Aineiston keräämisen jälkeinen krapula

20161001_182247

Auringonlasku Istanbulissa.

Tämän blogi-kirjoituksen kirjoittaminen on vienyt kauemmin aikaa kuin ajattelin. Enkä kerro tässä kirjoituksessa kuin murto-osa siitä, mitä kenttätöissä koin. Aluksi oli tarkoitus, että kirjoitan jotain joulukuun lopussa, sitten tammikuun lopussa, muuta nyt ollaan jo helmikuun lopussa. Miksi näin? Koska kenttätöiden jälkeinen krapula voi kestää kauan.

Vietin menneenä syksynä loka- ja marraskuun Turkissa, lähinnä Istanbulissa, kenttätöitä tehden. Tammikuussa 2016 suunnitellulle matkalle lähdin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen hyvin vähäisin odotuksin. Tarkoituksenani oli haastatella turkkilaisia opettajia ja vanhempia turkkilaisesta uskonnonopetuksesta. Jo kaksi vuotta sitten, syksyllä 2014, jolloin vietin Turkissa kolme kuukautta, haastattelujen tekeminen oli vaikeaa. Joten voitte vain kuvitella millaista se oli Turkissa loka- ja marraskuussa 2016. Vallankaappausyrityksen jälkeen erityisesti koulutusjärjestelmä on joutunut rankkojen ”puhdistusten” kohteeksi. Viimeksi muutama viikko sitten, helmikuun 7. päivänä, yli 300 yliopistojen työntekijää irtisanottiin tehtävistään Turkissa. Monet irtisanotuista olivat allekirjoittaneet rauhanadressin, joka tuomitsee Turkin armeijan hyökkäykset kurdienemmistöisiin kaupunkeihin ja kyliin.

Kenttätöitä tehdessäni pyrin keskittymään kentällä olemiseen, enkä kunnolla ehtinyt reflektoimaan kaikkea tekemääni ja kokemaani. Vasta jälkikäteen aloin käsitellä monenlaisia tunteita. Muutamalle ystävälleni ja kollegalleni olenkin jo ehtinyt avautua tästä niin sanotusta aineiston keräämisen jälkeisestä krapulasta. Vielä joulukuussa kaikki tuntui hajoavan käsiini, kun kyseenalaistin koko kenttätyöni. Haastattelukysymykseni tuntuivat tyhmiltä, oma toimintani kentällä amatöörimäiseltä ja kaikki haastattelut täysin pinnallisilta.

Jälkikäteen ajatellen Turkissa kenttätöiden tekeminen ei ollut se vaikein osuus, vaan sen käsitteleminen. Kun on sain kerättyä tutkimukseen kuuluvaa aineistoa, tuli helpottunut olo, mikä kesti hetken. ”Hienoa! Nyt on aineistoa, mitä analysoida! Nyt on materiaalia väitöskirjaan!” Sitten mietin. ”Kysyinkö oikeat kysymykset? Kerroinko tarpeeksi tutkimuksestani haastateltavilteni? Enhän vain käyttänyt heitä hyväkseni? Enhän vain asettanut heitä vaaraan?” Puhuttuani minulle tuttujen antropologien ja etnografien kanssa ymmärsin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin olivat tunteneet samanlaisia tunteita. Ei tarvitse mennä Turkkiin, vaan krapulan saa ihan Suomessakin.

Mikään kirja ei loppujen lopuksi valmista kenttätöiden, haastattelujen tai havainnoinnin tekemiseen, vaikka niistä saa kallisarvoisia ohjeita ja neuvoja. Kenttätöissä pitää olla valmiina kohtaamaan yllättäviä tilanteita, mutta ensimmäisenä täytyy aina ajatella ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Itse olin tekemässä haastatteluja maassa, jonka sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman huonoimmista. Tiedän kuitenkin, että haastattelujen tekemisen jälkeinen olotila ei loppujen lopuksi ole siitä riippuvainen, millainen tilanne kyseessä olevassa yhteiskunnassa on. Ihmisten yksityisyyttä täytyy aina kunnioittaa.

