About teemutmantsinen

Uskontotieteen tutkija (FT) Turun yliopisto Researcher (PhD), Comparative Religion University of Turku

Nähdä Napoli ja kuolla – ja sitten joku adoptoi sinut ja pääkallosi

Napolilaisten lähestymistapa kuolemaan ja kuolemanjälkeiseen elämään on joustava, jopa tuttavallinen. Kaikki me kuolemme ja kuolema on aina keskellämme, mutta kaikille se ei tarkoita elämän ja toiminnan loppumista.

Kuoleman suhteellisuuden kuuluisin esimerkki kaupungissa on Napolin suojelupyhimys San Gennaro, pyhä Januarius. Perimätiedon mukaan hän kuoli keisari Diocletianuksen vainoissa noin vuonna 305. Legendojen mukaan hän uhmasi kuoleman pysyvyyttä jo eläessään; yhden legendan mukaan leijonat kieltäytyivät syömästä häntä, eikä polttaminen onnistunut – liekit eivät vahingoittaneet Napolin piispa Gennaroa. Erinäisten vaiheiden jälkeen pyhän Januariuksen ruumis, pyhäinjäännös, päätyi 1400-luvulla Napolin tuomiokirkkoon, jossa kunnioitettu pyhimys jatkoi ihmetekojaan. Edelleen aktiivinen pyhän Januariuksen veren kultti toistuu kolmesti vuodessa. Tässä rituaalissa veren uskotaan muuttuvan takaisin nestemäiseksi, muutaman päivän tai viikon kuluessa. Jos jostain syystä lasiastiassa säilötty reliikki ei muutu nestemäiseksi, on jokin pielessä ja kaupunkia voi kohdata onnettomuus.


Pyhä Januarius haudattiin 300-luvulla kaupungin muurien ulkopuolelle katakombiin, joka nykyisin kantaa hänen nimeään. San Gennaron katakombin lisäksi alueen toinen merkittävä on Catacombe di San Gaudioso, joka sijaitsee Santa Maria della Sanità -kirkon alla. Pyhä Gaudioso oli Afrikan puolelta saapunut piispa, joka ei ollut suostunut kääntymään areiolaisuuteen (oppi, jonka mukaan Jeesus oli erillinen isästä ja alamainen tälle). Aluetta oli käytetty hautausmaana jo 400-luvulta EAA ja monet katakombit ovat unohtuneet. San Gaudioson katakombi ja monet muut hautautuivat ajoittain laakson läpi syöksyneisiin tulviin ja mutavyöryihin. Lopulta pyhimysten jäännökset vietiin turvaan kaupungin muurien sisään ja katakombit hylättiin – hetkeksi.

Kun dominikaanimunkit rakensivat luostaria kaupungin liepeille 1577, he kaivoivat myös auki San Gaudioson katakombin ja sen kryptan. Kryptasta paljastui 500-luvun maalaus Madonna ja lapsi. Tämän ja pyhimysten välillisen läsnäolon uskottiin tuovan terveyttä. Kun samaan aikaan Napoli laajeni laaksoon, alueen nimeksi vakiintui Sanità, terveys. Säilyttääkseen katakombit ja kryptan, munkit rakensivat kirkon niiden päälle. Dominikaanimunkit ottivat myös hoitaakseen ruumiiden hoitamisen ja hautaamisen. He säilyttivät läheisen yhteyden kuolleiden ja elävien välillä, säilöen luut ja muistaen vainajia. Rikkaat seurakuntalaiset saivat erityiskohtelun: heidän pääkallonsa upotettiin seinään ja ympärille maalattiin uusi ruumis. Jotta järjestys silti säilyisi, miehet asetettiin vasemmalle ja naiset oikealle puolelle käytävää

. Todennäköisesti toisen maailmansodan aikana pääkallot hajosivat – alueen asukkaat pitivät katakombeja pommisuojina ja alati tuijottavat ruumiit eivät olleet parasta seuraa kuoleman kauhujen keskellä.

Kun Napolia koittelivat lukuisat onnettomuudet 1600-luvulla, kaupunki tarvitsi nopeasti uusia hautausmaita. Yhden vuosisadan aikana Napoli koki kolme nälänhätää, kolme epidemiaa, kolme tuhoisaa mellakkaa, kolme maanjäristystä ja viisi Vesuviuksen purkausta. Yksi merkittävä avaus oli Cimitero della Fontanelle, laajennettu luola laakson kupeessa. Vuonna 1656 rutto tappoi noin 250 000 ihmistä kaupungin noin 400 000 asukkaasta, joten tilan tarve oli suuri. Luukasat kasvoivat röykkiöiksi seuraavan 200 vuoden aikana. Kun vielä kaupunkia koetteli koleraepidemia 1837, kirkot tyhjennettiin ruumiista ja luista, mikä täytti Fontanellen kaltaisia massahautausmaita.

