Kokemuksia Eläintutkimuksen ja uskontotieteen etäkonferenssista – yhteyttä vai etääntymistä?

Mirka Sarenius

Lähdin huhtikuussa opiskelija-avustajana mukaan kaksipäiväisille Eläintutkimuksen ja uskontotieteen päiville, jotka Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES) ja Suomen uskontotieteellinen seura (SUS) järjestivät yhteistyössä. Vaikka viimeisen vuoden aikana Zoomista on ehtinyt muodostua hyvinkin (lue: liiankin) tuttu kaveri luentojen seuraamiseen, jännitin tietoteknisen osaamiseni tasoa etukäteen.

Arkielämää jäsentäväksi normiksi vakiintuessaan on etätyöskentelyn ja kaikenlaisen ”etäilyn” hohto alkanut jo hiipua, kun aihetta on ehditty koronavuoden ajan pyöritellä niin julkisuudessa kuin kotiseinien sisällä – ehkä jopa kyllästymiseen asti, voisi joku sanoa. Tämänkin uhalla nostan teeman esiin vielä kerran, sillä konferenssi tarjoaa tapahtumana kiinnostavan taustan, jota vasten peilata etäilyn vaikutuksia. Asettaako etänä tapahtuva yhteydenpito armottomat rajoitteet konferenssin perimmäiselle eetokselle, joka nojaa sosiaaliselle tieteen tekemiselle?

Konferenssit lähtevät usein liikkeelle nimenomaan ihmisten välisistä suhteista. Ne ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, jotka tarjoavat väylän verkostoitumiseen ja nostavat ajankohtaisen tutkimustiedon valtavan informaatiovyöryn alta esiin. Konferenssissa puhuja saa mahdollisuuden tuoda ajatuksensa varsin elävästi tähän aikaan – siis hetkeen, joka on irrallaan kirjan kansien rajoitteista, ja joka avaa väylän vuorovaikutteisuuteen puhujan ja kuulijan välillä.

Verkko tuo konferenssiin kuitenkin uudenlaista dynamiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Avustajan näkökulmasta konferenssia seuratessani huomasin ilokseni, ettei chat-kenttä jäänyt milloinkaan tyhjäksi. Kirjoitetussakin muodossa esitetyt kysymykset herättelivät keskustelua ja toivat esiin mielenkiintoisia näkökulmia. Toki kehonkielen ja äänenpainojen loistaessa poissaolollaan jouduin tulkitsijana suunnistamaan vajanaisten aistien varassa. Pimeä, kasvoton ruutu ei paljasta, kuinka moni koki kynnyksen esittää ajatuksensa ääneen liian korkeana. 

Oli kyseessä etäkonferenssi tai kohtaaminen fyysisessä tilassa, herättävät taidokkaasti rakennetut esitykset kuulijoissa epäilemättä laajan tunteiden ja ajatusten kirjon. Ehkäpä verkkotapahtumia varjostaakin jonkinlainen värittömyyden illuusio, kun kyseisten tunteiden vaihto katkeaa verkon mukanaan tuomaan kankeuteen. Syvemmän tason keskustelun luominen voi olla aidosti hankalaa tilassa, jossa puheenvuorot ovat katkonaisempia ja inhimillisyyden sävyt katoavat kasvottomien kysymysten ja vastausten tasaiseen vuorotteluun.

Ihmiskontaktit joutuvat mukautumaan tilallisesti ja ajallisesti ahtaampaan tilaan, kun epäviralliset kohtaamiset itse konferenssin ulkopuolella jäävät pois. Viedessään verkko kuitenkin myös antaa. Ruudun takana ihmiset ovat samalla viivalla, ja osalle sen tarjoama suoja voi itseasiassa helpottaa toisen lähestymistä ja puheenvuoron pyytämistä. Etäyhteydet mahdollistavat osallistujan näkökulmasta myös aivan uudenlaista vapautta: konferenssiin voi ottaa osaa vaikkapa lenkkipolulta. Yksilötason rinnalla liikkuvuus laajenee koskemaan ihmisiä myös globaalilla tasolla, sillä kuka vain toiselta puolen maailmaa voi osallistua Suomessa järjestettävään konferenssiin.

Hymynaamaisen emojin saattelemanakaan viesti chat-kentässä tuskin koskaan korvaa aitoa inhimillistä läsnäoloa. Jos laajemman viestinnällisen todellisuuden viitoittamaa tietä on kuitenkin uskominen, tulee myös konferenssien järjestäminen muotoutumaan yhä enemmän erilaisten hybridimuotojen ympärille. Osallistujina olemme yhdessä rakentamassa vuorovaikutteisuutta, jonka ”etiketti” ei ehkä vielä ole saanut vakiintuneita raamejaan.

Myös omassa mielessäni pyöri kysymyksiä laidasta laitaan. Onko kamera tarkoitus pitää päällä? Mikä on oikea aika pyytää puheenvuoroa? Mitä jos kukaan ei vastaa kysymykseeni? Taisipa joku mainita järjestelykokouksissamme hauskasti, että etänä järjestettävä konferenssi sisältää mukavasti ”sekoilupotentiaalia”. Jälkikäteen voin ainakin omasta puolestani todeta, ettei sekoilupotentiaali onneksi koskaan aktualisoitunut hienosti sujuneen etäkonferenssin aikana, joka onnistui tuomaan ihmisiä eri puolilta maailmaa yhteen keskustelemaan teemoista, jotka kietoivat eläintutkimuksen ja uskontotieteen leikkauspintoja kiinnostavalla tavalla yhteen.

Huoneen pöydällä on avoinna kannettava tietokone. Taustalla ikkuna ja ikkunalauta, jolla on koriste-esineitä.
Etätyöskentelyä. Kuva: Mirka Sarenius

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s