiset eivät välttämättä ole antroposofisia, mutta Steiner-koulua käydessään he – tahtomattaankin – omaksuvat tiettyjä antroposofisia hyveitä, painotuksia, arvostuksia tai tapoja. On olemassa myös antro-teinejä – ehkä kuulin heidän ilakointiaan saapuessamme majapaikkaan illan jo pimennyttyä – mutta toistaiseksi en osaa kuvata heidän olemustaan.
Antroposofiset lapset on puettu villaan, silkkiin tai luomupuuvillaan, ja he leikkivät puuleluillaan ja antroposofisilla nukeillaan tai piirtävät niillä muutamalla perusvärillä, jotka ovat saaneet käyttöönsä. He tarkkailevat mielellään kaneja tai muita eläimiä, joita heidän lähiympäristössään elää. He suhtautuvat luottavaisesti maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin. Suomessa antroposofisten – tai muuten vaihtoehtohenkisten – perheiden lapset tunnistaa Ruskovillan tuotteista.
Nuori tai aikuinen antroposofi ei välttämättä erotu muista vaihtoehtohenkisistä kanssaihmisistään. Hän on kuten kuka tahansa vegaani tai kasvissyöjä, joogaaja, meditoija, luonnonmukaisia tuotteita käyttävä oman henkisen polkunsa kulkija. Vaihtoehtoisuus ja luonnonmukaisuus sekä avoimuus erilaisiin valittavissa oleviin polkuihin yhdistävät heitä.
Luonnonmukaisuus kuvaa myös pitkän linjan antroposofia. Naisantroposofit eivät värjää hiuksiaan, vaan leikkauttavat luonnollisesti ja kauniisti harmaantuneet hiuksensa polkkatukkapituuteen tai hieman pidemmäksi. Myös miesantroposofeilla on harmaat hiukset, jotka ovat vanhojen hippien tapaan pitkähköt. Usein heillä on myös harmaa parta, ei kuitenkaan pitkänä rehottava vaan siististi hoidettu. Antroposofimiesten päähine on patalakkimallinen, mahdollisesti batiikki- tai liukuvärjättyä luomupuuvillaa.
Vaikka antroposofian värimaailma on leimallisesti pastellisävyinen, toistavat antroposofien vaatteet maanläheisiä, murrettuja värisävyjä. Naisten luonnonvalkoiset, huolellisesti silitetyt silkkipaidat saavat seuraa hiekanvärisistä suorista housuista. Miesten valkoiset paidat taas ovat puuvillaa, kuten heidän aavistuksen rypistyneet housunsakin. Taidetta harjoittavien antroposofien vaatteissa on maalitahroja. Miesten asun viimeistelee kauniisti mutta hillitysti koristeltu liivi – ehkä samaa kangasta kuin lakki.
Jalkineet antroposofeilla ovat matalat, mukavat ja huomaamattomat. Vaatetuksen keskeinen ominaisuus maanläheisen ja hillityn värimaailman lisäksi on löysyys tai väljyys, ne laskeutuvat luonnollisen näköisenä antroposofin melko hoikan ruumiin ympärille. Niissä on mukava elää ja liikkua.
Antroposofinen ruumis pysyy hoikkana kenties terveellisen, kasvispainotteisen ruokavalion sekä eurytmiaharrastuksen vuoksi. Antroposofi ei ahmi tai tunnesyö, vaan nauttii hillitysti biodynaamisesti viljellyistä kasviksista tai luonnonmukaisesti kasvatettujen kanojen sekä lehmien antimista. Kauneuttaan ja terveyttään hän hoitaa antroposofisen lääketieteen huolellisesti kehittämin tuottein.
Antroposofisista kodeista löytyvät usein tällaiset eurytmian liikesarjoja kuvaavat nuket
Gotheanumin rinteillä laiduntavat lehmät tuottavat luonnonmukaista maitoa, jota ei prosessoida
Kanat saavat Goetheanumissa elää pihalla kuopsuttaen
Oman, lyhyen havainnointini perusteella antroposofit vaikuttavat tyyniltä ja rauhallisen onnellisilta ihmisiltä, jotka eivät turhia tempoile. He suhtautuvat ystävällisesti ja arvostaen niin itseensä kuin kohtaamiin kanssaihmisiinsä – myös ei-antroposofeihin. He tervehtivät aamiaishuoneessa iloisesti hymyillen, toivottavat mukavaa päivää ja jatkavat omiin menoihinsa.
Kun Rudolf Steiner 1900-luvun alussa kehitti omaa hengentiedettään, hän nimitti sitä ensin salatieteeksi tai tiedoksi salatusta. Hän ei tarkoittanut sillä tietoa, jonka tulisi jäädä salaan, vaan tietoa, joka jää perinteisen tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Salattu tieto on tietoa henkisestä maailmasta ja tiettyjä harjoituksia noudattaen käytännössä kuka tahansa voisi tuota tietoa tavoitella. Salattu tieto on myös tietoa omasta itsestä, tietoisuutta omasta itsestä. Pyrkimyksenä on kehittyä niin, että tunne, tahto ja mieli olisivat tasapainossa.
Goetheanumin rakennus
Sveitsistä, Baselin kupeesta sijaitsevasta Dornachin kylästä Steiner löysi noin sata vuotta sitten paikan, jonne hän alkoi rakennuttaa Goetheanum-nimistä rakennusta, jossa samanhenkiset ihmiset voisivat kohdata toisiaan, opiskella ja harjoittaa hengentiedettä sekä soveltaa sitä eri elämänaloille. Siellä oli myös suuri näyttämä, jossa esitettiin Steinerin kirjoittamia mysteerinäytelmiä. Ensimmäinen Goetheanum rakennettiin puusta ja sille kävi kurjasti: se poltettiin vuoden 1922 viimeisenä yönä.