Vuonna 1872 Don Gaetano Barbati, yhdessä paikallisten naisten kanssa, järjesti Fontanellen luut käytävien varrelle järjestykseen. Barbatin patsas seisoo Fontanellen luolassa, kunnioittaen tämän työtä yhteisön hyväksi. Uusi järjestykseen laitettu luola mahdollisti napolilaisten tiiviin yhteydenpidon kuolleiden ja toisen puolen kanssa. Myöhemmin etenkin maailmansodat syvensivät kuolleiden kulttia, jota kutsutaan nimellä anime pezzentelle.

Napolilainen kuolleiden kultti on mielenkiintoinen tapa kommunikoida oletetun toisen puolen ja siellä olevien ihmisten kanssa sekä harjoittaa vastavuoroista toimintaa. Kultissa yksilö adoptoi pääkallon, jota hän hoitaa, puhdistaa ja koristelee. Kallon päälle, silmäaukoille ja ympärille voidaan asettaa lahjoja, kuten rahoja, liinoja, rukousnauhoja ja kortteja. Kallon edessä voidaan polttaa kynttilää, rukouksena kuolleen henkilön puolesta. Kaikella tällä on tarkoitus helpottaa uuden ystävän elämää tuonpuoleisessa, lyhentää tämän kiirastuliaikaa ja muutenkin puhua hyvää tämän puolesta korkeammille voimille. Vastavuoroisesti adoptoija odottaa uuden ystävänsä rukoilevan hänen puolestaan ja tuovan onnea. Onnen pyytäminen voi ulottua arkisiin tai turhanpäiväisiinkin asioihin, kuten loton voittamiseen. Jos vastavuoroisuus ei toimi, kallo ja vainaja voidaan hylätä ja elävä etsii uuden ystävän, uuden kallon adoptoitavaksi. Jos taas vastavuoroisuus toimii, adoptoija koristelee ystävänsä kallon entistä paremmin ja asettaa tämän omaan taloonsa, laatikkoon. Kuolleet haluttiin pitää avoimessa tilassa myös kommunikaation vuoksi, jotta kuolleet voisivat ilmestyä unissa ja heidän kanssaan voitaisiin seurustella.

Vatikaanin toisen konsiilin uudistusten herättämänä kardinaali Corrado Ursi sulki Fontanellen luolan 1969. Hänen mukaansa kultti oli riistäytynyt käsistä, saanut fetisismin ja taikauskon piirteitä. Vaikka tämä vähensi kultin harjoitusta, ei se sitä kokonaan poistanut. Vuonna 2002 luolaa alettiin kunnostamaan, ja 2010 se avattiin paikallisten vallattua luolan ja painostettua kirkkoa avaamaan yhteisölle tärkeän kohteen. Nykyään luola on avoin ja tärkeä kohde myös uskonnontutkijalle. Vaikka nykyään vähemmän, kultin jälkiä voi silti edelleen havaita luolan luurivistössä. Sanitàn alue on köyhä, minkä vuoksi kansan välitön uskonnollisuus, uskomukset ja tavat nousevat esille helpommin kuin valtakeskuksissa.

Napolin elävä yhteys kuolleiden ja elävien välillä herättää ajatuksia länsimaisten ihmisten suhteesta kuolemaan ja kuolleisiin. Laitosmaisen ulkokuoren alle mahtuu paikallisia ja yhteisöllisiä eroavuuksia ja erityisyyksiä. Luovat yhteydet ovat seurausta vuosisataisista perinteistä, vaikkakin myös kuoleman etäännyttämisellä voidaan nähdä oma, ehkä silti lyhyempi, historiansa. Luterilaiselle teologialle tyypillistä on ajatus, jossa yksilö poistuu välitilaan odottamaan viimeistä tuomiota. Ortodoksiset rituaalit saattavat vähittäin sekä kuollutta että yhteisöä uusiin tiloihin, vainajan muistoa kunnioittaen ja hänen tulevaisuutensa puolesta rukoillen. Näiden perinteiden rinnalla laitoksiin ja polttouurnaan ulkoistetut ratkaisut muistuttavat enemmänkin aasialaistyylisestä kasvojen säilyttämisen perinteestä, jossa vioittunut poistetaan näkyvistä, kuin elämän ja ihmisen kunnioittamiselta olosuhteista riippumatta. Kuolleiden kultti voi saada makaabereja ja turhamaisia piirteitä, kuten pääkallon hyväily tai lotto-onnen pyytäminen, mutta voi toisaalta säilyttää kosketuksen sekä elämän raadollisuuteen että menneen kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Olennaista ei ole silti omasta kulttuurista vieraan rituaalin sisäistäminen, vaan kulttuurinen ymmärtäminen siitä, miten ihmiset sopeutuvat kuolemaan ja käsittelevät sitä oman kulttuurinsa viitekehyksessä. Oli kyse sitten napolilaisesta tai meksikolaisesta kuolleiden kultista, ortodoksisista rituaaleista, historiankirjoituksesta ja muistelmista, kyseessä on usein sama pyrkimys sovittaa rajan ylittämisen vaikeus ja kuoleman kohtaaminen. Katkennut historia voi olla myös jatkumo.