Turkissa on valitettavasti tilanne, jossa ihmiset eivät voi tietää, mitä heidän sanomisistaan voidaan käyttää heitä vastaan. Miten tämä sitten vaikutti kenttätöihini? Väitöskirjaprojektia aloittaessani suunnittelin analysoivani pääasiassa itse keräämääni haastatteluaineistoa. Pian kuitenkin huomasin, että en tule saamaan sitä riittävästi koko väitöskirjaani varten ja tulen analysoimaan myös muuta aineistoa. Viime syksyn kenttätyömatka jää väitöskirjaprojektini viimeiseksi kenttätyömatkaksi. Tällä hetkellä keräämästäni aineistosta on tulossa yksi artikkeli. Kaikista aikaisemmin luomistani verkostoistani huolimatta monet ihmiset Turkissa eivät ole ymmärrettävästi halunneet ja uskaltaneet puhua kanssani. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joita mikään maailman valta ei voi vaientaa, ja minun tulee tutkijana varmistaa, että heidän yksityisyytensä säilyy.

Haluan kiittää Suomen Lähi-idän instituutin säätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti kenttätyömatkani. Erityiskiitokset kuuluvat niille turkkilaisille, jotka rohkeasti kiireisessä arjessaan jakoivat hetkiä kanssani.

Advertisements

Merhaba! Hei!

Suomessa ei tervehditä turhaan, vaan hein sanomista säästellään kuin viimeistä lomapäivää vuosilomasta. Pitää tuntea melkoisen hyvin ennen kuin kadulla vastaan tullessa tervehditään. Turkissa asia on melkein päinvastoin ja puolituttuja sekä ystävän ystäviä tervehditään ilman muuta. Kenttätöitä tehdessä on hyvä olla perillä muun muassa paikallisesta tervehtimiskulttuurista, koska siinä väärin toimiminen saattaa pahimmassa tapauksessa sulkea mahdollisuuksia havainnointiin tai haastatteluihin. Itselleni ei onneksi kuitenkaan ole koskaan näin käynyt, vaikka suomalaisen pihin tervehtimiskulttuurin kasvatille turkkilainen tervehtimiskulttuuri voi olla hetkittäin vaikeaa omaksua.

Turkissa on monia sanallisia tapoja tervehtiä. Voidaan esimerkiksi sanoa ”Merhaba, nasılsınız?” eli ”Hei, miten voitte?” tai puhekielisemmin ”Merhaba, naber?” eli ”Hei, mitä uutta?”. Näihin retorisiin kysymyksiin ei usein vastata mitään tai sitten vain esitetään kysyjälle sama kysymys. Myös ”Selâmün aleyküm” tervehtimistä käytetään paljon niin kuin monissa muslimimaissa ympäri maailman. Kun kotiin tulee vieraita, heitä tervehditään sanomalla ”Hoşgeldiniz!” eli ”Tervetuloa!” johon vastataan ”Hoşbulduk!” eli ”Tulin tervetulleeksi!”.

Sanojen kanssa yhtä tärkeää on se, että kotiin tulevia ihmisiä mennään aina ovelle asti tervehtimään, kun he tulevat sisään. En voi olla korostamatta sitä, että vieraita mennään vastaan ovelle, kun he saapuvat. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuonna 2006 olin kutsunut kotiini turkkilaisen vieraan ja hän soitti kerrostalon alaovelta minulle pyytääkseen minua avaamaan hänelle oven. Avasin asuntoni oven ja menin olohuoneeseen odottamaan, että hän tulisi sisään. Kun kuulin, että hän astui ovesta sisään, huusin olohuoneesta tervehdyksen ja pyynnön käydä peremmälle. Turkkilainen ystäväni käyttäytyi todella pidättyväisesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä ja ilmoitti pian lähtevänsä. Ihmettelin kovasti tätä ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pitänyt todella epäkohteliaana sitä, että en ollut odottanut häntä asuntoni ovella, kun hän tuli sisään.