Toinen, nykyisinkin olemassa oleva Goetheanum rakennettiinkin betonista. Se kohoaa kukkulalla mahtavan suurena, hyvin omalaatuisena ja omanlaisenaan. Tuon ja muidenkin antroposofisen arkkitehtuurin mukaan rakennettujen rakennusten muotokielen on tarkoitus ilmaista ulospäin, näkyvästi sitä, minkälaista on sisäpuolella harjoitettava antroposofia. Valtavasta koostaan huolimatta rakennuksessa on jotain sienimäistä, jotain koppakuorimaista. Se voisi olla avaruusolennoille rakennettu terminaali.
Goetheanumin sisäänkäynti
Huolimatta siitä, että betoni on erittäin kovaa ainetta, rakennuksen sisätiloissa on jonkinlaista pehmeyttä, joka syntyy tavoista, joilla betoni on muotoiltu portaikoiksi ja pylväiksi. Ne näyttävät kauempaa pehmeiltä kuin styroksista tehdyiltä. Pyöreiden, kaarevien ja onkalomaisten muotojen lisäksi sisätiloissa huomio kiinnittyy väreihin. Antroposofinen taide tunnetaan pastellisävyistään ja niitäkin rakennuksessa löytyy. Mutta sieltä löytyy myös vahvoina hehkuvia värejä – maalauksissa, freskoissa, lasi-ikkunoissa ja seinäpinnoissa.
Rakennuksen ytimessä on Suuri Sali, joka on henkeäsalpaavan suuri. Siinä on teatterinkaltaisuutta, sillä etualalla on suuri näyttämö, jossa mysteerinäytelmiä esitetään. Siinä on ylöspäinkohoavat penkkirivistöt. Se on myös kirkonkaltainen ja kantaa pyhyyden auraa – Rudolf Otton kuvaaman pyhyyden – se on samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova. Katon ihmiskunnan syntyä kuvaava fresko tuo mieleen Rooman Sikistiiniläiskappelin, vaikka maalauksessa ei olekaan mitään michelangelomaista. Seinien korkeat lasi-ikkunat kuvaavat ihmisen henkistä kehitystä.
Mikään muoto, väri tai kuva ei tässä rakennuksessa tai antroposofiassa ylipäätään ole ilman merkitystä, symbolisuutta ja kiinnittymistä henkiseen ulottuvuuteen.
Dornachin kylä ja antroposofinen arkkitehtuuri
Goetheanumin rakennuksen ympärille syntyi alusta alkaen vilkas yhteisö, joka osti ja vuokrasi tiloja ympäröivästä kylästä, mutta myös ryhtyi rakentamaan uusia taloja antroposofisen arkkitehtuurin hengessä. Näitä taloja rakennetaan yhä edelleen. Muotokielessä ja värimaailmassa on muutoksia, mutta tietty henki niitä yhdistää ja tekee ne omanlaisikseen, helposti erottuviksi.
Yksi esimerkki antroposofisesta arkkitehtuurista
Yksi varhaisia taloja oli Haus Friedwart, jossa itse kenttämatkani aikana majoituin. Aluksi täällä asui Antroposofisen seuran sihteeri, joka hoiti esimerkiksi laajaa kirjeenvaihtoa eri maanseurojen ja niiden edustajien kanssa. Myös seuran kustantamo toimi rakennuksesta käsin. Näiden seinien sisällä on aikojen kuluessa tapahtunut monenlaisia seuralle merkittäviä asioita.
Nykyään Haus Friedwart toimii vierastalona, jossa on pienet, luostarimaiset huoneet, narisevat lattiat, puiset huonekalut sekä pyöreäkarmiset ikkunat, joiden lävitse kuuluu lintujen laulu ja kirkonkellojen soitto. Se on kotoisa ja vieraanvarainen – kuten kai suurin osa kylän asukkaista – mutta kallis, kuten kai Sveitsi ylipäätään.
Haus Friedwartia ympäröi rehevä puutarha
Dornachin pikkukatuja pitkin voi kulkea vaikka miten kauan ihmetellen aina uudenlaisia taloratkaisuja, muotoja ja väripintoja. Talojen puutarhat ovat reheviä ja täynnä perhosia houkuttelevia, tuoksuvia kukkia. Kissat saavat täällä kulkea vapaina. Suuria ruohoalueita ei niitetä, vaan ne rehottavat korkeina ja jossain vaiheessa kai lehmät laitetaan mutustamaan ne lyhyiksi.
Matkamme varsinaisena tarkoituksena oli tutustua arkistoihin. Goetheanumin arkistossa saimme tutustua mappeihin, joihin oli kerätty Suomea koskeva kirjeenvaihto. Se koostui pääosin virallisista, seurojen puheenjohtajien lähettämistä vuosikertomuksista ja uusien jäsenten tiedoista ja esittelyistä. Niitä lukiessa tarkentui kuva siitä, miten hankalia tilanteita suomen- ja ruotsinkielisten antroposofisten seurojen väliset kitkaiset suhteet saivat aikaan. Vasta sotien jälkeen seurat yhdistyivät yhdeksi kattojärjestöksi. Minun ja tutkijatoverini kohdehenkilöistä ei kovin paljoa uutta tietoa löytynyt.
