Zombeista ja etnografiasta

Taustaa

10532747_738609302861894_3887182944670982615_o

Postapokalyptinen zombie. Kuva: Valokuvaaja Suvi Ylikojola

Turussa järjestettiin Zombiewalk helteisenä lauantaina 19.7.2014. Tapahtuman taustalla ei ole mitään ideologiaa eikä laahustamisella ja örinällä ajeta mitään asiaa. Tämän kauhuelokuvien hengessä järjestettävän kulkueen tarkoituksena on yksinkertaisesti koota ihmisiä yhteen pitämään hauskaa sekä läträämään tekoverellä. Tapahtuma järjestetään  tyystin vapaaehtoistyönä. Turun Sanomien (TS 19.7.2014) artikkelista voi lukea tarkemmin tapahtuman taustoista: Elävät kuolleet kyllästivät kadut tekoverellä.

Mitä ihmettä?

Miksi noin 250 toisilleen tuntematonta ihmistä ovat valmiita kuluttamaan useita tunteja aikaansa, investoimaan muutaman kympin edestä rahaa rekvisiittaan, joka heitetään / pestään pois muutaman tunnin kuluttua ja asettumaan ventovieraiden ihmisten töllisteltäväksi keskelle kaupunkia vilkkaimpaan loma-aikaan? Mietin tätä jo viime vuoden zombiewalkin aikana, mutta vastaus pakeni pohdintojani. Tänä vuonna päätin, etten jätä tätä vain teoreettisten pohdintojen varaan, vaan kunnon etnografina teen “osallistuvaa havainnointia” eli laahustan ja örisen joukon jatkona. Kokemus oli valaiseva.

Valmistautuminen

Rekvisiitan hankkiminen, puvun etsintä ja tuhoaminen, hahmon suunnittelu ja taustatarinan keksiminen on yksinkertaisesti hauskaa. Missä ovat ne tilaisuudet, joissa “aikuiset” ja “asiantuntijat” voivat rauhassa leikkiä ja kokeilla? Työstin “Teacher of the Year” zombiehahmoni asua yhden illan. Kokeilin miten saan parhaat viillot kankaaseen, millä aineilla syntyy ällöttävin sotku ja vaikuttavimmat efektit. Kahvi, tee ja multa osoittautuivat parhaiksi.  Tein käsilläni jotain, joka ei ehkä ollut kovin siistiä tai tuottoisaa, mutta yllättävän vapauttavaa ja luovaa.

10498490_738634652859359_1156878589417547032_o

Hiihtäjäzombie. Kuva: Valokuvaaja Suvi Ylikojola.

Maskeeraus

Zombiemaskeeraukseen voi käyttää miltei mitä tahansa. Kaurahiutaleet, vessapaperi, naamiovärit, teatterimaskit, tekoveri, mustikkakeitto, luomivärit – rajaa ei varsinaisesti ole. Zombiewalk-konkarit usein kokoontuvat maskeeramaan yhdessä, se on kuulemma hyvin iso osa koko tapahtuman sisällöstä. Ensikertalaisena tyydyin muuntautumaan kotini yksinäisyydessä. Maskin valmistuttua olin jännittynyt. Nytkö ja tämänkö näköisenä minun pitäisi mennä keskustaan. Hetkellinen ramppikuume oli kova ja kynnyksen ylittäminen jännittävää.

Zombiet ja yleisö

Zombiet laahustavat, örisevät ja ottavat kontaktia yleisöön. Laahustin jonon häntäpäässä mulkoillen, kurkotellen, vähän öristen ja klenkaten tunnin ajan läpi Turun keskustan. Alussa en oikein tiennyt miten olisin, en osannut olla zombie. Matkan jatkuessa epävarmuus liukeni pikkuhiljaa pois ja olin kontaktissa niin muiden zombien kuin yleisön kanssa. Osa kulkuetta seuraavista oli tullut paikalle juuri zombien takia, mutta suuri osa yleisöstä joutui zombiekulkueen yllättämäksi. Ihmiset nauroivat, kuvasit, juoksivat perässä, huutelivat vitsejä – ihmettelivät zombeja kovaan ääneen. Olimme hahmoja, emme yksilöitä, persoonia. Zombiena pääsin tarkkailemaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan ikään kuin verhon takaa. Minä en ollut läsnä, kohdattavissa itsenäni, tunnistettavissa tai toinen, koska toiseuteni ei ollut tästä maailmasta.