En ole koskaan asunut Turkissa yksin, vaan olen aina jakanut asunnon vähintään kahden ihmisen kanssa. Kun jollekin asuinkumppaneistani on tullut vieraita, on ollut välillä vaikea muistaa, että on todella epäkohteliasta jättäytyä omaan huoneeseen. Vaikka en pitäisi vieraita omina vierairani, olen kuitenkin talon asukas ja on kohteliasta toivottaa heidät tervetulleeksi. Oma kokemukseni on, että turkkilaiset pitävät kotia hyvin, hyvin yksityisenä paikkana ja jos he kokevat olevansa luvatta toisen yksityisessä tilassa, he eivät pysty rentoutumaan. Siksi jokaisen asunnossa asuvan tervetulotoivotus on tärkeää, vaikka tulija olisikin tullut kutsuttuna sisään, koska tämä kertoo sen, että vieraat todella voivat nauttia rauhassa siellä olostaan. Näin ollen ovella tapahtuva tervehtimisrituaali on luvan antaminen sille, että ihminen voi tulla toisen yksityiselle alueelle.

Poskisuudelmia vaihdetaan Turkissa myös, mutta ei aina.  Olen antanut poskisuudelmia siten, että sen jälkeen turkkilainen on ihmetellyt tuttavallista tervehtimistapaani. Ja useammin kuin kerran olen kolauttanut pääni tervehtijän päähän, kun en ole tajunnut kummalta puolelta hän minua suukottaa ensin.

Miehet koskettavat nykyään toistensa ohimoita päillään yleisimmin kuin antavat poskisuudelmia. Vuosia sitten, kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa Turkissa luonani, selitin miepuolisille turkkilaisille kavereilleni, että isäni ei ole tottunut siihen, että miehet antavat poskisuudelmia toisilleen. Pelkkä kättely riittäisi. Ystäväni muistivat tämän siihen saakka, kunnes vanhempani olivat lähdössä pois. Hyvästejä jättäessämme yksi ystävistäni kaappasi isäni puolihalaukseen ja suukotti häntä kumallekin poskelle kerran. En muistaa montaa kertaa, milloin olisin nähnyt isäni yhtä hämmentyneenä.

Kymmeneen vuoteen, joina olen turkkilaisen kulttuurin kanssa ollut tekemisissä, mahtuu monenlaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tervehdyksiä. Olen kuitenkin selvinnyt kaikesta ja useimmiten onnistun muuntautumaan saidasta tuhlaavaiseksi tervehtijäksi riippuen siitä olenko Suomessa vai Turkissa.

Etsinkö vastauksia varjosta vai valosta?

Suomen Lähi-idän instituutti, Helsingin yliopisto ja Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI järjestivät 24.–25.4.2015 kollokvion Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksesta. Kollokvion pääpuhuja, Yhdysvaltojen Wake Forestin valtio-opin apulaisprofessori Michaelle Browers kertoi kollokvion toisena päivänä Lisa Anderssonin vitsin, joka kuvaa amerikkalaisten politiikan tutkijoiden Lähi-idän tutkimusta:

Eräänä iltana ohikulkija kadulla näkee toisen etsivän kadonnutta kotiavaintaan katuvalon alta. Tarjotakseen apuaan ohikulkija kysyy etsijältä mihin hän pudotti avaimensa. ”Kadulle”, vastaa etsijä. ”Miksi sitten etsit sitä kadun vierestä?” ”Koska katulampun alla on enemmän valoa.”