Arkiston käyttäminen oli kallista ja arkistoaineistojen käytölle asetettiin hyvin tarkat rajoitukset: mitään ei saanut kuvata, kopioida tai tallentaa millekään jo olemassa olevalle tai tulevaisuudessa keksittävälle välineelle. Teimme siis muistiinpanoja käsin ja osin tietokoneelle. Valokuvasimme vain toisiamme. Hieman jäi kaihertamaan pieneksi jäänyt saalis: onko totta, että suomalaiset eivät tämän enempää materiaalia ole näinä vuosikymmeninä tuottaneet? Vai eivätkö arkistohenkilöt vain jaksaneet lähteä penkomaan tarpeeksi syvältä?
Seuraavaksi suuntasimme Rudolf Steiner -arkistoon, jonka ikkunasta avautui uskomattoman upea näkymä kohti kaukana häämöttävää, jurakaudelta peräisin olevaa vuoristoa. Se olikin parasta, mitä arkistolla oli tarjota. Innokas ja avulias arkistonhoitaja toki teki kaikkensa, mutta löysi vain muutamia kirjekuorellisia suomalaisten Rudolf Steinerille lähettämiä kirjeitä. Hän etsi aineistoa paitsi maan myös kaupunkien nimillä. Helsinki, Turku tai Viipuri eivät tuottaneet tulosta, joten hän toi meille lohdutukseksi kansion Norjasta. Sekään ei juuri auttanut.
Kävimme kuitenkin kiltisti kaikki materiaalit lävitse ja opimme paljon salaperäisestä paroni Walleenista ja saimme lukea Pekka Ervastin henkisen polun kiemuroista. Pääsimme selville myös niistä keskusteluista, jotka edelsivät Rudolf Steinerin suomenvierailuja ja koskivat lähinnä käytännön järjestelyjä. Rudolf Steiner -arkiston käyttäminen oli kallista, ja aineistoja koskivat samat, tiukat säädökset kuin Goetheanumissa. Otimme kuvia toisistamme ja upeasta maisemasta.
Näkymä Rudolf Steiner -arkiston ikkunasta
Kolmannesta, Albert Steffenin säätiön arkistosta tiesin löytyvän oman kohdehenkilöni, Kersti Bergrothin kirjeitä ystävälleen, Rudolf Steinerin seuraajalle Albert Steffenille. Tiesin, että kirjeitä on noin 40 ja että ne ovat saksaksi. Oletin myös, että ne on Bergrothille tuttuun tapaan kirjoitettu käsin epäselvällä käsialalla. Odotin kauhulla urakkaa, jonka aikana kirjoitan saksankielisiä kirjeitä – joita en siis kunnolla ymmärrä – sana sanalta tietokoneelle, aikaa vastaan taistellen.
Olimme Steffenin komean talon portilla sovitusti aamukahdeksalta ja meidät otti vastaan ystävällinen mieshenkilö, joka ensimmäiseksi ojensi minulle tulosteen, johon oli tallennettu Steffenin digitoiduista päiväkirjoista ne kohdat, jotka käsittelivät Kersti Bergrothia. Olin aivan häkellyksissäni, sillä olin ajatellut, että ehtiessäni selaisin päiväkirjoja lävitse siinä toivossa, että huomaisin sieltä Bergrothin nimen.
Hämmästykseni vain syveni, kun arkistohoitaja toi kansion, josta myös Bergrothin kirjeet löytyivät ja kysyi, haluaisinko niistä kopiot. Onhan paljon mukavampaa työskennellä niin, että itsellä on kopiot materiaalista. Totta tosiaan. Näytin kameraani – olin niin hämmentynyt että en tahtonut saada sanaakaan suustani, varsinkaan saksaksi – voisinko kuvata kirjeet? Totta kai, niinhän se hoituu kaikkein kätevämmin. Onko tässä hyvä valaistus?
Tällainen vaihtoehto ei ollut edes käynyt mielessäni, joten tietysti kamerani akku loppui ja juoksin hakemaan laturia huoneestani. Mutta viivästyksistä huolimatta sain urakan tunnissa valmiiksi. Sillä aikaa tutkijatoverini etsi kirjastonhoitajan kanssa mainintoja omasta kohdehenkilöstään, Olly Donnerista, jonka sukunimi harmillisesti sekoittuu sekä ukkoseen – joka näissä alppimaisemissa on yleistä – että torstaihin. Mutta jotain kultajyviä sieltäkin löytyi.
Lopuksi saimme opastetun kierroksen talossa, jossa ennen Steffeniä ja tämän vaimoa asuivat itse Rudolf ja Marie Steiner. Opimme myös paljon Steffenin laajan maalaustuotannon symboliikasta. Erityisen vahvoja ja ilmaisuvoimaisia olivat maalaukset, joissa hän kuvasi tytärpuolensa pahaa epilepsiaa henkisen maailman näkökulmasta.
Albert Steffenin maalaus
Arkistonhoitaja muistutti myös, että olisi mukavaa, jos mainitsisimme arkiston käyttäessämme sieltä saatua aineistoa. Lisäksi hän mainitsi, että halutessamme voisimme antaa lahjoituksen Albert Steffenin säätiölle, mutta se ei ollut välttämätöntä. Mutta halusimmehan me.
Maanantaina 27.5.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti tutkimuksen eettisiä kysymyksiä käsittelevän iltapäiväseminaarin. Tässä toisessa tilaisuutta käsittelevässä blogikirjoituksessani käsittelen seminaarissa alustaneiden Arja Kuula-Luumin ja Helena Siipin sekä humanisteille tehdyn kyselyn tuloksia yhteen vetäneen Kaisa Ilmosen puheenvuoroja sekä niiden herättämiä ajatuksia.
