On käsitepareja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Osan niistä olen oppinut jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, jotkut vasta myöhemmin. Ne ovat osoittaneet kestävyytensä, koska hyödynnän niitä toistuvasti kollegoiden kanssa käymissäni keskusteluissa, ajattelussani ja kirjoituksissani. Tämä teksti ei ole kattava katsaus kyseisten käsitteiden taustoihin tai merkityksiin, vaan tavoitteeni on tiiviisti kuvata niiden hyödyllisyyttä.
En malta olla alleviivaamatta, että vaikka kaksi on nätti ja joskus toimivakin määrä, se on monien asioiden kohdalla liian vähän. Lisäksi vastaavia tai klassisempiakin ihmis- ja yhteiskuntatieteiden käsitepareja, joita olisi yhtä hyvin voinut käsitellä, on monia (esimerkiksi yksilö – yhteisö, rakenne – toimija ja sisäpuolinen – ulkopuolinen).
Faktanäkökulma – kulttuurinen jäsennys
Opin tämän eronteon todennäköisesti samalla tavalla, kuin moni muukin: lukemalla Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus -kirjaa (Vastapaino 2007). Alasuutarin mukaan faktanäkökulma tarkoittaa lähestymistapaa, jossa tutkitaan maailmaa koskevia väitteitä tosina tai epätosina. Kulttuurinen jäsennys puolestaan viitaa siihen, miten aineisto itsessään kuvastaa tutkittavien todellisuutta. Ero on kriittinen pohdittaessa mitä tutkimuksen avulla halutaan lopulta selvittää.
Havainnollistan eroa esimerkin kautta. Alla oleva lainaus on peräisin kyläkahvilaa ja siellä vierailevaa kirkkoherraa käsittelevästä Yle:n jutusta (10.5.2018).
Tammelan kyläkahvilassa puhutaan siitä, mitä kirkko ja seurakunta täällä Tammelassa ovat. Täällä käynnit ovat nimenomaan laskeutumista ruohonjuuritasolle. Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen. (…) Varmaan auttaa, että näihin miehiin tutustuu ja on tilaisuuksia kutsua heitä. Henkilökohtainen kutsu toimii kuitenkin kaikkein parhaiten. Kaikessa seurakuntatoiminnassa juuri henkilökohtainen kontakti ja luottamus ovat todella tärkeitä. Massojen tavoittaminen ei tänä päivä ole paras tapa.
– Kirkkoherra Juha Koivulahti.
Faktanäkökulmasta tehty tutkimus olisi kiinnostunut siitä, että millaista toiminta kyläkahviloissa todella on, ja antaako niiden asiakaskunta todenmukaisen kuvan seurakuntalaisista, kuten kirkkoherra esittää. Kyseessä voisi olla esimerkiksi sosiologinen tutkimus kyläkahviloiden yhteisöllisestä merkityksestä, jossa tämä kuvaus on yksi tietolähde muiden joukossa. Toisaalta varsinaisena tutkimuskohteena voi olla se, miten kirkkoherran mainitsema ”henkilökohtainen kutsu” vaikuttaa osallistumiseen seurakuntien toimintaan, ja onko se oikeasti tehokkaampaa kuin mainittu ”massoihin vetoaminen”, jolloin väitteitä tarkasteltaisiin varsinaisesti jonkin muun aineiston valossa.
Kulttuurisista jäsennyksistä kiinnostunut näkökulma puolestaan kiinnittäisi huomionsa aivan eri asioihin. Tällöin tutkittaisiin millaista kuvaa seurakunnasta, kylästä, kyläkahvilasta, papeista ja kirkosta katkelmassa rakennetaan, ja miten se kuvastaa asianomaisten todellisuutta. Se, ovatko kuvaukset faktuaalisesti totta, on toissijaista: ne ovat kuitenkin osa puhujan maailmaa. Oleellista on esimerkiksi havainto, että kirkkoherra korostaa henkilökohtaisten kontaktien arvoa ja näin rakentaa luterilaista kirkkoa (joka on faktuaalisesti massiivinen organisaatio) ihmisläheisenä ja pienen kyläkahvilan kannalta relevanttina asiana.