(Napolin kulteista löytyy esimerkiksi artikkeli: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.2752/175183414X14176054221409)

Advertisements

Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Harhaoppi ja oikea oppi

Lauantaina 8.10. kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki puolusti väitöstään myöhäiskeskiajan harhaoppikeskusteluista (Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany). Aihe on kiinnostava paitsi historiallisesti, myös monesta uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Väitöskirjassaan Välimäki kuvaa sitä keskustelua ja prosessia, joka johti katolisessa kirkossa tarkempaan harhaopin määrittelyyn, toisinajattelijoiden tunnistamiseen ja merkitsemiseen sekä sosiaaliseen käsittelemiseen. Siinä missä aiemmin harhaoppiset oli usein käytännössä kuvattu ja leimattu paholaisen palvojiksi, myöhäiskeskiajalla nousi tarve määrittää harhaoppia sen mukaan, mitä eri toimijat vastasivat kysymyksiin opista, uskosta ja “Jumalan lain” noudattamisesta. Tämä kaikki tapahtui, kuten Välimäki väittää, laajemmassa asiayhteydessä, johon kuului läntisen kirkon suuri skisma ja tarve yhdistää hajaantunut kirkko. Välimäki kuvaa harhaoppikeskusteluja ja inkvisition toimintaa sekä oikeudenkäyntejä termillä harhaopin uudelleenteologisoiminen (retheologisation of heresy).

Aihepiiri, jota Välimäki väitöskirjassaan käsittelee, on mielenkiintoinen. Myöhäiskeskiajalla harhaopin ja harhaoppisten paikantaminen selkeisiin rajoihin hahmotti selkeämmät rajat myös kirkolliselle identiteetille. Inkvisition ja inkvisiittorien tavoitteena ei ollut vain erimielisten tuomitseminen, vaan myös heidän paimentamisensa takaisin kirkon valtaapitävien hyväksymiin käsityksiin, toisin sanoen käännyttäminen. Jos he onnistuisivat tässä valdesilaisten kohdalla, se merkitsisi vahvempaa kirkkoa, joka seuraisi yhtä johtoa ja samaa tulkintaa Raamatusta.

Harhaoppisuus on valtaa käyttävä määritelmä asemasta, jonka yhteisö tai yksilö tulkitsee yhteisön yhteyttä ja integriteettiä uhkaamaan ja vaikuttaamaan kykeneväksi sekä ei-sanktifioiduksi. Kristinuskon piirissä harhaoppi-termillä on pitkä historia. Lähtökohdiltaan harhaoppista merkitsevä sana on lainattu kreikan sanasta hairesis (valinta, koulukunta, puolue) ja verbistä haireo (valita tai suosia toisen kustannuksella). Sitä käytettiin ensimmäisellä vuosisadalla esimerkiksi juutalaisista koulukunnista ja puolueista (kuten farisealaiset tai saddukealaiset) ja toiselta vuosisadalta lähtien uskonnollisesta eroavuudesta ja “virheellisestä” opista. Neljännelle vuosisadalle tultaessa termiä käytettiin kirkolliskokousten käsittelemistä valtavirtaa haastavista eri uskonnollisista liikkeistä. Latinaksi termi taipui muotoon haeresis. Rooman valtakunnan valtauskonnoksi nouseva kristinusko määritteli siis osana institutionalisoitumisprosessiaan omaa identiteettiään rajaamalla ulkopuolelle toiset koulukunnat, heresiat.

Jos Välimäen tutkimusta on uskominen – enkä näe syytä väittää toista -, voidaan ajatella, että harhaoppisuus-väitteen yleinen käyttö oli 300-400-lukujen kirkolliskokousten jälkeisenä aikana muuttunut oppikeskustelujen määrittelemästä eriseuraisuudesta yleiseksi tradition vastaiseksi leimaamistermiksi. Harhaoppinen oli tradition vastainen, eli henkilö, joka ei tehnyt kuten “me” ja oli ensisijaisesti erilainen, tradition rikkoja. Opin ja uskon sijaan teot olivat myös inkvisiittoreiden ensisijaisena tähtäimenä 1200-luvulla. Myöhäiskeskiajalla läntinen kirkko oli poliittisista syistä hajautunut, jolloin tarve määritellä yhteisön rajat oli oleellinen. Myös historialtaan eriseuraiset voitiin samalla rajata yhteisön sisäpuolelle, jos heidän oppinsa ja henkilökohtaiset uskomuksensa olisivat samoissa rajoissa. Välimäen mukaan inkvisiittori Petrus Zwickerin toiminta poikkesi monien aikalaisten käytännöistä. Osa inkvisiittoreista ja kriitikoista keskittyi esimerkiksi valdesilaisten pappikritiikkiin ja siten kirkon auktoriteetin kieltämiseen, tai turvautuivat demonisoimaan valdesilaisia. Zwicker pyrki näyttämään, että katolinen usko perustui Raamattuun, ja siten osoittamaan, että valdesilaiset poikkesivat kirkon opista ja kultista, koska näiden näkemykset eivät saaneet tukea raamattu-tulkinnasta. Näin hän itse asiassa lähestyi kysymystä valdesilaisten omilla aseilla, raamattukeskeisyydellä tradition sijaan. Samalla hän rakensi katolista identiteettiä käytännössä ainoalla läntistä kirkkoa sillä hetkellä enää yhdistävällä tekijällä, Raamatulla. Kirkon sosiaaliset ja moraaliset ongelmat eivät poistuneet teologisen aseen teroittamisella. Mutta Zwickerin toiminta osoittaa, miten uskonnolliset toimijat ja yhteisöt reagoivat ja vastaavat olosuhteiden haasteisiin ja vahvistavat sosiaalista identiteettiä tarkentamalla yhteisön rajoja, etenkin määrittämällä mitä he eivät mielestään ole.