Aineiston elinkaaren etiikka
Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula-Luumin aiheena oli tutkimusaineiston säilytykseen ja jatkokäyttöön liittyvät kysymykset. Hän aloitti esittelemällä kaksi erityyppistä tutkimusta, joiden aineistojen jatkokäyttöön liittyi vahvoja eettisiä kysymyksiä.
Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia vuodelta 2002 käsittelee homoseksuaalien elämää aikana, jolloin se oli leimattu sekä rikolliseksi että sairaaksi. Ihmisten seksuaalinen suuntautuminen määritellään jo lainsäädännön mukaan arkaluontoiseksi asiaksi, jota ei saa tutkimuksessa käsitellä ilman henkilön suostumusta. Aiheesta ei ollut olemassa arkistoaineistoja, eikä haastateltavia ollut helppo löytää tai suostutella haastateltavaksi. Yllättävää sen sijaan oli se, että haastateltavaksi suostuneet eivät rajoittaneet mitenkään aineiston tulevaa käyttöä. He antoivat luvan niin aineiston arkistoimiseen kuin käyttöön niin tulevissa tutkimuksissa kuin tiedotusvälineissä.
Juvosen väitöskirjan aineistonmuodostusprosessia käsittelevä luku on aivan esimerkillinen ja olen itsekin luetuttanut sitä gradun- ja väitöskirjantekijöillä. Siinä pohditaan hyvin huolellisesti aineiston eri osien muodostumista ja niihin liittyviä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Se, että arkaluontoista aihetta on käsitelty vahvan eettisellä otteella, ei ole tehnyt tutkimuksesta mitäänsanomatonta tai liian karkeistettua, päinvastoin, tuloksena on rikas ja koskettava kuva marginaaliin jääneistä miehistä ja naisista.
Toinen Kuula-Luumin esille nostama tutkimus oli Erkki Kujalan Sodan pojat, jota varten oli haastateltu iäkkäitä miehiä, joita yhdisti – tutkimuksen kirjoittajan tavoin – kokemus sodanaikaisesta lapsuudesta. Myös tässä tutkimuksessa oli vaikea tavoittaa haastateltavia. Hyvin harva halusi muistella lapsuuden kipeitä kokemuksia. Ne haastateltavat, jotka suostuivat tutkimukseen keskustelivat vanhemmuudesta, hoivasta, perheistä ja huolenpidosta – yleensä hyvin naiserityisinä nähdyistä teemoista.
Tulevan tutkimuksen kannalta onkin traagista, että haastattelija oli sopinut haastateltaviensa kanssa, että aineistoja käytetään vain tähän tutkimukseen. Hän ei myöskään ollut valmis ottamaan vielä elossa oleviin haastateltaviin yhteyttä ja kysymään lupaa aineiston arkistointiin – siitäkään huolimatta, että usea haastateltava oli korostanut, miten tärkeää on tämän vaietun aiheen tutkiminen. Tutkija piti epäeettisenä muistuttaa haastateltaviaan raskaasta ja tunteikkaasta haastattelutilanteesta, joka usein päättyi kyyneliin.
Arja Kuula-Luumi korosti tässä menetelmällisen tutkimusetiikan (arkistointiin pyydetään haastateltavien lupa yms) ja tutkimussuhteen etiikan eroa. Tutkijalle saattaa muodostua ajatus tutkimussuhteesta intiiminä, salattuna ja yksityisenä, jonakin joka ei saa vuotaa muille. Tämä oletus on yleinen, mutta usein totta ainoastaan tutkijan mielessä. Haastateltaville kyse ei ole mistä tahansa kahden vertaisen intiimistä keskustelusta, vaan institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa kohdataan tutkija ja tuotetaan aineistoa tutkimuksen tarpeisiin.
Tietoarkistossa on useinkin kysytty jälkikäteen eri tutkimuksiin osallistuneilta haastateltavilta lupaa aineistojen arkistointiin. 98 prosenttia tavoitetuista haastateltavista on antanut luvan aineistonsa arkistointiin. Osa on ollut vihaisia tajutessaan, että aineisto oli alunperin tarkoitettu vain kertakäyttöiseksi.
Tutkimuksissa olisikin aina kysyttävä haastateltavien omaa näkemystä aineistojen arkistoinnista ja jatkokäytöstä, eikä tehtävä olettamuksia, joiden nojalla ainutlaatuiset aineistot on lainmukaisesti hävitettävä.
Häiritsevät lomakkeet?
Usein tutkijat eivät halua antaa tutkittavilleen pitkiä ja monimutkaisia lomakkeita luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Onkin totta, että tutkittavat eivät välttämättä halua lukea pitkiä tekstejä, vaan pitävät lomakkeiden olemassaoloa osoituksena tutkimuksenteon asianmukaisuudesta. Lain mukaan tutkittavia on kuitenkin informoitava niin tutkimuksesta kuin aineiston jatkokäytöstä. Siksi lomakkeita edelleen pitää tehdä, mutta ne pitäisi saada mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helppolukuisiksi.
Tietoarkiston sivuilta löytyy esimerkki tutkittavien informaatiolomakkeesta. Siitä – kuten muustakin Tietoarkiston sivujen materiaaleista – voi ottaa mallia omaan tutkimukseensa.
Tutkimussuhteen häirinnän uhallakin tutkittavia on informoitava ja aineistot tulisi arkistoida – avoimuus on yksi tieteentekemisen keskeinen ominaisuus. Tätä edellyttää yhä useampi tutkimusrahoittaja. Esimerkiksi Suomen Akatemia suosittelee tutkimusaineistojen säilyttämistä oman tieteenalan kansallisissa tai kansainvälisissä arkistoissa. Samaa vaatii yhä useampi tiedejulkaisu. Kannattaa muistaa myös se, että tutkimusaineistojen tuottaminen kartuttaa tutkijan ansioluetteloa.