Puhdistautuminen

Kuuratessani tahmeaa tekoverta pois mietin miten monitasoiseen ilmiöön olin osallistunut.  Zombiewalk on teatteria, johon kuka tahansa voi osallistua. Se on helppoa ja sitoumisen aste on suorastaan marginaalinen. Zombiewalk on performanssi, jonka tarkoituksena on olla hauska öriseville ja kuolaaville zombeille sekä yleisölle ja siinä se. Mutta mutta…

Itsensä alttiiksi laittaminen on vaikeaa. Kynnyksen yli astuminen on tunteena hyvin samanlainen kuin ensimmäistä kertaa tutkimuskentälle mennessä. Osallistuminen mihin tahansa itselle vieraaseen herättää laajan kirjon tunteita ja ajatuksia, joita pitää työstää pitkään. Kysymykset siitä kuka minä olen ja mikä on minun asemani tässä tilanteessa, heräävät niin kentällä kuin zombiena.

Zombiewalkin voi nähdä myös eräänlaisena rituaalina. Zombiekulkue edustaa imaginaarista uhkaa, joka on kuitenkin säädelty. Pelottavat zombiet raahautuvat “tavallisten ihmisten” ohi ja eivät saa vahingoittaa ketään. Apokalyptiset pelot ruumiillistuvat perfomanssin esittäjissä. Zombiewalk voi edustaa myös laajempia ja hallitsemattomampia pelkoja tai henkilökohtaisia pelkoja, jotka voidaan kohdata turvallisesti kaupungin kaduilla. Zombiewalk on katharsis, joskin ilman tragediaa. Puhdistautuminen on iloa. Kalmalle voi nauraa.

10501659_10152333403259412_8720341218136996341_n

Kirjoittaja hetki ennen “Puhdistautumista” iloisena ja vapautuneena. Kuva: Anna Haapalainen

“Multitaskaajat” ja organisatoriset velhot eli “Mitä sinä oikein teet siellä yliopistolla?”

Joskus tarvitsisin astrolabin navigoidakseni töitteni keskellä. Kuva: Anna Haapalainen

Joskus tarvitsisin astrolabin navigoidakseni töitteni keskellä. Kuva: Anna Haapalainen

Usein huomaan olevani tilanteessa, jossa minulta kysytään mitä teen työkseni ja aivan yhtä usein en oikein tiedä mitä vastaisin. “Olen yliopistolla” tuntuu jotenkin vajaalta ja johtaa usein lisäkysymyksiin. Tarkemmat määrittelyt “Opetan parissa seminaarissa”, “Koordinoin yhtä symposiumia” tai “Teen väitöskirjaa” eivät kuitenkaan välitä todellisuutta aivan sellaisena kuin sen haluaisin välittyvän. Lienee siis aika kertoa omasta työstäni yliopistolla. On kuitenkin huomioitava, että jokaisen yliopistolla työskentelevän henkilön työnkuva on yksilöllinen, joskin yhteneväisyyksiä omaan työhön voi tästäkin tekstistä löytää. Mitä siis teen siellä yliopistolla?

Koordinointia ja kahvia

Olen Aboagora – Between Arts and Sciences -symposiumin sekä Falling Walls Lab Turku -karsinnan koordinaattori. Mitä koordinointi sitten on? Se on järjestelemistä, lankojen käsissä pitämistä, hakemusten tekemistä, sähköpostiliikenteen ja budjetin hallintaa sekä palavereja ja sopimusten solmimista. Koordinointi on järjestyksen luomista luovaan kaaokseen. Se on mahdollistamista.

Opetusta ja kahvia

Opetan ja ohjaan graduseminaarissa, gradutyöpajassa ja omalla “Pyhää Ruokahalua” -kurssillani. Opiskelijat näkevät opettajan keskimäärin pari tuntia viikossa. Tuon parin tunnin valmistelemiseen (materiaalien valinta, kysymysten laatiminen, tunnin suunnittelu, opiskelijoiden tekstien lukeminen ja diashown koostaminen) sekä erilaisten käytännön asioiden hoitoon (kuten salivaraukset, neuvonta, arvosanojen ja arviointien lähettäminen, skannaaminen, kopiointi, puhelut tekniseen tukeen, kun moodle tai kone jumittaa sekä sähköpostiliikenteen hallinta) menee kuitenkin moninkertainen aika. Opettaminen on  oppimista. Oppimista, joka tapahtuu ajatusten vuorovaikutuksessa, mutta myös oman ajanhallinnan oppimista.