Teknisesti harhaopin vastakohta on oikea oppi. Käytännössä harhaoppisuus, hereettisyys, on vastakohta samanmielisyydelle ja leima uhkaavalle, vaikutusvaltaiselle erilaisuudelle. Suomenkielinen termi harhaoppi voi antaa väärän kuvan ilmiöstä, joka sosiologisesti tarkasteltuna on yhteydessä muuhunkin kuin oppikysymyksiin. Kritiikki kohdistuu esimerkiksi tekoihin, valtapyrkimyksiin, tai dogmaattisiin kysymyksiin sen mukaan, mikä vastapuolessa koetaan oleelliseksi ja mikä koettelee yhteisön omia rajoja kussakin historiallisessa ympäristössä ja tilanteessa. Harhaoppisuus-termi nostetaan käyttöön tilanteessa, jossa erilainen koulukunta koettelee pyhinä pidettyjä rajoja, oli kyseessä sitten organisaatiorakenne, rituaaliperinne, tai kysymys Jumalan luonnosta.

Uskontotieteellisestä näkökulmasta ei ole oikeaa tai väärää oppia. Sen sijaan on sosiaalista valtajärjestystä tukevia näkemyksiä ja sitä kritisoivia ja horjuttavia näkemyksiä maailmasta ja todellisuudesta, joita uskonnollisissa yhteisöissä arvioidaan kussakin historiallis-sosiaalisessa olosuhteessa. Sosiaalista identiteetiä rakennetaan määrittämällä sekä mitä “me olemme” että mitä “he ovat”. Yhteinen vihollinen ja vastapuoli vahvistaa heikkoa identiteettiä. Valdesilaiset olivat hajanainen ryhmä, mutta heidän määrittelemisensä teologisin ja Raamattu-perustein rakensi (osittain kuvitteellisen) otollisen vastapuolen, joka samalla määritti roomalais-katolista identiteettiä silloin, kun sitä tarvittiin kipeästi. Oikeaoppisuus on tästä näkökulmasta ensisijaisesti yhteisön yhtenäisyyttä ja yhteistä identiteettiä rakentava strategia. Samalla se on vallankäyttöä suhteessa toisinajattelijoihin. Se, miten yhteisö kohtelee toisinajattelijoita, kertoo paitsi identiteetin rakentamisesta, myös vallankäytöstä. Valtaa voidaan käyttää niin hajottavasti kuin yhdistävästi. Usein se tarkoittaa molempia.

Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Uskonnonvapaus, antiterrorismi ja Venäjä

Torstaina 7.7.2016 Venäjän presidentti allekirjoitti uuden antiterrorismilain, joka on suurelta osin jäänyt (toistaiseksi) uutisoimatta suomalaisessa mediassa. Jos laki on saanut huomiota, on uutisointi keskittynyt enimmäkseen sen sosiaalista mediaa ja verkkoviestintää koskeviin määräyksiin, kuten viestinnän tallentamiseen viranomaistarkoituksia varten. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet sen uskonnon- ja sananvapautta rajoittavat kohdat.

Lakiuudistuksen mukaan uskonto tulisi rajoittaa rekisteröityihin kirkkotiloihin ja rekisteröidyille uskonnollisille toimijoille. Jos lakia tulkitaan kirjaimellisesti, se tarkoittaa tuhansien uskonnollisten yhteisöjen toiminnan loppumista, sillä esimerkiksi arviolta 7000 protestanttista yhteisöä toimii jäseniensä kodeissa, ei kirkkotilaksi rekisteröidyissä rakennuksissa. Edelleen tiukasti seurattuna se tarkoittaa uskonnollisista asioista keskustelemisen loppumista kaduilla, julkisissa kulkuvälineissä, kahviloissa, kodeissa, käytännössä missä tahansa – ellei keskustelun aloittaja ole hakenut viranomaisilta lupaa toimia uskonnollisena puhujana. Päähuomio laissa on ulkomaisten saarnaajien toiminnan valvomisessa ja rajoittamisessa. Siten se on yhtäläinen sen aiemman lain kanssa, jonka mukaan kolmannen sektorin toimijoiden täytyy rekisteröityä “ulkomaisiksi agenteiksi”.