Monet tutkimusasetelmat painottavat näistä jompaakumpaa, mutta usein sisältävät aineksia myös toisesta. Erottelu on kuitenkin hyödyllinen muodostettaessa aineistolle esitettäviä kysymyksiä.
Käsitepari tuo mieleen hiljattain käytyä keskustelua muistitiedosta. Muistitieto tarkoittaa nimensä mukaisesti ihmisiltä tutkimusaineistoksi kerättyjä muistoja. Aihepiiri nousi esiin sosiologi Marjo Liukkosen punaisen naisten sisällissodan aikaista joukkomurhaa käsittelevän väitöskirjan yhteydessä. Useat historiantutkijat ovat esittäneet, että Liukkosen tapa käyttää muistitietoa historiallisten tapahtumien lähteenä on ongelmallinen. Esimerkiksi historian professori Tiina Kinnunen kommentoi Kaleva-lehdessä (9.5.2018) näin:
Muistot ja muisti muuttuvat. (…) Historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat. Siihen muistitieto ei välttämättä luontevasti vastaa.
En ole lukenut Liukkosen väitöskirjaa enkä sitä siis tässä kommentoi, mutta tällainen kritiikki tulee hyvin lähelle näkemystä, jonka mukaan faktanäkökulma ja kulttuurinen jäsennys ovat menneet tutkijalta sekaisin, tai että niitä ei ole erotettu riittävän selkeästi.
Aineiston tyyppiin on siis ikään kuin sisäänrakennettuna se, millaisia kysymyksiä siltä on metodologisesti mielekästä kysyä. Muistitieto soveltuu erinomaisesti sen selvittämiseen, miten jokin ihmisjoukko muistaa jotain asiaa, ja miten tämä kytkeytyy vaikkapa jonkin yhteisön itsemäärittämiseen, tai mistä muusta seikasta asian muistamisen juuri tietyllä tavalla kertoo.
Normatiivinen – deskriptiivinen
Tämä käsite-erottelu tuli minulle ensimmäisenä vastaan filosofian, tarkemmin etiikan parissa. Filosofisessa asiayhteydessä normatiivisella etiikalla tarkoitetaan etiikka, joka pyrkii kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin, ts. millainen toiminta on moraalista. Deskriptiivinen etiikka puolestaan viittaa ihmisten erilaisia moraalisia uskomuksia koskevaan empiiriseen tutkimukseen, joka ei ota kantaa itse kysymykseen oikeasta ja väärästä.
Tässä yhteydessä en tarkoita deskriptiivisyydellä pelkästään kuvailua, vaan myös analyysiä. Oleellista on eronteko normatiiviseen tutkimusotteeseen – maailmaan kajoamiseen.
Käsiteparista on iloa filosofian ulkopuolellakin. Omaa tutkimusasetelmaa muodostaessaan joutuu pohtimaan, että mikä oikeastaan on tutkimuksen tavoite. Haluanko vain selvittää asioita, vai samalla myös tehdä maailmasta paremman paikan? Haluanko esimerkiksi vain nähdä mitä valtarakenteet ovat ja miten ne vaikuttavat, vai haluanko myös purkaa niitä?
Tutkimus voi olla pääsisällöltään deskriptiivinen, mutta sisältää normatiivisen elementin, jolloin analyysi voi palvella työn normatiivisia tavoitteita. Työ voi omaksua esimerkiksi Max Horkheimerin kriittisen teorian vaatimuksen, jolloin sen tulisi olla yhtäaikaisesti selittävää, käytännöllistä ja normatiivista. Tutkimus osoittaisi mikä nykyisessä tilanteessa on ongelmallista, tunnistaisi ketkä muutoksen voisivat saada aikaa, ja tuottaisi konkreettiset muutostavoitteet. Monet oikeustieteelliset tutkimukset puolestaan pyrkivät ottamaan kantaa johonkin olemassa olevaan lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön, mutta tätä ennen on tietysti empiirisesti tutkittava, että mitä tuo lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö on.