Anderssonin mukaan se, että tutkijat ovat etsineet Lähi-idän politiikasta universaaleja yleistyksiä demokratian näkökulmasta, ei ole auttanut politiikan eikä Lähi-idän tutkimusta kovin paljon. Keskittymällä liiaksi demokratian tarkasteluun amerikkalaisesta näkökulmasta, tutkijat ovat Andersonin mukaan jättäneet tarkastelun ulkopuolelle muita tärkeitä asioita. Anderson esittää, että tarkastelemalla esimerkiksi imperialismin ja kansainvälisen kilpailun vaikutusta Lähi-itään tai talouden ja kansallisvaltioiden suhdetta voitaisiin Lähi-idän politiikkaa ymmärtää paremmin.

Kollokvion pääpuhuja, Browers, esitti yhtenä näkökulmana Lähi-idän tutkimukseen visuaalisuuden tarkastelun. Vaikka en omassa tutkimuksessani varsinaisesti tarkastelekaan aiheeni visuaalista rakentumista, aloin pohtia kuinka tutkimusaiheeni visualisoituu. Tarkastelen väitöskirjatutkimuksessani uskonnon ja sekulaarin välistä suhdetta turkkilaisessa koulutusjärjestelmässä turkkilaisuuden ja muslimiuden avulla. Kaivelin valokuva-arkistoani ja poimin sieltä Istanbulissa ja Ankarassa syksyllä 2014 ottamiani kuvia, joissa turkkilainen koulutusjärjestelmä näkyy.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön, alevien, rakennusta, Cemeviä, vastapäätä.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön (alevit) rakennusta (cemev) vastapäätä.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

Näitä satunnaisia kuviakin katselemalla tulin pohtineeksi sitä, että neuvottelu uskonnon ja sekulaarin paikasta näkyy myös kaduilla eikä pelkästään koulutusjärjestelmään liittyvissä teksteissä, kuten opetussuunnitelmissa. Tutkimusaineistostani kiistanalaisina aiheina ovat nousseet esiin muun muassa Imam Hatip -koulujen ja alevien asema koulutusjärjestelmässä. Turkkilaisuus ja Atatürk ovat ainakin toistaiseksi saaneet säilyttää vuosikymmeniä kestäneen etuoikeutetun asemansa. Kuvista tulee esille kuitenkin myös näkökulma, jota en toistaiseksi ole havainnut teksteistä: talouden, koulutusjärjestelmän ja uskonnonopetuksen yhdistäminen. Vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt pitävät uutta koulutusjärjestelmää kapitalistisena ja kokevat sen painostavan oppilaita uskonnollisiin Imam Hatip -kouluihin. Uskonto ja talous nähdään helposti toisilleen vastakkaisina, koska talous nähdään nimenomaan kuuluvaksi sekulaariin elämänalueeseen. Mutta jos uskontoa ja taloutta ei rajatakaan tiukasti toisistaan erilleen, vaan tarkastellaan niiden välistä suhdetta, voidaan myös ymmärtää paremmin miten asiat rajataan uskonnollisiksi ja sekulaareiksi. Kuten Lisa Anderssonkin artikkelissaan esittää, pahimmilta ennakkoasenteilta voidaan välttyä, kun tiedostetaan valot ja varjot ja etsitään vastauksia molemmista.

Lisa Anderson (2006) ”Searching Where the Light Shines: Studying Democratization in the Middle East” Annu. Rev. Polit. Sci. 9:189–214.

Paljon puhetta uskonnosta

Osallistuin Åbo Akademin kulttuurihistorian oppiaineen, Donner-instituutin, Tampereen rauhan tutkimuksen instituutin (TAPRI) ja Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään konferenssiin Concord, Conflict and Co-existence: Religion and Society in the Middle East and North Africa Turussa 5.-7.6.2014.

Seurasin konferenssissa noin viittätoista erilaista esitystä, joissa jokaisessa puhuttiin enemmän tai vähemmän uskonnosta. Lähi-idän tutkimuksessa harvemmin kun voi välttyä puhumasta myös uskonnosta. Konferenssi-puhujissa oli historioitsijoita, teologeja, uskontotieteilijöitä, politiikan tutkijoita, sosiologeja, kansainvälisten suhteiden tutkijoita, Lähi-idän tutkijoita ja antropologeja. En tietenkään päässyt kuuntelemaan kaikkia sessioita, koska yleensä niitä oli aina kolme samaan aikaan, mutta kuulin esityksistä suurin piirtein kolmasosan.