Lakiuudistuksen todennäköisenä tarkoituksena on estää radikaalien ja väkivaltaisten ryhmien käännytystoiminta – eli erityisesti muslimien, mutta myös esimerkiksi jehovan todistajien, leviäminen maassa, jonka uskonnollista identiteettiä ohjataan ortodoksisen kirkon suuntaan. Samalla se rajoittaa, ainakin teoriassa, kaikkien uskonnollisten toimijoiden elämää. Nähtäväksi jää, miten tarkasti lakia seurataan ja toteutetaan. Laki tosin sisältää myös velvoitteen kansalaisille ilmiantaa kaikki lain mainitsema toiminta viranomaisille.

Suomalainen uskonnon- ja sananvapaus näyttäytyvät naapurivaltion toiminnan johdosta yhä positiivisemmassa valossa. Vaikka sanomisia ja mielipiteitä voidaan kritisoida, voidaan niitä esittää Suomessa vapaasti. Sananvapaudella on myös toinen puoli, vastuu. Jokainen on vastuussa omista sanoistaan. Väkivaltaan kehoitus, vaikkakin sananvapauden sallima teko, on silti tekona tuomittava. Vaikka väkivaltaan kehoittaminen ja terroristiryhmien muodostaminen ovat asioita, johon täytyy keksiä myös ennalta ehkäiseviä keinoja, on muistettava tämän ennalta ehkäisyn mahdolliset ongelmat. Pahimmillaan se rikkoo kaikkien oikeuksia, myös rauhanomaisissa tarkoituksissa. Venäjän uusi laki antaa mahdollisuuden esimerkiksi naapuririidalle räjähtää vääriin mittasuhteisiin, jolloin naapuri ilmiantaa kaverinsa, koska tämä kertoi hänelle jumalansa kehoittavan elämään rauhassa. Kärjistetty esimerkki toki – toivottavasti myös jäisi sellaiseksi.

Tohtoripromootio – akateemisten rituaalien ytimessä

Turun yliopisto juhli 28-30.5.2015 uusia tohtoreita tohtoripromootiossa. Promootioon osallistui 12 kunniatohtoria ja 110 tohtoria. Osallistuin myös itse juhlaan, jonka keskiössä on tohtorinarvon merkkien, miekan ja hatun, seremoniallinen luovutus. Miekkoja ja hattuja voi periaatteessa ostaa kuka tahansa ja hatutkin sovitetaan hyvissä ajoin, mutta hetkestä tekee juhlavan sen symbolinen viesti ja rituaalinen akti. Julkinen tunnustus ja arvonanto virallisella seremonialla asettaa tieteellisen pätevyyden osoittaneen henkilön suorituksen yleisön eteen ja sitoo hänet osaksi akateemisen maailman perinteitä. Itse juhlat kestivät kolme päivää ja jokaiselle päivälle varattiin omat rituaalinsa.

Yliopiston rituaalisessa kalenterissa tohtoripromootio sijoittuu tärkeimpien hetkien joukkoon. Inhimillisen tiedon siirtämiseen erikoistunut akateeminen traditio on riippuvainen uusista sukupolvista tieteellisesti pätevöityneitä henkilöitä, jotka tulevaisuudessa siirtävät tietoa ja kasvattavat kulttuurista pääomaa edelleen. Tohtoripromootio on myös akateemisista rituaaleista selkeimmin ohjattu ja ennalta kirjoitettu seremonia. Varsinaista vihkimisaktia harjoitellaan edeltävänä päivänä, ennen virallisten juhlallisuuksien aloittamista. Virheettömiä rituaaleja promootiot eivät ole, sillä osanottajat ovat aina uusia, eivätkä he suorita rituaalia enää toista kertaa, jolloin kenties onnistuisivat paremmin. Ennalta määritelty juhlan kulku tarjoaa vahvan selkärangan juhlallisuuksille, jolloin osallistuja voi nojata rituaalin rakenteeseen ja keskittyä tohtorina olemiseen. Virheet ovat yleensä pieniä, kuten kunniatohtorin hatun unohtuminen päähän kansallislaulun ajaksi, eivätkä mitätöi rituaalin pätevyyttä tai juhlan tuntua.