Niin tutkijoilla kuin tutkittavilla voi olla huoli siitä, miten arkistoituja aineistoja tulevaisuudessa voidaan käyttää. Tyypillinen huoli on se, että tutkittava voidaan tutkimuksista tunnistaa. Tässä ja muissakin huolissa pitää luottaa tulevien tutkijoiden ammattitaitoon sekä arkistojen tiukkoihin käyttöehtoihin. Ihmistieteilijät ovat pääosin sisäistäneet tutkimuksenteon eettiset periaatteet niin, että sekä haastattelujen antaminen että niiden arkistoiminen on täysin turvallista.
Tutkimusetiikan neljä hyvää
Filosofi Helena Siipi käsitteli iltapäivässä jo aiemmin tarkasteltuja teemoja uudesta näkökulmasta – joka sai minutkin miettimään, josko olisi aika rakentaa tutkimusetiikkaluento uudella tavalla.
Siipi määritteli tutkimusetiikan neljän hyvän toteutumisella: tieteen hyvä, tutkijan hyvä, tutkimuskohteen hyvä sekä yhteiskunnan ja ympäristön hyvä. Kun ne kaikki toteutuvat, kyseessä on eettinen tutkimus. Tai ehkä realistisemmin: kun pyritään ottamaan ne kaikki huomioon, syntyy eettisesti kestävää tutkimusta.
Tieteen hyvä syntyy noudattamalla hyvän tieteellisen tutkimuksen käytäntöjä. Hyvin ja huolellisesti tehty tutkimus on myös eettistä tutkimusta. Tällöin lopputuloksena on tieteellisen tiedon päämäärän mukaista uutta tietoa. Hyvien tieteellisten käytäntöjen loukkaaminen – esimerkiksi plagiointi – eivät sellaista tuota.
Myös huono tutkimus saattaa olla eettisesti kestävää. Tärkeää on tällöin tutkijan intentio: hän on pyrkinyt tekemään hyvää tutkimusta ja toteuttanut tutkimuksen niin hyvin kuin osaa, pyrkii tekemään eettistä tutkimusta. Hyväksi tutkijaksi tullaan vain tekemällä, oppimalla ja harjaantumalla. Uran tai koulutuksen alkuvaiheissa saattaa tulla virheitä, mutta niistä opitaan, eikä niitä toisteta.
Tieteen ja tutkijan hyvä eivät tietenkään ole irrallaan toisistaan. Tutkijan hyvä liittyy niihin asioihin, joita tutkijana haluamme saavuttaa. Haluamme tehdä hyvää tutkimusta mutta myös saavuttaa tohtorin tutkinnon tai dosentuurin, saada mainetta, kunniaa, rahoitusta ja työpaikkoja – ja näiden pitäisi tietysti tulla juuri niiden tutkijoiden osaksi, jotka ne ansaitsevat.
Tutkijan hyvä liittyy myös toisiin tutkijoihin, muiden tutkijoiden hyvän kunnioittamiseen. Nämä mainitaan myös tutkimuksenteon hyvien käytäntöjen osana: toisiin tutkijoihin tulee asianmukaisesti viitata, toisille tutkimuksille ja tutkijoille tulee antaa se arvo, joka heille kuuluu. Tutkimusetiikan loukkauksia ovat tässä yhteydessä muiden tutkijoiden vähättely sekä puutteellinen tai epäasiallinen viittaaminen. Sitä voi olla myös tekijyyden manipulointi, omien ansioiden paisuttelu tai monenlainen epäasiallinen toisten tutkijoiden työn vaikeuttaminen. Meillä on vastuita ja velvoitteita myös toisia tutkijoita kohtaan. Tosin on vaikea sanoa, miten milloinkin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa huomaisi kollegan toimivan väärin. Joskus myös oman jaksamisen rajat saattavat tulla vastaan tilanteissa, jossa toinen tutkija kaipaa apua tai tukea.
Tutkimuskohteen hyvä tarkoittaa tutkimuskohteen kunnoittamista. Siihen liittyy paitsi oikeanlainen toiminta myös oikeanlainen asenne. Mitä kunnioittava kohtelu milloinkin tarkoittaa, riippuu tietysti tutkimuskohteen ominaislaadusta ja erityispiirteistä. Joskus – esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa – tutkimuskohteen hyvä saattaa olla ristiriidassa tieteen ja tutkijan hyvän kanssa.
Kun tutkimuskohde on ihminen, riippuu pitkälti ihmisestä itsestään, mikä on hänen käsityksensä siitä, mikä on hänelle hyvää. On kunnioitettava tutkittavan omaa näkemystä, hänen itsemääräämisoikeuttaan, yksityisyyttään ja tietosuojaansa. Luonnollisesti on pyrittävä välttämään tutkimuskohteen vahingoittamista. Joskus eettisiä kysymyksiä tulee esiin myös ei-ihmisiä, esineitä tutkittaessa: kirjeet, hautalöydöt, päiväkirjat, uskonnollinen esineistö. Niilläkin on vahva yhteys ihmisiin, joten on mietittävä, kenen hyvää pyrimme suojelemaan ja ketä kunnioittamaan.
Neljäntenä kohtana Helena Siipi nosti esiin yhteiskunnan ja ympäristön hyvän. Ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä, mitä ne ovat. Mikä on tutkimuksen paikka yhteiskunnassa? MIkä on hyvä ympäristö? Minkälainen on hyvä yhteiskunta? Käsityksemme saattavat olla keskenään ristiriidassa.