Alustuksia seuratessa mielenkiintoni kohdistui eritoten siihen kuinka eri alojen tutkijat puhuivat uskonnosta ja millä tavalla uskonnon-käsitettä käytettiin. Kukaan kuulemistani puhujista ei avannut uskonto-käsitettä juuri ollenkaan, vaan sitä käytettiin ikään kuin kaikki kuulijat olisivat jakaneet yhteisen käsityksen siitä, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Tiedän kyllä, että kyseessä ei ollut uskontotieteen konferenssi, mutta uskontotieteilijänä en voinut olla pohtimatta sitä, miksi tutkijat, joiden tutkimusaiheissa uskonto on olennainen osa, eivät problematisoineet uskonto-käsitettä.

Muun muassa uskontotieteilijät Timothy Fitzgerald ja Brent Nongbri ovat tarkastelleet uskonto-käsitteen länsimaista perintöä sekä populaarissa että akateemisessa ympäristössä. Kummankin mukaan uskonto-käsite, sellaisena kuin me sen ymmärrämme nykyään, on moderni ja suhteellisen uusi.

Nongbrin mukaan monelle modernille ihmiselle uskonto on ihmisen sisäinen ja yksityinen asia, johon liittyy ajatus pelastuksesta, vastakohtana politiikalle ja muille ”sekulaareille” elämän alueille. Lisäksi uskonnon ajatellaan olevan jokin universaali ominaisuus, joka on kaikissa kulttuureissa. Nongbrin mukaan tällaista käsitystä uskonnosta ei kuitenkaan esiintynyt ennen modernia aikaa.

Fitzgeraldin mukaan meidän moderni maailmankuvamme, jossa asiat on kategorisesti totuttu erottelemaan toisistaan ja tästä erottelusta on tullut asioiden luonnollinen järjestys, on tuloksena valistusajalta periytyvästä uskonnon käsitteellisestä erottamisesta muista alueista kuten politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Fitzgerald ei ainoastaan puhu uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan vaan kokonaisuudessaan näiden alueiden keksimisestä osana samaa retorista kehitystä.

Konferenssissakin useat puhuivat esimerkiksi poliittisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista toimijoista. Mutta miksi ylipäätään on tarpeen erotella esimerkiksi nämä toimijat toisistaan? Mitä oikeastaan ajetaan takaa sillä, että asioiden eteen laitetaan sellaisia määreitä kuin poliittinen, yhteiskunnallinen tai uskonnollinen? En sinänsä vastusta tällaisten termien käyttöä – käytän niitä itsekin – mutta olisin toivonut, että käsitteitä olisi kontekstualisoitu ja avattu.

Konferensseissa yhdelle esitelmälle on yleensä varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia. Siinä ajassa ei ehdi syvällisesti esitellä koko tutkimustaan ja usein kai konferensseissa on kiinnostavampaa esitellä tutkimustuloksia kuin pelkkää teoriaa tai metodologiaa. Ehkä siksi puhujat eivät käyttäneet aikaansa käsitteiden määrittelyyn ja kontekstualisointiin. Mutta niistä puhumatta jättäminen sai minut miettimään, kuinka monelle konferenssissa uskonto oli esimerkiksi yhtä kuin kristinusko, islam ja juutalaisuus ja kuinka monelle diskurssi, joka syntyy jatkuvassa neuvottelussa ihmisten välillä.

Kirjallisuutta
Fitzgerald, Timothy (2007) Discourse on Civility and Barbarity:A Critical History of Religion and Related Categories. Oxford: Oxford University Press.

Nongbri, Brent (2013) Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven:
Yale University Press.