Oman väitöskirjani kohdalla olen vältellyt normatiivista näkökulmaa. Tutkimuskohteeni on uskonnon pilkka oikeudellisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ja kuten arvata saattaa, hyvin monet aikaisemmista näkökulmista aiheeseen ovat kysyneet normatiivisia kysymyksiä. Tulisiko lainsäädäntöä muuttaa? Mitkä ovat sananvapauden rajat? Saako uskontoja pilkata? En ole omassa työssäni kiinnostunut vastamaan näihin kysymyksiin ollenkaan. Näiden sijasta tutkin millaisia jäsennyksiä ja intressejä ilmiöön liittyvät viranomaiskäytännöt ja poliittiset keskustelut kuvastavat.
Emic – etic
Mikä on hautajaisten merkitys? Moni suomalainen todennäköisesti vastaisi, että kyseessä on vainajan kunniaksi ja tämän muistoksi järjestetty tilaisuus. Tämä on emic-käsitys hautajaisista. Tutkija voisi kuitenkin lisätä, että ”kunniaa” ja ”muistoja” ei ole olemassa ilman elävää yhteisöä, ja että hautajaisrituaali esimerkiksi palvelee yhteisön ja sen elämänmuodon jatkuvuutta, koska se ylläpitää tiettyjä normeja ja käytäntöjä. Tämä on etic–käsitys.
Klassinen käsitepari emic ja etic kuvaa tutkittavan ja tutkijan näkökulmien ja käsitteistöjen eroa. Emic viittaa tutkimuskohteiden (uskontotieteessä vaikkapa uskonnollisten ihmisten) itsensä näkökulmiin, jäsenyksiin ja käsitteisiin. Etic puolestaan koskee tutkijan välineistöä: näkökulmia, ajatustapoja ja käsitteitä.
Emic-käsitteitä ovat muun muassa ehtoollinen, sunna, dharma, rabbi ja synti. Etic-käsitteitä taas ovat esimerkiksi rituaali, uskonnollinen ekspertti, kognitio, diskurssi ja emic – etic -käsitepari itsessään.
Kuilu arkisen ja tieteellisen käsitemaailman välillä on usein iso. Biologien mukaan vihanneksena tunnettu kurkku luokitellaan marjaksi, mutta monen ei-biologin korvaan tämä kuulostaa aika omituiselta. Samaan tapaan vaikkapa ehtoollisen kutsuminen rituaaliksi voi hartaan kristityn näkökulmasta tuntua jotenkin väärältä; eikö siinä kuitenkin tapahdu jotain enemmän?
Aina tämä eronteko ei ole suoraviivaista tutkijallekaan. Aika monesti esimerkiksi emic-käsitteistä jalostuu etic-käsitteitä. Antropologian sanakaanoniin päätynyt ”tabu” oli alkujaan tongankielinen termi, joka viittasi saastaisina pidettyihin ja välteltyihin asioihin (emic), ja se sai vasta myöhemmin analyyttisen merkityksensä tutkijoille (etic). Vastaavasti esimerkiksi ”uskonto” on alkujaan emic-käsite, mutta se voidaan halutessaan määritellä analyyttisesti viittamaan vaikkapa tietynlaiseen toimintaan tai asiaan, jolloin siitä tulee etic-käsite.
Moni arkikäsite – yhteisö, yksilö, toimija, rakenne, media, politiikka – saa erityismerkityksen tieteellisessä kielessä.
Tieteenalasta riippumatta jokaisen ihmisyhteisöjä tutkivan tulisi erilaisia käsitteitä käyttäessään olla hyvin selvillä siitä, että mitkä niistä lukeutuvat emic- ja mitkä etic-kategoriaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että tutkimusteksti on sisällöltään aina tutkijan valitsemaa, mukaan lukien tekstin emic-sisältö.
Tuomas Äystö
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 