Monet suomalaiset väittävät vierastavansa “jäykkiä” seremonioita. Osa jopa argumentoi ne vieraaksi suomalaiselle kulttuurille. Tähän mielikuvaan voivat vaikuttaa niin luonteenpiirteet kuin kulttuurisesti opittu vaatimattomuus ja vähättely. Kuitenkin sivistyneistön rituaalit ovat suomalaisessakin perinteessä kehittyneet satojen vuosien aikana, ensin Ruotsin kuningaskunnassa ja myöhemmin Venäjän keisarikunnassa. Suomen oma aatelisto on toki pieni, mutta historiallisesti sen syrjäyttäminen päätöksenteosta on uusi asia. Kansan enemmistö ei sivistyneistön rituaaleista ole välttämättä aiemmin osaksi koskaan päässyt, mikä voi myös selittää rituaalien vierastamista. Koulutuksen avautuminen ja sosiaalisen nousun mahdollisuuksien lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeen on joka tapauksessa johtanut siihen tilanteeseen, että rituaalit ovat avautuneet laajemmalle yleisölle. Näin sivistyksen ja akatemian pyhimmät rituaalit eivät ole enää perimysjärjestyksellisen yläluokan hallussa, vaan periaatteessa kaikkien saavutettavissa. Jo tämän vuoksi jokaisen tohtorin kannattaa osallistua promootioon, juhlistaakseen tasavertaista oikeuttaan yhteisiin rituaaleihin.

Tohtoripromootion rituaalit ovat uskonnontutkijalle mielenkiintoisia myös ammatillisen näkökulman vuoksi. Uskonnoissa vastaavat siirtymäriitit ovat “arkea”, vaikka ovatkin “juhlia”, ainutkertaisia ja merkityksillä sekä tunteilla ladattuja hetkiä. Näkökulmallisen perspektiivin vuoksi kunkin uskonnon keskeisissä rituaaleissa on mukana tavalla tai toisella toiseus, yleensä yliluonnolliset olennot. Akateemisissa rituaaleissa valtuutusta ja siunausta ei saada jumalilta vaan ihmisiltä. Silti monet samankaltaiset roolit ja toiminnot rakentavat molempien tahojen rituaaleja. Tohtoripromootiota ohjaa yliairut, pappi, joka varjelee rituaalista pyhyyttä, sisäisen järjestyksen koskemattomuutta. Rituaaliset sanat latinaksi vihkivät promovendit sisälle sivistyneistön kaikkeinpyhimpään, tieteelliseen sisäpiiriin, jakamaan salattua viisautta kansalle. Itse ostettujen tohtorinarvojen symbolit, hattu ja miekka, pyhittyvät promoottorien käsissä virallisiksi ja päteviksi merkeiksi vihityn erityislaatuisuudesta. Näiden symbolien näkyvyys viestii kulkuetta seuraaville katsojille rituaalin onnistuneen. Tohtorit ovat laskeutuneet luoksemme ja he kantavat transsendenttisia symboleja, joihin meillä ei ole pääsyä – vielä.

image

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Tohtoripromootion viralliset juhlallisuudet alkoivat miekanhionnalla. Yliopiston päärakennus täyttyi hyvinpukeutuneista tohtoreista ja seuralaisista. Alkusanojen jälkeen kohotimme kuohuviinimaljan meille, juhlavieraille. Tämän jälkeen pääsimme syömään ja juomaan viiniä. Syömisen ja seurustelun ohessa oli mahdollista seurata videoita yliopiston historiasta. Ruokailun jälkeen oli vuorossa illan päänumero, rituaalinen miekanhionta. Ohjelmasta teki humoristisen, ja potentiaalisesti vaarallisen, se, että juhlavieraille tarjottiin ensin kolme-neljä lasillista alkoholia, minkä jälkeen ryhdyttiin heiluttelemaan miekkoja. Onneksi miekat eivät ole teräviä; mutta kyllä tylsälläkin miekalla vahinkoa saisi aikaan. Miekanhionta-rituaalissa oleellista ei ole hionta, miekan koskettaminen tahkoon, vaan symbolinen ele, työkalun valmistaminen käyttöön. Kuohuviiniä kaadettiin miekan ja tahkon päälle, josta osallistujat saivat kauniit kuvat muistoksi. Tutkitun ja perustellun tiedon mahdollistava argumentti on tohtorin todellinen miekka, mitä fyysinen miekka pystyy vain symboloimaan. Puheiden ja hiontarituaalin jälkeen oli vuorossa kahvit, ja tanssiorkesteri johdatti illan päätökseen.