Dia: Helena Siipi
Siipi nosti tässä yhteydessä esiin sen, että tutkimuslupa tutkittavilta ja eettisen toimikunnan lupa tutkimukselle on asianmukaisesti hankittu. Erilaiset sidonnaisuudet esimerkiksi rahoittajaan ilmoitetaan tutkittaville ja julkaistavissa tutkimuksissa. Itse näkisin tässä yhteydessä tärkeäksi huomioida myös erilaiset henkilökohtaiset sidonnaisuudet ja paikantumiset, joiden avaaminen on keskeinen osa ihmistieteiden tutkimusetiikkaa – vaikka siihen ei tämän päivän tilaisuudessa puututtukaan.
Rahoittajien vallasta puhutaan yllättävän vähän ihmistieteissä. Rahoittaminen tai rahoittamatta jättäminen nähdään usein toimeentulokysymyksinä. Ilman rahaa jäänyt joutuu etsimään toimeentulonsa muualta ja rahoitettu ryhtyy innolla tekemään tutkimusta. Suuri osa yliopistossa tehtävää tutkimusta tapahtuu ulkopuolisella rahoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että Suomen Akatemia ja erilaiset säätiöt käytännössä päättävät, minkälaista tutkimusta yliopistoissa tehdään – puhun tässä siis lähinnä humanistisesta tutkimuksesta, joka ei juurikaan saa rahoitusta yrityksiltä tai muilta rahoittajatahoilta. Rahoittajilla on siis suuri vastuu – myös eettinen vastuu – siitä, mitä Suomessa tutkitaan ja mitä ei.
Meidän humanistien pitäisi ehkä entistä tarkemmin miettiä – paitsi edellä mainittuja hyviä – omien tutkimuksiemme tuottaman tiedon merkitystä. Mihin tuottamaamme tietoa käytetään? Mitä vaikutusta tuottamallamme tiedolla on? Mitä me voimme tai emme voi tutkia? Mitä meidän täytyisi, mitä meidän olisi velvollisuus tutkia? Lisäävätkö vai vähentävätkö tutkimuksemme eriarvoisuutta ja syrjintää? Keiden hyvää tutkimuksemme edistävät?
Eettiset yllätykset
Tutkija Kaisa Ilmonen kysyi Turun yliopiston humanisteilta, mitä tutkimuseettisiä ongelmia tai yllätyksiä he ovat työssään kohdanneet. Vastauksia tuli erittäin vähän, mikä saattoi johtua kyselyn ajoittumisesta juuri pääsiäisen alle. Toisaalta vastaamattomuus kuvaa tiedekunnan sisäistä jakautumista tutkimuseettisten kysymysten suhteen. Toisilla tieteenaloilla tutkimuseettisiä kysymyksiä ei pohdita käytännössä ollenkaan, toisilla ne taas ovat jokapäiväisen pohdinnan kohteena (jolloin niissä ei välttämättä ole mitään “yllättävää”).
Ilmosen vastaanottamat tutkimuseettiset pohdinnat liittyivät samoihin teemoihin, joita etiikkaseminaarissa oli jo käsitelty. Niissä pohdittiin vähemmistöjä koskevaa tutkimusta, lapsia ja nuoria koskevaa tietoa sekä eettiseen tutkimuskirjoittamiseen ja tiedontuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Ne olivat siis ihmistieteellisen tutkimuksen arkeen ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä.
Yleisökeskustelussa nostettiin esiin myös eettisen pohdinnan pakollisuus myös sellaisissa tutkimuksissa tai rahoitushakemuksissa, joissa se ei tutkijan itsensä mielestä olisi välttämättömyys. Eettisestä pohdinnasta tulee tällöin performanssi, mikä tarkoittaa sitä, että se vain mekaanisesti suoritetaan, kun tutkimuseettisen pohdinnan tulisi olla osa tutkimuksen teon prosessia: suunnittelua, toteutusta, aineiston käsittelyä, kirjoittamista ja tiedon välittämistä.
Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti 27.4.2015 iltapäiväseminaarin tärkeästä aiheesta: tutkimusetiikasta. Puhujiksi oli pyydetty aiheen ammattilaisia: Veikko Launis, Arja Kuula ja Helena Siipi pitivät kukin erittäin asiantuntevan ja valaisevan puheenvuoron. Lopuksi tutkija Kaisa Ilmonen kokosi yhteen laitoksen henkilökunnalle lähetetyn eettisiä ongelmia koskeneen kyselyn tuloksia. Iltapäivän puhetta johti professori Susanna Paasonen. Tilaisuus oli virkistävä, informatiivinen ja antoi paljon uutta ajateltavaa, vaikka tutkimuseettiset kysymykset eivät uskontotieteilijälle olleet ennestäänkään vieraita.
Eri oppiaineiden erilaiset suhtautumiset
Yllättävää olikin todeta, miten eri tavoin tiedekunnan eri oppiaineissa eettisiä kysymyksiä käsiteltiin. Kulttuurien tutkimuksessa ja eritoten uskontotieteessä eettisiä asioita mietitään päivittäin, ne ovat elimellinen osa kaikkea tutkimuksen tekoa.
Taiteiden tutkimukseen eettiset kysymykset ovat viime vuosina nousseet keskustelunaiheeksi uudenlaisten tutkimusasetelmien ja aineistojen myötä sekä rahoittajien vaatimuksesta – edellyttäähän esimerkiksi Suomen Akatemia tutkimusrahoitusta hakevia pohtimaan tutkimuksensa eettistä problematiikkaa. Jokaisen tutkijan olisi opittava artikuloimaan tutkimuseettisiä kysymyksiä.