Väitöskirjatutkimusta ja kahvia

Väitöskirja on tohtorikoulutettavien ensisijainen työ. Tilanteessa, jossa ei turvattua rahoitusta ole on oma tutkimus rahoitettava muilla keinoin. Minä rahoitan tutkimukseni tekemällä töitä eli koordinoimalla ja opettamalla. Mitä tämä väitöskirjan tekeminen sitten on? Se on haastattelunauhoitteiden litterointia, lukemista, ajattelua, kaavioiden piirtämistä, esitelmiä, konferenssiosallistumisia, kirjoittamista, haastatteluja, havainnointia, lukemattomia merkintöjä tutkimuspäiväkirjaan ja pitkiä käytäväkeskusteluja muiden jatko-opiskelijoiden kanssa, ja kyllä, sähköpostiliikenteen hallintaa. Väitöskirjatutkimus on intohimo.

Ja oliko vielä muuta? Entä oliko kahvia?

Edelliset jaottelut on tehty työnimikkeiden mukaan, mutta todellisuus on toki aivan toinen. Kuvitteellinen, mutta silti totuudenmukainen kuvaus päivästäni voisi olla seuraava:

Herään, tarkistan sähköpostin ja vastaan aamukahvi koneen vieressä kiireellisiin sähköposteihin, jotka liittyvät sekä opetukseen että koordinointiin. Aamutoimet ja bussilla yliopistolle. Aamukokous ja kahvia. Keskustellaan ja päätetään asioista. Työhuoneelle ja sähköposti auki. Kiireellinen budjettiselvitys, pari kansainvälistä sähköpostia, printtaan ulos pari opiskelijan työtä ja tungen ne kassin (katson kotona). HAH! Ehdin litteroida 40 minuuttia. Lounas kollegoiden kanssa. Sekoitus pähkähullua keskustelua ja syvää sisällöllistä pohdintaa. KAHVIA. Opiskelijatapaaminen. IltapäiväKAHVI eli ns. tauko, jonka aikana puhutaan töistä. Opetusta. Työhuoneelle. Sähköpostit. Tiedottamista ja kutsujen lähettämistä. Kotiin kaupan kautta. Pyykit, tiskit – kissalla on nälkä. Löydän nuhjaantuneet opiskelijoiden tekstit kassista. Keitän kahvia, luen ja kommentoin. Sähköposti auki, koordinointia, tiedotteiden kirjoittamista ja tutkimuskysymysten muotoilua. Rahoitushakemusten deadline lähestyy. Tsekkaan CV:n ja työsuunnitelman kuntoon. Vielä hetki aikaa oman konferenssiesitelmän kirjoittamiselle – ei enää kahvia.

Toisaalta päivä voi olla myös tällainen:

Herätys, sähköpostit ja aamukahvi. Villasukat, verskat ja shaali. Omaan tutkimukseen liittyvä artikkelitiedosto auki. Kirjoittamista, viilailua ja muutama puhelu ohjaajille. Kahvia. Koordinointiin ja opetukseen liittyvien asioiden hoitoa. Lounas – yhä edelleen yöpaidassa. Lisää kirjoittamista. Ajankohtainen omaan tutkimukseen liittyvä kirja ja kissa kainaloon. Sohvalle – yöpaidassa. Lukemista ja juoksevien asioiden hoitoa. Perhe tulee kohta kotiin. Pikainen suihku, ruoan valmistamista ja kahvia – feikkaan pukeutuneeni päivävaatteisiin jo aamulla. Lisää lukemista, kirjoittamista ja muiden töiden hoitoa – ei ulkona kertaakaan koko päivänä.

Edellisten kuvausten perusteella on ymmärrettävää, että kysymykseen “Mitä sinä oikein teet siellä yliopistolla?” on aavistuksen vaikea vastata tyhjentävästi. “Juon hirvittävät määrät kahvia” lienee lähimpänä totuutta.

(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

IMG_0065

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!