image

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Seuraavana päivänä koitti varsinainen päänäytös, promootioakti. Turun konserttitaloon pystytetty akateeminen alttari toimi rituaalisena näyttämönä. Kun kulkue marssi saliin, musiikki vastaanotti promovoitavat arvokkaasti rituaaliseen ilmapiiriin. Yksi toisensa jälkeen tohtorit kutsuttiin eteen vastaanottamaan siunauksensa, kumartaen niille, jotka häntä rituaalissa läsnäolollaan kunnioittivat. Kun jokainen oli saanut merkkinsä, tohtorit siirtyivät arvokkaassa kulkueessa Turun tuomiokirkkoon, jonka jylhä ja massiivinen kivijulkisivu kutsui akateemista sivistyneistöä historian ja perinteiden pariin. Myös onnekkaat työmatkalaiset kunnioittivat kulkuetta pysähtymällä ruuhkaan lähes puoleksi tunniksi. Promootiojumalanpalvelus oli mielenkiintoinen liminaalikokemus, jossa historiallisia perinteitä kunnioittamaan pyrkivä ohjelma poikkesi akateemisen ja uskonnollisen rituaalin rajojen molemmilla puolilla. Jumalanpalvelusliturgian sopivuudesta promootiojuhlaan voi olla monta mieltä, mutta kirkon jylhät historialliset puitteet tekivät tilanteesta silti ainutlaatuisen. Kirkon jälkeen kaksi promovendiä, allekirjoittanut mukaan lukien, laskivat seppeleet Turun akatemian professorin Henrik Gabriel Porthanin (1739-1804) ja sankarivainajien haudoille. Tämä symbolinen kunnianosoitus menneille sukupolville sitoo akateemisen rituaalin osaksi sitä historiaa, mihin nykyiset ja tulevatkin tohtorit vihkiytyvät. Illallinen Turun linnassa jatkoi historiallisia puitteita vielä pidemmälle, tehden Turun tohtoripromootiosta valtakunnallisesti ainutlaatuisen – lähes koko kansakunnan historia yhdessä päivässä. Illan tanssi ja yön puhe auringolle (symbolinen kuva) väsyttivät lopulta viimeisetkin juhlijat. Kolmantena päivänä ylösnousseet tohtorit tekivät vielä risteilymatkan Naantaliin, hajautuen lopulta omille teilleen, kukin omia akateemisia uriaan kohti.

image

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Elämä on rituaaleja täynnä. Jotkut niistä nousevat jalustalle henkilökohtaisesti tärkeinä siirtyminä tai muina kokemuksina, toiset nousevat sille julkisen tunnustuksena yksilön ominaisuuksista tai toiminnasta. Vaikka tästäkin akateemisesta rituaalista tohtori joutuu itse maksamaan ja ansaitsemaan sen sitä ennen omalla työllään, tuntuu promootiorituaali sillä hetkellä häntä varten tehdyltä. Hänen työnsä on tehty, on aika olla tyytyväinen omaan elämäänsä ja tunnistaa, että muutkin ovat häneen tyytyväisiä ja tunnustavat hänet tasavertaisena, lähtökohdistaan riippumatta.

Pyhäinjäännökset ja mielikuvaharjoitukset

Kristinuskon historia tuntee monia kertomuksia pyhimyksistä, pyhäinjäännöksistä, niiden synnystä, käytöstä ja hyväksikäytöstä. Protestanttisessa näkökulmassa pyhäinjäännökset maalataan usein omista tarkoitusperistä käsin, korostaen niiden olevan hyödyttömiä ja turhia, joskus myös vaarallisia. Konkreettisimmin suomalaiset tuntevat pyhäinjäännökset nykyään lähinnä kiistoista Piispa Henrikin luunsirusta ja sen säilytyspaikasta. Suomessa näillä kotimaisilla reliikeillä on merkitystä lähinnä vain roomalais-katolisille kristityille. Lutherin ja Pietismin puhdistaman pohjolan ulkopuolella pyhäinjäännöksillä on kuitenkin hyvin vahva rooli uskonnossa.

Ennen joulua kävin matkalla Roomassa. Tällä kertaa yksi pääteemani oli tutustua Rooman kirkkoihin, tai osaan niistä. Kävin noin 20 kirkossa, joista pääosissa olivat paavinkirkot ja muut keskeiset sekä merkittävät pyhäköt. Hyvin olennaisessa osassa merkittäviä kirkkoja ovat niiden pyhäinjäännökset, jotka kuulostavat toinen toistaan mielenkiintoisemmilta – ja mielikuvituksellisimmilta. Pyhäinjäännöksiä metsästävä voi valita kaikkea Pietarin kahleista epäilevän Tuomaan sormeen asti. Pyhimyksiksi julistettujen hautoja löytyy kaikkialta ja kolmessa kirkossa ovat myös yhteensä neljän apostolin haudat. Ihmeellisyyksien kirjo ja kirkkojen loisto voi pyörryttää heikompaa kulkijaa, jolloin on hyvä istua tai polvistua hetkeksi vain pohtimaan kaiken tämän historiaa ja merkityksiä. Pienistä kuvista avautuu näkökulma paikallisten uskontoon ja elämysmaailmaan.