Kieliaineissa eettiset kysymykset tuntuivat olevan pääosin vieraita, mutta sinnekin eettisesti problemaattiset tutkimusasetelmat ovat tulollaan. Kuten Susanna Paasonen tiivisti: tutkimuseettiset kysymykset koskevat kaikkia.
Kenen etiikkaa?
Eri oppiaineiden erilainen etiikkasuhde on ymmärrettävä, jos tutkimusetiikan ajatellaan liittyvän nimenomaan tutkijan ja informantin väliseen vuorovaikutukseen ja informantin anonymiteetin suojeluun – mitä se usein onkin. Mutta kun nähdään tutkimusetiikka laajemmin, niin kuin sen tulisikin nähdä, huomataan, että eettiset kysymykset kulkevat läpi koko tutkimustyön prosessin.
Eettistä tutkimusta tehdään noudattamalla hyvän tieteellisen käytännön periaatteita, jotka Tutkimuseettinen neuvottelukunta on uudistanut vuonna 2012. Tutkimusetiikan kulmakiviä on viittaamiskäytäntö, toisten tutkijoiden työn asianmukainen kunnioittaminen. Ja itsestään selvästi siihen kuuluu sellaisten toimien kuin anastaminen ja plagiointi välttäminen.
Tarkemmat, ihmistieteitä koskevat eettiset ohjeet on myös uudistettu muutama vuosi sitten ja niihin meidän kaikkien tulisi huolella perehtyä. Nykyisin jokaisesta yliopistosta löytyy toimikunta, joka pyydettäessä arvioi ei-lääketieteellisten tutkimussuunnitelmien eettisyyden. Jos suunnitteilla olevaan tutkimukseen osallistuminen saattaa aiheuttaa tutkittaville joko suoraa tai välillistä vahinkoa, on toimikunnalta pyydettävä lausuntoa – pro gradu -tutkielmien kohdalla ohjaaja on pääosin vastuussa tutkimuseettisten kysymyksien huomioonotosta. Monet rahoittajat ja yhä useammin myös tieteelliset julkaisut edellyttävät toimikunnan lausuntoa.
Iltapäivässä puhunut professori Veikko Launis on TY:n eettisen toimikunnan puheenjohtaja. Seuraavassa kirjoitan pääosin hänen esityksensä pohjalta.
Janus-kasvoinen tutkimusetiikka
Professori Launiksen mukaan tutkimusetiikalla on kahdet eri suuntiin katsovat kasvot. Tällä hän tarkoitti kahta tutkimuseettisen katsomisen tapaa, kahdenlaisia kysymyksiä joita tutkimusetiikan alla tehdään. ,
Ensimmäiset kasvot katsovat tutkimuksen tekemisen etiikkaan eli tutkimuksen tekoon liittyviin metodologisiin kysymyksiin. Ne liittyvät tutkimuksenteon prosessiin kokonaisuudessaan mutta myös tutkimustulosten kirjoittamiseen, tulosten julkistamiseen ja mahdollisesti jopa tutkimustuloksista puhumiseen julkisuudessa. Näihin eettisiin kysymyksiin vastaukset linjataan hyvän tieteellisen käytännön ohjeistuksissa. Teemoista puhui erityisesti Helena Siipi, jonka alustukseen palaan myöhemmässä kirjoituksessani.
Tutkimusetiikan toiset kasvot katsovat tutkimuskohteeseen ja tämän oikeuksiin. Tutkimuksen kohteena voi olla alue, eläin, esine, ihminen, kuollut ihminen, kulttuuri, kieli, tapa, käytäntö, lainsäädäntö tai monenlainen muu seikka. Tutkimuskohteilla on omanlaisensa moraalinen status. Jos tutkimuskohteen moraalinen status on korkea, tarvitaan eettistä ennakkoarviointia. Se ei liity siis pelkästään yksittäisten ihmisten tutkimiseen, vaan myös monenlaisen inhimillisen toiminnan tutkiminen edellyttää eettistä hereilläoloa. Maailman muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi eettiset kysymykset lisääntyvät ja monimutkaistuvat nekin.
Tutkimuksen teon keskeiset eettiset periaatteet. Dia: Veikko Launis
Voiko humanistinen tutkimus tappaa?
Professori Launis nosti esiin keskeiset tutkimuseettiset periaatteet, joiden mukaan niin ihmiselämää kuin ihmisarvoakin on aina kunnioitettava. Lisäksi on huolehdittava tutkittavien autonomiasta, heidän itsemääräämisoikeudestaan.
Tutkimuksenteon ehdoton lähtökohta on se, että tutkittavien elämä ei saa millään tavoin vaarantua, mutta on olemassa hauraita ja haavoittuvia ihmisryhmiä tai tiukkarajaisia ja hierarkkisia yhteisöjä, joihin kohdistuvat tutkimukset saattavat suoraan tai välillisesti vahingoittaa tutkittavia henkisesti tai fyysisesti. Esimerkiksi naisten asema saattaa yhteisössä olla niin rajoitettu, että tutkimukseen osallistuminen tai tutkijalle esitetyt näkemykset saattavat johtaa yhteisön sisällä rangaistukseen. Traumaattisten muistojen käsittely voi ravistella haastateltavan mieltä tai aiheuttaa ahdistusta.
Vakavasti sairaiden, hyvin iäkkäiden, traumaattisia asioita kokeneiden ihmisten, kidutettujen tai muuten heikkojen tai haavoitettujen ihmisten tutkiminen voi haurastuttaa entisestään tutkittavien fyysistä tai henkistä terveyttä. Myös tutkija saattaa olla vaarassa tutkiessaan esimerkiksi rikollisuutta, monikulttuurisuutta tai vaikkapa Muhammad-pilakuvia. Monet tutkijat varovatkin puhumasta julkisuudessa pelätessään sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa raivoa ja loanheittoa, joka saattaa myös konkretisoitua arjessa.