image

image

Pyhäinjäännösten kannalta ehkä merkittävin kirkko Roomassa on Santa Croce in Gerusalemme, eli tuttavallisemmin suomennettuna Jerusalemista tuodun Pyhän Ristin Kirkko. Kirkon oven kyltissä kielletään valokuvaus, minkä vuoksi en kilttinä tutkijana voi tarjota tässä blogissa kuvia reliikeistä. Kirkon pyhäinjäännöskappelissa säilytetään reliikkejä, kuten palasia Jeesuksen rististä, piikkejä orjantappurakruunusta, ristiinnaulitsemisessa käytetty naula, ristin päälle naulatun nimikyltin jäännös, epäilevän Tuomaksen sormi ja ns. hyvän ryövärin ristin palanen. Vaikka kaupungin muut pyhäinjäännökset ja pyhimysten haudat ynnä ruumiit ovat näyttäviä ja merkittäviä, ovat kyseisen kirkon pyhäinjäännökset kristinuskon yhden olennaisimman kertomuksen, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, ytimessä.

image

Legendan mukaan keisari Konstantinuksen äiti Helena toi risti-reliikit Roomaan matkaltaan Jerusalemiin. Tämä legenda, kuten monet legendat, ovat kehittyneet pala palalta. Hyvän yleiskatsauksen Helenasta ja legendasta löydät tästä linkistä. Varmaa on se, että Helena matkusti Jerusalemiin. Eusebiuksen mukaan hän teki matkan käyttäen arvonimeä augusta, keisarillinen arvonimi, jonka Konstantinus oli hänelle antanut. Tämä ja muut todisteet (kuten kirkkojen rakentaminen) viittaisivat siihen, että Helenan päätehtävä matkalla oli vahvistaa kristinuskon ja Konstantinuksen asema itäisessä valtakunnassa, Konstantinuksen suunnitelman mukaisesti. Helena toi matkaltaan mukanaan laivalastillisen tavaraa. Yksi myöhempi traditio kertoo hänen tuoneen myös portaat Pilatuksen palatsista. Osa tuodusta tavarasta päätyi mahdollisesti tai todennäköisesti pyhäinjäännöksiksi Helenan kuoleman jälkeen – olihan ne tuotu Roomasta.

Helena kuoli noin vuonna 329. Ensimmäiset maininnat risti-reliikistä ovat vuoden 350 tienoilta, mutta Helenan nimi liitettiin ristin löytämisen tarinaan vasta 390-luvulla. Ensimmäinen taltioitu tarina siitä, että Helena olisi myös tuonut ristin palaset Roomaan löydetään vasta 1100-luvun kirjoituksesta. Lopullinen kertomus, jossa mainitaan myös Santa Crocen kirkko, löytyy vasta 1400-luvulta. On mahdollista, että risti-reliikkejä on ollut kirkoissa jo ennen Konstantinusta, vaikka 300-luvun kertomukset esittävätkin ristin palasten löytyneen hänen aikanaan.

Vaikka risti-reliikin ja legendan todenperäisyyttä ja alkuperää voidaan kyseenalaistaa vahvoin perustein, reliikkejä kuitenkin käytetään aktiivisesti uskonnollisissa rituaaleissa ja monet uskovat myös niiden aitouteen. Pyhäinjäännösten hyödyllisyys uskonnollisissa rituaaleissa ei ole riippuvainen niiden aitoudesta ja kiistattomuudesta. Pohtiessani Rooman pyhäinjäännöksien ja hautojen funktioita ja symboliikkaa istuen ja välillä polvistuenkin kirkoissa, pääsin hieman kurkistamaan siihen mielikuvan ja konkretian tanssiin, jota tässä pelissä käydään.

Esimerkiksi Tanya M. Lurhmann (2012) on kirjoittanut mielikuvitus-pelin tai -leikin (imaginative play) merkityksestä uskonnossa. Uskonnollisten objektien kuvitteleminen, hahmottaminen ja meditointi vahvistaa uskonnollisen yksilön uskoa toiseuteen ja sen todellisuuteen hänelle. Pyhäinjäännösten huomattava merkitys onkin niiden tarjoamassa konkreettisessa välineessä mielikuvitus-pelille. Olennaista ei tällöin ole niiden alkuperä, vaan siinä mitä ne yksilön mielikuvitus-pelissä edustavat. Niitä käyttämällä hän rakentaa uskonsa kohteesta konkreettisemman ja saa abstraktille toiseudelle hahmotettavat rajat. Tämä auttaa häntä uskomaan siihen todellisuuteen ja jumalaan, jota hän ei näe, uskon välineiden avulla.

Samankaltainen mielikuva-peli toteutuu myös yksilön katsellessa kirkkojen freskoja ja alttaritauluja. Niihin kuvatut kertomukset muistuttavat uskonnonharjoittajaa perinteensä kulttuurisista systeemeistä, jaetuista merkityksistä, symboleista, kokemuksista ja unelmista. David Morgan on hyvin osoittanut, että myös protestanttien uskonnossa kuvat ja symbolit näyttelevät olennaista osaa, vaikka viralliset reliikit puuttuvat. Ihminen työstää tietoa mielikuvissaan, vahvistaen näin tiedon pysyvyyttä muistissaan ja identiteetissään. Siksi mielikuvaharjoitukset ovat oleellinen osa kaikkia uskontoja.

20141219_111849