Ajatus siitä, että humanistinen tutkimus vahingoittaisi tutkittavia, on intuitiivisesti vieras. Mutta kun asiaa pohtii lähemmin, erityisesti uskontotieteen kohdalla, ei ajatus olekaan täysin mahdoton.
Tutkijan vastuu
Vaikka informanteille tuleekin tehdä selväksi, että heidän tutkimukseen osallistumisensa on vapaaehtoista, on vastuu viime kädessä aina tutkijalla. Tutkijan on huolehdittava tutkittaviensa hyvinvoinnista tutkimuksen aikana, ja pohdittava, mitä mahdollista haittaa tutkimukseen osallistumisesta tutkittavalle on tutkimuksen jälkeen. Usein tämä liittyy esimerkiksi siihen, millä tavoin tutkittavat anonymisoidaan tutkimusjulkaisuissa, ettei heidän henkilöllisyytensä ole vaarassa paljastua.
Erityisen varovainen pitää olla edellä mainittuja haavoittuvia ryhmiä tutkittaessa. Haavoittuvina ryhminä voidaan lisäksi nähdä vaikkapa lapset, raskaana olevat naiset, sairaat, vangit, turvapaikanhakijat, varusmiehet, vanhukset ja jo aiemmin haavoittuneet, joita tutkijalla ei ole lupa uudelleen haavoittaa. He saattavat myös olla tilassa tai tilanteessa, joka tekee hankalaksi tutkimuksesta kieltäytymisen. Jokainen meistä on jossain elämämme vaiheessa haavoittuva.
Tärkeää on, että eettisiä kysymyksiä pohditaan ennen tutkimukseen ryhtymistä, jotta vahingot tai haitat jäisivät mahdollisimman pieniksi. Kaikkea ei voi ennakoida, mutta monenlaisiin asioihin voi ja pitää varautua.
Professori Veikko Launiksen dia ihmiselämän kunnioittamisesta
Onko kuolleella ihmisarvoa?
Keskeinen ihmistieteellinen lähtökohta on ihmisarvon kunnioittaminen. Iltapäivässä käytiin keskustelua edesmenneiden ihmisten tutkimuksesta – jota historiassa, mutta myös muissa oppiaineissa luonnollisesti tehdään päivittäin. Missä vaiheessa ihmisen kuolemasta on kulunut niin kauan aikaa, että hänen kirjeitään ja muita yksityisiä tekstejään voidaan käyttää tutkimuksen aineistona? Nauttivatko kuolleet yksityisyyden suojasta? Saako heidän kunniaansa loukata?
Missä vaiheessa voimme tutkimuksessa kertoa ikäviä asioita edesmenneistä tutkittavistamme? Kriittisesti aineistoihin suhtautuvan tutkimuksen tehtävänä on myös sanoa asioita, joista tutkittavat eivät ole samaa mieltä. Mutta kun kuvaamme kriittisesti henkilöitä, jotka eivät voi enää puolustautua? Miten vetää raja eettisen ihmisarvon kunnioituksen ja mahdollisen asioiden poislakaisun tai salailun välille?
Tutkittavilla on itsemääräämisoikeus, mikä tarkoittaa oikeutta suostua tai olla suostumatta tutkittavaksi. Siihen kuuluu myös oikeus vetäytyä tutkimuksesta ilmoittamatta syytä. Tutkittava voi myös itse valita, mitä asioita hän kertoo tutkijalle, mitä jättää kertomatta. Vastuu on viime kädessä kuitenkin tutkijalla. Mielestäni tämän vastuun pitäisi koskea myös tutkimusta, jota tehdään jo edesmenneistä. Siinäkin ihmisarvon kunnioituksen tulisi olla etusijalla.
Velvollisuus tutkia?
Joskus tutkija voi jättää tutkimatta jotain tärkeäksi katsomaansa aihetta, koska on liian varovainen eettisessä pohdinnassaan. Launis nosti esiin omissioharhan käsitteen: kun ei tee mitään, ei myöskään tee virheitä. Emme voi varmuuden vuoksi jättää tekemättä tutkimusta sen takia, että joku saattaa siitä pahoittaa mielensä. Monet tutkimuksista ovat sellaisia, että joku pahoittaa mielensä. Silti tutkiminen jatkuu.
Jos vaarana on, että tutkimus vahingoittaa tutkittavia, on tutkimuksen haittoja ja hyötyä pohdittava tarkasti. Jos jätämme tutkimatta pelätessämme tutkittavien vahingoittamista, voi olla että heitä mahdollisesti paljon hyödyttävä tai voimauttava tutkimus jääkin tekemättä.
Tutkijalla on eettinen velvollisuus tutkia ja tuottaa uutta tietoa, vaikeistakin aiheista, haavoittuvistakin ihmisryhmistä. Myös tutkimuksen tuottamaa hyötyä voi arvioida etukäteen. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta tietoa. Se voi tavalla tai toisella hyödyttää tutkittavia. Lisäksi se voi omalta pieneltä osaltaan parantaa maailmaa: lisätä oikeudenmukaisuutta, kasvattaa tietoisuutta maailman ongelmista, vähentää köyhyyttä, syrjäytymistä tai eriarvoisuutta, säilyttää kulttuurisia arvoja tai kasvattaa tietoa kulttuurillisesta monimuotoisuudesta.
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 